Oscar Wilde - Teleny

  

Oscar Wilde vuonna 1882(wikipedia)

Suomentanut: Erkki Vainikkala

Sivumäärä: 237

Painos ja vuosi: - 1972

Luin haastekirjana Oscar Wilden Telenyn. En ole aiemmin tarttunut kirjailijan tuotantoon, mutta jonkinlainen käsitys siitä on ollut. Heti kättelyssä pitää kommentoida spekulaatioista - kuka on kirjan kirjoittaja? Koska monelta taholta saa eriäviä mielipiteitä jää tämä kysymys ikuiseksi salaisuudeksi, mutta jos itseltäni kysytään luulen että se on monen kirjailijan tekele.

Teleny on kombinaatio homoseksuaalisuutta, pornoa ja erotiikkaa muistelma muodossa. Jotenkin tuntuu että kirjan sisältö on turhan heterogeenista ollakseen yhden ihmisen tuotos. Jos tunteet ja lihan aktiviteetit kuvataan ensin korukielellä ja tämän jälkeen repivällä sottaisella pornolla, on ilmi selvää ettei kokonaisuus ole levollinen. Itse koin kirjan lukemisen lähinnä häpeälliseksi, joskin siedettäväksi. 

Teksteistä voisi tehdä vaikka minkälaisia psykoanalyyttisiä pohdintoja, mutta lopputulema on se ettei Teleny ole välttämättä informatiivisuudessan realistinen(on toinen asia tarvitseeko se sitä edes olla) - mahdollisesti se on jopa karikatyyrinen.

Camillen ja Telenyn lihallinen rakkauden sinfonia on ylistys homoseksuaalisuudelle, mutta toisaalta se sylkee silmille tavanomaista heteroseksuaalisuutta, joka on varsinkin nykypäivänä kaluttu aihe. Koska kirja on kirjoitettu jo 1890-luvulla, on se epäilemättä aiheuttanut paljon pahennusta ja jopa vihan tunteita. Tarinan tietynlainen elitistisyys ja herraskaisuus johdattaa epäilemään, että josko aikoinaan homoseksuaalisuus oli yleisempää, tai ainakin hyväksytympää paremmissa piireissä.

Koska teksteissä on myös muita seksuaalisuuden muotoja, ei kirja näin ollen ole pelkästään vain homoeroottinen. Ja koska aihepiiri on sinällään hieman arkakin, vältän sen arvioimista rajun subjektiivisesti. Merkillepantavaa on sivistyssanojen ja muutenkin hienojen termien runsaus, toisaalta taas karkeus ja jopa alatyylin kielen käyttö. Joka tapauksessa en kirjasta pitänyt - pystyin toki sen lukemaan.

Elfriede Jelinek - Halu

Suomentanut: Jukka-Pekka Pajunen

Sivumäärä: 228

Painos ja vuosi: 1.painos - 2008

Nuijittua härskiintynyttä lihaa pöytään ja vähän äkkiä. Elfriede Jelinek on itävaltalainen kirjailija ja hän on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon  vuonna 2004. Jelinekin kirjoja on suomennettu kaksi kappaletta, Pianonsoittaja (2005) ja Halu (2008). Päätin lukea tämän viimeksi suomennetun, uuden vuoden ensimmäisenä kirjana.

Halu kertoo paperitehtaan johtajasta ja hänen vaimostaan Gertistä. Itävaltalaisessa pikkukylässä on vietetty rietasta elämää ja AIDS on alkanut saada jalansijaa yhteisössä. Ilmeisesti aiemmin myös johtaja on osallistunut hurvitteluun, mutta taudin pelossa hän on alkanut muuttaa kotiansa bordelliksi ja vaimoaan seksiorjaksi. Gerti ei saa kodissaan tarpeeksi oikean laista huomiota ja päättää lähteä toteuttamaan lihan kutsumusta Michael nimisen opiskelijanuorukaisen seuraan. Koti on ahdistava ja sovinisti mies käyttää vaimoaan hyväksi sen minkä ehtii. Kirjassa ei AIDS:ia suuremmin kuvailla, mitä nyt nuorukaisen otsassa mainitaan molluska tai ehkäpä Kaposin sarkooma?

Kirja on kirjoitettu hyvin provosoivasti. Vaikka teksti huokuu feminististä tyyliä, on se kuitenkin mielestäni enemmänkin kyynistä ja sarkastista - jopa välinpitämätöntä. Kylmyys huokuu likaisissa pornoa pursuilevissa aktikuvauksissa, joissa ei ole mielikuvitusta säästelty. Nainen kuvataan toki uhrina ja lihallisena välineenä, mutta jotenkin rivien välistä huokuu myös mahtipontisuus ja maskuliinisuuden ihailu. Jelinekillä on ilmiselvä kiinnostus navan alaisiin juttuihin muutenkin, kuin pelkästään kaupallistetun lihallisen rakkauden kuvailun osalta. Hän syöksyy pintaa syvemmälle rajusti , mutta tietyllä aistikkuudella.

Agressiivinen ja raivopäinen ote antaa potkua ja nasevuutta kirjaan, eikä siinä sinällään ole moitittavaa. Toisaalta kun kaikki asiat nousee ja laskee panojuttuihin, alkaa se ennenpitkää kyllästyttää.

Tekstin asu on jotenkin ainutlaatuista, tai ainakin toisenlaista mihin olen tottunut. Jotenkin tuntuu ettei tällaisella tyylillä pääse puusta pitkään, mutta kuitenkin tarina tuli kerrottua ja sepä lienee tärkeintä. Elfriede Jelinekin tyyli on persoonallinen, eräänlaista tanssia sanoilla - makaaberit origiat housuissa sykkiville pampuille ja tortuille. En oikein jaksanut innostua kirjasta, ehkä tämä olisi uponnut paremmin kymmenen vuotta aiemmin. Tulipa nyt kuitenkin luettua.