Francois Mauriac - Täydellisyyden kudos

Suomentanut: Anna-Liisa Sohlberg

Sivumäärä: 270

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1944

Tunnemaailman tuholainen. Ranskalaisessa kirjallisuudessa ainakin itselleni on tullut tutuksi melko omituiset kirjailijat, jotka viihtyvät ihmisten pään sisällä ja tekevät kaikenlaisia psykologisia kirjallisuustaiteellisia maalauksia. Luin jo tuossa aiemmin Francois Mauriacin Pyhän suudelman, joka oli muistaakseni oivallinen (joskin inhorealistinen) kuvaus täydellisen epäonnistuneesta suhteesta ja avioliitosta. Koska löysin tämän Täydellisyyden kudoksen jokunen aika sitten kierrätyksestä, päätin lukea sen tässä heinäkuun kynnyksellä. Näitä kirjavanhuksia näkee silloin tällöin kulkumassa ja yleensä ne ostankin, erityisesti jos hinta on esim. vain 0,20€. Francois Mauriac on siis näitä kenties vähemmän tunnettuja nobelisteja. Hänen tuotantoa on suomennettu muutaman teoksen verran ja useimmat painokset ovat vanhoja.

Täydellisyyden kudos on 1900-luvun alkuun sijoittuva kertomus vaikealuonteisesta naisesta ja hänen kärsivästä lähipiiristään. Brigitte Pian on paremmista piireistä lähtöisin oleva katolinen vanhapiikamainen äidintekele, joka piinaa kahta lapsipuoltaan ylitsepursuavan hurskauden ja tunneköyhyyden varjossa. Naisessa on pelottavaa ja jopa outoa kiihkomielisyyttä, jonka tuhoisan vaikutuksen hedelmiä lukija saa "viihdyttävästi" lukea melkein kolmesataa sivua. Vaikka naisen toiminta onkin omalla tavallaan persoonallista, löytyy siitä jotain aikaan ja paikkaan sitoutumatonta stereotyyppisyyttä.

Ennen pitkää alkavat Brigitten kulissit rakoilla ja hänen tunnemaailmansa tervehtyä. Tämä taas hämmentää kohdetta itseään. Voiko paatunut ihminen löytää jostain syvältä sisältään tunteen, jota ei ole ainakaan näennäisesti ollut koskaan olemassa. Voiko kyynisimpäänkin noidansydämeen kätkeytyä rakkaudensiemen? Useinhan kuitenkin lopulta kaikki hyvä tapahtuu liian myöhään.

Mauriacin luoma Brigitte-hahmo yrittää kutoa itselleen farisealaista villapaitaa, tässä kuitenkaan onnistumatta. Kun saa muutaman ehjän silmän aikaiseksi, purkautuvat ne pian ja muutama lisääkin. Pakko myöntää että Mauriac osaa herkutella ihmisten alhaisimmillakin tunteilla kiitettävästi ja karikatyyriin asti ulottuva häijyyden psykologinen moniulotteisuus kokee jopa jonkinlaisen kumulaation. Keskeisimpiä teemoja ovatkin kateus, omahyväisyys, vallanhimo ja toisen alistaminen.

Kirjoitustyyliltään Francois Mauriac muistuttaa aiemmin lukemiani ranskalaisia kirjailijoita, esim. Martin du Gardia, ja Romain Rollandia. Sen sijaan sisällöllisesti enemmän Victor Hugoa ja Marcel Proustia. Kaikesta huolimatta en oikein ollut sinut kirjan kanssa. Jotain itseäni stimuloivaa teksteistä puuttui, joten nähtävästi yksi paha noita ei vielä hyvää kirjaa tee. Ei tämä surkea ollut, mutta vähän väljähtänyt ja aikansa elänyt.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa VI Guermantesin tie 2

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 384

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1986

Marcel Proustin Peräpohjolan poromiehet ovat eskimoita. Olen päätynyt viimein Kadonnutta aikaa etsimässä osaan numero kuusi. Näin pian viidennen jälkeen alkaa pukata jo vähän turnausväsymystä. Näiden lukutuokioiden aikana olen kehittänyt pitkäjännitteisyyttä ja luetun ymmärtämistä reilusti, eikä tämä ole missään nimessä tylsää ollut.

Guermantesin tie 2 -kirjassa tapahtuu taas melko paljon. Isoäidin sairaus on ottanut taas omat progressiiviset askeleensa ja mummo kaipaa viimeistä kuoliniskua. Proust tarjoaa patofysiologisia detaljeja ja lopulta vanhus kuolee. Virtsamyrykytyksen runtelemaan ihmiseen pumpataan morfiinia säästeliäästi, eikä tämä kuolintapahtumana ole läheskään niin näyttävä kuin Mannin Buddenbrookien mummon. Aika pitkäkestoinen kuitenkin.

Muutamia muitakin huomioitavia seikkoja osasta löytyy. Kertoja on havainnut markiisien poikaporukassa miestenvälistä lihallista rakkautta (solttupoikien ahdistelua). Proust kuvailee tätä jotenkin aika (omituisesti) kevytkenkäisesti, ikäänkuin tämä hienostolle ominainen harrastus ei olisi lainkaan ominaisuus tai vietti, vaan pikemminkin sisäpiirimuoti tai irroittelujuttu. Ainakaan tarinan kertoja ei suhtaudu asioihin ryppyotsaisesti.

Proust ujuttelee kerronan lomaan myös paljon erilaisia triviatietoja ja faktoja, yleensä kertojapojan mietteisiin, mutta toisiaalta jonkin verran myös muiden selityksiin. Liekä tämä sitten myös kanava jakaa omaa triviatietoa lukijoilleen, vaiko vain pöyhkeilyä. Tuolloinhan tietoa ei saanut hiirtä klikkaamalla tai enteriä painamalla, vaan piti lukea kirjoja. Toisaalta kertojan mielestä parhaat kirjatkin ovat vaikeaselkoisia ja aina kun löytyy jokin haasteellisempi, kokee edellinen suosikkikirjailija huomattavan arvonalennuksen. Muutenkin sivuille vilahtelee taas paljon kirjan valmistumisajankohdalle ominaista tietoja, ilmapiiriä ja asenneilmastoa. 

Kaikista koomisin ja pysäyttävin hetki on kertojan ja paroni Monsieur de Charluksen käymä tulenpalava ja jopa liioiteltu keskustelu, joka on kertakaikkisen sietämätön. Tässä kirjailija nostaa taas esiin hienoston teennäisyyden ja näiden kaikenmaailman näennäistavat. Aikamiehet kuuntelevat juruja ja juoruilevat kuin "pöperömaijat" konsanaan. Sitten raivoa, sihinää, ylimielisyyttä, itseriittoisuutta, lopulta liehittelyä ja armollisuutta. Kaikki tämä tietysti isällisyydellä.

Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan kuudes osa on taas melko sekavan ja pirstaleisen oloinen. Toisaalta tässä on taas näitä mielenkiintoisia tilanteita ja katkelmia. Sen sijaan jotenkin yhtenäisyys taas mättää. Ainakin lukija saa (jälleen) paremman käsityksen kertojasta ja siitä mihin hän on koko ajan kehittymässä. Eikä tällä kertaa mene liikaa politikoinniksi. Taidan kuitenkin pitää nyt kesän mittaisen tauon ja palata syksyllä viimeisiin osiin. Guermantesin tie 2 -kirjassa on omat hetkensä, mutta ei se näistä lukemistani kuitenkaan paras ole.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa V Guermantesin tie 1

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 412

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Voiko hiirestä kasvaa leijona? Päätin nyt pääsiäisen kunniaksi jatkaa Marcel Proust -urakkaani. Kadonnutta aikaa etsimässä oli kirjailijan elämäntyö ja paisui aikoinaan massiiviseksi tuhansia sivuja käsittäväksi tutkielmaksi ihmisestä, ihmismielestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Varmasti paljon muustakin, joka kenties vielä itsellenikin lopulta avautuu. Näiden erikoisten kirjojen suomentamiseen kului aikaa miltei neljäkymmentä vuotta. Inkeri Tuomiskoski ehti suomentaa kahdeksan osaa, eli kaiken ensimmäistä ja viimeistä kirjaa lukuunottamatta. Ainakin nämä ovat suomeksi kieltämättä haastavaa ja keskittymiskykyä vaativaa lukemista.

Sarjan viidennessä osassa Guermantesin tie 1 kertoja muuttaa perheineen toiseen kaupunginosaan Pariisissa. Hän alkaa hivuttautua entisäkin enemmän aikuisten maailmaan ja luomaan uskottavia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Vaikka sarjan aiemmat osat ovat tarjonneet hyvinkin monimutkaista ja raskastakin tekstirakennetta, niin tässä osassa piti hetkittäin oikein huomioida lauseiden "keventyminen". Aivan kuin tuotos olisi tyystin toisen kirjailijan. 

Heti alkupuolella tarjoutuu lukijalle mahdollisuus tutustua kertojan luentomaisiin esitelmiin unesta ja sen ilmenemisestä erilaisista näkökulmista. Näitä ei häiritse (kenties värittää) edes asunnon ohi lipuvan rykmentin paraatiharjoitukset. Seuraavassa mielenkiintoisia ja Proustin kertojanlahjoja kuvaavia katkelmia sivuilta - hetkiltä uuden asuinpaikan uudesta vuoteesta.

"Jos mieleni olisi tehnyt nukkuessa heittäytyä tavanomaisen muistini vietäväksi, niin vuode johon en ollut tottunut ja hienovarainen huomio jota minun oli pakko kääntyillessäni liikkeisiini kiinnittää olisivat kyllä oikaisseet tai pitäneet oikeassa suunnassa unieni uutta johtolankaa. Unitilassa käy samoin kuin ulkoisesta valvemaailmasta havaintoja tehtäessä. Muuta ei tarvita kuin muutos tavoissamme, jotta se muuttuisi runolliseksi; muuta ei tarvita kuin että me riisuutuessamme nukahdamme kesken kaiken vuoteellemme, kun unen mittasuhteet jo muuttuvat ja sen kauneus tulee tajuttavaksi. Herätessämme toteamme että kello on neljä, itse asiassa kello on vasta neljä aamulla, mutta tuntuu kuin olisi kulunut kokonainen päivä, niin siunaukselliselta vaikutta tuo muutaman minuutin kestänyt etsimättä tullut uni, ikään kuin se olisi laskeutunut taivaasta korkeammasta käskystä valtavana ja täyteläisenä kuin keisarin kultainen valtaomena."

ja lisäksi vielä toisaalta...

"Niinkin saattaa käydä että toteutamme vasta nukahdettuamme, unikuvissa, sen mitä päiväsaikaan aioimme tehdä, toisin sanoen unitilan järjestämien muutosten jälkeen, seuraamalla vallan toisia teitä kuin valveilla ollessamme. Sama tarina pyörii ja saa toisen lopun. Mutta niin erilainen on maailma missä nukkuessamme elämme, että ne joilla on vaikeuksia päästä uneen yrittävät ennen kaikkea päästä pois meidän maailmastamme. Jauhettuaan epätoivoissaan, tuntikausia, silmät kiinni samanlaisia ajatuksia kuin mitä heillä olisi ollut silmät auki, he rauhoittuvat jos huomaavat, että vasta vierähtänyttä minuuttia raskautti kaikkia johdonmukaisuuden lakeja niin kuin myös nykytodellisuutta uhmaava järkeily, sillä tämä >>lipsahdus>> merkitsee sitä, että portti on auki, että he ehkä kohta pääsevät valvetodellisuutta pakoon, levähtämään hetkeksi siitä jonkin matkan päähän, mikä takaa heille enemmän tai vähemmän >>hyvän>> unen."

Guermantesin tie s.102-104

Kertojan menneisyyteen ei merkittävässä määrin palata, joten tämänkin kirja toimii omana koknaisuutena hyvin. Kertoja tutustuu paremmin (jo edellisessä kirjassa esiintyneeseen) aliupseeri Saint-Loupiin ja hänen poikaansa Robertiin. Vaikka Saint-Loup on miesten piirissä arvostettu sotilas, varjostaa häntä pojan ja ilmeisesti jossain määrin myös hänen omat asenteet ja ihanteet. He nimittäin kannattavat tuolloin paljon kansaa jakanutta ja skandaalia nostanutta Dreyfusia. Kysymyksessä oli siis upseeri jonka väitettiin kavaltaneen Ranskan ja luovuttaneen tietoja saksalaisille. On sanomattakin selvää että kertoja edustaa liberaaleja arvoja ja on näin ollen tavallaan samoilla linjoilla Saint-Loupin kanssa. Kuitenkin tässä sotilasporukassa kertoja ansaitsee uusia kannuksia kertomalla käsityksiä sodista, strategioista ja sotahistoriallisista asioista.

Jossain vaihessa ilmapiiri seilaa taas luokkatietoisuuden sävyttämäksi ja esim. Francoise saa siitä oman alatyylisen osansa. Hänen kaltaiset ihmiset ovat uteliaita, pyrkyrimäisiä ja puhuvat "huonosti". Kadehtivat parempaa luokkaa. Toisaalta myös patrioottien juutalaisuuden arvostelu (ei siis kertojan taholta) saa suhteellisen merkittävästi sijaa. Itseäni eniten kyllästyttää kuitenkin lisääntyvä politikointi ja muutenkin poliittinen ilmapiiri. Ilmeisesti kertojan eheytymiseen ja kypsymiseen liittyy yhteiskunnallinen valvutuneisuus, joka ei väisty edes hänen Guermantesin herttuattareen kohdistuneen ihastumisen tai peräti rakastumisen myötä. Suhde herttuattareen ei saa oikein tuulta purjeisiin ja kuivahtaakin lopulta varsin yksipuoliseksi. Kaiken tolskaamisen keskellä kertojasta kuoriutuu kuitenkin oivallinen ja jopa hieman sosiaalisempikin seurapiiri-ihminen.

Kirjan loppupuolella nousee isoäidin sairastuminen koko ajan kouriintuntuvammin pintaan. Ainakaan itse en saa luotettavaa käsitystä hänen sairautensa laadusta, mutta tätä käy varsin mielenkiintoisella tavalla ruotimassa tohtori du Boulbon. Hän siis tutustuttaa lukijan konversiohäiriöiden ja neurastenian ihmeelliseen maailmaan. Vaikka tilat ovat jo entuudestaan tuttuja, ovat nämä jollain konkreettisella ja pragmaattisella tavalla (myös hauskastikin) kuvailevia. Ehkä kuitenkin lähinnä aiheettomia, ottaen huomioon tilan missä kertojan isoäiti superorgaanisine oireineen kituu.

Guermantesin tie 1 -kirjan myöstä saavutin ns. puolivälin krouvin, eli lukumääräisesti olen urakan puolivälissä. Jos miettii kertojan kehtiystä tähän asti, niin ainakin hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa on kasvanut ympäristöä ja ihmisiä kohtaan. Toisaalta Proust on laajentanut kirjoitustensa myötä sisältöä melkoisesti yhteiskunnalliseen suuntaan. Itse asiassa hetkittäin huomaan lisääntyviä tyylillisiä ja sisällöllisiä vaikutteita Victor Hugon suunnalta, joka onkin epäilemättä yksi Proustin esikuvia. Eniten yllättää kuitenkin kirja-sarjan helpottunut lukuasu (ainakin tämä kirjan osalta). Jatkan pian ainakin tuohon seuraavaan osaan, kenties jo kuluvan kuukauden aikana. Lopulta tämäkin osa on kuitenkin linjassa aiemman lukemani kanssa.

Patrick Modiano - Hämärien puotien kuja

Suomentanut: Jorma Kapari

Sivumäärä: 224

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1979

Tutustumismatkalla elettyyn elämään. Olen lueskellut useita bloggauksia Patrick Modianon kirjoista ja huomannut että niistä on aika neutraaleja arvioita. Koska tähänkin kirjailijaan pitänee tutustua, niin ehkäpä sen aika on koittanut. Jouduin vähän odottelemaan kun olivat kirjastoissa pitkälti lainassa. Löysin tämän Hämärien puotien kujan, jonka alunperinkin ajattelin lukea. Modianolta on suomennettu kohtalainen määrä kirjoja, siis ensimmäiset jo 1970-luvulla ja nyt sitten Nobel-palkitsemisen jälkeen. Näitä aikamme ketojia löytyy itseltänikin, mutta juuri nämä Modianot puttuu.

Hämärien puotien kuja kertoo toisen maailmansodan aikana muistinsa menettäneestä Guy Rolandista, joka parikymmentä vuotta myöhemmin etsii omaa henkilöllisyyttään ja juuriaan. Muisti on mennyt miltei totaalisesti. Tarinan edetessä hän kykenee näkemiensä asioiden perusteella rakentelemaan joitain muistin sopukoissa piileviä ajatusmalleja ja jopa toiveita sekä odotuksia paljastuvasta henkilöllisyydestään. Useiden pettymysten jälkeen alkaa menneisyys vääjämättä paljastua, eikä se kaikilta osin ole miellyttäväkään. Vanhojen tuttavien ja johtolankojen avulla mies lopulta raapii unohdettua kasaan, kenties saamatta kuitenkaan täydellistä vastausta.

Kiinnitin huomiota Rolandin huolettomuuteen ja jopa välinpitämättömyyteen, vaikka luulisi että muistinmenetys ei ole koskaan mukavimpia asioita. Lisäksi täsmällistä syytä (tosin voi arvella) tähän ei kirjassa tajota, vaikka lopulta henkilöllisyydenkin kenties saattaa päätellä. Rolandin matka itsensä tuntemiseen on aika leppoisaa, eikä se tarjoa myllertäviä järkytyksiä. Tarina on mielestäni melko pirstaleinen mutta yllättävän helppoa luettavaa, vaikka esim. kronologian kanssa hetkittäin piti jonkin verran työskennellä (välillä 60-luku ja toinen maailmansota).

Hämärien puotien kuja tarjoaa erilaisia ihmisiä, tuttavuuksia jotka ovat joko uusia tai sitten jo aiemmin solmittuja. Venäläisemigrantteja, Jockey, tilanhoitaja, muusikko, sekä hienostopiiriläisiä. Hetkittäin tulee vaikutelmia jopa ravintola kyttäilystä. Teksti jakautuu useisiin melko lyhyisiinkin lukuihin ja näin ollen rytmittää lukemista kivasti. Jotenkin lukukokemuksesta jäi hieman epämääräinen ja vaisuhko olo, vaikka kirja oli sinällään ihan kelvollinen. Luulen ettei tämä täysin avautunut ainkaan tällä erää, ainahan näihin kätketään jotain piilomerkityksiä ja vertauskuvia. Ehkäpä tässäkin on tärkeäpi itse matka, kuin päämäärä. Pitäisi siis lukea muutama muukin Modiano, jotta saisi paremman käsityksen hänen tyylistään ja sanomastaan. Varovaisen positiivinen kokemus.

Pierre Boulle - Kwai-joen silta

Suomentanut: Anna Louhivuori

Sivumäärä: 217

Kustantaja: SSKK

Painos ja vuosi: -1969

Ei kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa. Pierre Boulle oli ransakalainen kirjailija, joka tunnettiin lähinnä Apinoiden planeetasta ja Kwai-joen sillasta. Nämä kirjathan siis filmatisoitiin ja toinen (Kwai-joen silta) nousi jopa elokuvaklassikon asemaan. Apinoiden planeetasta tehtiin hiljattain uusintafilmatisointi. Minusta se oli turhaa koska ensimmäinenkin oli niin surkea. Muistan katsoneeni tuon Kwai-joen sillan elokuvana joskus aikoja sitten, joten siitä ei paljon muistikuvia ole.  

Boullella on jonkinlaista kokemuspohjaa toisesta maailmasodasta ja lähinnä juuri tuolta Burmanseudulta. Hän oli siis japanilaisten vankileirillä, jouduttuaan vangiksi palveltuaan Indo-Kiinan joukoissa n. vuosina 1942-43. Tämän jälkeenkin Boulle palveli vielä Englannin erikoisjoukoissa. Päätin siis lukea tuon Kwai-joen sillan, joka on oma kirja.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan ja Burmaan, jossa japanilaiset pitivät lukuisia vankileirejään. Rangaistuspataljoonan on tarkoitus rakentaa silta Kwai-joen ylitse, yhdistäen näin japanilaisten rautatien Bengalin ja Singaporen välille. Leiriä johtaa sotatoimista juopottelun vuoksi heivattu eversti Saito, joka pitää näennäisesti tiukkaa kuria. Saito on johtamistaidoiltaan keskinkertainen ja lisäksi hän ei omaa kunnollista karismaa saati auktoriteettia, eikä hänellä ole oikein muita keinoja kuin väkivalta. Hänen johdettavanaan on joukko englantilaisia sotavankeja, joita yrittää suitsia eversti Nicholson. Koska Nicholson ei halua upseeereineen osallistua ruumiilliseen työhön sotilaidensa kanssa, hän niskuroi ja vetoaa milloin mihinkin syyhyn - lopulta jopa kansainvälisiin sopimuksiin. Aluksi vaikuttaakin siltä että Nicholson on vain jääräpäinen ja tyhmänrohkea kilpiensä kiillottelija, mutta aika osoittaa toisin. Hänen upseeritoverinsa lääkäri Clipton taiteilee koko ajan raivon ja ihailun välimaastossa ja yrittää toimia jonkinlaisena sovittelijana Nicholsin ja Saiton välillä.

Paljastuu että siltaa suunnitellut japanilaisinsinööri onkin täydellinen amatööri ja statisti, eikä hänellä ole minkäänlaisia piirustuksia siltaa varten. Ja koska japanilaiset eivät kovin helposti  myönnä virheitään, jatkuu sillan kötysteleminen kuukauden ajan ilman tulosta. Kuitenkin lopulta Saito luovuttaa sillan suunnittelun ja toteutuksen yksinomaan englantilaisille. Näinpä homma lopulta lähtee käyntiin. 

Aluksi englantilaissotilaita kidutettiin ja pidettiin nälässä. Tämä olikin rankin puoli leirillä. Ei kuri niinkään. Koska englantilaiset olivat tottuneet Nicholsin kuriin, tarvivat he koko ajan tiukkaa komentoa jottei sotilaan asenne ja motivaatio rapistuisi. He olivat sotilaita eikä vankeja. Ainakin eversti Nicholsonin mielestä.

Samaan aikaan pieni englantilainen kommandojoukko suunnittelee iskua japanilaisten junayhteyksiin. Eversri Green on valinnut kolmenhengen pioneeri-iskuryhmän, jonka pääsuunnittelijoina toimivat räjähde-ekspertit ja upseerit Warden ja Shears. He valitsevat Kwai-joen sillan, koska se on merkitykseltään ja kokoluokaltaan täysin omassa sarjassa. Mutta mitä tapahtuu kun tilanne eskaloituu?

Mielestäni Boullen tarina on hyvin rakenneltu ja jäsennelty, se on helppo lukea koska ei ole liikaa liikkuvia osia. Ilmapiiri on jännitteinen mutta selkeä ja rauhallinen. Lähinnä psykologisia odotuksentäyteisiä hetkiä, että paljastuuko vai ei? Kaikista räjähtävistä ja laukeavista asioista kerrottiin yllättävän vähän. Sen sijaan sillanrakennuksesta hieman enemmän. Lukijan ei siis tarvitse tietää sen suuremmin sotimisesta tai sotilaselämästä. Toimintakin rajoittuu lähinnä pieksämiseen, muutamaan kranatin posaukseen, yhteen puukkohippaan ja yhteen räjähdykseen. En yhtään ylläty että näistä aineksista on saatu aikaiseksi koukuttavan jännittävä ja muutenkin hyvä sotakirja. Tiettyä yllätyksellisyyttä voi kokea vielä viimeisillä sivuillakin, joten se tarjoaa hyviä lukuhetkiä. Ehkä tiukkaan toimintaan mieltynyt saattaa kenties pitkästyä.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa IV Paikannimet: paikkakunta

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 384

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Olettamus on kaikkien emämunausten äiti. Päätin siirtyä siis tähän Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan neljänteen osaan. Jo tässä vaiheessa tulee tarvetta hieman katsahtaa nuihin aiempiin bloggauksiini aiheesta, jotta pysyn tilanteen tasalla. Puolivälin puitteet alkavat siis häämöttää ja vaikka jokainen osa toimii myös itsenäisenä kertomuksena, täytyy tästäkin ilosta ottaa kaikki mahdollinen irti. Huomasin tuossa hiljattain että Marcel Proust on ollut suosikkikirjailija (yhden niistä) Eyvind Johnsonin innoittaja, tätä en tosin ole itse ainakaan hänen kirjoistaan huomannut. Sen sijaan Proustin luoma kertojahahmo ei suuremmin arvosta muuta kuin ranskalaisuutta ja ranskalaista kirjallisuutta. Tässäkin kirjassa huomioidaan useammassa kohtaa Victor Hugo ja Honore de Balzac.

Tarinan kertoja ja hänen isoäitinsä ovat saappuneet Balbeciin viettämään porvaristolle ja ylimystölle suotua joutoaikaa. Kertoja nuorimies alkaa pian repiä itseään irti isoäidin manipuloivasta ja jopa kieroutuneesta suhteesta, eikä ympärillä näy suuremmin rajoittavia tekijöitä. Kuitenkin jälleen ympärillä tapahtuu huomattavasti vähemmän, kuin kertojan pään sisältö antaisi ymmärtää. Nuorimies onnistuu maalailemaan mielenkiintoisia kombinaatioita mielikuvituksen ja elettävän ympäristön välille. Nämä eivät ole kuitenkaan niin ahdistavia kuin aiemmin, ehkä jopa toiveikkaitakin. Ainakin hänen luokkatietoisuutensa on voimakasta ja lisääntymään päin.

Pojan ympärillä liikehtii useita häntä kiinostavia henkilöitä. Hän tutustuu jo ikääntyvään taiteilija Elstiriin, joka vaikuttaa varsin taitavalta maalarilta. Paljastuu pian että Elstir on maalannut menneisyydessä vähemmän mairittelevan kuvan herra Swannin vaimosta Odettesta. Tässä kohtaa kertoja pohtii taas taiteen estetiikkaa. Kuinka paljon parempi taiteilija on silloin, kun se kuvaa kohteensa epäedullisessa valossa, paljastaen myös kohteen itsensä peittämät "huonot" ominaisuudet. Jotenkin siis katsoja mieltyy kohteen rehelliseen kuvaukseen, ihastuen jopa rujoimpiin yksityiskohtiin. Kuinka kohde on siis riisutuimmillaan aidoin ja vaikuttavin. Vaikka pian paljastuu, että Elstir on jo Combrayssa tunnetuksi tullut hienostopiirissä pörräillyt (jopa joutavanpäiväiseksi luonnehdittu) taiteilija, ei se kuitenkaan aiheuta kertojamme ajatusmaailmassa sen suurempaa inflaatiota. Ilmeisesti Elstiristä muodostuu jopa jonkinlainen auktoriteetti pojan taiteen käsitykseen.

Pojan ympärille alkaa pian ilmestyä myös nuorten naisten katras, josta on vaikea löytää sitä parasta hedelmää. Itse kustakin löytyy jotain hyvää ja jopa rakastettavaa. Kuitenkin nämä kauneuden ja viehättävyyden hetket nopeasti arkistuvat ja köyhtyvät, kuihtuen lopulta keskinkertaisiksi kokemuksiksi. Eikä jää epäselväksi kuinka kaikki alkaa ja loppuu kertojan jopa ylimieliseen itserakkauteen, joka lienee huonon itsetunnon ja lapsuuden kurjien ihmissuhteiden syytä. Näissä kohtaamisissa tarjoillaan kuitenkin meheviä psykologisia ja sosiaalisia kiemuroita, jotka ovat pullollaan käänteispsykologisia ja teennäisiä keinoja säilyttää ns. vastarakkaan huomio. Täten kertoja pohtii myös sitä kuinka rakkauden kohde näyttää joka ajassa ja paikassa erilaiselta, ikään kuin katsonta kulma tuottaisi täysin erilaisia tuntemuksia ja kuinka sitten myös katsojan itsensä asenne ja mielentila vaikuttaisi kohteen viehättävyyteen. Kuinka siis esim. voi unohtaa että kasvoissa oleva hieman häiritsevä syntymämerkki onkin leuassa eikä poskessa - taas sitten ehkä seuraavalla kertaa tarkemmin katseltuna pikemminkin ohimolla. Jotenkin tämä kertoja osaa tarvittaessa ulkoistaa itsensä, kertoen myös asioita jotka ovat hänen oman havaintokenttänsä ulkopuolella.

Itselleni tulee vaikutelma että nuorellamiehellä on vain yksinkertaisesti liikaa aikaa. Tässä neljännessä osassa kertoja on jotenkin eheämpi kuin aiemmin. Hän on esim. valtaosin luopunut itsetarkkailuista, eikä keikkea hyvää ja huonoa luotailla menneisyyden kautta. Vaikka Albertinessa on kertojan mukaan joitain yhtäläisyyksiä jo väistyneen ihastuksen Gilberten kanssa, ei tämä seikka ainakaan suuremmin häiritse kehkeytyviä ihmissuhteita (jopa rakkaussuhteita).

Kirjasarjan neljäs osa on suurelta osin linjassa aiempien kanssa. Ehkä kirja on kuitenkin pitkästyttävin lukemistani, koska ns. "pelinrakentamiseen" tuhrautuu yli puolet sivuista. Toisaalta viimeinen kolmannes onkin varsin mielenkiintoista ja jopa viihdyttävää. Keskeisimpänä teemana pitäisin kertojaminän jonkinlaista kasvua ja kehittymistä. Vaikka viekkaus ja pelaaminen on selvästi lisääntymään päin, on hallitsevimpia ominaisuuksia kuitenkin tietynlaisten realiteettien kehittyminen. Pyrin löytämään itsekin hieman "tiettyä" kirjoituksellista otetta tähän bloggaukseeni, että siitä edes hieman välittyisi kirjan henki. Paikannimet:paikakunta on aikaa vievää lukemista, mutta ainakin itse tulen palkituksi siitä. Taitaa mennä Proustin jatkolukemiset ensivuoden puolelle, mutta aion lukea toki koko sarjan.

Olisiko kuitenkin kirjan viimeisessä lauseessa potentiaalia nuorenmiehen jälleen kasvavaan ahdistukseen, vai jopa viitaus kaiken turhuuteen ylipäätään? Vai kenties vielä jotain muuta?

"Ja Francoisen irrottaessa neuloja ja kankaita ikkunanpuitteista ja vetäessä verhoja auki kesäinen päivä jonka hän paljasti näytti yhtä kuolleelta, yhtä ajattomalta kuin muhkea, vuosituhansien takainen muumio, jonka vanha palvelijattaremme oli vain varovaisesti vapauttanut kaikista käärinliinoistaan, ennen kuin päästi sen näkyviin, balsamoituna, kultapuvussaan."  s.380

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa III Rouva Swannin ympärillä

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 286

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1979

Taiteellista ja saivartelevaa ranskalaista rakkautta. Olen päässyt tässä Marcel Proust luku-urakassa jo Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan kolmanteen kirjaan Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (melkoinen sanahirviö). Nämä Proustin kirjat tähän mennessä eivät ole saaneet aikaan suuria riemun kiljahduksia, joskin ne ovat kieltämättä kehittäneet keskittymiskykyä ja luetun ymmärtämistä. Tämä kirjasarjan kolmas jakso suomennettiin vasta vuonna 1979, joten eipä tälläkään taidekirjalla ole mitään kiirettä ollut saapua (epäkaupallisuudessaan) Suomen markkinoille.

Tarina käynnistyy kertojan diplomaatti-isän hyväksyessä tämän kirjailijan uravalinnan, johon isä aiemmin on suhtautunut nihkeästi. Jotenkin tuntuu siltä että ilo saavutettuun päämäärään on suhteellisen vaatimaton, koska ilmeisesti pojan luomisvoimaa torppaa sydämen asiat ja rakkaus. Poika alkaa pikkuhiljaa päästä Swannien suosioon ja niinpä hänelle järjestyy myös mahdollisuus aloittaa vierailut Swannien talossa. Kertoja on siis tulisesti rakastunut (tai ainakin luulee niin) Swannien tyttäreen Gilbertteen, joka vaikuttaa lähinnä leikkivän kertojan kanssa. Koska nämä ylhäistäkin vieraskuntaa pursuilevat kohtaamiset alkavat Gilberteä lähinnä kyllästyttää, alkaa hän käyttäytyä halpamaisesti tai ainakin väheksyvästi kertojaa (poikaa) kohtaan. 

Huvittava kurjositeetti on tämä omituinen ja hieman epäselväkin kirjailija Bergotte, josta ei saa selvää onko hän kuuluisa tai ylipäätään hyvä kirjailija. Ainakin häneen suhtaudutaan hyvin ristiriitaisesti. Kertoja itse ei ainakaan osaa katsoa Bergottea ylöspäin, vaikka useat muut (ainakin näennäisesti) tekevät niin. Muutenkin tapaamisilla kohtaavat merkittävät ja jopa kuninkaalliset henkilöt, joihin kertojalla on etuoikeus tutustua.

Nämä estetiikkaa pursuilevat tajunnan virtaukset ovatkin kirjan keskeinen ja kantava voima. Proust leikittelee taas kertojan mielenmaisemissa, joissa risteilevät rakkauden tunteet, ylpeys, jahkailu, haikailu ja moni muu asia. Itselleni kertoja antaa lähinnä pöljän vaikutelman, kuinka saivartelulla ja tyhjän itkemisellä hän lyö vain päätään seinään. Toisaalta näitä viekkaastikin käsiteltyjä itsensä tutukiskelutilanteita on ehkä jopa huvittavaa lukea, ja kaiken lisäksi näissä paljastuu rakkauden patologia (sikäli kun kyseinen suhde on alun alkaenkin tuhoon tuomittu). Kun kertojan mieli ja itsetunto on nujerrettu (toisin kun hän itse luulee), alkaa jo seuraavan vaiheen alustus ja suunnittelu - eli haikailut lorvailumatkalle Balbeciin.

 

Jopa ärsyttävyyteen asti tutuksi tuleva näkymä kirjan sivuille, koko tekstissä ei yhtään ilmaa (kappalejakoa).

Rouva Swannin ympärillä on kuten aiemmatkin kirjat, yhtä puuduttava ja "vähän edistyvä". Tuntuu siltä, ettei tarina etene millään ja aihemaailmaltaankin tämä osa on jotenkin turruttava. Jos edellisissä jaksoissa oli muutamia kappaleen vaihtoja ja jopa lukukin, niin tämä on totaalisen yhtäjaksoinen. Erikoinen tapa Proustilla tehdä tarinan lauseista ja sisällöstä kompleksinen. Jotenkin vaikuittaa siltä että lukuelämyksen vaikeus on kirjan itsetarkoitus. Jos näihin haasteisiin tahtoo tarttua, niin kaipa näistä jotain jää käteenkin. Pitänee siirtyä loppuvuoden aikana jatko-osiin.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa II Swannin rakkaus & Paikannimet: nimi

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 307 (liitteineen)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1977

Hienosto salongeissa tapahtuu syvällisesti merkillisiä asioita. Päätin lukea Kadonnutta aikaa etsimässä suomennetun kirjasarjan toisen osan, joka käsittää niteet Swannin rakkaus ja Paikannimet:nimi. Tämäkään kirja ei osoittaudu yhtään helpommaksi pähkinäksi purra, mutta on ehkä kuitenkin juonelliseti mielenkiintoisempi kuin edeltäjänsä. Proustin kirjoitustekniikka on kuolettavan raskaslukuista, mutta täytyy myöntää että kun siihen tottuu niin alkaa lukeminen sujua. 

Swannin rakkaudessa on taas tämä kertoja minä, joka jää lukijalle tuntemattomaksi. Juoni rakentuu herra Swannin ja hänen rakastajattarensa Odetten ympärille. He tutustuvat Verdurinien pariskunnan kutsuilla ja suhde eteneekin vääjäämättä, jopa nykypäivänäkin tutuksikäynyttä kaavaa mukaillen. Tarinasta kehkeytyy kuitenkin paljon monimutkaisempi psykologinen ja sosiologinen tutkielma rakkaussuhteesta ja siihen liittyvästä mustasukkaisuudesta. Tässä syvennytään erityisesti valheen patologiaan ja se syntymekanismiin, sekä mustasukkaisuuden monipuoliseen kekseliäisyyteen. Minä kertoja toki tiedostaa ja myöntää usein teemaan liittyvän harhaisuuden, mutta ilmeisesti herra Swann kokee suurta nautintoa rypemällä omissa kuvitelmissaan. Kuinka ihmiset kaikesta huolimatta roikkuvat toisisaan tavalla tai toisella, vaikka oletettu rakkaus (jos sitä on ollutkaan) on kuollut jo aikaa sitten. Nämä kuvitelma-osiot vuorottelevat kivasti ikkunaruutu-katukyttäilyjen ja todellisten salonkikeskustelujen lomassa, muodostaen näin ollen rullaavan kokonaisuuden. 

Toisaalta kertomuksessa kuvaillaan myös oivallisesti ihmisen potentiaalia toisen miellyttämiseen. Toinen leikkii rakastavansa toista ja toinen maksaa siitä - tarvittaessa paljonkin. Kirja tarjoaa paljon monimutkaisia ajatusmalleja, jotka ainakin allekirjoittaneen mielestä voivat olla ja ovatkin toimivia myös todellisessa elämässä.

Paikannimet: nimi -kirjassa tarinaamme (alan siis kirjoittaa jo omistusmuodossa) kerrotaan yhä minä muodossa, tosin tuntuvasti myöhemmin. Kertoja on tutustunut herra Swannin tyttäreen Gilberteen ja paljastuu myös se, että tytön äiti on Swannin vaimo Odette. Kertoja haaveilee myös matkustelusta ja kuvailee seikkaperäisesti erityisesti naisten pukeutumista. Mielestäni tämä osa on edeltäjäänsä paljon tylsempi.

Nämä kaksi nidettä ovat siis jatkoa ensimmäiseen, mutta toimivat myös itsenäisinä kertomuksina. Kaikkinensa nämä ovat varsin raskasta luettavaa ja vaativat keskittymista. Ainakin itse jouduin muutamia lauseita kelailemaan useita kertoja ymmärtääkseni niiden sisällön. Lukiessani oivalsin yhtäläisyyksiä Victor Hugon tapaan kuljettaa tarinaa. Jatkanen kaikista huolimatta seuraavaankin osaan jossakin vaiheessa, mutta taidan pitää muutaman viikon tauon ja lataan Marcel Proust -akkuja.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa I Swannin tie (Combray)

Suomentanut: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen

Sivumäärä: 245(liitteineen)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1968

Nuoren mielen tunnemyrskyssä. Marcel Proust on yksi arvostetuimmista ranskalaisista nykykirjailijoista. Hänen tuotantoonsa suhtaudutaan melko ristiriitaisestikin ja esim. tämä kirjasarjan ensimmäinen osa suomennettiin vasta viisikymmentävuotta ilmestymisen jälkeen. Kadonnutta aikaa etsimässä on kolossaalinen kymmenen kirjaa käsittävä sarja, joka sisältää miltei 3700 sivua. Aikanaan Proust kirjoitti kirjat pikkuhiljaa vuosien saatossa (1908-1922) ja todennäköisesti tämä onkin hänen elämäntyönsä. Aiheissaan kirjailija koskettelee ajalleen vähemmän suosittuja ja miltei tabujakin puheenaiheita. Teksteissä vilisee henkilöhahmoja joille on olemassa todelliset esikuvat, ja todellisiakin ajan hahmoja omilla nimillään niistä on löydettävissä (esim. Anatole France ja Victor Hugo). Tarkoitukseni on siis lukea koko Kadonnutta aikaa etsimässä sarja, joten on siis luontevaa aloittaa ensimmäisestä osasta. Kommentoin lukemisiani todennäköisesti siis jatkossakin.

 

Kuvassa keikaroiva ja velmuileva poikajoukko vuodelta 1894. Alimpana itse Marcel Proust. Lähde Wikipedia.

Kadonnutta aikaa etsimässä ensimmäinen osa Combray käsittää nuoren pojan intensiivisiä havaintoja suvustaan ja perheestään Combray nimisessä paikassa Ranskassa. Nimetön nuorimies kärsii unettomuudesta ja elää murrosiän kasvuvaihetta. On vaikea sanoa kuinka normaalikoppaisia hänen ajatuksensa ja pakkomielteensä ovat, mutta äiti ja muutkin naiset tuntuvat olevan keskeisessä asemassa hänen fantasioissaan. Veikkaisinpa että neuroottinen mielenlaatu saattaisi tulla kysymykseen. Kieltämättä hänen tarkat havaintonsa ovat mielenkiintoisia ja syvällisiäkin, erityisesti estetiikan suhteen ne ovat hyvin vivahderikkaita ja jopa analyyttisiä. Pojan terävänäköisyys esimerkiksi isovanhempien suhteen on hämmästyttävää ja samalla tunnemaailman monimutkaisuus jopa ahdistavaa. Tokihan osa näsitä pojan ajatuksista vaikutti itsellenikin lapsuudesta tutuilta, mutta enpä voi myöntää olleeni näin "kompleksinen". Itseäni ilahdutti erityisesti ympäristön, kuten luonnon, maiseman ja ylipäätään säätyläiselämän kuvaaminen.

Koska loput ovat usein kirjojen parhaiten mieleen painuvia osia, korostui tässäkin tarinassa loppua kohti lisääntynyt surumielisyys ja niinpä Proust alkoi kuljettaa viimeisillä sivuilla tarinaansa menneessä aikamuodossa. Tästä voisikin heittää arvauksen että tarinan poika ei välttämättä kokenut yhtä hohdokkaina Combrayn jälkeen realisoituneita tapahtumia.  Swannin tie (combray) -kirjaa voisi luonnehtia hyvinkin pitkään ja tapahtumia voisin tähän referoida, mutta lienee parempi idea jos sen itse lukee. Allekirjoittaneelle oli yllätys että kirja oli kuitenkin melko helppo lukea.

Marcel Proustin kieli on rasittavan koukeroista ja monimutkaisen tuntuista. Lauseet ovat pitkiä ja raskaasti rytmitettyjä. Lisäksi kapaleet ovat pitkiä, eikä selkeitä kappalejakoja edes ole. Käytännössä teksti on siis likimain yhtenä pötkynä. Itseäni ei huojentanut loppuliitteissä olevat referaatiot sivujen tapahtumista. Vaikka Swannin tie (Combray) oli melko raskasta luettavaa, niin mielestäni kirja oli lukukelpoinen ja hyväkin. Jos mielii lukea tämän kirjan ja (luultavasti) ymmärtää sitä, kannattaa olla selkeässä ja hyvin levänneessä mielentilassa. Voin hädin tuskin kuvitella sitä urakkaa, johon kääntäjät ovat antautuneet teosta suomentaessaan. Epäilemättä Kadonnutta aikaa etsimässä on yksi maailmankirjallisuuden keskeisistä teoksista.

Victor Hugo - Kurjat V (Jean Valjean)

Suomentanut: Eino Voionmaa

Sivumäärä: 373

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1931

Viemärit koituvat pelastukseksi. Kurjat-urakka saavuttaa päätöksensä viidennen osan Jean Valjean myötä. Tämä Victor Hugon mestariteos on ollut yllättävän koukuttava ja mielenkiintoinen tuttavuus. Jouduin lukemaan pikkuhiljaa nämä kaikki, koska muuten tehtävä olisi käynyt työlääksi ja raskaaksi. Täytynee muistuttaa itseänsä siitä, että koko sarjasta löytyy 2069 sivua.

Tarina on edennyt levottomuuskiin kaupungin kujien barrigaadeille, jossa järjestellään pienimuotoista aseellista kapinaa. Pettynyt Marius liittyy aktiivisiin hulinoijiin, koska hän on pettynyt Cossetten suhteen. Marius lähettää kuitenkin kirjeen Cossettelle, joka päätyy Jean Valjeanin käsiin. Taistelut kääntyvät valtaapitävien voitoksi ja kapinoijien rippeet hajoavat ympäriinsä Pariisin viemäreihin. Tässä vaiheessa Victor Hugo pitää varhaisekologisen luennon viemäreiden kehityksestä ja niiden tuotoksista vuosisatojen saatossa. Ihmisulostehan on kultaakin arvokkaampaa, riippuu miten katsoo. 

Kuinka Valjean ja Marius selviävät rytäkästä, katoavatko he näihin päättymättömiin viemäreihin, vai löytävätkö tiensä ulos? Entäpä miten käy konstaapeli Javertin, joka on soluttautunut kapinallisiin? Täytyy myöntää että tämä sarjan päätösosa oli jotenkin selkeämpi kuin edelliset. Viemäriluentoa lukuunottamatta tarina etenee selkeästi ja nopeasti. Hauskan juonteen kertomukseen tuo umpiroisto Thenardierin tahattomat hyvät työt ja muutenkin lisääntyvä seesteisyys, eikä iloiset juhlavat tapahtumat muistuta lainkaan alun surullisista ja ankeista ihmiskohtaloista.

Varsin ehjä ja monipuolinen kirjasarja tämä Kurjat. Ainoa ehkä mainittava miinuspuoli on aikansa elänyt käännöskieli. Esimerkiksi kaikki suuremmat luvut olivat kummallisesti ilmaistuja ja oudot vanhat sanat mietityttivät. Kuitenkin teksti oli valtaosin ymmärrettävää. Yllättävän ajankohtaisiakin ongelmia ja aiheita kun ottaa huomioon, että kirja julkaistiin jo vuonna 1862. Kaikin puolin kannattava urakka.

André Gide - Pastoraalisinfonia

Suomentanut: Reino Hakamies

Sivumäärä: 155

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1948

Huijari vai aidon rakkauden lähettiläs. André Gide (1869-1951) oli tunnettu ranskalainen kirjailija ja runoilija, joka oli varsin tuottelias. Hänen teoksiaan on suomennettu muutamia, joista tunnetuimpia on ehkäpä Vääränrahantekijät ja juuri tämä Pastoraalisinfonia. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1947. Löysin tämän Delfiini-sarjan painoksen pohjoisesta, eräältä kirpputorilta aivan hiljattain.

Pastoraalisinfonia on kertomus sveitsiläisen pappismiehen ja nuoren Gertruden välisestä suhteesta. Gertrud on jostain syystä sokea ja on ollut sitä jo ilmeisesti syntymästään asti. Niinpä tarinan näkevä minämuodossa kertova pastori ottaa tytön hoitoonsa ja alkaa pitää hänestä maallisella tavalla "hieman liikaakin". Tämä tuohoisaksi osoittautuva ihmissuhde on täynnä itsepetosta, kaunisteltua valhetta ja ehkä jossain mielessä hyväksikäyttöäkin. Onko pappi huijari ja oman himonsa valloissa, liekö hänen mielensä syövyttänyt vanha vihtahousu? Toisaalta kertomus valottaa oivallisesti ja uskottavasti sokean ihmisen pimeyden maailmaa, josta on vaikea selvitä ilman lujaa toivoa ja mielikuvitusta. Voihan olla myös niinkin, että jos ihminen saa lahjaksi kyvyn jota ei ole koskaan omistanut - saattaa siitä muodostua pikemminkin kirous kuin siunaus. Ainakin näkevän ja sokean maailma on hyvin erilainen, sokea kun luottaa enemmän muihin vaistoihinsa. Kuka sitten torpedoi kenenkin elämää, jää lukijan oman pohdinnan varaan. Tässä sinfoniassa on mukana paljon kritiikkiä näennäismoraalia kohtaan, joka on tuttua myös saman aikakauden Gerhart Hauptmannin kirjasta Soanan kerettiläinen.

Mielestäni kirja on kieltämättä ajatuksia herättävä, tosin jotenkin "vanhan aikaisen" tuntuinen. Käännöstyö on tänäpäivänäkin lukukelpoista ja ymmärrettävää. Hassua kyllä tämä sokean ihmisen teema oli yhdessä Pirandellonkin novellissa, jonka juuri vasta luin. Ilmiselvä tiedostamaton aasinsilta. 

Pastoraalisinfoniasta on tehty myös elokuva, jota en tietenkään ole koskaan nähnyt. Toisaalta Pastoraalisinfonia on myös Beethovenin kuudennen sinfonian nimi, joka julkaistiin vuonna 1808. Kirja saattaa olla epäviihteellisyydessään hieman puisevakin, mutta joka pitää tällaisista psykologisista kirjoista - pitää varmasti tästäkin. Itse pidin kelvollisena, mutta en mitenkään loistavana. Kuitenkin laatukirjallisuutta.

Victor Hugo - Kurjat IV (Idylli Plumet- ja Epopeia Saint-Deniskadun varrella)

Suomentanut: Eino Voionmaa

Sivumäärä: 476

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1930

Voiko kokoava voima olla myös tuhoava voima? Urakkani Victor Hugon Kurjien seurassa jatkuu tämän neljännen osan merkeissä. Aiemmasta poiketen ainakin tämän neljännen osan kannet ovat erilaista designia aiempiin kolmeen verrattuna. Kaiken lisäksi kirja on huomattavan hunokuntoinen ja sitä lukiessa täytyi noudattaa erityistä hellävaraisuutta, ettei sivut varisseet hiutaleina syliin. Kunhan saan sarjan luettua, niin ainakaan ensimmäiseksi en taida tarttua muihin Hugon suomennoksiin. Kieltämättä kaikessa mielenkiintoisuudessaankin Kurjat savotta on jo nyt ollut melko "rankka".

Tässä neljännessä osassa tarina etenee taas piirun verran ja kulkee hetken jopa limittäin edellisen kirjan kanssa. Mariuksen ja Leivosen (Cosetten) välinen suhde kehittyy ja edistyy eräänlaisen henkisen rakkauden tasolle. Näiden kahden ihmisen suhde kirjassa on keskeisessä asemassa. Jo edellisessä jaksossa vaihdetut katseet ja kiihkeä etsintä on johtanut tapaamisen asteelle. Tapahtuu myös niin että Thenardierin kopla pääsee karkaamaan vankilasta ja aiheuttaa jonkin asteisia levottomia kuvioita rakastavaisten ympärille ja erityisesti rakkaudesta tietämätön Jean Valjean joutuu järjestelemään taas kerran asioitaan. Miten nuori rakkaus selviytyy levottomien aikojen ylitse? Samalla hetkellä(kesällä 1832) joutuu Pariisi taas opiskelijahulinoinnin kouriin ja näihin osallistuu myös pettynyt ja hätiköivä Marius. Jotenkin Marius onnistuu ärsyttämään lipevällä persoonallaan ainakin itseni ja ilmeisesti myös Jean Valjeanin. Yllättävän positiivisen kuvan saan kuitenkin Cossetten lurjussisarpuoli Eponinesta, joka yrittää hämmentää omia tunteitaan seuraten Mariuksen elämää(pitäisiköhän huolestua).

Victor Hugo osoittaa taas tässäkin kirjassa erinomaisen yleissivistyneisyytensä kaikenlaisten nippelitietojen osalta koskien historiaa, kirjallisuutta ja taidetta. Hämmästyttävän tarkoilla poliittisilla pohdinnoilla kirjailija teki aikoinaan oikeutta teokselleen myös valistus mielessä. Vaikuttaa siltä että tarinan lomassa on vaihtelevan mittaisia paasaavia luentoja yhteiskunnasta ja sen epäkohdista, hetkittäin jopa täysin irroitettuna itse juonesta. Lisäksi monin painkoin tulee vaikutelma että kirjan hahmot harjoittelisivat eräänlaista sosiodraamaa.

Keskeisinä teemoina pidän nousevan toiveikkaan ilmapiirin merkeissä rakkautta ja sen lukemattomia tunnesävyjä. Ehkä hieman häiritsevää on kuitenkin häpeilevä ja naivi ote jolla nuoren parin vaatimattomasti edistyvää soidinmenoa kuvataan. Toisaalta oman ikävystyttävän mutta totuudenmukaisen oppitunnin vanhenemisesta ja mustasukkaisuudesta Hugo kiteyttää hyvin Jean Valjeanin hahmoon. Voiko jo elämän vaihtoehdot ja mahdollisuudet menettänyt mies kohdata nuoren ja kukkeimmassa iässä olevan paronin rinta rottingilla ilman häpeän häivää - se jäänee lukijan itsensä nähtäväksi. Ainakin itse jouduin pohtimaan ihmisenä oloa jo sinällään, ollapa nyt yli kuusikymppinen ja auttamattomasti kalkkis. Toivottavasti itse en fakkiudu ja katkeroidu elämään kuten Jean Valjean. Tähän mennessä yksitoikkoisin Kurjat romaani, mutta toisaalta ehkä selkein ja parhaiten hahmottuva.

J. M. G. Le Clézio - Harhaileva tähti

Suomentanut: Annikki Suni

Sivumäärä: 308

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 2008

Kaukana saavuttamaton vapaus. Jean-Marie Gustave Le Clézio on Nizzassa syntynyt ranskalaiskirjailija. Hänen tuotantonsa on laaja, mutta ei mitenkään kaupallisesti menestynyt. Hänen aihepiirinsä käsittelevät mm. mielenterveyden järkkymistä, lapsuutta, nuoruutta ja matkustamista. Le Clézio on palkittu useilla eri palkinnoilla, lopulta myös Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Hän on yksi arvostetuimmista elossa olevista ranskalaiskirjailijoista.

Harhaileva tähti on verkkaisesti etenevä tarina juutalaisesta Estheristä(Helenestä), joka selviää äitinsä Elizabethin kanssa hengissä natsien vainoista. Elämä kuljettaa heidät Ranskasta juutalaisvaltion kautta rapakon taakse Kanadaan, jossa Esther opiskelee lääkäriksi. Hieman ennen tätä Kibbutislla Esther tulee raskaaksi Jacquesille, joka kuitenkin jo ennen pojan syntymää kuolee sodassa. Kirjassa väläytetään myös palestiinalaistyttö Nezman elämää, jonka merkitys jää kuitenkin vähäiseksi, vain lähinnä solidaarisuusrooliin. Vaikka Esther tuntuu selviävän elämässään, häntä vaivaa koko ajan menneisyyden pelot ja ahdisukset. Päälimmäiseksi nousee isän rooli - isän jota hän jäi odottamaan ja joka ei koskaan palannut. Hänen isänsä joutui monen muun tuttavan mukana natsien ampumaksi. Kuitenkin Esther elää koko ajan muistoissaan, eikä pelkästään ikävissä, vaan myös positiivisissa. 

Traumaattinen ajanjakso sattui Estherin lapsuuteen, eli aikaan jonka olisi pitänyt olla huoletonta. Aistien kautta Esther luo itselleen kauniita kuvia ja yllättävän usein nämä koskevat merta. Tarinassa odotellaan laivaa joka noutaa Estherin ja äidin juutalaisten maahan Israeliin, näin ollen se muodostuukin vapauden symboliksi. Kirjailija onnistuu luomaan lukijalle pienen ryhmän kautta kuvan juutalaisten kollektiivisista kipupisteistä ja tuskan hetkistä. Vaikka kertomuksessa ovat omat synkätkin hetkensä on se mielestäni kuitenkin selviytymistarina. Kuinka ihminen voi selvitä vaikeistakin ajoista? Kyllä voi jos elämänhalua on tarpeeksi.

Elämän polku on tässäkin tarinassa kuin matka jossa vain hetkeksi pysähdytään. Esther ja äiti ovat koko ajan matkalla - onkin vaikea hahmottaa missä vaiheessa pako muuttuu matkaksi sinänsä. Oliko heidän matkansa koko elämän ajan pakenemista, pääsivätkö he koskaan pois tästä oravanpyörästä? Näitä ja montaa muuta asiaa lukija joutuu pohtimaan Harhailevassa tähdessä.

Oivallinen joskin hieman junnaavan tuntuinen kirja. Hetkittäin lähes sietämättömän pitkäveteistä meren ihannointia. Kuitenkin kirjailija onnistuu hämmästyttävällä tavalla ja tunteella kuvailemaan juutalaisuutta, vaikka hän ei itse ole tietääkseni juutalainen. Lisäksi Le Clézio onnistuu paneutumaan tytön ja naisen rooliin luontevasti, joka ei välttämättä ole mieskirjailijoille sydämen asia. Kirja on lukukelpoinen ja tarjoaa niin vastauksia kuin niistä syntyviä uusia kysymyksiäkin.

Victor Hugo - Kurjat III (Marius)

Suomentanut: Eino Voionmaa

Sivumäärä: 354

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1929

Määrätietoisuudesta sielun ristiriitoihin. Jatkan Victor Hugon Kurjien lukemista ja olen päässyt siis osaan kolme(lyhentämättömässä versiossa). Nämä kolme ensimmäistä kirjaa ovat muuten yllättävän hyvä kuntoisia kun ottaa huomioon, että ne ovat jo 1920-luvulla painettuja.

On kulunut taas noin kymmenisen vuotta lisää ja eletään Pariisissa. Nuori Bonapartisti-henkinen Marius elää isoisänsä kanssa, hän on jäänyt "orvoksi" äidin kuoltua ja näin ollen joutunut isoisän kasvattamaksi. Kuitenkin yllättäen Marius saa tietää isästään ja siitä että hän haluaisi tavata nuoren miehen. Tästä käynnistyy tarina joka lomittuu hienosti edellisten kirjojen tapahtumien kanssa. Mariuksen isä on maineikas upseeri, jonka jo aiemmin tutuksi tullut herra Thenardier pelasti Waterloon taistelussa. Vaikka Marius ei ehdi nähdä isäänsä hän saa perinnöksi ohjeita, joiden perusteella pitää Thenardieria palvella ja auttaa. Paljastuu kuitenkin erinäisiä syitä jotka luovat läpipääsemättömiä jännitteitä.

Kesti jonkin aikaa että oivalsin myös Cossetten esiintyvän kirjassa, ja ilmestyypä tässä ohessa myös Jean Valjean kuvioihin uudella nimellä. Lopulta Marius on varsin passiivisessa roolissa, lähinnä hän vain seuraa tapahtumien etenemistä.

Päälimmäisinä teemoina kirjassa ovat Mariuksen itsepäisyys, ylpeys ja naiivius. Toisaalta kirja paljastaa myös köyhien ja kerjäläisten joukossa esiintyviä lieveilmiöitä. Ehkäpä Marius joutuu luopumaan sinisilmäisestä suhtautumisesta ja näin ollen tarkastamaan omia liberaaleja asenteitaan. 

Thenardierin kieroutuneen mielikuvituksen rikkaus hakee vertaansa varmasti koko kirjallisuudessa. Sairaan mielen monisäikseiset ideat risteilevät pelkuruuden, raivon ja kyynisyyden ristiaalloilla. Oikeastaan hänen mielen maisemansa kulkee käsikädessä yleisempienkin yhteiskunnallisten ilmiöiden kanssa. Thenardier kaiketi yrittää turruttaa paatuneen mielen luomaa tyhtjyyttä ja kyllästyneisyyttä haalimalla epärehellisesti ja häikäilemättömästi rahaa (ilmiöhän ei ole outo nykyaikanakaan).

Marius on hyvin linjassa aiempien Kurjat -osien kanssa. Tätäkin kirjaa on vaikea arvioida paljastamatta  juonta tarpeettoman paljon. Näistä kirjoista on olemassa supistettu versio, mahtaakohan niistä puuttua jotain olennaista? Yleensä olen kaikkia typistettyjä versioita vastaan, koska jos kirjailija ei ole itse vaivautunut niitä karsimaan - oletan että on mielekästä lukea koko hoito. Nyt kun olen lukenut reilut puolet Kurjista, tuntuu siltä että tarina on paljon ajankohtaisempi mitä ehkä uskoinkaan. Se on lähes ajaton.

Victor Hugo - Kurjat II (Cosette)

Suomentanut: Eino Voionmaa

Sivumäärä: 392

Painos ja vuosi: 1.painos - 1928

Korttelikyttäilystä klaustrofobiaan. Sarjan toisessa jaksossa (Cosette) palataan ajassa taakse päin kesään 1815 ja Waterloon taisteluun. Tämähän oli se taistelu jossa Napoleonin oli luovuttava vallastaan ja myönnettävä tappionsa englantilaisille. Kirjailija kertoo tapahtumasta hyvin "ranskalaisen" version, eikä lausu suuresti kunnian sanoja englantilaiselle sotapäällikölle. Oikeastaan eipä juuri pienemmillä meriiteillä voi taistelua kunniakkaasti hoitaa. Hetkittäin taistelukohtauksista tuli mieleen Von Heidenstamin Karoliinit, liekö hänkin lukenut tämän Kurjat. Mielestäni Waterloon taistelua ruoditaan tarpeettoman pitkään ja subjektiivisesti, mutta toisaalta tietynlaisella hartaudella. Kurjissa pysähdytään kuvailemaan historiallisia tapahtumia ja paikkoja muutenkin itse tarinan lomassa varsin antoisasti.

Pääosaa Cosettessa esittää tietysti itse Cosette (Leivonen), joka elää siis lähes orjan roolissa ilkeiden Thènardierien perheessä. Hänen sovelletaan julmaa kylmyyttä ja väkivaltaa. Ukko Thènardier on siis sotasankari Waterloon taistelusta (aasinsilta ensimmäiseen lukuun), tosin tässä on paljon liioittelua - jos kohta perättömyyttäkin. Isäntä on viekas ja ahne, toisin sanoen pyrkyrimäinen roisto. Rouva Thènardier on suurikokoinen ja väkivaltainen nainen, joka rakastaa ainoastaan omia lapsiaan, ja tämän saa Cosette kokea kovimman takaa nahoissaan. Tämä kaikki purkautuu lukijalle suurena dragediana, jota on kieltämättä liikuttavaa lukea. Kuitenkin kirja on paljon toiveikkaampi kuin ensimmäinen osa ja tarina kulkee hetkittäin lähes viihteellisen kirjan tahtia. Kaikkien kommelluksien ja koukkujen tiimellyksessä ainakin itse koin lähes hengästyttäviä hetkiä. Tässä kirjassa on keskeisiä teemoja ahneus, kateus ja sorto. Toisaalta ehkäpä pahakin alkaa saada palkkaansa ja vääryyksiä oikaistaan.

Loppupuolella tarina taas taantuu, jolloin monisäikeinen ja limittäinen punos juuttuu solmukohtaan. Melkein 150-sivua käsittävä nunnaluostarivaihe tuntuu lähes tervan vedolta. Toisaalta tämä tuntuu olevan Kurjien tarinan henki. Tässä osiossa valotetaan nunnaluostarin toimintaa ja filosofiaa. Lisäksi käydään syvemmälläkin pohdintojen viidakossa. Eipä sillä - täältäkin lukija löytää omat hauskat sattumukset ja yllätykset.

Mielenkiintoinen asia on Jean Valjeanin taipumus selvitä lähes mistä tahansa, ikään kuin hän olisi jotenkin yliluonnollisia voimia omaava mies. Hänestä on kehkeytymässä hyveellisyyden perikuva ja aivan kuten usein on tapana, tämä saavutetaan eräänlaisen lankeemuksen jälkeen. Toki Cosetten osa kirjassa on huomattava, mutta jotenkin se kaiken muun ohessa hautautuu kerronnan sekaan.

Kuvassa pörröhiuksinen Victor Hugo Kurjat 1.painoksesta.

Oivallinen kirja tämä Victor Hugon Kurjat. Sinällään kirjan tekstiasu on helppoa luettavaa, joskin mukana vilisee joitakin aikansa eläneitä sanoja. Vaikka seassa on myös muutamia outojakin sanoja, ei tästä koidu suunnatonta vaivaa lukemiseen tai ymmärtämiseen.  Tuntuupa tarina hyvin edistyvän.

Victor Hugo - Kurjat I (Fantine)

Suomentanut: Vihtori Lehtonen

Sivumäärä: (254+220) 474

Painos ja vuosi: 1.painos - 1927

Nahkaiset ajan patinoimat selykset ja antiikin tuoksu. Olen  ottanut aikoja sitten tavoitteekseni lukea tämän Victor Hugon Kurjat -sarjan lyhentämättömänä laitoksena. Tämähän käsitää viisi kirjaa ja melkoisen määrän sivuja. Piti turvautua paikallisen suurkirjaston varastoon, josta löytyivät nämä vuodesta 1927 alkavat painokset. Yritin katsella uudempiakin painoksia, mutta ovat kaikki typistettyjä. Viime aikoina ovat alkaneet tehdä näistä teatteria ja musikaaleja enemmänkin, joten ovat käyneet suositummaksi. Tämä "Köyhien evankeliumi" on kestänyt yllättävän hyvin ajan hammasta ja ihan kuten sarjan alussa V. A. Koskenniemi kertoo lainkaan väheksymättä Kurjien arvosta ja taustoista - ymmärtää sen että kädessä on yksi maailman kirjallisuuden klassikoista. Victor Hugo on ollut omalle ajalleen tarkka silmäinen ja vaistoinen kertoja. Hänen yhteiskuntaa ja sosiaalisia kuvioita ruotivat kirjoituksensa omaavat terävää kritiikkiä ja oivaltavaa, jopa surumielistäkin kerrontaa. Kaikki paha saa ansaitun huomion ja siihen pureudutaan huolellisesti ja hätäilemättä. Maailmassa on ollut siis muitakin köyhien ystäviä kuin Tuomari Nurmio. Nautin siis jo lähtökohtaisesti tästä kirjasarjasta.

Ensimmäinen kirja Fantine aloittaa Kurjat -sarjan n. vuodesta 1815. Kirjassa keskitytän muutaman henkilön elämään ja heidän kohtaloihin. Alkakjaisiksi piispa Herra Myriel tutustuttaa lukijan laupeuden töihin, joihin edes nykypäivänä ei monellakaan ole potentiaalia. Hänen pyyteettömyytensä, avuliaisuutensa  ja halu asua askeettisesti hakee vertaistaan. Tämä tietysti herättää pahaa verta raharikkaiden keskuudessa ja ei ole omiaan herättämään paremman kansanosan luottamusta. Kun kuvioihin astuu ilmeisesti tarinan tärkein henkilö Jean Valjean, alkavat teemat rakentua ja hahmottua. Kaleeriorjaksi tuomittu Valjean vapautuu pitkän ajan kuluttua, kärsittyään tuomionsa vähäpätöisestä näpistysvarkaudesta ja karkuyrityksistä. Koska hänen sosiaalinen asema on jo alun perinkin alhainen, kohdellaan häntä oikeuslaitoksessa ankarimman kautta. Ei tarvitse paljon ponnistella, että oivaltaa Kurjien yhteiskunnan rikollistavan vaikutuksen. Nepotismi ja epätasa-arvo nakertaa kehittymässä olevan ranskalaisen yhteiskunnan uskottavuutta ja antaa eliitistä raakalaismaisen riistoporvarikuvan. Pystyykö Valjean palaamaan kaikesta huolimatta tasapainoiseksi kansalaiseksi?

Tarinan vuodet vierivät - nuori liberaalia elämää viettävä kaunis kultakutri Fantine tekee kohtalokkaan siirron ja epäonnistuu. Hän tulee siis raskaaksi miehelle, joka osoittautuu vastuuttomaksi heittiöksi. Tästä kehkeytyy draama jossa ei juuri positiivisia vivahteita esiinny. Jos Fantine on esimerkkinä sielunsa puhtaudesta, katumuksesta ja lopulta myös epäitsekkyydestä, niin joutuu hän vastaavasti häikäilemättömien nousukkaiden uhriksi. Niinpä kaikista suurin kärsijä on pienin ja heikoin.

Victor Hugo kertoo näkökulman oman aikansa yhteiskunnallisista epäkohdista. Ja kuinkas muuten.. ei se kovin kauaksi jää nykyajan ilmiöistä. Hyvä antaa vähästä ja paha ei anna paljostakaan. Lopulta ahneus ja kateus on vallitseva ja potentti ilmiö. Ainakin tämä ensimmäinen kirja on varsin pessimistinen, mutta toisaalta kannustaa lukemaan ja uskomaan. Vääryys ynnä uhkakuvat joita kirjassa tarjotaan ovat hieman karrikoituja ja mustavalkoisia, mutta toisaalta ne luovat tarinaan mielenkiitoisen ja vankan pohjan. Jatkan siis myönteisissä merkeissä Kurjien toiseen osaan.

Claude Simon - Flanderin tie

Suomentanut: Olli-Matti Ronimus ja Pentti Holappa

Sivumäärä: 271

Painos ja vuosi: KK 1.painos - 1963

Sodasta kertovaa taidekirjallisuutta. Ranskalainen kirjailija Claude Simon ei ole kovin tunnettu saati luettu kotimaansa ulkopuolella. Vaikka hän on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985, ei hänestä löydy netistä suomenkieleistä tietoa juurikaan. Piti siis tutustua ulkomaan kielisiin saitteihin, koska halusin hänestä jotain muutkin tietää. Kirjailijalta löytyy muutamia suomennettuja kirjoja ja koska itseltäni löytyy tämä Flanderin tie - päätin lukea sen.

Flanderin tie on taiteellinen tarina toisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta. Vaikka Ranskan urotöistä toisessa maailmansodassa ei ole yleisesti ottaen paljonkaan kerrottavaa, yrittää herra Simon kertoa edes siitä vähästä. Tapahtumien keskiössä on muutaman ratsuväen sotilas, jotka heittävät perus jermujuttua. Georges, Blum ja Iglesia ovat siis sotaväen "työjyrä" -kalustoa ja heillä on aikaa kaikenlaiseen jutusteluun. Sodan kauhuja käsitellään melko runollisella ja taiteellisella tavalla. Hevoset ja naiset sekoittuvat sovinistiseltakin kalskahtavassa keskusteluissa, ja muutenkin kokonaisuus pyörii seksististen ja erottisten teemojen varassa. Keskellä sodan runtelemaa Pohjois-Ranskaa sotilaat kohtaavat "preussilaiset", mutta tältä osin ei esimerkiksi sen hetkisestä sotaonnesta juurikaan puhuta. Sen sijaan kaiken mudan ja liejun keskellä jopa kuolema ja ruumiit sulautuvat tarinoihin ihmisakteista. Hetket paisuvat sivujen mittaisiksi, jolloin ruoditaan jyviä myöten pienetkin seikat. Tulee vaikutelma ajan pysähtymisestä groteskeina ja eksistentiaaleina kuvina. Näin ollen tapahtumat versovat yksilöllisellä tasolla melkoiseksi sekamelskaksi, jolloin itse lukijana kadotin todellisten tapahtumien ja kuvitelmien välisen rajan. Ilmiselvästi kirja on enemmänkin pasifistinen, kuin sotaa "sinällään" suuremmin romantisoiva.

Tekstin rakenne on haastavaa ja lukeminen on raskassoutuista. Lukemista ei helpota lainkaan valtava sulkumerkkien määrä(jopa useita yhdessä lauseessa) ja pisteet kirjailia on unohtanut miltei kokonaan. Näin ollen lauseet kehittyvät loogisellakin tasolla vaikea selkoisiksi, jopa irrationaalisiksi. Vuoropuhelut on ratkaistu useilla tavoilla. Ne alkavat joko ja sanalla, tai sitten hetkittäin miltei normaalisti omina riveinään, tai miten milloinkin. Onko sitten niin, että tämä johtuu kahdesta suomentajasta? Lukukokemus oli puuduttava - eihän tämmöisiä jaksa jatkuvasti lukea.

Henri Bergson - Henkinen tarmo

Suometanut: J. Hollo

Sivumäärä: 208

Painos ja vuosi: 2.painos - 1958

Mielummin intuitiota kuin loogisuutta! Henri Bergson oli ranskalainen kirjailija professori, joka jätti omanlaisensa perinnön filosofiaan. Hänen keskeisiä prinsiippejä olivat sisäinen näkemys, eläytyminen ja intuitio. Keskeinen tekijä on myös hänen taistelunsa loogis-tieteellistä intellektualismia vastaan, toisin sanoen sanoutuminen irti tieteen tekemisen tiukoista ja jäykistä säännönmukaisuuksista. Henkisessä tarmossa Bergson antaakin tajuntansa virrata asiasta toiseen valitsemansa teeman sisällä.

Kirja sisältää seuraavat teemat.
I. Tajunta ja elämä
II. Sielu ja ruumis
III. >>elävien haamut>> ja >>psyykillinen tutkimus>>
IV. Unennäkö
V. Nykyisyyden muistaminen ja väärä tunnistaminen
VI. Älyllinen ponnistus
VII. Aivot ja ajatus: Eräs filosofinen harhakäsitys.

Näissä kirjailija käsittelee muun muassa aivojen suhdetta sieluun ja tajuntaan. Mitä tehtäviä eri aivojen osa-alueet hoitavat ja kuinka tiukasti näihin  väitteisiin voi nojautua. Käsitetäänkö tajunta kallonsisäiseksi toiminnaksi, vai ulottuuko sen vaikutuskenttä ihmisen ulkopuolelle? Tästä päätelmät ja pohdinta ulottuu telepatiaan ja selvännäköön. Bergson astuu siis ns. rajatiedon piiriin. Mielenkiintoisen osion itsessään kirjailija luo pohdinnallaan väärän tunnistamisesta. Tämähän käsittelee siis deja-vu-tunnetta, kuinka tila syntyy ja miksi. Hän nojaa muiden tieteilijöiden ja filosofien tutkimuksiin joko kriittisesti tai näitä mukailleen. 

Sinällään muisti vaikuttaisi olevan hyvinkin harjoitettavaa sorttia. Ehkäpä juuri muisti on ihmisessä se johon voi vaikuttaa, ei niinkään loogisuus ja äly. Toisaalta Bergson käyttää älyllisen ponnistuksen termiä juuri muistiin ja sen havaintoihin. Muuttuuko havainto muistoksi tapahtuman hetkellä vai paljon myöhemmin? Tapahtuuko mielen ja kehon liikkeet toisistaan riippumattomasti?

Kirja on läpeensä filosofinen tutkielma, eikä se ole lukemistoa helpoimmasta päästä. Voin kuvitella että kirjan pystyy lukemaan(jos jaksaa) ymmärtämättä hölkäsyn pölähdystä. Toisaalta kirjan kieli on vanhanaikaista ja rasittavaa - sen vuoksi jo sinällään vaikea lukuista. Itselleni tuli välittömästi Maurice Maeterlinckin Haudattu temppeli mieleen. Kirja on pikemminkin oppikirja(johonkin) kuin kaunokirjallinen teos. Jos lukijan vireystila ei ole parhammillaan, on Henkiseen tarmoon turha tarttua. Vaikka teksteissä on omat hetkensä, en jaksa lausua mitään superlatiiveja. Silkkaa metafysiikkaa.

Anatole France - Pingviinien saari

Suomentanut: Joel Lehtonen

Sivumäärä: 290

Painos ja vuosi: 2.painos - 1976

Niin suuressa kuin pienessä maailmassa kaikki tapahtuu samoja latuja. Ranskalainen kirjailija Anatole France oli aikoinaan kirkon syynissä, johtuen hänen yhteiskunta- ja uskonnolliskriittisyydestään. Häntä pidettiin kommunistina ja jotkut tahot pitivät häntä jopa anarkistina. Kaikesta huolimatta kirjailija palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1921 ja esimerkiksi tämä Pingviinien saari voidaan laskea maailmankirjallisuuden klassikoksi. Hänen kirjallisuutta on suomennettu runsaasti ja monipuolisesti. Itse olen kiinnostunut myös teoksesta Kuningatar Hanhenjalan ravintola, ja tämän luen todennäköisesti seuraavaksi(lähiaikoina).

Tarina alkaa siis heti kättelyssä hauskalla ja nälvivällä asenteella kristinuskoa kohtaan. Munkki Pyhä Mael seilaa maailman meriä graniittisella ammeella ja törmää löytämättömälle saarelle, jossa asuu outoa kansaa. Tämä hauska kansa herättää luottamuksen hengenmiehessä ja vaikka hän ei ymmärrä sikäläistä kieltä, hän päättää kastaa pingviinit kristinuskoon. Tämän jälkeen saavat jo pois menneet viisaat päättää miten toimitaan, koska munkin tomppeli meni kastamaan aivottomia luontokappaleita. Ei siis auta muu kuin muuttaa pingviinit ihmisiksi. Pyhä Mael hinaa saaren Bretagnen rannikolle ja tästä alkaa monipuolinen ja sekava historia-eeppinen kertomus. Pingviinien saari on tulvillaan kritiikkiä uskontoja, politiikkaa ja jopa taiteita kohtaan. Kaikki tämä kerrotaan satiirinomaisin keinoin ja sopivan pöhkösti. 

Huomattavissa on kuitenkin terävä ja naseva kuvaus Ranskasta ja Euroopasta pienoiskoossa, tarinan henkilöinä on jopa oikeita historian henkilöitä omilla nimillään ja ilmiselvästi myös vertauskuvallisia hahmoja. Itselleni mieleen jää oivallinen korruption ja nepotismin kuvailu, ja mikä parasta - pingviinien saarella tehdään kaikki samat virheet mitkä on tehty kautta maailman historian. Jopa ihmissuhteissa uppoudutaan sarkastisen hauskalla tavalla esim. sydämen suruihin ja mustasukkaisuuteen. Ihminen kuvataan hauskan raadollisesti kaikkine puutteineen ja tässä Anatole France on mielestäni onnistunut. Kollektiivisuus johtaa siis usein ja väistämättä tyhmyyteen, varsinkin jos porukalla on huono johtaja. Niinpä viimeiset 30 sivua kertookin Pingviinian lopullisesta rappiosta ja tuhosta, ehkäpä myös uudesta alusta.

Kirja on monipuolisuudesta huolimatta  aika raskasta luettavaa, pienet kertomukset limittyvät yhtenäisiksi ketjuiksi, joissa kronologia hetkittäin sahaa edes takaisin. Toisaalta mukana on myös vähemmän kokonaisuuteen kytkeytyviä vaiheita. Lukuisien eri henkilöiden esiintyminen näinkin ohuessa kirjassa lyö pakkaa sekaisin ja tekee tunnelmasta jotenkin turhan "irrallisen". Käännöstyöstä en osaa tietenkään suuremmin sanoa, mutta luulisin että(omana aikanaan) suhteellisen sujuvasti toteutettu. Itseäni oudoksuttaa valikoivuus esim. käännettyjen erisnimien ja paikannimien suhteen, jotkut asiat on suomennettu ja jotkut jätetty alkukieleensä. Jotenkin historiantutkielmamainen ilmaisutapa on alaviitteeseen lisätyt suomennokset ja selitykset, osittain muutenkin. Kirja on ehkäpä pakinointia parhaasta päästä ja jos tykkää Arto Paasilinnan tuotannosta, saattaa tykätä tästäkin. Hyvin moni kirja on lukemisen arvoinen,  myös tämäkin.

Roger Martin du Gard - Thibault'n suku III-IV

Suomentanut: Arvi Nuormaa

Sivumäärä: 290 + 205(495)

Painos ja vuosi: 2.painos - 1964 ja 1965

Päätin jatkaa tämän aloittamani Thibault'n suku -sarjan loppuun kaikkien suomennettujen kirjojen osalta. Koska Martin du Gardin teksti on joutuisaa lukea, ei tämä aiheuttanut suurtakaan ponnistelua. Kaiken lisäksi kirjaston muut asiakkaat eivät ole kovin innostuneita lukemaan näitä viehättäviä kirjoja, joten sain pitää niitä lainassa huomattavan pitkän ajan.

 4. Antoinen potilaat

5. >>La Sorelina>>

On siis kulunut taas muutamia vuosia. Herra Thibault'n kunto on pikkuhiljaa romahtanut ja hän on joutunut palvelusväen armoille. Antoine hoitaa uutterasti - korkealla moraalilla ja ammattitaidolla potilaitaan. Vaikuttaa vain siltä että hän on kiinnostuneempi ihmisten pään sisällöstä, kuin somatiikasta. Erään "pienen tytön" tapauksen yhteydessä joutuu nuori lääkäri punnitsemaan niin ammattimoraaliaan kuin omaa asennettaan. Oliko eutanasia jo tuolloin niinkin pinnalla oleva aihe, mitä kirjailia Martin du Gard antaa Antoinen kautta ymmärtää? Kuitenkin potilaat hoituvat rennolla kädellä ja kuin korkeamman voiman johdatuksesta - ilman pienintäkään epäilystä. Isänsä hoidon osalta Antoine lipeää jopa menestyksellisesti plasebo-keinojen käyttöön, ja tästäkin rönsyilee mielenkiintoisia pohdintoja psyyken ja sooman vuorovaikutuksesta. Muutenkin Antoinen potilaissa viihdytään suhteellisen paljon pohdintojen teillä, lähinnä nuoren lääkärin mielikuvituksen keitoksissa.

Mielenkiintoisen huomion kiinnitin Jacquesin kohtaloon, tämähän jää hieman auki. Onko Jacques kuollut, vai onko hän ehkä vain matkoilla tai niin ns. kadonnut?

Vaikka Antoine on hiljattain kokenut vaikeita ihmissuhde pettymyksiä, alkaa uusia fantasioita lipua nuoren miehen mieleen. Ainakin naiset pysyttelevät mehevästi flirttailu linjoilla, joita Antoine ei voi olla huomaamatta.

Parasta antia kirjassa ovat kuitenkin lääkäripraktiikan kuvailut, näissähän luodaan varsin kattavaa kuvausta tuon ajan ammattilaisuudesta. Tuberkuloosin moninaiset kasvot ja lähestyvän kuoleman ahdistavat merkit, tietynlaisella kaunokirjallisuuden herkkyydellä ja keinolla.

La Sorelinassa tarina saa taas uuden käänteen. Paljastuu nimittäin että Jacques onkin elossa. Yhteiseen kotiin sapuu kirje rehtori herra de Jalicourtilta, joka sisältää hänen arvionsa ja kommenttinsa Jacquesin kirjoittamasta La Sorelina-novellista. Antoine tapaa de Jalicourtin ja saa selville yhtä sun toista, muun muassa sen että pojan novelli on jo julkaistu. La Sorelina osoittautuu paljastuskirjaksi(tai näin ainakin Antoine luulee) ja päättelemällä tarinan kuviota hän vaipuu hypoteettisiin mietteisiinsä, onko Jacques todellakin tätä mieltä ja onko näin tapahtunut? Tästä alkaa kuumeinen etsintä, joka vie Antoinen Sveitsiin. Vaikka lääkäri Thibault on helpottunut löydettyään pojan hengissä, on hän silti kuohuksissaan ja vihainen. Haluaako Jacques kuitenkaan palata kotiin isän kuolinvuoteelle tekemään sovintoa?
La Sorelinan teemana ovat sisarusten välinen vuorovaikutus ja sen moninaiset nyanssit. Lisäksi tarina tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman vapaaehtoisesti katoavan ihmisen identiteetin uudelleen muokkautumisesta. Suoko sovinto anteeksiannon ja unohduksen? Antoinen intuitio muistuttaa kieltämättä salapoliisin potentiaaliasia kykyjä, hänen availessaan salaisuuksien verkkoa. Onko asiat kuitenkaan ihan niin kuin La Sorelina-novellissa kerrotaan, vai onko siinä sittenkin myös taiteilijan luomaa fantasiaa? Mielestäni kirja tarjoaa enemmän onnistumisia kuin pettymyksiä ja näin ollen se on aiempia kirjoja valoisampi.

 

Roger Martin du Gard(Wikipedia)

6. Isän kuolema

Viimeisessä suomennetussa osassa Isän kuolema siirtyy painopiste ratkaisevasti herra Oscar Thibaultiin, siis kuolevaan vanhaan mieheen. Koska tuskat lisääntyvät ja valoa ei näy tunnelin päässä, alkaa olla kiire. Paikalle pyydetään pastori Ábbé Vécard antamaan viimeisiä synninpäästöjä. Huoneeseen kehkeytyy vahva dialogi hengenmiehen ja maallisen kulkijan välille. Paljastuukin niin, että herra Thibaultin usko on ollut lähinnä näennäistä ja kulisseja ylläpitävää ylemmyyttä. Kun sitten joudutaan katsomaan tuskallista kuolemaa silmästä silmään, alkaa tämä verho rakoilla ja lennättää ilmoille kaikenlaista "epäileväisyyttä ja vihaa". Vain vaivoin sisarukset ehättävät Sveitsistä kuolevan äärelle, huomatakseen tuskallisen kuoleman pitkittyvän ja johtavan lähes epäinhimillisiin mittasuhteisiin. Tässä vaiheessa Antoine sortuu viimein "pehmeän" eutanasian tielle, kokematta yllättäen suuriakaan tunnon tuskia. Tämäkin jakso tarjoaa runsaasti lääketieteellisiä faktoja ja mielenkiintoisia kuvauksia kuolemasta niin maallisella kuin henkisellä tasolla. Jotenkin tuntuu siltä, että kuolema tarjotaan vastenmielisenä ja rumana asiana, eikä se yhtään kauniimmaksi muodostu edes rauhoittuneiden kasvojen luomassa hiljaisessa ilmapiirissä. Tajolla siis lautumia, visvaa ja veristä virtsaa virttyneillä lakanoilla.

Kirjassa pureudutaan syvällisemmin Herra Thibaultin persoonaan hänen kuollessan ja post mortem hänen muistiinpanojensa kautta. Onnistuiko niinkin henkevä ja tunteva ihminen kovettamaan ulkokuorensa, tekemään itsestään lähes vieraan ihmisen lapsilleen ja muillekin läheisilleen? Hautajaisista ei lukijalle juurikaan pohdittavaa jää, mutta tietysti tämäkin ohjaa käsityksissä porvaristosta ja teräätekevistä.

Kuin sokerina pohjalla tarjoutuu lopuksi lukijalle hienoa pohdintaa uskonnosta ja katolisuudesta. Antoine Thibaultin uskon puute hämmästyttää herra Ábbéa ja mielestäni tämä osa onkin ehkä antoisinta luettavaa. Tuntuu siltä että kirjailija Martin du Gard unohtuu itsekin ruotimaan omaa käsitystään(Antoinen kautta) teologiasta, ateismista ja jopa metfysiikasta. Pystyykö kirkonmies pitämään puolensa tuossa sivukaupalla jatkuvassa väittelyssä? Vai onko koko uskon ja rationalisuuden välinen jutustelu törmännyt niiden välissä vallitsevaan ylitsepääsemättömään muuriin? Keskeiset teemat Isän kuolemassa ovat kuoleman lopullisuuden hyväksyminen, uskon kyseenalaistaminen ja eutanasian pohdinta. Rahan osuus kuvioissa on vähäisempää kuin esim. vasta lukemassani Buddenbrookeissa, mutta selvästi kuitenkin herra Thibaultissa on korostettua ylpeyttä ja pöyhkeyttä joka kanavoituu testamentin monimutkaisissa koukeroissa.

Luettuani koko Thibault'n suomennetun kirjasarjan jää itselleni päälimmäisenä mieleen ihmisiä seikkaperäisesti kuvaileva helppolukuinen kerronta. Tarjolla on myös eksaktia tietoa lääketieteestä, sosiologiasta, uskonnosta ja taiteesta. Kuitenkin Martin Du Gard käsittelee tietyllä aika radikaalillakin kovakouraisuudella sensitiivisiäkin asioita ja uskaltaa riisua "likaisetkin" ajatukset sanoiksi, säilyttäen kuitenkin arvokkuden. Mielestäni kirjailijan tarjoama realismi on lopulta aika pessimistisesti sävyttynyt. Koska kirjassa esiintyvien ihmisten määrä pysyy kohtuullisena, ei pakka uhkaa levitä missään vaiheessa ja lukeminen on mielekästä.

Harmi ettei kahta viimeistä osaa  l'Été 1914 ja  l'Épilogue ole suomennettu. Edellä mainitut käsittelevät muun muassa sotaa, joka olisi teemallisesti lopettanut luontevasti sarjan(suomeksikin).