Toni Morrison - Jazz

 

Suomentanut: Seppo Loponen

Sivumäärä: 223

Painos ja vuosi: 2.painos - 1993

Hajuvesimiehet ovat aina epäilyttäviä. Toni Morrisonissa yhdistyy naisasianainen ja rotuasianainen. Hän on ensimmäinen musta naiskirjailija joka on palkittu Nobelin kirjallisuus palkinnolla. En ole mitenkään asenteellinen, mutta tämän laatuinen kirjallisuus ei ole oikein omaa genreä. Jokaista kirjaa kohtaan piilee omat odotuksensa, joihin se joko vastaa kielteisesti tai  myönteisesti. Yhtä kaikki koska rouva Morrison on arvostettu amerikkalainen kansalliskirjailija, täytyy hänen tuotantoonsa tutustua jo sen vuoksi.

Tarina on kertomus mustasta pariskunnasta joka muuttaa maalta kaupunkiin. Heti kättelyssä itselläni tule vaikutelma vapautumisesta orjuudesta, oliko kaupunkilainen vapaampi kuin maalainen? 

Joe on jonkin sortin(naisten) kosmetiikan myyjä ja kuinkas muuten - hän kohtaa ammatissaan paljon vastakkaisen sukupuolen edustajia. Mies saa eräänlaisen häntäheikin karisman ja maineen. Hänen vaimonsa Violet on jotenkin tylsempi hahmo. Violet on kotiparturi ja elämän katkeroittama vanheneva nainen joka kadehtii hänen nuorempia kilpasiskojaan. Suurin syypää on nuori nainen(miltei lapsi) Dorcas, joka harrastaa suhteilua Joen kanssa.

Kirjassa tulee päälimmäisinä teemoina naisten oikeudet ja rotujen välinen tasa-arvo. Lisäksi miehet kuvataan omistamishaluisina ja väkivaltaisen piittaamattomina. Tämän kaltainen luonnehdinta lienee aika todenmukaistakin ja täytyy myöntää ettei se ainakaan itseäni häiritse saati ärsytä. Esimerkiksi Joe on todella mustasukkainen ja impulsiivinen, jopa siinä määrin että syyllistyy intohimorikokseen.

Myös kaupunkilaistuminen ja siihen liittyvät lieveilmiöt tulevat oivallisesti kirjassa esiin. 

Syrjäiset kadut ja punaisten lyhtyjen kujat eivät ole monellakaan mittapuulla turvallisimmasta päästä, varsinkin kun niitä tallaa huonosti koulutetut mustat miehet ja häikäilemättömät satunnaiset valkoiset setät. Prostituutiota teksteissä ei sinällään kovakätisesti arvostella, vaan sitä pidetään lähinnä surullisena ja välttämättömänä osana silloisia elinkeinoja. Vaikka eletäänkin jo 1920-lukua, niin silti kaiken taustalla velloo orjuuden muisto. Huonoista lähtökohdista on kova ponnistaa, eikä tämä Jazz luo lohtua sen suuremmin tulevaisuuteenkaan.

Kirjan nimi johdattaa ehkä vähän elegantimpiin odotuksiin, mutta toisaalta mikäpä muu yksittäinen asia olisi niin afroamerikkalainen kuin Jazz - itselleni paukahtaa heti Motown rytmit mieleen(vaikka ne ovatkin enemmän funk henkisiä).

Toni Morrisonia verrataan takakansiteksteissä muun muassa William Faulkneriin ja sikäli tämä on mielestäni totta, että teksti tuntuu junnaavaan ja edistyy jotenkin kertomakirjallisuuden verkkaisuudella. Itseäni häiritsee erityisesti kirjan kronologiset aika hypyt menneisyyteen, eivätkä ne ainakaan tee lukukokemusta yhtään selkeämmäksi. Toisaalta tässä tapauksessa ne tuntuvat kuitenkin olevan välttämättömiä esim. henkilöhahmojen luonteen piirteiden rakentamisessa. Ne paljastavat otollisesti ihmisten "kahdet kasvot". Positiivinen piirre on tapahtumien ja ihmisten kuvailu useammasta näkökulmasta ja yksittäisten tapahtumien nivoutuminen yhteen. Itselleni tulee mieleen elokuvamaailmasta Tarantinon ideat, vaikka toki sinällään edustaa totaalisen erilaista suuntaa(eri taiteen lajissa). Lähinnä kuitenkin tämä ajalla leikittely.

En pitänyt suuresti Jazzista. Uskon kuitenkin että kirja kiinnostaa enemmän naislukijoita. Vaikka kirja ei ole mitenkään huonosti kirjoitettu ja siinä on omat hetkensä, nousi itselleni kuitenkin haasteeksi pitkäveteisyys. Tämä oli ensimmäinen ja ehkäpä viimeinen Toni Morrison -kirja jonka luin.

Thomas Mann - Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia

Suomentanut: Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja 

Aarno Peromies

Sivumäärä: 390

Painos ja vuosi: KK - 1985

Päätin tällä kertaa tarttua Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia -kirjaan, joka täydentää mukavasti kyseisen herran kirjallissuuden tuntemustani. Kirja koostuu kahdeksasta novellista, joista merkittävin on juuri tämä Kuolema Venetsiassa. Tässä paketissa on poikkileikkaus Thomas Mannin koko urasta lyhyiden tarinoiden muodossa, joista voi päätellä onko tuotanto muuttunut vuosien saatossa.

Ensimmäinen tarina Pikku herra Friedmann ei tarjonnut itselleni paljonkaan, kertoi lähinnä kipeä päisestä miehestä joka sompaili rakkauden tuskissaan pikkuporvareita kuhisevassa yhteisössä. Sen sijaan Tristanissa avautui jo paljon juurevampia kuvioita, tässä tarinassa tapahtumakenttänä on "Rauhala" niminen parantola, jossa hoidetaan paremman yhteiskuntaluokan asiakkaita. Paikka on lähinnä "pöpilä", mutta myös fyysisiä vaivoja kuten tuberkuloosia laitoksessa hoidetaan. Ihmiset kohtaavat toisensa erilaisissa tilanteissa ja nämä tilannekohtaukset tarjoavat oman omituisen tunnelman.

Tonio Kröger kertoo tarinan jossa käsitellään mielenkiintoisella tavalla nuoren miehen kehitystä taiteilijaksi. Tässä mieleeni tulee toistuvasti Buddenbrookien Hanno, joka kamppailee sisäisen herkkyytensä kanssa. Toiseksi Toniosta saa hyvin heiveröisen käsityksen, kuinka hänen alemuutensa ajaa eteen päin kohti täydellistä eristäytymistä. Kun ihminen ajautuu taiteilijaksi, ei se välttämättä koidu siunaukseski, vaan saattaa muodostua kyynistäväksi ja kovettavaksi. Kaikessa ylenkatseisuudessaan taiteilijat muodostavat porukan, joka ei täysin hyväksy ja ymmärrä muita ihmisiä. Saattaapa aiheuttaa jopa kateutta tavallista vapautta kohtaan. Sen sijaan jos ihminen kokee olevansa näiden kumpaisenkin ryhmän ulkopuolella, aiheuttaa se holtittoman ja juurettoman etsinnän - elämän janon jota ei voi tyydyttää. Tonio Kröger tekee matkan kotiseudulleen ja lapsuuteen, herkän ja surullisen matkan, jonka aikana hänen täytyy tehdä sopimus itsensä kanssa. Onko hän sittenkin ihminen jossa on palanen kumpaakin, taiteilijaa ja säätyläistä? Olisiko taiteilijalla ollut edes varaa rakkauden tunteeseen? Oivallisesti Thomas Mann ohjaa novellin loppua kohti kauniisiin ja seikkaperäsiin kuvauksiin Tanskasta ja itämerestä, kosteista ja suolaisen tuoksuisista tunnelmista joissa Tonio löytää rauhan, tai sitten ei.

Pikkunätti novelli Vaikea hetki, kertoo lyhyenä kuvauksena taiteilijan elämästä. Ei pelkästään niin että taiteilija elää fyysisesti kuluttavaa ja railakasta elämää, vaan myös hänen värikäs ja monipuolinen mielikuvituksensa, ja myös kaikenlainen henkinen kuorma vanhentaa ja riuduttaa ennen aikoja, saavuttaen lopulta ruumiin täydellisen luhistumisen. Tarina on Mannille tyypillistä monisäikeistä pohdintaa, ehkä kuitenkin fyysisempään suuntaan kuin odottaa sopisi.

Päänovellissa Kuolema Venetsiassa odotukset olivat korkealla, eikä pettymykseen ollut mitään syytä. Tarinassa kirjailija Gustav Aschenbach lähtee kotinsa remonttia pakoon lomalle välimeren rannikolle, ja kuinka ollakaan hän päätyy Venetsiaan, kaupunkiin jossa hän on useita kertoja aiemminkin ollut. Jotenkin kaikki tuntuu kirjailijan mielestä erilaiselta. Jo saapuessaan kaupunkiin laivalla, hän tuntee painostavan ja sateisen kostean ilmapiirin. Kuinka tarunomainen Venetsia onkaan aina hänet toivottanut tervetulleeksi auringon suloisessa paisteessa, vaan ei nyt. Jotenkin kokonaisuutta häiritsee myös meikattu vanha ukko, joika kaikessa irvokkuudessaan ja vastenmielisyydessään saa aikaan ahdistavan ja epätodellisen tunnelman. Kuitenkin oltuaan hetken kaupungissa ja jo kerran lähdettyään sieltä, hän päättää painostavasta ilmanalasta huolimatta jäädä tähän tuhansien tarinoiden kaupunkiin. Aschenbach kohtaa ruokasalongissa yhtenä satumaisena hetkenä kauniin pojan, johon hän kohdistaa täydellisesti huomionsa. Tästä tapahtumasta kehittyy epäselväksi jäävä tunnesuhde tuohon poikaan, etäinen mutta herkkä - jopa jotenkin vastenmielisen epäilyttäväkin(pedofilia). Toisaalta tässä painotetaan taiteellista vapautta ja tiettyä välitöntä harmittomuutta, joka viittaa pikemminkin esteettisen kauneuden ehdottomaan arvostamiseen ja jopa rakastamiseen(ei niinkään erotisointiin).  Mielestäni taistelu käydään järjellisyyden ja tunteellisen järjettömyyden välillä. Ilmiselvästi poikaa varjostava kirjailija kohtaa vain elämän mahdottomuuden ja ehkä myös oman identiteetin ja vanhentumisen aiheuttaman kaukokaipuun menneisiin ja voimallisempiin aikoihin. Vaikka mies ei varsinaisesti kohtaa poikaa millään sanallisen saati fyysisen tilanteen tasolla, kehittyy heidän välilleen eleiden ja tapojen mukainen vuorovaikutus. Kuin jokin kummallinen kissa- ja hiirileikki.
Thomas Mann onnistuu tässäkin novellissa kuvailemaan monisanaisesti ja värikkäästi Venetsiaa, tapahtumia ja ihmisiä. Hikisiltä ja löyhkääviltä kujilta aina raikkaisiin ja suolaisiin merituulliin(Sirokkoihin), jotka puhaltavat aina Saharasta asti. Itse laitoin merkille nämä estetiikkaa ylistävät pikkutarkat ja monilta kantein kuvailevat, jopa paatokselliset kauneuden ylistykset. Kuinka ainoastaan taiteilija voi pukea sanoiksi tai kuviksi asian, jota ei voi todistaa muutoin kuin näkemällä sellaisen itse. Voiko täydellisen kauneuden omata vain ihminen, vai voiko sellaisen nähdä myös paikassa tai asiassa? Koleran repimä kaupunki nukahtaa lopulta surulliseen, mutta västämättömään ratkaisuun - kuolemaan, jota jo tarinan nimikin lupaa lukijalleen.
Kuolema Venetsiassa on pieni suuri novelli, joka sitä lukiessa muistuttaa pikemminkin täyspitkää romaania. Itse en olisi pitkästynyt vaikka kirja olisi ollut 400-500 sivua pitkä, ehkä jopa enemmänkin. Tämä on osoitus verrattomasta kirjoittajan taidosta ja mielikuvituksesta oman itsensä ja täydellisen fiktion välillä, sekä niiden kombinaatiosta. Jopa näinkin raskasta aihetta, surullistakin leimaa kuitenkin tietynlainen kepeys ja hetkeen tarttumisen tunnelma, saman tyyppinen kuin Niko Kazantsakisin kirjassa Kerro minulle, Zorbas. Mielestäni loistava novelli, kunhan suhtautuu hieman sinisilmäisesti aiheeseen.

Novellissa Hämmennystä ja varhaista tuskaa, järjestetään porvarisperheessä nuorten kutsut. Taloon saapuu jos minkäkinlaista, etupäässä parempaa sakkia juhlimaan ja tanssimaan. Esitysten tiimellyksessä kuullaan laulua ja soittoa, lopulta yltyen sekatansseihin. Vanhahko professori virittelee historiallisia keskusteluja, väistyen itseriittoisuuden häpeässään takalalalle. Tässäkin tarinassa nostetaan yhteiskuntaluokkien ja koulutuksen välisten erojen tuomat ristiriidat näkyvästi, tosin maltillisesti esiin. Kirjailija luo voimakkaita vuorovaikutus tilanteita ja kuvailee osuvasti rymän välisiä suhteita, niin huumorilla kuin(vähintään) puolivakavuudella. Lopulta pieni lapsikin ottaa tunnetasolla askeleen kohti aikuisuutta, mustasukkaisen ja omistushaluisen tunteen ilmauksen, joka kuitenkin väistyy unen tuomaan lapsen autuuteen. Oivallinen ja harmiton tarina. Voisin kuvitella että esim. Mika Waltari olisi voinut kirjoittaa kyseisenlaisen tarinan, maltillisen oikeistolaishenkisen seurapiirikuvauksen.

Toiseksi viimeisessä novellissa Mario ja taikuri, luo kirjailia pahaenteisiä ja hyytäviä tunnelmia. Tarina on kirjan ainoa 1.persoonassa kirjoitettu ja sikälikin omalaatuinen, että se on kerrottu menneessä aikamuodossa. Kertojana on siis perheen isä ja jotenkin sepitykset ovat dokumentaarisen oloisia. Perhe lähtee kylpylään viettämään lomaa pahaa aavistamatta. Jo aluksi tulee ongelmia paikallisväestön luutuneiden konservatiivisten tapojen vuoksi ja koko aika painostava tunnelma kasvaa pahaenteisemmäksi. Mario on perheen tuttavaksi muodostunut tarjoilija, kaunis, siro ja miellyttävä. Hän onkin ratkaisevassa asemassa novellin juonen suhteen. Kylpyläpaikkakunnalle saapuu myös taikuri, joka on omalaatuinen - varsinainen keikari. Näillä eväillä saadaan aikaan pelottava jopa sadunomainen tarina, joka on kuin pahaa unta ja jonka keskeisinä teemoina ovat suggestio, hypnoosi ja jopa okkultismi. Jotenkin odotin jopa pahempaa, kuin lopulta tulikaan. Tarina on näistä eniten trillerimäinen. Kirjailija viittaa oman aikansa fasismin nousuun ujuttamalla taikurille erinäisiä maneereja ja tapoja, kuten roomalainen tervehdys ja nationalismin ylistys. Talttuuko peto lopulta?

Viimeisessä novellissa Petetty vanhempi leskirouva alkaa elää tunnerikasta vaihdevuosien jälkeistä elämää. Voisi kai sanoa viidenkympin villitykseksi. Rosaliesta kuoriutuu oikea aikansa puuma, jota hänen jälkikasvunsakin voi vain ihmetellä. Pojan englanninkielen opettaja joutuu vanhemman himokkaan naisen uhriksi. Yllättäen tämän riehakas soidinpeli katkeaa kuitenkin kuin kanan lento. Luonto on järjestänyt yllätyksen, jota petoksenakin voisi pitää. Uskoo ken haluaa. Mielenkiintoinen pointti tässä tarinassa on se, että teema on pitkälti sama kuin ensimmäisessä novellissa. Eri ikäisten ihmisten pökerryttävä rakkauden kokeminen ja pettymys. Lisäksi Petetty tarjoaa paljon lääketieteellistä faktaa naisen patofysiologiasta. Tästä viimeisestäkin novellista olisi voinut kommentoida paljonkin, mutta siirränpä valtikan lukijalle.

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia on yllättävänkin monipuolinen lukupaketti. Vaikka lyhyistä tarinoista jää usein valjuhko kuva, täytyy myöntää että näistä ei monessakaan niin käynyt. Vaikka kirja kattaa yli viisikymmentä vuotta tämän taiteilijan tuotantoa, on niissä kuitenkin samanlainen vire. Mielestäni kauttaaltaan melko synkkä kuva näistä jää, mutta toisaalta hyvin elämää ruotiva ja elämänkaarta tukeva. Seikkaperäinen ihmisten kuvailu on hyvin leimallinen tehokeino Thomas Mannin tuotannossa, tämä on hetkittäin jopa liiallisuuten menevä ja hahmostaan karikatyyrin tekevä. Tämä kirja on yksi parhaista novelli-kokoelmista mitä olen lukenut.

Torgny Lindgren - Muistissa

Suomentanut: Liisa Ryömä

Sivumäärä: 197

Painos ja vuosi: 1.painos - 2012

Uutuuskirja

Sohvalta Råneåsta aina Pariisin "Rue de ties minne". Sain joululahjaksi tämän tuoreen Torgny Lindgren suomennoksen Muistissa ja päätinkin tarttua lähes heti siihen. Minulla oli tietynlaiset odotukset kirjaa kohtaan, koska Pylssy on tuoreessa muistissa. Olen siis lukenut tämän Raggsjölaisen kirjailijan tuotantoa aiemminkin, enkä ole aivan kympillä siihen mieltynyt. Mutta koska Lindgren on pohjoisen kirjailijoita, saa hän varauksettoman tuen itseltäni.

Muistissa on siis Torgny Lindgrenin omaelämänkerrallinen kirja. Itse kiinnitin heti huomiota kirjan paksuuteen joka ei päätä huimaa, koska käsitykseni mukaan elämänkerrat ovat yleensä tiiliskiven vahvuisia kirjoja - olin hieman ihmeissäni. Kuitenkin luettuani kirjan voin todeta sen olevan sopivan paksuinen. Kirjailija suhtautuu omaan elämäänsä tietynlaisella hilpeydellä ja hirtehishuumorilla, aivan kuten muihinkin aiheisiin. Hän ei siis pidä elämäänsä mitenkään pyhänä asiana, vaan jakaa sen hulluudet ja kummallisuudet hersyvällä huumorilla höystettynä. Vaikka teksteissä käsitellään vakaviakin aiheita, eivät ne missään vaiheessa saa liikuttuneeksi tai vakavaksi. Tämä Muistissa kirja on mielestäni huomattavasti kevyempää luettavaa kuin Pylssy. Myönnän että teksti on jotenkin pirstaleista ja aika siinä heittää häränpyllyä, mutta taas kerran luetussa leijailee positiivinen "pohjoisen henki". Kirjailija itsekin mainostaa elämänkerran olevan joukko novelleja ja irrallisia pieniä tarinoita, mutta mitäpä tuo haittaa - ei ainakaan itseäni.

Nuoruuden sattumukset ja kommellukset ovat saaneet suuren roolin kirjailijan muistissa, tästä voi päätellä että taiteilija kiinittää huomiota asioihin, jotka ei välttämättä ole muille merkityksellisiä, mutta ovat tehneet vaikutuksen kirjailijaan itseensä. Hypätään ajassa ja paikassa - Västerbottenista Wieniin ja Pariisiin. Tavataan suuri joukko kirjallisuuden intellektuelleja ja perehdytään kirjallisuuden taiteen aarteisiin. Itselleni jää mieleen erään kirjailijakollegan muistelut Thomas Mannin hautajaisista, joissa Neuvostoliiton terävin kärki muistaa taiteilijaa ylettömillä, jopa kolossaalisilla kukkalähetyksillä. Onpa kirjailija itsekin kävellyt Nobel-kirjaston hallissa ja jutellut itsensä Erik Lönnrothin kanssa Albert Camusin kuvan alla. Ja kuin aasinsillan kautta lopulta olin aistivinani Torgny Lindgrenissä pienen eksistentialistin, joka purkautui jotenkin rivien välistä toivottomuuden ja järjettömyyden perusteilla hänen jutellessaan kustantajan kanssa. "Etkö ole siis yhtään muuttunut Torgny?"

Kirjasta kuvastuu Torgny Lingrenin äly ja elämänkokemus erinomaisesti. Yleissivistys työntyy esiin useissa kohdissa, jopa kaiken aikaa - kaikkine pienine yksityiskohtineen. Hän on selvästi lukenut valtaosan tärkeistä maailmankirjallisuuden helmistä, eikä hän liioin sitä peittelekään. Lisäksi hän kertoo luontevasti useista tuttavuussuhteistaan eurooppalaisiin kirjailijoihin ja kirjallisuuden eliittiin. Ehdottomasti yksi pohjoismaisen kirjallisuuden lipunkantajista. Kannattaa lukea tämä uutuus.

Katso myös Torgny Lindgren - Pylssy

Niko Kazantzakis - Kerro minulle, Zorbas

Suomentanut: Vappu Roos

Sivumäärä: 308

Painos ja vuosi: 13.painos - 2012

Carpe Diem. Niko Kazantzakis oli kreikkalainen kirjailija, joka tunnetaan useista filmatisoiduista kirjoistaan.  Kerro minulle, Zorbas on näistä ehkäpä suosituin.  Kirja on Kreikkalaisen nykykirjallisuuden klassikkoteos. Suuren yleisön suosioon Kazantzakis tuli vasta postuumisti vuonna 1964.

Tarina kertoo isännästä joka löytää itselleen työmiehen, hänen lähtiessään Kreetalle hiilikaivosbisnestä pyörittämään. Paljastuukin että työmies Zorbas onkin lahjakas monella saralla. Hän on taitava tanssija ja osaa soittaa santourillaan monenlaisia veisuja, muun muassa kansallislauluja ja alkukantaisia melodioita. Hänessä on animaalista voimaa ja hän on lähes omnipotenttinen. Zorbas ei ole antanut kirjaviisauden saastuttaa omaa puhdasta sisäsyntyistä filosofiaansa, joka on kasvanut kasvamistaan lukuisten seikkailujen myötä. Isäntä voi vain ihailla Zorbasia, hänen individualismiansa ja hedonismiansa. Ruoka, viina, naiset ja raha - tässä kaikki mitä ihminen tarvitsee. Lisäksi ahkera työnteko puhdistaa ja uudistaa sielua ja ruumista. Ja kukapa ei sanavalmiin makedonialaisen, huumorintajuisen ja riippumattoman miehen seurassa viihtyisi - vaikka liiketoiminta ei oikein luistaisikaan.

Kreetalainen kulttuuri ja tavat saavat sopivan osuuden kirjassa, niistä kertovat ilot ja surut -kihlat ja hautajaiset. Kuolema kuvataan konkreettisena ja raadollisena, kuitenkin välttämättömänä ja luonnollisena. Luonto muutenkin heijastuu tarinassa kaikin värein ja runsain tuoksuin, kuin kaunokirjallisuudessa konsanaan. Osittain sikäläisen kulttuurin vuoksi Zorbas joutuu kahnauksiin ja osoittaa myös hyvät lähitaistelutaitonsa, jotka hän on muunmuassa sodissa hankkinut. Kreetalaisesta kulttuurista paistaa rempseä ja iloinen henki ja ilmapiiri, tästä tulee hyvälle mielelle. Toisaalta ahdistavat tavat ja tietynlaiset kunniaseikat antavat jännitettä niin arkeen kuin juhlaan. Ja lopulta jäähyväiset ovat haikeat mutta lyhyet - tuletko koskaan takaisin Zorbas?

Kirjailija on onnistunut kirjassaan vangitsemaan tunnelman, elämän janon ja ystävyyden monet kasvot. Näkökulma on sinällään mielenkiintoinen, koska pääosissa on henkilö, josta toinen kertoo. Kuitenkin tarinan päähenkilö puuttuu ensimmäisiltä ja viimeisiltä sivuilta. Mielestäni tarinan opetus on juuri hetkestä nauttiminen täysin siemauksin, koska mennyttä aikaa et koskaan takaisin saa. Teksti on helppoa lukea ja en kokenut lukiessani missään vaiheessa kiinnostuksen puutetta. En ole yllättynyt että kirja on niinkin arvostettu. Jollain komedisella tavalla Zorbaksen elämästä tuli Kreikan talous ja hallinto mieleen. Kerro minulle, Zorbas kannattaa lukea.

Tomas Tranströmer - Kootut teokset

Suomentanut: Caj Westerberg

Sivumäärä: 516

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Pappa Tranströmerin tuotanto lähes kokonaisuudessaan. Vaihteeksi tuli taas valittua runoteos käteen, vastapainoksi luetulle romaanikirjallisuudelle. Tomas Tranströmer on ruotsalainen runoilija, nyt jo varsin varttunut ja kaipa häntä voi jo vanhukseksikin kutsua. Omasta mielestään hän on henkisesti paljon nuorempi, kuin fyysisesti. Tämä on helppo uskoa koska hän on sairastanut aivoverenvuodon ja potee afasiaa, lisäksi hänen toinen puolensa on halvaantunut. Mies on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2011 ja hänen runoja on käännetty useille kymmenille eri kielille. Kääntäjän saatesanoissa käy ilmi muunmuassa hänen runojen suomentamisen haasteellisuus. Erityisesti haikurunot, jotka oli ilmeisesti pakko kelpuuttaa hieman "mittavirheellisinä" kirjaan. 

Tranströmer käytää teksteissään eri tyyppisiä runomittoja, ja täytyypä todeta että osa niistä ei avautunut kunnolla. Hänen runonsa käsittelevät pitkälti luontoa ja ihmistä, ihmisenä olemista ja hetken kauneutta, tai jopa kauheutta. Runon värssyt viihtyvät usein Afrikan-mantereella, tämä on ilmiselvästi yksi kirjailijan suurimpia mielenkiinnon aiheita. Lisäksi asioiden äärettömyys, äärilaidat ja vastakkaisuus nousevat itsepintaisesti esiin. 

On - vaikka ei olekaan

Liikkuu - pysähtyneenä

jne.

Suoria lainauksia kirjasta.

Esimerkiksi:  

"Kallisarvoisia pyydystettyjä pisaroita täynnä saamaa voimaa kuin Kyllä ja Ei." - Espresso s.115.

"Esihistoriallinen maalaus

Saharan kalliossa:

uiva tumma hahmo

vanhassa joessa, joka on nuori"

- Uiva tumma hahmo s. 125.

Runot kirjassa puhuttelevat monessakin kohtaa ja joku niistä nousee omasta mielestäni parhaaksi.

Seuraavassa eniten itseäni puhutteleva runo, tai lähinnä sen aloitus osa.

"SAARELTA VUONNA 1860

                              I

Eräänä paivänä kun hän huuhtoi pyykkiä laiturilla

nousi merenselän kylmä ylös käsivarsia pitkin

aina syliin asti.

Kyyneleet jäätyivät silmälaseiksi.

Saari nosti itseään ruohikosta

ja silakkaviiri liehui syvyyksissä."

- Saarelta vuonna 1860 s. 380

Mielenkiintoisen lisän antoi kirjan lopussa olevat muistelmat lähinnä lapsuus ja nuoruusvuosilta. Näissä punnitaan muunmuassa ruotsalaisuutta sodan aikana ja ennen sotia, miten tämä on peilautunut kirjailijan elämän kautta. Kuinka ihminen selviytyy oman elämän vaikeuksien ja haasteiden lävitse, kuinka hän selviytyy yhteiskunnallisten vaikeuksien ja haasteiden lävitse. Ihminen voi olla maailman kansalainen, mutta samalla myös kotimaansa kansalainen. Tomas Tranströmer on aina pitänyt kaukomaista ja niiden mystiikasta, ihmisistä ja kauniista luonnosta. Kuinka omata paljon isänmaallisuutta, olematta silti nationalisti. 

Kirja herättää paljon ajatuksia ja laittaa pohtimaan myös omaa elämää, ja jo elettyä lapsuutta ja nuoruutta. Kuinka olen itse tervehtinyt itseni keski-ikään, ja kuinka sallin sitten joskus jos elän, itselleni tasapainoisen vanhuuden.

En ole itse niitä suurimpia runo-ihmisiä, mutta nämä runot viehättivät minua omalla tavallaan. Jos pitää runoista niin pitää epäilemättä myös tästä kirjasta. Tottahan on että joitakin ihmisiä puhuttelee enemmän synkkyys ja melankolisuus, jotka näistä runoista mielestäni tyystin puutui. En kuitenkaan saanut liioin yltiöpäisen positiivista mielenmaisemaa näistä irti, joten liekö sitten jotenkin neutraalit säkeet. Tiedä häntä.

Vaivatta pystyin kirjan lukemaan, joten ehkä myös sinäkin.

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma

Suomentanut: I.H. Orras

Sivumäärä: 261

Painos ja vuosi: 12.painos - 2012

Jali suklaatehtaassa. Pitkin viimevuosisataa kirjoitettiin paljon ennusteita tulevasta. Niitä kirjoittivat ihmiset tieteen, uskonnon ja jopa taiteen nimissä. Aldous Huxley kirjoitti Uljas uusi maailma-kirjansa vuoteen 1932 mennessä. Koska mielestäni kirja on klassikko ja löytyy hyllystäni, päätin sen siis lukea. Kirja oli useissa maissa sensuurin kourissa, kuten useat muutkin hänen teoksensa. Epäilemättä Huxleyn-suvun tieteelliset taustat vaikuttivat Aldouksen ajatusmaailmaan ja hänen kirjallisiin aiheisiinsa, kuten tähän ihmiskunnan - uljaan maailman dystopiaan.

Uljas uusi maailma on kuvaus mahdollisesta tulevasta maailmasta ja maailmanjärjestyksestä. Vaikka ainakaan tähänastiset tapahtumat eivät ole edenneet uskottavassamäärin kirjan viittaamaan suuntaan, on se kuitenkin oivallinen kuvaus siitä miten asiat olisivat voineet mennä. 

Maailmaan on kehittynyt opit hänen Fordiutensa mukaan, tämä tarkoittaa esimerkiksi rodun jalostamista liukuhihnalta, tarkkaa manipulaatiota koskien eri kastien kehitystä ja yksilöiden luomista eri käyttötarkoituksiin ominaisuuksien perusteella. Oikeastaan ihmiset toteuttavat ennalta määrättyä käsikirjoitusta elämässään. Kaikki ehdollistetaan tiettyjen opetusmaneerien avulla, aina pullosta putkahtamisesta lähtien. Perheitä, isejä ja äitejä ei ole, vain olouttaminen yhteisön tarpeita palvelevaan rooliin. Taiteet ja tunteet(jopa tieteet) ovat niin ikään pannassa, ainoastaan tajuntaa laajentava Soma-huume on sallittu ja jopa suositeltava. Nautinnnot ja estottomuus, ilman kiintymistä. Työ, tuottavuus ja kapitaalin kasvattaminen.

Tarina kehkeytyy kahden ihmisen suhteesta kadonneen sivilisaation metsästykseen. Bernard ja Lenina lähtevät uteliaisuutensa ajamana tutustumaan villi-ihmisten reservaattiin, jossa eletään kuten normaalisti takapajulassa vuonna 1900 j.a.a. Useiden shokeeraavien vaiheiden ja asioiden kautta, haastetaan koko Fordilainen systeemi. Kestääkö se kuitenkaan - voiko yksi villi-ihminen lyödä lopullisen kiilan rattaaseen? Vaikka tekniset vempaimet eivät kehity reilussa 600-vuodessa "tarpeeksi", ei se kuitenkaan tarinan kulkua haittaa.

Kirjassa käsitellään siinä määrin rotuhygienisia asioita, että tulee väistämättä mieleen kansallissosialismin nousu, vain hetki tämän kirjan julkaisemisen jälkeen. Siis mitä jos?

Itseäni häiritsi varsinkin alussa raskas numeraalinen ähky, luvut ja numerot seuraavat ryöppynä toisiaan. Lisäksi tekstiä vaivasi jokin epämääräinen sekavuus. Kuitenkin pidemmälle edetessä lukeminen alkoi sujua. William Shakespearea oli lainattu oivallisesti, tämä antoi oman sävynsä. Mielestäni kirja oli suurimmassa määrin tieteiskirja ja sellaisena toimi hyvin. Kelvollista, joskin ei ehkä keveintä luettavaa.

Torgny Lindgren - Pylssy

Suomentanut: Liisa Ryömä

Sivumäärä: 239

Painos ja vuosi: 1 painos. 2003

Torgny Lindgrenin Pylssy edustaa ruotsalaista nykykaunokirjallisuutta, vastapainona päällekäyvälle dekkarikirjallisuudelle. Kirja on tarinanomaista kerrontaa, koskien pohjoisruotsalaista ruokakulttuuria. Yksi voimakas nimittäjä tässä on Pylssy, jokin epämääräinen ruokalaji jolla on pitkät perinteet pohjoiskalotissa. Pylssyä on ilmiselvästi lukuisaa eri sorttia, yleensä kuitenkin sekaan on ujutettu erinlaisia "heikompilaatuisia" eläinkunnan tuotteita. Itsekin kohtalaisen hyvin tornionlaakson perinteitä tuntevana tiedän, että ruoka on keskeisessä osassa kotiseutukulttuuria. Meillähän on myös oma Pylssy nuuskakairassa(pylsymakkara). Siihen kuuluu muunmuassa ohrasuurimoita ja verta, lisäksi myös(sijainnista riippuen) pakolliset sisälmykset - ennenmuinoin jopa rapamaha.

Yhtäkaikki tarina käynnistyy omituisesta miehestä joka kirjoittaa perättömiä juttuja, ikäänkuin ne olisivat tosia, tai ainakin alkavat sellaisina elää pitkän ajan kuluessa. Kirjailija pohtii hetkittäin syvällisestikin totuuden luonnetta, yltäen jopa filosofisiin pohdintoihin. On merkittävää että tarina elää omaa elämäänsä, käsikädessä totuus ja usko. Tästä annetaan oivallinen vihjaus kohdassa, jossa opettaja kutoo totuutta uskon kanssa taitavasti yhteen harjoittelemalla virttä harmoonilla. Hän käy vuoropuhelua ihmisen ja jumalan kanssa konkreettisesti, keskustelemalla ja samalla veisaamalla.

Kirjassa totuus on elävä käsite, mikä kulloinkin on missäkin totuus ja onko se lopulta merkityksellistä. Hetkittäin kirjan kronologia kulkee haasteellisesti, ja kerronnan limitteisyys luo vaikeusastetta lukemiseen.

Eräs kirjan huomattavista tekijöistä on seikkaperäinen tuberkulkoosin kuvaaminen, ja tämä lähinnä maalaisen näkökulmasta. Selvästi kirja on kirjoitettu älyllisessä hengessä, mutta paasaava kirjoitussävy käy ajottain jopa rasittavaksi - tulee mieleen keskinkertainen maalaus kultakehyksissä. Jotenkin kirjan maalaisuus ja syvällisyys lyö yhteen tarpeettoman kovasti, aiheuttaen "hämmennystä" allekirjoittaneessa lukijassa.

Kuitenkin kirja on lämmin henkinen ja hyväntahtoinen, se jättää lukijalle sopivasti arvailtavaa ja purtavaa. Henkilöt ovat uskottavia ja tavallaan vahvoja, ja niistä huokuu pohjoisruotsalashenkisyyttä. Mielestäni kirjailija on onnistunut myös komedisemmissa käänteissä, jotka kirvoittavat muutamat naurahduksetkin. Taidanpa lukea joskus toisenkin Lindgrenin kirjan.

J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa!

Suomentanut: Arto Schroderus

Sivumäärä: 289

Painos ja vuosi: 4. painos - 2004

Ilmeisesti kirja kertoo suuntaa etsivästä nuoresta miehestä, joka on saman hankalan asian edessä kuin kuka tahansa muu nuori mies. Henki ja materia kulkee vimmatusti asenteiden ja ilmeisen tyytymättömyyden suodattamana ympäristön ja ihmiskokemusten lävitse, aiheuttaen törmäyksiä ja vaikeita tilanteita. Jotenkin tulee vaikutelma että kertoja on itse irrallaan tapahtumista, ikään kuin hallitsematta toimiaan. Hän antaa vahvasti myös vaikutelman ulkopuolisista kokemuksistaan asenteiden valossa; on vaikeaa elää väärin johdetussa todellisuudessa.

Toverit ja ystävät ovat värikkäitä (tosin arkisia) persoonia, joita varmasti on olemassa myös oikeassa elämässä(meillä kaikilla). Tarinassa lyö lävitse myös toimintojen holtittomuus ja väistämättä tulee mieleen patologisia mielentiloja, kuten masentuneisuus ja jopa maanisuus. Mielialat sompaavat täydellisen välinpitämättömyyden ja melankolisen tunneryöppyilyn välillä, unohtamatta hetkittäisiä käsittämättömiä voimaantumisia. Tapa jolla kohdellaan ihmisiä ja ympäristöä on itsetuhoista. Kuinka voi rakentaa mitään pysyväisempää jos asenne on valmiiksi myrkyttynyt, vai onko niin edes tarkoituskaan?

Itse lukiessani odotin kokoajan, pääseekö poika koskaan ehjänä kotiin. Kertoessaan nuoremmasta siskostaan, välittyy tuntu että hän ikävöi omaa lapsuuttaan ja ehkä toivoisi sen olevan toisenlainen.

Mielestäni kirja oli helppolukuinen ja viihdyttävä. On tietysti vaikea sanoa kuinka paljon käännöstyö on syönyt alkuperäistä kokonaisuutta, mutta kotimaisella kielellä luettuna toimiva kokonaisuus.

Vaikka kirja on tavallaan aika mustavalkoinen, uskon että moni saa siitä käsityksiä suuntaan ja toiseen.