Suomentanut: Toini Havu
Sivumäärä: 190
Kustantaja: Gummerus
Painos ja vuosi: 5.painos - 1994
Onko Abraxas kaikkien Jumala? Pengoin tuossa aikani kuluksi nuita pokkareita ja löysin tämän Hermann Hessen Demianin. Olen aiemmin lukenut Narkissos ja Kultasuun, joka oli mielestäni todella hyvä. Hesse on kirjoittanut Demianin parissa kuukaudessa n. nelikymppisenä vuonna 1917, jolloin hän eli elämänsä vaikeimpia aikoja. Hän oli siis jo tuolloin tunnettu kirjailija. Kuitenkin suurimman tunnustuksen Hesse on saanut vasta toisen maailmasodan jälkeen, jolloin hän sai mm. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1946.
Tämä teos kertoo Emil Sinclairin lapsuus- ja nuoruusvuosien tarinan. Kuinka poika elää läpi rankkojen itsetutkiskeluvuosien, välissä kovastikin eksyneenä ja onnettomana. Emil on selvästi monin tavoin lahjakas, mutta pelokas ja pitkälti sulkeutunutkin. Hän peilaa voimakkaasti itseään muiden tovereiden ja heidän tekemisten kautta. Kaikki ihmiset arvottuvat joko paremmiksi tai huonommiksi kuin hän itse. Näissä alakulkoisissa mutta yllättävän mielenkiintoisissa kohtaamisissa saavat monet vanhatkin tarinat uuden ja mielenkiintoisen näkökulman. Kuinka esim. hyvän ja pahan välinen raja vetäytyy millon kumpaankin suuntaan, antaen tilaa väljempäänkin tulkintaan. Voiko pahan karkoitukseen käyttää pahan keinoja? Uusia tulkintoja Kainista ja Abelista.
Emil joutuu jo varhaisina kouluvuosinaan kiusaamisen kohteeksi, josta hän kuitenkin vapautuu uuden ystävänsä Max Demianin avulla. Demian on poika jota kukaan ei tunne kunnolla, kenties ei edes kohde itse. Emilin silmissä Demian saa kaikessa esteettisyydessään ja mystisyydessään lähes Jumalan aseman. Tästä muodostuu jopa ylimaallinen suhde, jossa oikeastaan Emil itse muuttuu ihailun kohteeksi. Kuinka Demian onkin kenties osa poikaa itseään. Hesse viipyy tahallisesti pitkiäkin aikoja näissä estetiikan kuvauksissa, jotka ovat lähes ajan pysäyttäviä. Kirjailija pystyy kertomaan jollain omintakeisella selkeydellä monimutkaisiakin asoita, tehden niistä jotenkin juhlallisia. Demian sisältääkin paljon erilaisia filosofisia pohdintoja ihmisestä, ihmisyydestä, uskomuksista, rooleista ja kasvusta. Kaiken kurjuudenkin keskellä ihmisestä löytyy paljon eteenpäin työntäviä voimia.
Hermann Hesse rakentelee hämmästyttävän selkeitä ja pitkiä lauseita, joihin kätkeytyy varmasti paljon sellaistakin mikä ei vältämättä avaudu, mutta myös vaivattomasti oivallettavaa asiaa. Ainakin omasta mielestäni tarinoinnissa on paljon melankoliaa, jonkinlaista taianomaista omaperäisyyttä. Varsinkin ihmisen sukupuolesta riippumaton platoninen kauneudenihannointi on omaa luokkaansa, johon monellakaan lukemallani kirjailijalla ei ole rohkeutta tai potentiaalia. Jos mukana on yhteiskunnallista kannanottoa tai politikointia, niin se on verhottu siinämäärin etten ainakaan itse sitä huomaa. Sen sijaan synkkiä ennusmerkkejä Euroopan tulevista vaiheista alkaa muodostua enemmänkin loppua kohti mentäessä. Kuitenkin tarina on kaiken arkisen yläpuolella, keskittyen pikemminkin paljon suurempiin tai pienempiin asioihin. Jumaliin, tai ihmiseen itseensä. Kirjan keskeinen teema onkin mielestäni ihmisenä kasvaminen ja lopulta eheytyminen. Ihminen ei saa kaikkeen vastausta, eikä vältämättä sitä edes tarvitse.
Seuraavassa lyhyt katkelma jossa on häivähdys itsellenikin tuttua.
"Olin tottunut elämään itseeni vajonneena ja tyytymään ajatukseen, että olin menettänyt kyvyn aistia ulkomaailmaa, että kyky nauttia loistavista väreistä auttamattomasti hävisi yhdessä lapsuuden kanssa ja että ihmisen täytyi maksaa sielunsa vapaudesta ja miehuudesta luopumalla tästä sulosta ja loistosta."
Hermann Hesse - Damien s. 159
Tämän Demianin kannustamana luulen siirtyväni muihinkin Hessen kirjoihin. Ainakin tuo hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Lasihelmipeli tulee luettavaksi kesään mennessä. Vaikka uskonnollisuus ei suoraan tässäkään kirjassa nouse päälimmäiseksi, kulkee tietty hengellinen juonne mukana. Muutamista lähteistä päätellen Hessen keskeisiä teemoja muissakin teoksissa ovat ihmisen henkinen kehittyminen ja yksilössä itsessään kehittyvä viisaus. Toisaalta myös hienovireinen epäsosiaalisuus ja todellisuudesta pakeneminen. Ainakin itselleni nämä kaksi lukemaani Hesseä edustaa kirjallisuuden parhammistoa. Tästäkin ohuesta kirjasta olisi vielä paljon kerrottavaa, mutta suosittelen mielummin lukemaan itse.
Kiinnostava kirja. Hessellä oli näitä aallonpohjia tosiaan muutamiakin.
VastaaPoistaKiitos kommentista. Niin niitä taitaa luovantyön tekijöillä olla näitä alinkoja huippuhetkien lomassa.
PoistaHuolestuneena luin tekstisi, mitä mahdat sanoa. Ennen kuin alat hakata päätäsi seinään Lasihelmipelillä, niin lue pohjaksi Arosusi, Huilunsoittajan runot ja ahmi Kulkija sekä Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä. Oletan Siddharthan luetuksi ; )
VastaaPoistaVoih, miten outo tuo kirjan kansi oli. Kulkija selvitti paljon Hessen ajatuksia. Kun Lasihelmipelissä meinaa tulla uupumus, silmäile Mannin Taikavuorta joitakin sivuja, niin ... Olen lukenut Arosuden kolme kertaa.
Mikä kohta se sinua sitten huolestutti? :)
PoistaKokonaisuus, että tyrmäät kirjan ; )
VastaaPoistaNose :) pitääpä ehkä sittenkin ensin lukea Arosusi.
PoistaJuu ehdottomasti Arosusi ennen tuota toista. Kulkijassa kuulet Hessen oman äänen. Se on mahtava kirja.
PoistaPitääpä piipahtaa kirjastossa.
PoistaHienoa, että tuot näitä vanhempia kirjoja (= viime vuosituhannella julkaistuja!) blogiisi. arviosi muistutti taas siitä, että olen jo pitkään aikonut lukea jotain hesseltä. Ensimmäistä kertaa.
VastaaPoistaJuu. Hessen tuotannossa on paljon valinnanvaraa. Runojakin on, mutta ne ovat ainakin itselleni vaikea alue.
Poista