Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kotimainen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kotimainen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

torstai 26. maaliskuuta 2015

Ari Paulow - Päästä meidät pahasta

Kirjailija: Ari Paulow
Sivumäärä: 384
Kustantaja: LIKE
Painos ja vuosi: 2.painos - 2006



Pieniä ja suurempiakin kuvioita. Ari Paulow on oululais-kempeleläinen kirjailija, jonka tuotanto on lähinnä dekkaripainotteinen. Hän on tosin viimevuosina kirjoittanut myös nuortenkirjoja. Keskeisempänä tuotannossa on kuitenkin  nämä Jesse Hackman etsiväkirjat, joita on julkaistu jo yli kymmenen vuotta. En ole aiemmin lukenut Paulowin kirjoja, vaikka niitä on itselläni signeerattuinakin. Olen siis tavannut kirjailijan ja kannatan hänen tuotantoaan jo paikallisuudenkin vuoksi. Päätin lukea tämän kolmannen Hackman-sarjan kirjan Päästä meidät pahasta.

Tarina sijoittuu Ouluun ja Kempeleeseen, siis kirjailijalle hyvin tuttuun ympäristöön. Erään kempeleläispohatan tytär siepataan ja hänestä vaaditaan lunnasrahoina 250000 euroa. Pohatta palkkaa Jesse Hackmanin selvittämään tytön katoamista ja tästä käynnistyy melko mutkikkaaksikin äityvä rikosseikkailu. Oulun alamaailman (kuvitteelliset) kovanaamat tulevat tutuksi ja itsellenikin tutut paikat vilahtelevat teksteissä tuon tuostakin. Oikeastaan tämä onkin kirjan yksi viihdyttävimpiä puolia. Torinranta, Tietomaan parkkipaikka, Jumprun pubi, Heinäpää, Sarkkiranta yms. Tarina on pullollaan myös rentoa läpänheittoa, joka ei kuitenkaan puristu eetteriin häiritsevän läyhäkkäästi.

Koska juonessa on pohjimmiltaan peruskuviot ja -elementit, en ala sitä sen suuremmin availemaan - pilaisin vain jonkun lukukokemuksen. Kuitenkin aina jossain vaiheessa lukemista esittää itselleen muutaman kysymyksen. Onko tapahtumat uskottavia? Onko kirja viihdyttävä? Eteneekö juoni loogisesti? Ja lopulta kannattaako tai kannatiko kirja lukea? Kaikki edellä mainittu toteutui valtaosin, paitsi tuo uskottavuus. Esim. ainakaan itse en suunnittelisi yhtäkkiä pikahäitä, jos siskoni aivot olisi juuri ammuttu seinille. Lopulta myös tarinan suuruus kasvaa James Bond -mittasuhteisiin, joka täällä koleassa pohjolassa tuntuu lähinnä pompöösiltä. Eipä sillä, alkusivulla väitetään kirjan perustuvan löyhästi tositapahtumiin. Miltä osin ja kuinka paljon, sitä ei (onneksi) voi tietää? 

Päästä meidät pahasta on hyvin kirjoitettu dekkari, jonka seurassa pari iltaa vierähtää kivasti. Teksti on hyvin jäsennelty ja kronologia on selkeää. Rikollisten motiivit, mielen ja tekemisen  logiikka toimii kuten voisi todellisuudessakin uskoa. Epäilemättä tapahtumille ja tekijöille on omat esikuvansa. Rosvot vierailevat aivan tuossa naapuriteillä, joten pistää miettimään onko tämä lähiympäristö todellisuudessakaan mikään lintukoto. Hyllyssäni odottaa myös tuo Khilafa!, jonka luen kenties vielä tämän vuoden kuluessa. Ainakin tämä kirja kannatti lukea.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Jörn Donner - Presidentti

Suometanut: Ilona Anhava
Sivumäärä: 255
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1986


Ja taas kerran ulkoistan itseni. Viimeaikoina Jörn Donner on ollut taas enemmän tapetilla. Hän ohjasi juuri hiljattain ilmestyneen elokuvan Armi Ratiasta ja on vieraillut ajankohtaisohjelmissa. En ole itse paneutunut niinkään Donnerin elokuviin, vaan enemmän näihin kirjallisiin tuotoksiin. Toki hänen elokuviakin olen katsonut. Päätin lukea tämän hyllyssäni lojuvan kirjan Presidentti, joka on julkaistu vuonna 1986. Kirja on lähteissä luokiteltu Andersin sukuromaanisarjaan kuuluvaksi, mutta ainakaan itse en sen suuremmin löytänyt yhteyttä. Jos näin on se voisi olla kuitenkin Fredrik Krok.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat melko pitkälle ajanjaksolle, alkaen sotaa edeltävästä ajasta ja jatkuen 80-luvulle asti. Päähenkilö diplomaatin vaimo Anna V. kertoo elämästään 1.persoonassa. Hänen elämänsä on ollut melko vaiherikas ja ymmärrettävästä syystä alkaa latistua ikääntymisen myötä. Vaikka ympärillä tapahtuu paljon asioita on Anna V:een elämä melko yksinäistä. Ensin avioliitossa ja sitten myös itsenäisessä elämässä. Edes materialismi ei suo lohtua fiksulle ja filmaattiselle naiselle.

Anna V:een elämää ja ihmissuhteita sotkee miltei tyrannimaisesti Presidentti, johon naisella on omituisen lujittunut kiintymyssuhde. Tämä ns. P. ei kykene ilmeisesti rakastamaan muuta kuin valtaa ja kenties itseään. Hänestä saa melko graavilla tavalla narsistisen kuvan, jopa jollain tavalla sosiopaattisen. Rivien välistä saa esim. käsityksen että hän on syyllinen Anna V:een leskeytymiseen. Vaikka P. onkin naisen rakkautta hyödyntävä lurjus, ei hänen suvereenisuuttaan ja karismaansa vähätellä missään vaiheessa. Hän saa kaikkine lieveilmiöineen lähes diktaattorin aseman ja maineen.

Presidentin ilmapiiri seilaa jossain poliittisen satiirin ja lähihistoriallisen fiktiivisen romaanin välimaastossa. Kuten muissakin lukemissani kirjoissa on Donner hyvin ajantasalla kirjoittamistaan asiosta ja vallitsevasta ilmapiiristä. Ainakin suomalaisille tärkeitä historiallisia henkilöitä esiintyy diplomaatin perheen lähipiirissä ja myös joitakin oman aikansa tapahtumia ja merkkipylväitä.

Taas kerran Donner sanoutuu irti kirjan luotettavuusarvosta ja painottaa enemmän sen taiteellista sisältöä. Kuinka paljon Presidentissä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota? Tarinan on sepittänyt Anna V. itse omin sanoin pikkutunneilla fil. maist. Fredrik Krokille, jolloin yksi ja toinen asia voi olla "todennäköinen". Eli jos sisällöstä on jotain valittamista, syyttäkää Fredrik Krokia.

En tiedä onko vika taas kerran itse lukijassa (ts. omituisessa huumorintajussa), mutta minusta tämäkin kirja on ajoittain aika humoristinen. Sarkasmia ja mustaa huumoria. Ainakaan itseni ei tarvitse suuremmin ponnistella että oivallan kuka tämä kirjan P. on (vaikka esim. helposti tunnistettavaa ulkonäköä ei suuremmin ruodita). Kalenterissa ei siis parturinaikoja ole. Eikä P:een pönkittämää kansallista vasallinasemaa ainakaan kovinsanoin ja suoranaisesti parjata. Kenties tarinan P. onkin kollaasi useammastakin itsenäisyyden ajan presidenteistä? Ja kylmänsodan ajan hengen mukaisesti Suomessakin yritetään saada selville asioita "isoveli valvoo" -keinoin. Trastuit tavarits!

Presidentti on linjassa muiden lukemieni Donnerien kanssa. Jos siis hänen kirjoistaan pitää, pitää varmasti myös tästäkin. Kirjoitusasu on helposti luettavaa ja eteenpäin kuljettavaa. Sisältö on sen verran poliittista, niin yhteiskunnallisesti kuin kansainvälisesti, että näitä teemoja välttelevän kannattaa jättää kirja hyllyyn. Valta ja potentiaali monessakin mielessä on Donnerin kirjallisia voimia, eikä yksilön tragedia ole välttämättä kaukana kollektiivisesta tragediasta. Nämä voivat siis kompata ja ainakin vertauskuvallisesti kulkea käsikädessä. Sanoisin että ristiriitaista - kuten itselleni muodostunut kuva tekijästä. Jotenkin on haastavaa adaptoitua miehen kirjoittamaan kirjaan naisena olemisesta, joka on totta puhuen aika vaikuttavasti, uskottavasti ja jopa hienovireisesti kirjoitettu. Piti toistuvasti muistuttaa että nainen eikä mies. Mielestäni hyvä kirja.

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Christian Rönnbacka - Rakennus 31

Kirjailija: Christian Rönnbacka
Sivumäärä: 335
Kustantaja: Bazar
Painos ja vuosi: 1.painos - 2014


Siasta ei saa saksanpaimenkoiraa tekemälläkään. Päätin tarkastella hetken myös tämänpäivän suomalaista dekkaritarjontaa ja tarttua tähän Kirjasähkökäyrän arvontavoittokirjaan (signeerattuun) Rakennus 31. Kiitos vielä kerran voitosta. Christian Rönnbacka on melko tuore dekkarikirjailija, enkä ole hänen kahta ensimmäistä kirjaa lukenut. Kirjailija on kotoisin Evijärveltä Etelä-Pohjanmaalta, notta tiedossa siis vähän murre sanastoa. Itselleni ei tule sen suurempaa hätää koska olen asunut aikoinaan myös alueella ja tunnen jonkin verran murretta. Onkin mielenkiintoista nähdä kuinka paljon kirjailijan tausta on vaikuttanut sisältöön ja uskottavuuteen.

Rakennus 31 sijoittuu Uudenmaan maakunnan alueelle ja lähinnä pieneen ja idylliseen porvooseen. Valitettavsati en ole itse koskaan siellä käynyt, mutta olen muuten tietoinen paikasta. Tarina käynnistyy Porvoon lähistön metsköistä löytyvillä tyhjillä hautakuopilla, joista paikallinen poliisi (yllättäen) kiinnostuu. Pian löytyykin ruumis ja tutkinta saa aivan uutta potkua. Ruumis tunnisetaan pian paikalliseksi performanssi- ja maalaustaiteilijaksi, joka nauttii taideapurahasta ja residenssistä. Kaikenkaikkiaan ympärillä hyöriikin persoonallisten poliisisetien lisäksi myös muutama rikollislahkolainen.

Rikollislahkon johtaja Master yrittää jäljitellä lähinnä Jeesuksen loppuvaiheita ja tätä aputytöt yrittävät orjallisesti kuvata nettiin. Vaikka lahkon jutuissa on paljolti mukana kristillisiä piirteitä, on se silti pikemminkin jokin verta, hikeä ja pornoa tihkuva taideteos. Tapahtuma paikka - Nikkilän vanha mielisairaala on sen sijaan mehukas ympäristö rikostarinalle, jos ja kun sen osaan hyödyntää.

Päähenkilö rikospoliisin komisario Antti Hautalehto alkaa joukkoineen tutkimaan rikosta, joka lopulta näivettyy muutaman pikkurikoksen ja lieveilmiön myötä olemattomiin. Superhetero Hautalehto onnistuu varmasti jutuillaan säikyttämään "miesallergiset" lukijat, tai ainakin saa sapen kiehumaan. Toisaalta sama reteä sanailu tarttuu myös kertojaan, joka onkin sitten asia erikseen. Vaikka näissäkin lukuisissa miehistökeskusteluissa on omat hauskatkin juttunsa, alkoivat ne ainakin itseäni hieman kyllästyttää.

Sinällään tarina on ihan lukukelpoinen ja siinä on omat hetkensä. Koska dekkareista ei kannata liikoja paljastaa, on parempi että jättää liialisen juonen ruotimisen sikseen. Kirjailija ja päähenkilö ovat kumapainenkin Pohjanmaalta ja maanviljeliäperheestä, joten tuntevat varmasti hyvin toisensa. Itseäni mietitytti muutamassa kohdassa, olisiko kysymyksessä jonkinlaisia "epäuskottavuuksia". Esimerkiksi alkaisiko rikospoliisi tutkia täydellä teholla pelkkiä kuoppia metsässä? Ruumishan löytyi vasta viimeisestä kuopasta. Rasahtaako tuoreen kallon kappale keveähkön naisen kantapään alla palasiksi? Se on nimittäin erittäin kestävää ainetta. Säilytetäänkö arkaluonteisia potilastietoja hylätyssä ja autioituneessa talossa? Ainakin omasta tiedostani ne arkistoidaan varsin huolellisesti. Näitä pieniä kysymysmerkkejä oli muitakin, mutta jos tuo ei vaikuta tarinaan suuremmin niin kyllä nämäkin voi nielaista.

Rakennus 31 on kolmas ja toistaiseksi viimeinen kirja Rönnbackalta. Mietin että josko lukisi kuitenkin ne kaksi aiempaakin. Ainakin tämä on nopeasti parissa illassa luettu, joten taitavat olla ne edellisetkin. Jos pitää suomalaisesta dekkarikirjallisuudesta, pitää myös todennäköisestä tästäkin. Olen huonompiakin kirjoja usein lukenut. Tämä oli siis vuoden viimeinen lukemani kirja ja ihan viihdyttävä sellainen.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Pauli Rintahaka - Jumalattomat

Kirjailija: Pauli Rintahaka
Sivumäärä: 125
Kustantaja: Omakustanne
Painos ja vuosi: Elisa E-kirja 2014


Kyllähän se joulu sieltä tulee, jos ei muuten niin kilon paloina! Olen jo kauan aikonut lukea jotain netin kautta tai esim. E-kirjana. Koska näihin joutuu jonkinverran näkemään vaivaa, en ole saanut aikaiseksi. Nyt sitten päätin ottaa härkää sarvista ja valita jonkun palvelun ja kirjan. Päädyin kirjailija Pauli Rintahakaan ja hänen Jumalattomat -kirjaan. Koska kyseinen kirja on ns. omakustanteinen ja sitä ei ole prässätty minkään suuremman kustannusyhtiön myllyn lävitse, odotin tietynlaista kotikutoisuutta.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat valtaosin mielisairaalaympäristöön ja tarinan päähenkilö on Jarmo (Jamppa) Nevala, joka on joutunut hoitoon jonkin psykiatrisen sairauden tai häiriön vuoksi. Sairaalassa Jarmo tapaa pari mielenkiintoista henkilöä, sairaseläkkeellä olevan Komisarion ja Minna Virtasen. Tämän kaiken ympärille rakentuu juonellisesti lähinnä dekkaria muistuttava kudelma, joka on kerrottu osittain 1.persoonassa ja osittain 3.persoonassa.

Mierlestäni Jumalattomat ei ole ainoastaan dekkari, vaan miltei heti alusta lähiten se on jotenkin laajempi tarina. Lähes kaikkien tarinan keskeisten henkilöiden taustoilla on ankea lapsuus ja surkeat ihmissuhteet. Vaikka (kuten kaikissa dekkareissa) tässäkin kirjassa tapahtuu henkirikos tai henkirikoksia, nousee rinnalle muutamia muitakin juonilinjoja ja sivujuonteita.

Jarmo Nevalalle on kehitynyt jo pidemmän ajan kuluessa vähintään keskivaikea, ellei jopa vaikea psyykkinen sairaus. Hän elää myös omassa pienessä päänsisäisessä maailmassa, jossa on mielenkiintoisia jopa jumalhahmossa ilmentyviä "taruolentoja". Nämä Goranit ja Gööranit ovat osaltaan rakentamassa ja luomassa Jampalle kyseenalaisia ajatusmalleja ja toimintatapoja.

Jarmo tutustuu mielisairaalassa siis Minna Virtaseen, joka onkin mielenkiintoinen tapaus. Nuori nainen on kaikessa kylmäkiskoisuudessaan omaa luokkaansa, eikä jätä vähäisintä jälkeä tarinaan saati lukijaan. Komisario sen sijaan lienee hyvin klassinen esimerkki itsensä työllä väsyttävästä juoppoutuvasta suomalaisesta miehestä, joka ei keski-iän kynnyksellä jaksa eikä osaa käsitellä tunteitaan - eikä hallita elämää.

Jumalattomat on tarina joka voisi olla totta, ainakin periaatteessa. Vaikka henkilöt ovatkin hieman karikatyyrisiä, ei tämä haittaa ainakaan itseäni. Päinvastoin tässä onkin oma kerronnallinen voimansa ja se antaa tietynlaista potkua hommiin. Koska juonen aallonharjoilla tarjoillaan myös verta ja peräsuolenpätkiä, voi tämä herkempää lukijaa kauhistuttaa. Pauli Rintahaan kirjoitustyyli on hieman paasaava ja kiihkeä, joka kehittyy parhaimmillaan kyyniseksi ja sarkastiseksi ts. hirteishuumorillisen hauskaksi - jopa ihmismielen tutkielmaksi. Tarinan ihmiset ovat näin ollen itsekin kiihkeitä ja näiden väliset tapaamiset sekä keskustelut räjähtävät tiettyyn välittömyyteen, joka antaa vaikutelman "hälläväliä" elämänasenteesta.

Lukiessani Jumalattomia olen positiivisesti yllättänyt. Teksti on varsin käsiteltyä ja muokattua, enkä sieltä löytänyt kuin kaksi kirjoitus- tai painovirhettä. Useinhan näitä löytää jopa keltaisenkirjaston kirjoista. On päivänselvää ettei kirjaa voi eikä kannata verrata maailmankirjallisuuden klassikoihin, mutta itse jollain hauskalla tavalla bongasin varsinkin nuista "julistuksista" kellarin kirjoittelijan. Tiettyä laadukkuutta löytyy myös lähihistroiallisista globaaleista ja yhteiskunnallisista (melko terävistäkin) piikeistä, jotka jättävät sopivasti tulkinnan varaa. Ehkäpä tämä kirja onkin liian "kirjava" upotakseen dekkari genreen, joka taas saattaa rajata lukijakuntaa. Siis kaksiteräinen miekka. Lisäksi hetkittäin näissä kiihkeissä vaiheissa tulee mieleen jopa tajunnanvirtaus.

Itseäni harmittaa näiden E-kirjojen saavuttamisen vaikeus. Ainakin vanhemmalle tai tietokonetta ja nettiä vähemmän käyttävälle henkilölle saattaa tulla teknisiä ongelmia. Harmi siksikin että tämäkin sopivasti omaleimainen kirja löytäisi tod. näk. useammin lukijansa. Vaikka Pauli Rintahaka ei välttämättä olisi mikään kassamagneetti kirjakustantajalle, niin huimasti hänessä on potentiaalia.  Ainakin monelta osin on taustatyötä tehty, joten asiatietoakin löytyy. Suosittelen tutustumaan.


lauantai 29. marraskuuta 2014

Hannu Salama - Joulukuun kuudes

Kirjailija: Hannu Salama
Sivumäärä: 110
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1968


Vetaistaan kuivat pari kertaa. Yksi sotien jälkeisen ajan merkittävimpiä suomalaiskirjailija on epäilemättä Hannu Salama. Toisaalta hän on hyvin kiistelty ja hänen aiheensa ovat kiehtoneet, mutta toisaalta kiihoittaneet niin konservatiiveja kuin liberaalejakin (tosin eri syistä). Salama on palkittu useilla eri tunnustuksilla ja hän lieneekin jollain tasolla köyhemmän ja rahvaamman väestönosan äänitorvi. Luin hiljattain Juhannustanssit, joka oli kieltämättä aihepiiriltään melko ajatuksia herättävä, vaikka ei ehkä ollut enää tänäpäivänä niin shokeeraava kuin silloin joskus. Päätin lukea toisen hyllystäni löytyvän kirjan Joulukuun kuudes. Nimi johdattaa ajatukset lähiaikoina tulevaan suomalaisille tärkeään päivään, joka ei kuitenkaan liion tässä kirjassa saa samaa merkitystä.

Joulukuun kuudes lataa tyypilliseen sävyyn teräväkielistä Salamaa pöytään. Tässä tutustutaan hieman jo sivistystäkin saaneisiin perusduunareihin. Kertoja on siis merillä ollut oppikoulun käynyt nuorimies, jolla on vaikeuksia naisten kanssa. Kaikki kasvun ja koulutuksen vaiheet ovat menneet kuin sumussa, alakoulut, ammattikoulut ja armeija. Kertoja uskoo olevansa impotentti, eikä kovemman puoleinen viinan läträämminen paranna asiaa. Vertakin siis oksennetaan.

Tuolloin duunarikieli on ollut hyvin karkeaa ja alatyylistä (ainakin Salaman maailmassa). Jos tuolloin on sensuroitu kirjallisuutta lähinnä uskonnolliskonservatiivisista syistä, niin nykypäivänä ehkä ihmisyyttä ja etnisyyttä loukkavista syistä. Tässäkin kirjassa käsitellään esim. ulkomaalaisuutta melko epäilyttävillä sanakäänteillä, kuten myös homoseksuaalisuutta. Toisaalta tämähän on ajankuva tuolloisista duunareista ja heidän rahvaankielestään. Eikä tämä perusduunareiden maailma tuolloin ole sinällään ihmeitä aiheuttanut.

Raksajätkien naiskuva ei ole liion kunnioitusta herättävä, toisaalta tämä läpänhetto lienee myös suureltaosin naisenpelkoa. Ainakaan kertoja ei saa aikaiseksi muuta kuin itsehalveksuntaa ja tähän on helppo viinalla hukuttautua. Viinamiehen seuraan hakeutuu siis muitakin viinamiehiä ja näin on siltäkin osin soppa valmis.

Hannu Salaman teksteille on ominaista tietty suorasukaisuus ja rehellisyys, jolla on siten oma itseisarvonsa. Eihän ole mieltä kuvailla tietynlaista maailmaa täysin tilanteeseen epäsopivalla kerronnalla. Tämä saikin miettimään vaemmisto- ja oikeistopopulismin eroa. Onko sillä lopulta juurikaan eroa, koska esim. näissä tapahtumissa ja keskusteluissa oli voimakkaasti tällainen kansankielinen ja asenteellinen leima. Kertoja ei suoraan myössä olevansa kommunisti, eikä toisaalta oikeistoduunari. Hän voisi olla kommunistikin, jos saisi itse "rauhassa" omaksua näitä aatteita, ilman että joku niitä aggressivisesti tuputtaa.

Joulukuun kuudes on melko lennokaskieleinen ja aikaansakuvaava kirja tuolloisista "perusjampoista" ja heidän heilantekeleistään. Lauseet ovat melko lyhyitä ja aika niukkasisältöisiäkin. Ymmärrän että nykyisin tätä kauhistellaan, mutta lähinnä eri syistä kuin 60-luvulla. Tarina itsessään ei ole kovin eheä kokonaisuus, pikemminkin katkelmia mahdollisuutensa tuhraavasta ihmisestä ja luokasta. Ihan luettava kirja, mutta taitaa olla tähän päivään aikansa elänyt.

torstai 27. marraskuuta 2014

Anja Kauranen - Arabian Lauri

Kirjailija: Anja Kauranen
Sivumäärä: 359
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 1.painos - 1997

Tavallisesta elämästä vieraantuneet ihmiset. Kotimaisen kirjallisuuden kuukausi etenee kohti loppuaan. Olen vuosien saatossa lukenut muutamia Anja Kaurasen kirjoja ja mielestäni ne ovat olleet ihan hyviä. Itselleni nämä kirjat ovat avautuneet naisasiapainotteisena,  mutta kuitenkin melko maltillisina. Päätin lukea tämän vaimoni lahjakirjan Arabian Lauri (kaukaa menneisyydestä), joka on kirjailijan 90-luvun tuotantoa. Myönnettäköön, että kirjaa kohtaan oli tietynlaisia odotuksia.

Arabian Lauri on kertomus 80-luvun Helsingistä. Ajoitin tarkemmin keskeisen ajan tarinassa tapahtuvan Tsernobylin voimala-onnettomuuden mukaan (siis 1986). Päähenkilö on omituiselta vaikuttava taiteilija Lauri, joka ei saa elämässään oikein mitään valmiiksi. Myös hänen ympärillään hyörivät ihmiset ja tapahtumat ovat jotenkin kummallisia. Laurille on tapahtunut useita terveyttä uhkaavia asioita,  onnettomuuksia ja sairastelua. Tämä lintubongareiden ohessa elelevä androgyyni matkustelee ja haikailee jopa ylihengellisistä tiloista.

Lauri kavereineen edustaa kasvavaa ja vauraatuvaa keskiluokkaa, johon alkaa ujuttua paremman luokan elkeitä. Liberaalit tuulet puhaltavat ja usein tiedustellaan esim. armeija- ja töihinmeno asiaa. Kenties vanhempi polvi on jopa huolissaan? Eletään kuin viimeistä päivää,  ryypätään ja naidaan. Jotenkin lukijana itselleni tuli vahva ulkopuolisuuden tunne ja myös tunne että kaikki tarinan henkilöt olivat jotenkin yksinäisiä. Kauranen valottaa useita tuon ajan ilmiöitä kiinnostavasti ja toisaalta myös jopa tietyllä kyynisyydellä. Hän heittää myös parit piikit idealistien suuntaan.

Tarinan kertoja on minämuosossa esiintyvä Laurin poikakaveri. Heidän suhteensa lienee ystävyysuhde, vaikka hetkittäin muutakin voisi epäillä. Toiaaalta ajottain tuntuu siltäkin, että tämä Lauri olisikin kertojan alterego, aikuisuuden myötä pois hiipuva taiteilija. Vaikka tarinan ilmapiiri ja kulku ei ole varsinaisesti pessimistinen, on se kuitenkin aika päämäärätön ja jopa anarkistinen. Kirja on Kaurasen tuotokseksi melko objektiivinen ja vähemmän raflaava. Näin ollen sitä voi lukea ilman suurempia "asennekohtauksia". Ei parasta Anja Kaurasta, mutta hyvää ja erilaista sellaista.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Rosa Liksom - Hytti nro 6

Kirjailija: Rosa Liksom
Sivumäärä: 188
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 1.painos - 2011


Stereotyyppisiä neukkuvenäläisiä. Rosa Liksom on pohjoisesta Ylitorniolta lähtöisin oleva kirjailija, joka on julkaissut säännöllisesti jo 80-luvun puolivälistä lähtien. Muistan lukeneeni joskus kouluaikanani nuita ensimmäisiä Liksomin kirjoituksia, eikä niistä paljonkaan ole mieleen jäänyt. Taiteilija on varsin persoonallisen oloinen, eikä ilmeisesti ole suuremmin julkisuudesta kiinnostunut. Päätin lukea tämän Finlandia-palkitun kirjan Hytti nro 6, koska se nyt tuosta hyllystäni sattuu löytymään.

Hytti nro 6 kertoo tarinan nuoresta naisesta joka matkustaa junalla läpi Neuvostovenäjän aina Mongoliaan asti. Hänen seuranaan hytissä majailee vanhempi venäläinen mies, joka on ilmiselvästi vettynyt ja yltiösovinistinen. Vaikka mies herättää tytössä lähinnä inhon tunteita, alkavat he viihtyä periaatteessa hyvin yhdessä, lähinnä pelailemalla Tammea ja herkuttelemalla milloin mitäkin alkeellista purtavaa. Näiden kahden välillä lienee myös jokin hienoinen "pornahtava" tai ainakin jokin sen suuntainen vire (ainakin miehen puolelta). Valtaosin miehen hyttitoilailut verhoutuvat säälin viittaan ja kertovat lähinnä vanhenevasta ja yksinäisestä venäläisestä setästä.

Ainakin itselleni tuli mieleen vertauskuvallisesti suuri ja vahva Neuvostoliitto, johon hentoa ja fyysisesti heikompaa mutta kenties henkisesti vahvempaa Suomi-neitoa alituiseen verrattiin. Nuori nainen on verrattain reilu öykkärimäistä setää kohtaan, eikä vertauskuvallisesti liene kovinkaan kaukana todellisista valtasuhteista. Ainakaan allekirjoittaneelle ei jää epäselväksi minkälaisen kuvan tarina antaa tuosta suuresta itänaapurista. Venäläinen nainen ei juuri muuta tunnustusta saa mieheltä, kuin lihallisen arvon ja sekin on mitä lie.

Itselleni hieman yllättäenkin Hytti nro 6 on melko rivo ja irstaileva kirja, eikä se pysyttele missään suhteessa säädyllisyyden raameissa. En tiedä olisiko tarinan voinut toisin kertoa, mutta nyt ainakin itselleni tuli tästä hieman tarpeettoman taiteellinen kuva. Jotenkin nämä lukuisat ehkä sattuvatkin alapääilmaisut eivät istuneet muuten jopa verkkaiseen radanvarsi-idylliin. Tarinassa kuitenkin melko ansiokkaasti kuvaillaan ympärsitöä. luontoa ja kulttuuria muutenkin. 

Rosa Liksomin teksti on kuitenkin jollain tasolla viihdyttävää ja helppoa lukea. Rasittavin osa lukuelämystä on kirjailijan tyyli luetella asioita pitkinä pilkutettuina rimpsuina. Jos onnistuu heittämään hieman rennomman vaihteen kirjaan tarttuessa, niin tämän lukaisee yhdessä illassa. Olisin odottanut enemmän huumoria kirjasta, nythän sitä ei ollut juuri lainkaan. Kirja oli joka tapauksessa pettymys, koska paljon odotin. Toisaalta kun tarkastelin lukijoiden bloggauksia, sain aika negatiivisen kuvan, joten sikäli ymmärtää.


maanantai 17. marraskuuta 2014

Jörn Donner - Isä ja poika

Suomentanut: Rauno Ekholm
Sivumäärä: 527
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 3.painos - 1985


Suomalaisen kirjallisuuden kentässä on lukuisia persoonallisia ja mielenkiintoisia taiteilijoita. Yksi näistä on eittämättä Jörn Donner. Mies on hyvin ristiriitainen henkilö ja varmasti häntä vihataan vähintään yhtäpaljon kuin rakastetaan. Donner on antanut itsestään julkisuuskuvan, joka ei mielistele ketään - kenties hän jopa tahallaan yrittää ärsyttää ja provosoida. Usein onnistuu unohtamaan silti esim. sen että Jörgga on kunnostautunut useammallakin taiteenalalla. Ruotsalaiset tuntevat Jörggan erittäin hyvin koska hän on työskennellyt paljon lahden toisella puolella. Erityisesti hänet muistetaan elokuvamaailmassa yhteistyöstään Ingmar Bergmannin kanssa ja hän kävi myös noutamassa 80-luvulla Oscar-palkinnon tämän elokuvasta Fanny ja Alexander. 

Epäilemättä Donnerin hieman superälyllinen ja boheemi habitus on omiaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin kielteisesti, eikä hänen lukuisat sikari ja tupakointi "haastattelut" ole nostaneet välttämättä suosiota. Kaikki kirjat hän on kirjoittanut ruotsiksi. Politiikassa mies on surffannut vasemmalta oikelle, aloittaen SKDL:sta ja siirtyen RKP:een kautta Demareista Kokoomuksen sympatiseeraajaksi. Jollain omituisella tavalla hänen kirjoistaankin välittyy tietty poliittinen rauhattomuus. Useat kirjojen henkilöhahmmot muistuttavat Donneria, jopa samassa kirjassa on useita donnermaisia hahmoja.

Olen itse aina nähnyt jotenkin Jörn Donnerin julkisuushahmon (enhän tunne hänen siviilihahmoaan) lävitse ja arvostanut hänen panostaan politiikassa ja taiteessa. Vaikka tällä kynsiä tuijottelevalla hieman ylimieliseltäkin vaikuttavalla herrasmiehellä on usein salaivaa sanoissaan, on niissä jotain perääkin ja nasevaa purevuutta. Jos uskaltaa antaa itsestään paljon julkisuudelle, on oltava myös yhtä karaistunut kuin Donner. Mielestäni Jörgga on rautaa ja täten piristävä poikkeus kuten Antti Hulkko suomalaisessa rock'n rollissa.

Jörn Donner on saanut paljon eri tunnustuksia ja palkintoja niin Suomessa kuin muuallakin. Näistä ehkä mainitsen vain Taiteen valtionpalkinnon ja Finlandia-palkinnon. Päätin lukea siis tämän palkitun kirjan Isä ja poika, joka on laskujeni mukaan (koko lukuhitoriani)kolmas Donner.


Yläpuolella tyypillinen tupakkakuva tyytyväisestä kirjailijasta joskus 80-luvulla (Presidentti kirjan sisäliepeestä).

Mukava kurjositetti että sosiaalisessa mediassa esim. Vesku Loirilla on Facebookissa n. 130000 fania, kun taas Donnerilla n. 5500. Kumpikin taiteilijoita, mutta täysin erilaisia.

Isä ja poika on osa suurempaa kirjasarja kokonaisuutta, joka kertoo Andersin-suvun vaiheista halki 1900-luvun. Kyseisessä osassa syvennytään perheen vesan Jakobin vaiheisiin hänen nuoruudessaan 1950-luvulla. Nuorimies Jakob yrittää selviytyä tuoreen perheensä kanssa minimaalisilla tuloilla, jotka hän ansaitsee toimittajan töillä vasemmistolaisessa lehdessä. Koska Jakob on levoton taiteilijasielu, viihtyy hän usein pikkutunneille jos minkäkinlaisessa seurassa. Yleensä naiset ovat vahvasti mukana kuvioissa, joten ilmeisesti mies on naisten suosiossa. Tarinassa esiintyy muutamia hahmoja jotka sotkevat ja selkeyttävät juonen kulkua.

Jakobin vaimo Sigrid on hyvän perheen palvottu tyttö. Hänen vanhempansa suhtautuvat radikaaliin Jakobiin nihkeästi, eikä tämä ole omiaan helpottamaan muutenkin vaikeaa liittoa. Nainen joutuu sietämään miehen uskottomuutta ja epäkypsyyttä siinä määrin, että liitto on jatkuvasti katkolla. Heidän yhteinen poika joutuu kasvamaan tässä tuolle ajalle epätyypillisessä kodissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä mitä tulevaisuus kenties tuo tullessaan (tulevissa kirjoissa).

Jakobin läheisin kaveri Viking Sund on jo vanhemmanliiton kommunistijyrä, joka omaa niin ikään naistenmiehen elkeitä, tai ainakin hän luulee niin. Sund on boheemi politikko ja toimittaja, joka ajaa aggressiivisesti vasemmistolaisten asiaa. Hän on jollain omituisella tavalla kuitenkin vastarannankiiski myös vasemmistolaisten keskuudessa. Täytyy sanoa että hänestä tuli mieleen eräs todellinen nimeltämainitsematon poliitikko mennävuosilta. Mahdollisesti Sundilla on myös tietoa "salkussaan" Jakobin isästä, joka aikoinaan ennen toista maailmansotaa teki yhteistyötä natsien kanssa.

Jakobin isä Salomon Kröckel kuoli pojan ollessa parivuotias, joten muistikuvat hänestä ovat pojan mielessä hatarat. Perustuvatko lähinnä kuultuihin asioihin? Salomon ei ollut ainakaan liioin juutalainen ja nimestään huolimatta oli kallellaan äärioikealle. Hänestä paljastuukin tarinan edetessä paljon arvelluttavia seikkoja, vaikka viimeiseltä oli ollut ilmeisesti jopa sosiaalidemokraatti. Salomon oli joutunut Tonavan-risteilyllä omituiseen onnettomuuteen, joka johtikin hänen hukkumiseen. Yllätys yllätys ruumista ei koskaan löydetty. Jackobin valtuuttama tutkija maisteri Krok selvittelee isän vaiheita ja paljastuu että monikin eri vaihtoehto tulee kysymykseen. Onko mies ylipäätään kuollut? Tai jos on niin onko itsemurha vai kenties jopa murha?

Kaiken lomassa Jakob sompailee vähävaraisena ympäri Eurooppaa ja Etelä-Suomea. Itävallassa mies tutustuu nuoreen naiseen ja rakastuu. Kestääkö rakkaus ja millainen se lopulta on? Tuleeko Jakobin ja Marien suhteesta mitään pysyvämpää? Ja mikä tärkeintä, onnistuuko Jakob kirjoittamaan kustantajan vaatimaa kirjaa?

Tarinan konteksti on sanalla sanoen erikoinen. Joskus 80-luvun alussa tarinan kertoja saa käsiinsä Jakobin julkaisemattoman kirjan käsikirjoituksen. Kirjan kertoja on usein siis kenties (Jörn Donner?) joka toteaa suuria yhtäläisyyksiä hänen ja Jakobin välillä. Isä kuollut jo varhaislapsuudessa. Vaikeuksia ihmissuhteissa ja poliittinen levottomuus. Hetkittäin ainakin itse sekoitin Jakobin ja kertojan tarinan tiimellyksessä. Kirjailija vertaa esim. eri vuosikymmeniä kylmänsodanajan Euroopassa ja Suomessa (myös ketomuksen ajankohdan jälkeen). Valtaosa antoisaa sisältöä onkin politiikan analyysit ja erilaiset yhteiskunnalliset ilmiöt niin valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin. Kuinka Suomi ja suomalaiset ovat olleet kautta aikojen alisteisessa asemassa, milloin itään ja milloin länteen. Kertojalla on nasevaa ja hauskaa pohdintaa esim. suomenruotsalaisuudesta, ja erityisesti siitä kuinka he pitävät itseään "perusteettomastikin" erityisasemassa. On esim. tällaista kummallista suvun "arkkihenkilön" palvontaa, yleensä miespuolisen henkilön joka on ikään kuin kaikkien suvun vesojen epäjumala. Ja kuinka helsinkiläiset ruotsinkieliset ovat taustoiltaan menettäneet ylimysasemansa suomenruotsalaisuudessa. Samalla kirjan henki onnistuu olemaan vasemmistolainen ja toisaalta tarvittaessa oikeistolainen.

Jörn Donnerin kirjoitustapa on selkeä, tiukkaan vedetty ja analyyttinen. Vaikka ihmiset ovat tuntevia ja kokevia myös kollektiivisessa mielessä, avautuu heidän elämänsä lähinnä individuaaleista näkökulmista muodostaen inhimillisen ja erehtyvän ihmisen. Eikä esim. Jakob ole tyystin empatiaan kykenemätön, ehkä hän on vain jotenkin raadollisen rehellinen ja realisti. Isä ja poika ei ole ehkä lukemistoa nuorisolle, tai politiikasta ja yhteiskunnasta kiinnostumattomille. Sen sijaan jos haluaa lähteä matkalle liikemaailmaan ja politiikkaan, kenties taiteeseen ja kulttuuriin on kirja hyvä valinta. Mielestäni kirja on hyvä.


perjantai 7. marraskuuta 2014

Mika Waltari - Rakkaus vainoaikaan

Kirjailija: Mika Waltari
Sivumäärä: 252
Kustantaja: Suomalainen kirjakerho
Painos ja vuosi: 2.painos - 1994


Yksisilmäinen kuningas sokeiden joukossa. Olen viimeaikoina kiinnostunut yhä enemmän Mika Waltarin kirjoista, muistakin kuin niistä historiallisista romaaneista. Hänen tuotantonsa käsittää melko paljon materiaalia, kuten näitä pienoisromaaneja ja novelleja. Rakkaus vainoaikaan on yksi toista maailmansotaa, tai pikemminkin sen aikaa käsitteleviä kirjoja. Toinen kirja mikä nyt tulee mieleeni on Antero ei enää palaa. Mika Waltari oli varsin liberaalikin mies, mutta toisaalta hän oli myös patrioottinen ja sinivalkoinen taiteilija. Useat kirjailijan taiteilija-aikalaiset olivat vasemmistolaisia. Päätin lukea siis tämän jo miltei unohdetun Rakkaus vainoaikaan -kirjan, josta ei ole lukuisia painoksia otettu. Kenties (sisällöstään) johtuen tämä on ollut jopa kirjailijan oma toive.

Rakkaus vainoaikaan sijoittuu välirauhan aikaan, jolloin suomalaiset elivät veitsen terällä ja monista esim. jokapäiväisistä artikkeleista alkoi olla pulaa. Tarinan sodassa päähän haavoittunut nuorukainen rakastuu Marjut -nimiseen tyttöön, joka pitää lomaa yliopistolta. Poika kokee haavoittumisestaan huonoa omaatuntoa ja kokee olevansa kelvoton "pään" vaivan vuoksi. Käykin pian ilmi ettei tämä päähän haavoittuminen ole kenties ainoa haava, vaan osa saattaa olla henkistäkin perua. Nuorukainen on lupaava taidemaalari ja alkaa pian saada huomiota taiteensa avulla. Ehtitkö Suomi kuitenkin ajautua sotaan, ennen kuin taiteilija lyö lävitse? Ja joutuuko nuorukainen takaisin rintamalle? Marjut vie mielitiettynsä maaseudulle perheensä luokse ja tämä laajentaakin kivasti tapahtuma kenttää.

Marjut ja poika puhuvatkin pian naimisiin menosta, koska eräät tuttavat ovat hiljattain myös avioituneet. Tarinassa käydään pitkälti lävitse sodan aiheuttamia haavoja, niin ihmisten, yhteisön kuin yhteiskunnankin. Kuinka ahdingossa elävät ihmiset selviävät arjesta ja työstä, alati lisäääntyvän pelon varjossa. Lopulta taiteilijat, opiskelijat, maanviljeliät ja virkamiehet ovat kaikki samalla viivalla.

Itse kiinnitin huomiota kirjailijan jopa suhteettoman seikkaperäisiin miesvartalon ja sen komeuden ylistyksiin, kun taas naiskauneuden kuvaus oli  melko latteaa. Olisin voinut tähän lainata useita kohtia, mutta lienee yhdentekevää sinänsä. Toisaalta kirjassa käsitellään loistavalla tavalla ihmisen potentiaalia nousta ylös alhaisimmastakin alhosta, jossa itsesääli ja itsetunto rimpuilee haparoivia askelia kohti lopullista voittoa. Välirauhan aikana suomalaiset yrittivät jatkaa normaalia elämää, kuten ennen talvisotaa. Ainakin tämän tarinan perusteella se on ollut vaikeaa ja ahdistavaa. Kuitenkin tästäkin saa vaikutelman että kaveria ei jätetä

Toisin kuin voisi luulla ei tarina ole kuitenkaan pessimistinen. Päin vastoin. Saksalaisetkin vielä tuolloin menestyivät Euroopan rintamilla ja kaikki oli avoinna. Suomi sai jopa apua ja sympatiaa saksalaisilta, joten nämä saivat käyttää Suomea läpikulkuun pohjoiseen (kuten tuolloin Ruotsiakin).
Vaikka sittemmin tiedetään hyvin kansan tulevat vaiheet, niin ainakin hetkeksi tämä kirja voi vaivuttaa lukijansa aikaan - vaiheeseen jolloin kaikki oli vielä mahdollista.

Rakkaus vainoaikaan on hyvä kirja ja osin melko informatiivinenkin. Vaikka Waltarin teksti paisuu hetkittäin jopa fennomaanisiin mittasuhteisiin, niin mielestäni se on kuitenkin ja ehkä sen vuoksi realistinen. Itselleni tulee mieleen esim. taiteilijan esikoisteos Suuri illusioni, jossa on samanlaista melko rentoakin kaupunki- ja seuraelämää. Kaikesta huolimatta tämäkin kirja jää jotenkin kesken. Olen mieltynyt näihin maanläheisiin romaaneihin ja aijon lukea näitä vastaisuudessakin. Oppii ehkä jotain takavuosien Helsingistä ja helsinkiläisistä.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Riikka Pulkkinen - Raja

Kirjailija: Riikka Pulkkinen
Sivumäärä: 399
Kustantaja: Gummerus
Painos ja Vuosi: 6.painos - 2007


Perimmäisten asioiden äärellä. Riikka Pulkkinen edustaa oivallisesti nuorta suomalaista kirjailijasukupolvea. Nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt kirjoittaa useampia kirjoja ja saada useita tunnustuksia. Tämä Raja on hänen esikoisteoksensa ja jo ilmestyessään saanut paljon positiivista huomiota. Raja on ainoa Gummeruksen kustantama kirja, koska myöhemmät ovat Otavan kustantamia. Pulkkinen on asunut suurimman osan elämästään Oulussa, tosin nykyään hän lienee helsinkiläinen. Sain muutamia vuosia sitten vihjeen, että tämä kannattaisi lukea - joten päätin aloittaa tämän kotimaisen kirjallisuuden kuukauden tällä Pulkkisen Rajalla.

Tämä Riikka Pulkkisen Raja osoittautuikin melko piristäväksi (vaikkakin rankaksi) kirjaksi. Tarinassa saurataan muutaman ihmisen elämää helsingissä vuosituhannen alkupuolella. Kirjailija lähestyy puhuttelevia, merkityksellisiä ja vaikuttaviakin aiheita melko raikkaalla tavalla. Hänen kirjoituksensa on melko kepeätä, vaikka aihepiirit ovat rankkoja. Kaksi kenties merkittävintä henkilöä ovat ikääntyvä kirjallisuuden professorinna Aropalo ja hänen siskontyttönsä Mari. Aropalo on ajautunut dementoituvan aviomiehen saattohoitajaksi ja elää rankan lupauksen varjossa. Hän oli lupautunut armomurhaamaan miehensä, tämän sitä pyytäessä jo sairastumisen alkuvaiheessa. Lienee selvää että tällaisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa. Tässä pohditaankin melko monipuolisesti kyseisen ilmiön etiikkaa ja oikeutta, moraalisia ja juridisiakin puolia. Lisäksi muutamat muut arkisetkin seikat ovat asian toteuttamisen esteenä tai ainakin haasteena.

Samaan aikaan sisaren tytär Mari rakastuu erääseen miesopettajaan ja tämä suhde ajautuukin surullisille ja varsin epäsopiville raiteille. Marin opettaja Julian osoittaa kiinnostuneisuutensa tyttöön, koska miehen oma avioliitto natisee liitoksissaan. Vaikka tässä "rakkaudessa" onkin lähtökohtaisesti molemminpuolista tunnetta, on se silti moraalisesti ja monin tavoin muutenkin tuomittavaa. Heitä yhdistää myös Julianin opettama kirjallisuus, jonka kautta samalla yritetään selvittää tragedian ja sen lieveilmiöiden suhdetta. Ovatko nämä välttämättömiä ja kohtalokkaita?

Tarinassa seurataan tarkemmin myös Juliania ja hänen perhettään, erityisesti hänen tyttöään Annia. Pienen ja kasvavan tytön sielunelämä avautuu kaikkine epäilyksineen ja leikkeineen uskottavasti. Ehkäpä tämä onkin positiivisin elämänkuvaus tässä kirjassa, ainakin se on jotenkin rehellisin ja vilpittömin. Ympärillä tapahtuvat asiat sekoittavat ainakin hengessä ja ilmapiirissä pientä elämää.

Pulkkinen kuvaa ihmisiä eri ikävaiheissa ja tilanteissa, jotka ovat pitkälti ratkaisevia ja kuitenkin aika arkisiakin. Elämässä monet asiat ovat pienestä kiinni ja usein pienetkin teot saattavat vaikuttaa suuresti. Keskeisinä teemoina ovat eutanasia, kielletty rakkaus ja ihmisen kehitys. Toisaalta aiheellisesti huomioita saa myös nuoren naisen haavoittuvuus ja häneen kohdistuva miehinen uhka. Miksi aikuinen mies alkaa ahdistella tyttöä ja sotkee tämän ja myös oman elämänsä? Aika monella tasolla ja monessa suhteessa käydään siis rajalla, ehkäpä jopa ylitetään se.

Vaikka aiheita lähestytään melko kepeästi, jää ainakin itselleni näistä uskottava kuva. Jotenkin tarinan päätökset ja kohtalot eivät tunnu lopullisilta. Tässä ehkä paljastuukin kirjailijan nuori ikä, ainakin hänellä on jotenkin raikas ote kerronnassa. Kaikki luvut on nimikoitu niiden päähenkiöiden mukaan, itselleni taitaa olla lajissaan ensimmäinen kerta. Tarina on hyvin jäsennelty ja teksti on helppoa lukea. Rajasta voisi kertoa ja samalla paljastaa paljonkin, mutta mielestäni on parasta todeta vain että kirja on hyvä. Ainoa kritiikin paikka on omasta mielestäni hieman ylitsepursuava eroottisuus ja sen "arkinen", jopa pornahtava käsitteleminen. Hieman vaivaannuttavaa, mutta ehkä tämä puoli houkuttelee nuorempaa lukijakuntaa.



perjantai 22. elokuuta 2014

Antti Hyry - Uuni

Kirjailija: Antti Hyry
Sivumäärä: 400
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 7.painos - 2009



Pikkutarkasti jokainen nippeli ja nappeli. Antti Hyry on Kuivaniemeltä kotoisin oleva kirjailija, jonka tuotannosta olemme saaneet nauttia jo yli puolivuosisataa. Hänen tuotantonsa on jopa niin palkittua, että hän lienee saanut jokaisen tärkeämmän valtakunnallisen kirjallisuuspalkinnon - osan moneen kertaan. Tämä sympaattinen kirjailija ei ole turhia paistatellut otsikoissa ja muutenkin harvakseltaan julkaissut. Hyry on jo ikämiessarjassa, mutta tämä ei ole vaikuttanut ainakaan negatiivisesti hänen tuotantoonsa. Päätin lukea tämän omasta hyllystäni löytyvän Finladia-palkinnon saaneen Uunin, joka onkin toistaiseksi hänen viimeinen kirjansa.

Vanhempi pariskunta Hanna ja Pietari ovat muuttaneet takaisin pohjoiseen, Pietarin synnyisijoille Perämeren rantaan. Pietari päättää ottaa urakakseen leivinuunin muuraamisen ja siinä riittääkin työtä, koska miltei kaikki suuret uunit on aikojen saatossa purettu kylältä. Malleja on kuitenkin pari säilynyt ja niistä kelpaa ottaa mittoja. Uunin muuraamisessa on useita eri työvaiheita ja se osoittautuukin varsinaiseksi käytännön insinöörityöksi. Kaikenlaista tarviketta ja työkalua tarvitaan, niinpä myös paikalliset rautakaupat ja niiden myyjät tulevat tutuksi. Urakassa kuluu pari kesää ja siinä ohessa lukija saa tutustua vanhan pariskunnan elämänpiiriin. Heillä on lapsia ja lapsenlapsia, jotka niin ikään saapuvat vanhusten luo kesän viettoon. Koska Pietari ja Hanna ovat säilyneet terveenä, luonnistuu heiltä askareet kiitettävästi - vaikkakin usein joutuu ns. päivänokoset ottamaan. Tarina on myös kertomus vanhenevasta avioparista, jotka tarvitsevat toisiaan - eikä Pietari osaa kuvitella elämää ilman puolisoaan. Kaikenlaisia asioita odotellaan ja nämä asiat muodostuvat pienistä mutta tärkeistä jutuista, jotka muodostavat suuremman ja aina vain tärkeämmän kokonaisuuden. Niinpä tarinassa on myös haikeitakin sävyjä, jotka viittaavat elämän ehtoopuoleen.

Uunin muuraaminen eteneekin rauhallisesti ja vääjämäättä kohti valmista lopputulosta. Kuitenkin välissä pitää ottaa tuumaustaukoja ja käydä vaikkapa marjassa. Näillä retkillä Pietari maistelee erilaisia eväitä ja muistelee vanhoja aikoja, jotka nämäkin kuvataan viimeisen päälle ja pikkutarkasti "makustellen". Lopulta lukija on oppinut paljon uunin rakentamisesta (pienintä teknistä yksityiskohtaa myöten), marjastuksesta ja ekäpä myös leivän paistosta. 

Kuinka ollakkaan Pietari ja Hanna lähtevät myös uskonveljien ja sisarten kanssa linja-autolla kiertoajelulle Pohjoisruotsiin, jossa tutustuvat urkuteknologiaan ja niiden rakentamisen historiaan. He tutustuvat muun muassa Piteån ja Luulajan kirkkoihin ja urkuihin. Tämän lisäksi he käyvät tutustumassa urkujen kunnostamiseen ja rakentamiseen tehtaalla, joka lienee ainutlaatuinen Pohjoismaissa. Lopuksi toisena reissupäivänä käydään tutustumassa Matarengin kirkkoon ja siellä kuunnellaan jumalan palvelus, jossa soitetaan harvinaisilla renesanssiuruilla. Matkan tulkkina toimii kainuunkyläläinen ja hyvin persoonallinen Pauli, joka kertoo asiaa ja välissä asian vierestä. Pietari hauskuuttaa ja keventää harrasta tunnelmaa sopivasti, kuitenkin hillitysti ja asialinjoilla. Tässä yhteydessä lukijalle selviää paljon asiaa muun muassa sikäläisten seurakuntien historiasta ja kirkonmiehistä. Itselleni tämä osio on jo sikäli vaikuttava, koska kirjailija on selvästi pitänyt tärkeänä kertoa retkestä Torniojokivarteen.


Kuvassa Matarengin kellotapuli, jonka oven yläpuolella olevia hyvin säilyneitä maalauksia ehätti Pietari retkellään kummastelemaan. Kuvan olen itse ottanut kesällä 2010.


Antti Hyryn kerronta on niukka sanaista - lauseet ovat lyhyitä ja helpporakenteisia. Näitä lukiessa mieli täytyy hiljaisesta kunnioituksesta vanhempia sukupolvia kohtaan (myös jo menneitä). Tarinan kerronta on havainnoivaa ja toteavaa, näin ollen se on hieman jopa valmiiksi pureskeltua. Uunin juoni on pitkälti tavallisen ihmisen elämän seuraamista, kuinka paljon pienet asiat rikastuttavat elämää ja toisaalta tekevät siitä jollain tavalla rajallista. Kuinka kaikki on kuitenkin yksilöllistä ja erityistä, jokainen asia ja elämä. Kaiken kaikkiaan lämminhenkistä tarinointia, jonka ei pitäisi ketään järkyttää - saati loukata. Yllättävän vähän tekstistä paljastuu kirjoittajansa uskonnollisuus, vaikka näinkinhän voisi olla. Kaiken kruunaa tämä urakkaa viimeistelevä  "poikaporukka", jonka keski-ikä on reilusti yli 70 vuotta. Kirja on helmi suomalaisessa ja peräpohjalaisessa kirjallisuudessa. En oikein tiedä lukijakuntaa jolle kirja ei soveltuisi. Itseänikin tämä "Ruotsinlapinreissu" hieman lohdutti, koska en päässyt tälle kesälle Bodeniin.


maanantai 27. tammikuuta 2014

Mika Waltari - Feliks onnellinen

Kirjailija: Mika Waltari
Sivumäärä: 213
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 3.painos - 1958



Voiko jokainen ihminen kokea pelastuksen? Päätin nyt Turms kuolemattoman nosteessa lukea myös toisen Mika Waltari-kirjan ja mikäpä olisikaan ollut tähän parempi valinta kuin hyllystäni löytyvä Feeliks onnellinen. Kyseinen kirja on kirjoitettu hyvin pian Turms kuolemattoman jälkeen ja on näin ollen loppukauden tuotantoa. Kirja on siis vuonna 1958 julkaistu pienoisromaani, joka ilmestyi pitkän ja raskaan historiallisten romaanien sarjan jälkeen.

Kirjan tarina kertoo tilastovirkailija Feliks Tienhaarasta, joka päähän kohdistuneen tällin seurauksena vaipuu psykoosiin ja alkaa kokea hengellistä kutsumusta. Hän saa raskaaksi tehtäväkseen Jumalan sanan julistamisen, ihan kenelle tahansa ja ilmeisesti johdatuksensa vuoksi "valituille" ihmisille. Feliks joutuu tämän seurauksena uhraamaan perhe-elämänsä ja tuntuu jollain tavalla menettävän myös elämänhallinnan. Hän kohtaa useita ventovieraita ihmisiä ja myös vanhoja tuttujakin. Kaikkien kohtaamisten lomassa hän onnistuu luomaan omituisia hetkiä ja tekemään jonkinlaisia ihmetekoja, joiden aikana kyyhkyt tuovat pyhää viestiä. Suurissa tuskissaan Feliks joutuu punnitsemaan julistamisen hintaa ja sitä voiko hän itse koskaan päästä osaksi tästä ilosanomasta ja onnesta jota hän kylvää ympärilleen.

Ilmeisesti kertomuksessa tulee ilmi myös kirjailija Waltarin teologinen tausta, voisiko hän alkaa jo tässä vaiheessa pohtimaan joskus kohdattavaa iäisyyttä? Kirja on selvästi hengellinen sisällöltään, tosin melko maallisesti kirjoitettuna. Ja vaikka aihepiiri on toisaalta vakavakin, on siinä silti jopa veijarimaisiakin vivahteita. Jollakin tasolla mielestäni Feliksissä ja Turmsissa on tiettyjä saman kaltaisuuksia, esim. kummallakin on lahja josta muut hyötyvät.
Mutta voiko Felix päästä tästä raskaasta velvoitteestaan? Tämä ja monta muuta mielenkiintoista käännettä on oivallisesti sisällytettynä Feliks onnelliseen.

Ehkäpä Feliks onnellinen on uskolleen "vahvistusta" etsivän ikääntyvän Waltarin Helsinkiin sijoittuva tarina, jossa on ilmeisesti käytetty esikuvina useitakin olemassa olevia henkilöitä. Tekstissä on jotenkin poikkeuksellisesti jopa jätkämäistä sutkauttelua ja välittömyyden tunnelmaa. Synkkyyden hetkillä on havaittavissa toivoa ja ilmapiiri ei ole mitenkään raskas, pikemminkin jopa odottavainen. Hienosti kirjoitettu ja lämminhenkinen tarina ihmisessä piilevästä elävästä uskosta.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Mika Waltari - Turms, kuolematon

Kirjailija: Mika Waltari
Sivumäärä: 681
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 16.painos - 2005

 

Linnun luut johtavat aina länteen. Päätin viimein lukea tämänkin Mika Waltarin kirjan, jonka nyt vaimoni on haasteeksi laittanut. Turms, kuolematon kuuluu kirjailijan myöhäisempään tuotantoon ja ajoittuu 50-luvun puoliväliin. Arvatenkin tämä on luetuimpia kirjoja ja varmasti tästä bloggauksiakin löytyy, mutta kaipa tästä voi oman näkökulman esittää. Kirja kuuluu tähän Waltarin historiallisten romaanien sarjaan, jonka avasi heti sotien jälkeen Sinuhe egyptiläinen ja joka päätty Ihmiskunnan vihollisiin vuonna 1964. Tietysti tämän jälkeen ilmestyi vielä Nuori Johannes 1981, joka oli postuumijulkaisu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat n. vuosien 520-450 ennen ajanlaskun alkua. Tapahtumien minä-muodossa kertova henkilö on joonialainen Turms, joka saa tarinan edetessä useitakin nimiä ja titteleitä. Tässä myrskyisässä ja vaihtelevassa tarinassa seikkailaan Välimeren alueella ja käydään läpi taisteluita ja tutustutaan erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin.  Alkupuolelta tarina edistyy selkeästi ja verkkaisesti, mutta loppua kohti lisääntyy mystisemmät ja jopa hengellisen sävyiset juonteet. Turms oppii käyttämään itsessään piileviä taikakeinoja, jotka muistuttavat lähinnä raamatun ihmetekoja.

Vaikka kirja on viihdyttävä ja etenee seikkailunomaisesti, niin mielestäni se tarjoaa myös paljon kulttuuritietoa ja ylipäänsä tietoa ihmisten ja kansojen liikkeistä. Keskeisessä asemassa ovat taloudelliset kuviot(kulta ja hopea), sodat ja varustautumiset - unohtamatta laivoja, aseita, kaupunkien puolustustapoja ja varusteita.

Kuitenkin kaiken tämän ohessa vallitsevana teemana on naisen viekkaus ja toisaalta miehen sinisilmäisyys. Waltari onnistuu jopa demonisoimaan tarinan naispäähenkilö Arsinoen. Nainen on mestari manipuloimaan ja kietomaan miehet pikkusormen ympärille. Arsinoehan tulee raskaaksi suunnilleen kaikille muille paitsi Turmsille

Miehet ovat sen sijaan kautta linjan karskeimmasta päästä, jos sitten ehkä mieleltään haavoittuvaisempia - tässä yhteydessä on pakko mainita sotaisat sankarit Dorieus ja Dionysios. Mielenkiintoinen sivuhenkilö liikemies Xenodotos antaa kuvan oman aikansa homoseksuaalista miehestä ja hänet kuvataan kirjassa neutraaliin sävyyn, jopa hieman myönteisestikin. Xenodotos vaikuttaakin pystyvältä ja ovelalta mieheltä, eikä hän ole ensimmäisenä henkeänsä heittämässä.

Vaikka Turms ei kaikilta osin ole läheskään täydellinen eikä sitä lukijana mitenkään edes odota, hän osoittautuu poikkeukselliseksi ja ainutlaatuiseksi sankariksi. Hän ei ole vahvin eikä älykkäin ja vaikka hän on  heikkona naisiin(ei pelkästään huono puoli), niin silti hän on jollain tavalla suvereeni ja potentti. Kirjaa ei kannata enempää alkaa paljastella tai referoida, kannattaa itse lukea jos ei ole vielä sitä ehtinyt tekemään.

Waltarin Turms, kuolematon on suomalainen klassikkokirja, joka ei tuottanut pettymystä millään saralla. Vaikka näitä kaikkia hänen kirjojaan on enemmän tai vähemmän kehuttu, niin täytyy myöntää että tämäkin on maineensa ansainnut. Näissä seikkailuissa esiintyy aina vahvoja ja persoonallisia henkilöitä, jotka ovat kuitenkin haavoittuvaisia ja inhimillisiä. Ilmankos näihin pystyy lukijakin samaistumaan. Ja koska lukeminenkin on helppoa  alkaa rakastaa mielikuvituksellista ja kuvailevaa Waltarin tarinointia. Mielestäni tämäkin oli taas muistutus siitä, että Mika Waltari on yksi tärkeimmistä ja pidetyimmistä suomalaisista kirjailijoista.


torstai 28. marraskuuta 2013

Anja Snellman - Aura

Kirjailija: Anja Snellman
Sivumäärä: 144
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 2000


Matkalla kirjallisuuteen ja menneisyyteen. Päätin pitkästä aikaa lukea Anja Snellmanin kirjan ja tartuin tähän hyllystä löytyvään Auraan. Olen aikoinani lukenut muutaman Snellmanin kirjan, ehkä paras niistä oli Pelon maantiede. Vaikka Snellmania pidetään naisasianaiskirjailijana, niin mielestäni hänen tuotantoaan ei voi katsoa pelkästään tältä kannalta. Yllättävän paljon niistä löytyy esim. populaarikulttuuria.

Tarina alkaa sekavasta ja väkivaltaisesta tilanteesta kirjakaupassa, jossa nuori nainen alkaa uhkailla ja huitoa kirveellä asiakkaita. Kirjan kertojalle ilmestyy menneisyys kummittelemaan ja se johtaa aina 20 vuoden taakse aikaan, jolloin hän tunsi pöytälaatikkokirjailijan Aura Aulan (kertojan oppilas). Vaikka kertojakin on yrittänyt saada Auran kirjoja läpi kustantajalle, ei hän ole tässä koskaan onnistunut. Nyt sitten lukijalle paljastuu että Aura on kuollut rintasyöpään ja hänen rakastajattarensa välittää Auran testamenttaamat kirjoitukset kertojalle, joka ei oikein tiedä mitä niille tekisi. Vaikuttaisi siltä että myös kertojalla ja Auralla olisi ollut syvällisempikin suhde, johon viittaa esim. kertojan vihjailut ja kiihkeä yhteydenpito(aikoinaan). Kirjassa käytetään lähteenä Saara Salosen päiväkirjoja, en tosin tiedä missä määrin.

Kertoja vaipuu samassa yhteydessä muistelemaan lapsuuttaan ja mahorkan tuoksuista isäänsä, joka aikoinaan toimi vasemmistolaispomona Suomi-NL seuran organisaatiossa. Nämä kaikki kasautuu epäselväksi mössöksi, josta en ainakaan itse punaista lankaa löytänyt, vaan se pikemminkin läjäytyy eräänlaiseksi kertomuspaketiksi. Muistelujen kautta useissa kohdin käydään myös tuttavallisesti käsiksi klassikko kirjoihin ja viitataan moniin maineikkaisiin kirjallisuuden hahmoihin ja kirjailijoihin. Mielestäni teksti on taiteellista huttua, johon en ilmeisesti kaikessa vajavaisuudessa pääsyt sisälle. Jos vertaan kirjaa muihin lukemiini Snellman-Kaurasiin, niin se ei edusta parasta puolta. Toisaalta kirjassa on vihjailevan eroottinen tunnelma ilman selkeää härskimpää otetta, joka ei välttämättä ole huono asia. Kaiken lisäksi kirjan kannessa on kaksi syleilevää naista (hauska yksityiskohta), ovatko ne nunnia - vai näyttävätkö vain siltä?

Tässäkin kirjassa mainitaan U2:n Bono ja muistaakseni tämä ei ole outoa hänen tuotannossaan. Olisikohan Anja itsekin Bono fani? Itselleni jäi paljon epäselvyyksiä tässä jopa hieman avantgardistisessa teoksessa(tekotaidetta?). Kuitenkin kirja oli ihan luettava, tosin ei ihan parasta lukemistoa. Mielestäni Anja Snellman on yksi tämän ajan tärkeimpiä suomalaisia naiskirjailijoita ja hänen kirjansa ansaitsee tulla luetuksi.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Kauko Röyhkä - Kaksi aurinkoa







Kirjailija: Kauko Röyhkä
Sivumäärä: 260
Kustantaja: LIKE
Painos ja vuosi: 1.painos - 1996







Ylevää toimintaa rakkauden rintamalla. Kaikkeen se Kaukokin on ehtinyt, kuten esimerkiksi kyseisellä kirjalla ollut Finlandia-palkinto ehdokkaana. Vaimoni valitsema haastekirja Kaksi aurinkoa on keskeisinpiä tuotoksia ja ilmeisesti aika on viimein kypsä tämänkin kirjan lukemiseen. Taiteilija Röyhkältä ilmestyi hiljattain uusi kirja Poika Mancini, joka on jatkoa Miss Farkku-Suomelle. Tämän vaimoni hiljattain luki ja lausui varovaiset kehunsa. No... saattapi olla sitten suraavana kenties.

Kaksi aurinkoa on kertomus Elis -nimisestä nuoresta miehestä, joka ei pidä ajatuksesta lähteä sotimaan isänmaan puolesta. Hän on viihde taiteilija ja pitää enemmän musisoimisesta ja naisissa juoksemisesta, eipä sillä etteikö tämäkin kiinnostaava olisi. Niinpä Elis kerää kampsunsa ja lähtee Ruotsiin "evakkoon" ja jättää Helsinkiin hänen uuden tyttöystävänsä Tytin. Ruotsissa ei mies välty kommelluksilta ja jää kiinni okkultisen seuran afterpartyissa. Siveettömän käytöksen ja sotilaskarkuruuden vuoksi hänet palautetaan Suomeen, jolloin hän joutuu ns. rangaistuspataljoonaan - rintamalle etulinjaan. Elis onnistuu kuitenkin kunnostautumaan ja pääsee vähän helpompiin hommiin, eli musikantiksi viihdytysjoukkoihin. Tästä kehkeytyy reteä ja ronski(humoristinenkin) tarina sota-ajan Suomesta ja erityisesti asemasotavaiheen sotatoimialueesta. Loppuvaiheessa kirja keskittyy kasvavassa määrin Eliksen soittokaverin Turen elämään, johon kirja lopuksi kulminoituukin.

Naiset edustavat kattavaa osaa tässäkin kirjassa ja heitä kuvaillaan monipuolisesti. Lähes kaikki heistä ovat tämän alati vaihtuvan "poikaporukan" liepeillä ja heidän kanssaan harrastetaan rajuja, jos miltei mauttomiakin akteja. Toisaalta varsin osaavalta vaikuttaa myös tämä parempi puoli, eikä se jää vähimpään osaan tätäkään kirjaa. Yllättävän paljon Röyhkä paljastaa myös miesten haavoittuvuudesta ja ehkä tämä edustaakin rehellisintä puolta tässä tarinassa, joka on muuten lähinnä jonkinlaista fantasiaa. Voimakkaita naispersoonia kuten Tytti ja vaalea turkoosi nainen lähestytään ristiriitaisesti. Upseerit jotka ovat saksalaisia ja suomalaisia kohtelevat naisia esineellistävästi - jopa törkeästi. En osaa sanoa mitä Röyhkä tässä ajaa takaa (ehkä ei mitään), mutta jonkinlainen auktoriteetiviha saattaa olla kysymyksessä. Tokihan sota on paha ja se muuttaa ihmisiä - niin miehiä kuin naisiakin, mutta jotenkin karikatyyrisiä ovat kirjan ihmiskuvat.

Kirjan teksti on jo itsellenikin tutuksi tullutta härskiä ja provosoivaa, mutta toisaalta myös varsin kyynistä. Eliksen kautta avautuu epäilemättä kappale kirjailijan omaakin ajatusmaailmaa. Jos ei tuosta sodasta pääse muuten eroon kuin sotimalla, niin laitetaan sitten haisemaan kunnolla. Navanalusjutut ovat Röyhkän yksi kantavista voimista ja jollakin omituisella tavalla ne ovat jopa kepeitä ja huvittaviakin. Kautta linjan jutut lipuvat mielestäni hieman överiksikin, mutta jos antaa taiteilijan ilmaisuvapaudelle tarpeeksi tilaa, pystyy niitä lukemaan kohtalaisen vaivattomasti. Aika boheemia muusikkomeininkiä ja vapaata seksiä, noinkohan sitä on tuolloinkin ollut? Ehkäpä on ollutkin. Kirjassa päästään sodan melskeeseen vasta loppusuoralla, mutta joitain maistiaisia rintamalinjan upseerikeikaroinnista saadaan toki jo aiemminkin.  Humoristisella tavalla kyynistä tekstiä. Aivan kelvollinen kirja.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Hannu Salama - Juhannustanssit

Kirjailija: Hannu Salama
Sivumäärä: 245
Painos ja vuosi: 9.painos - 1990


Reipasta meininkiä. Suomalaisessa kirjallisuudessa on oma ryhmänsä tarinan kertojia, jotka saavat aikaan kohua ja levottomuutta. Eräs näistä on kirjailija Hannu Salama joka tuli kuuluisaksi juuri tällä Juhannustanssit -kirjallaan. Juhannustanssit kärsi 60-luvulla sensuurista, koska tekstien tulkittiin kannustavan nuorisoa Jumalan pilkkaan ja löyhään seksuaaliseen moraaliin. Useat kirjailijat kuitenkin tukivat salamaa tässä oikeuteen asti edenneessä prosessissa - esimerkiksi Väinö Linna ja Mika Waltari näkivät asian enemmänkin taiteen kannalta. Kuitenkin kirjan varhaispainokset tuomittiin hävitettäväksi ja Salama itse sai kolme kuukautta ehdonalaista(hänet kuitenkin armahdettiin).

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tampereelle ja sen ympäristöön - juhannuksen aikaan joskus 60-luvun alussa. Kaupunkilaiset lähtevät viettämään juhannusta maaseudulle ja ottavat mukaansa naisia ja viinaa. Viinan huuruiset ja sekavat toilailut johtavat yhdestä asiasta toiseen - viina on siis viisasten juoma. Kirjan henkilöt eivät ole kovin viisaita, mutta mielestäni kuvastavat hyvin sodanjälkeistä sukupolvea ja orastavaa uudenlaista nuorisokulttuuria. Nuorison keskustelut ovat reteitä ja täynnä puhekielen sanastoa (slangia). Pojan kollit ovat valtaosin köyhällistöä ja kaikessa toiminnassa kalskahtaa rahvaan ääni, karkeus ja toisaalta nuoruuden rohkeus. Jonkin verran tarjotaan myös nuorison ja vanhemman polven ristiriitoja, jotka johtavat eittämättä hankaluuksiin. On myös totta, että Hiltusen saarnat loukkaavat kristillistä väestönosaa - varmasti vielä nykyisinkin. Toisaalta pitää muistaa että jokaisella suomalaisella on myös sanan vapaus. Juhannustansseissa kuvataan mielestäni oivallisesti myös silloisen sukupolven läpikäymää seksuaalisen vapautumisen aikaa, siis tuolloin ja hieman myöhemmin. Pitkälti nuoriso oli tuolloin kuten nykyäänkin turhautunutta ja pettynyttä. Lopussa tarina tarjoaa myös tragediaa, joka on yksitoikkoisen kirjan piristys.

Hannu Salama kirjoittaa Juhannustanseissa varsin raflaavasti ja kansan kielellä, joten ei ihme että se aikoinaan saavutti huimat mittasuhteet(Suomi oli erilainen). Toisaalta tämän kaltainen sensuuri jatkui vielä paljon myöhemminkin, ainakin siten etteivät useat kustannusyhtiöt uskaltaneet ottaa riskejä suoraltakädeltä arempiluontoisten aiheiden osalta.

Kirjailijalla on vasemmistolaistausta ja tämä on helppo huomata. Mielestäni kirja ei kuitenkaan ole suoranaisesti poliittinen, vaan pikemminkin ikäryhmän ja yhteiskuntaluokan elämää käsittelevä. Seksuaalisesta toiminnasta tuli mieleeni muutamia vuosia myöhemmin virinnyt kalifornialainen hippiliike, joka rantautui Suomeenkin joskus 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa.
Joskus kirjaa kohtaan tuntee tietynlaisia odotuksia. Tämä kirja ei yllättänyt, ei negatiivisesti eikä positiivisesti. Aika keskinkertainen ja aikansa elänyt suomalainen klassikko.

torstai 26. syyskuuta 2013

F. E. Sillanpää - Miehen tie

Kirjailija: Frans Emil Sillanpää
Sivumäärä: 263
Painos ja vuosi: 8.painos - 1962


Taatan talonpoikaiskertomukset. Frans Emil Sillanpää oli Hämeenkyrössä syntynyt kansalliskirjailijamme. Hän sai  Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä ja ainoana suomalaisena talvisodan syttymisvuonna 1939. Tuolloin käynnistyi myös vuosia kestävä toinen maailmansota, joka jätti jälkeensä runnellun Euroopan. Nobelin kirjallisuuspalkinto jaettiin seuraavan kerran vasta vuonna 1944, jolloin maailma olikin jo varsin erilainen paikka. Sillanpää tunnetaan kansainvälisestikin supisuomalaisista tavallista ihmistä kuvaavista romaaneistaan, kuten nuorena nukkunut tai ihmisiä suviyössä. Päätin kuitenkin lukea tämän hyllystäni löytyvän Miehen tien.

Miehen tie on sympaattinen kuvaus 1900 luvun alusta. Sillanpää kertoo tässä kirjassaan talonpoikaiselämästä niukkasanaisesti mutta suomalaisromanttisella herkkyydellä. Tarinan päähenkilö Ahrolan Paavo on keskisuuren tilan isäntä jostain satakunnan ja hämeen rajamailta. Hänen ympärillään pyörii kylän väkeä, palkollisia työmiehiä ja morsioehdokkaita. Kuvailu on sinällään melko ankeaa ja korostaa ihmisen rumuuden tavallisuutta ja luonnon kauneutta sekä näiden keskinäistä harmoniaa. Myös tuolloin on viina virrannut ja kielen kannat irtoilleet, tämä on ollut osa niin herran kuin duunarinkin elämää. Naiset ovat jollain tasolla itsestään selviä ja heitä ei ehkä sen kummemmin arvosteta - paitsi työmyyrinä ja monitoimikoneina. Eikä ole mies eikä mikään jos ei osaa turpiin vetää. Toisaalta niinkin karu asia kuin kuolema on tuolloin ollut osa elämää, eikä sitä ole laitostettu - olipa kysymyksessä aikuinen tai lapsi. Huomion arvoista onkin kirjassa esiintyvät synnytyksen jälkeiset heikkoudet ja kuolemat, jotka olivatkin yleisiä tähän päivään verrattuna. Jokainen arkinen hetki on yksinkertaisuudessaan erityinen, kuten ihmisen elämä jo sinällään.

Aika yllättävää että tähänkin suurenmoiseen kansalliskirjailijaan ja tarinan kertojaan tutustuin vasta nyt, vaikka muistan että Taatasta puhuttiin jo alakouluaikana. Kirja on ihan perusluettavaa ja ei pitäisi tuottaa lukutaitoiselle ihmiselle sen kummempaa vaivaa. Toisaalta talonpoikaiselämää kuvaava kirjallisuus ei ole juuri nykyisin suurinta huutoa, mutta voisi olla piristävää vaihtelua kaiken käännöskirjallisuuden rinnalla. Sopivan vanhanaikaista, mutta kuitenkin suomalaista identiteettiä etsivälle "nykysuomalaiselle" kuin nyrkki silmään.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Mika Waltari - Ihmeellinen Joosef

Kirjailija: Mika Waltari
Sivumäärä: 217
Painos ja vuosi: 3.painos - 1993


Miehinen hetki naisena. Mika Waltari on tunnettu tuotteliaisuudestaan ja useista pseudonyymeistään. Osa hänen kirjoistaan on saavuttanut kansainvälisen maineen ja myös tietynlaisen kansallisen statuksen. Päätin lukea tämän kirjahyllystäni löytyvän, alun perin anagramminimellä julkaistun M. Ritvalan kirjan Ihmeellinen Joosef. Kirjan erityisyys piilee siinä, että kertoja(minä muodossa) on nainen.

Ihmeellinen Joosef on viihteellinen kertomus helsinkiläisen hyväosaisen Lauraeuksen perheen ja erityisesti sen tytön Karinin elämästä. Hänen ympärillään olevat ihmiset ja tapahtumat lienevät tavanomaisia hänen yhteiskunta luokassaan. Jos sinulla on sukurasite ja suuri omaisuus, voit viettää aikaa vain kaltaistesi seurassa.  Karin on läiheisissä väleissä isäänsä "pappaan" ja häntä suurella lämmöllä kohtelee - jopa palvoo, kuitenkin sen suuremmin arvostamatta. Hänen pyylevä äitinsä on nousukas henkinen ja rakastaa ainoastaan rahaa ja valtaa. Karinin välit äitiin ovat olleet kylmät, mutta kuitenkin hissukseen lämpenemään päin. Äiti kärsii erinäisistä henkisistä vaivoista ja tiloista, jotka aiheuttavat muutoksia persoonallisuuteen(ellei tämä ole tekosyy huonoon käytökseen).

Pintaliito seurapiirielämää sekoittaa kuvioihin ilmestyvä maisteri Joosef Huttunen, joka on monipuolinen ja suorastaan satumaiset ominaisuudet omaava setämies. Tämän omnipotentin tutkijan suvereeni verbaliikka ja sosiaalisten kuvioiden hallinta muodostaa lähes yliluonnollisen kuvan. Hetkittäin hänen kykynsä ja vastaavasti vaatimattomuutensa ja epäitsekkyytensä luovat jopa epämiellyttäviä sävyjä. Keskeiseksi punaiseksi langaksi kehittyy Karinin ja Joosefin suhde, millainen onkaan tämän keitoksen lopputulos. Tapahtuman kontekstina toimii Tampereella sijaitseva sukukartano, jonne rakentuu nuoren miehen (Toivon) laiskanläksyt ja paikallisten pojankollien puolisotilaalliset maastoharjoitukset. Kaiken arkkitehtinä toimii Joosef Huttunen. Tarinan loppu tarjoilee yllätyksiä, erityisesti ammatinvalinta asioissa.

Mika Waltari soveltaa tässä romaanissaan omia psykologisia pohdintojaan hienoston pinnallisuudesta ja toisaalta kaikesta siihen liiittyvistä kulissien rakoiluista. Ehkä hän saa myös käsitellä omia feminiinisiä tunteitaan omaa sukupuoltaan kohtaan, joka tuolloisessa yhteiskunnassa oli kiellettyä ja jopa epäilyttävää. Itseäni ilahdutti kirjailijan kyky ja taito adaptoitua naisen ajatusmaailmaan. Alun perin ilmeisesti kukaan ei tiennyt oliko kirjailija M. Ritvala mies vai nainen. Toisaalta sukunimi on aika ilmeinen ja harhaanjohtava. Joka tapauksessa yksi syy salanimiin oli Waltarin tuotteliaisuus, joka olisi ehkä aiheuttanut ihmetystä. Kirjassa on samanlaista kepeyttä kuten esim. aiemmin ilemstyneessä Suuri illusioni -romaanissa.

Seuraavassa hupaisa ja jopa höpsö tilanne Karin ja pappa Lauraeuksen yhteisestä hetkestä.

"Tiedän, että pappa on heikko minuun nähden, ja kun menen ja istahdan nojatuolin käsinojalle ja painan poskeni hänen poskeaan vasten ja suutelen vienosti hänen kaljunsa reunaa, silloin pappa on vallassani."  -Ihmeellinen Joosef  s. 7

Mitähän kaikkea kirjailijan mielessä onkaan pyörinyt hänen kirjoittaessaan tätä? Kirja ei ole kovin pitkä, joten sen lukee parissa illassa. Vaikka se määritellään vakavaksi ajanvieteromaaniksi, on se mielestäni pikemminkin humoristinen romaani. Ihmeellinen Joosef on alun perin julkaistu jo vuonna 1938, mutta sen voi lukiessaan unohtaa. Mielestäni se voisi olla jopa uutuuskirja. Pidin kovasti.

lauantai 31. elokuuta 2013

Anu Kaipainen - Arkkienkeli Oulussa

Kirjailija: Anu Kaipainen
Sivumäärä: 239
Painos ja vuosi: 5.painos - 1991


Lakeuksien Pohjanmaa. Anu Kaipainen oli opettaja ja kirjailija, joka asui työnsä vuoksi useilla suomalaisilla paikkakunnilla. Hän ehti olla melko tuottelias ja olipa hän jopa Finladia ehdokkaanakin Granaattiomena -teoksellaan. Valitsin kuitenkin luettavakseni tämän vaimoni haastekirjan Arkkienkeli Oulussa. Käsittääkseni tämä on yksi hänen keskeisimpiä teoksiaan ja pidän itse tätä kotiseutukirjana - joten oikeutetusti luen tämän ensimmäisenä. Arkkienkeli Oulussa otettiin aikanaan myös Oulun kaupunginteatterin ohjelmistoon ja tämä lisäsi tarinan suosiota.

Tarina kertoo Suomen sodan (1808-1809) ajasta Oulun kasarmikaupungissa. Tuolloin Oulu toimi muun muassa kenttäsairaala kaupunkina ja eli vallan vaihtumisen aikakautta. Kirjassa käsitellään myös sotaa ja kyseisen aikakauden tuomaa ilmapiirin muutosta. Elettiin siis hetkiä jolloin Ruotsi-Suomi muuttui Venäjäksi. 
Leena Schagg on vaivainen ja heikkolahjainen nainen, joka elää oman aikansa hylkiönä yhteiskunnassa, jossa ei suvaita mielen eikä ruumiin heikkouksia. Ympäristö huomaa ja noteeraa Leenan olemassa olon, mutta mitään positiivista huomiota hän ei saa - ehkä joskus sääliä. Miehet käyttävät häntä hyväkseen ja hän on julkisen häpeän ja pilkan kohteena. Eräänä päivänä hän kyllästyy lopullisesti yksinoloon ja päättää hankkia miehen itselleen. Koska hän ei saa kelvollista ja vitaalista miestä(joita tuolloin oli muutenkin rajallisesti tarjolla), hän päättää herättää erään kaatuneen sotilaan. Omassa pienessä saunamökissään hän sitten virvoittelee ja hoitaa vainajaa. Tämä herääkin henkiin ja tarjoaa Leenalle verrattomasti seuraa ja alkaa läsnäolollaan jopa parantaa hänen vaivaisuuttaan. Tässä vaiheessa tarinaa täytyi miettiä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Kenttäsairaalan pihalla käyty lääkärin ja hoitajan välinen keskustelu antaa viitteitä siihen, että mies ei ehkä ollutkaan kuollut. Toisaalta Leenan kuvitelmissa kummittelee myös Agnes niminen tyttö joka hukkui Oulujokeen muutama vuosi aiemmin. Liekö tämä hänen mainitsema kuningaskaan ihan todellinen? Kirjassa joku nainen kertoo itsestään minä muodossa, tämän henkilöllisyys jäi kuitenkin itselleni epäselväksi.

Teksteissä Kaipainen lainaa Sara Wacklinin tekstejä ja muistelmia. Näin ollen on vaikea sanoa mikä osa on hänen omaa tuotostaan ja mikä Saran. Luulen että ainakin nämä suorat lainaukset ovat kursivoituna. Vaikka kirjan takakannessa mainostetaan kirjan nykyaikaisuutta, niin mielestäni teksti tuntui pikemminkin 1800-luvulla kirjoitetulta ja vain vähän ajanmukaistetulta. Sen sijaan folkloristisuutta kirjassa toki on ja ehkä paikoin tätä turkulaisten kehumaa ironiaa. Kirja on lukukelpoinen.

perjantai 9. elokuuta 2013

Bengt Pohjanen - Korpelan enkelit



 Kirjailija: Bengt Pohjanen
Sivumäärä: 172
Painos ja vuosi: 1.painos - 1989


Populaarikirjallisuutta Kehä III:n sisäpuolella asuville medianomitaiteilijoille. Bengt Pohjasen kirjallisuus käsittelee usein korpelalaisuutta. Pohjanen on syntynyt Torniolaaksossa Pajalan Kassan-kylässä ja tuntee teologiaa, koska hän on opiskellut sitä aikanaan. Korpelalaisuus - siis tämä lestadiolaisuuden sivujuonne on ollut kiellettyjen puheenaiheiden piirissä pitkään, jopa 1980-luvulle asti. Aihetta on aikanaan sivunnut kirjailija Timo K. Mukka kirjoissaan, joita pidettiin härskeinä ja provosoivina.

Korpelan enkelit kertoo kahdesta kirjailijasta Olofista ja Larsista, jotka alkavat selvittää korpelalaisuutta ja erityisesti saarnaaja Toivo Korpelan vaiheita. He tekevät matkoja Ähtäriin Toivon synnyinsijoille ja haastattelevat hänen aikalaisiaan. Saarnaaja Korpela kuului aikanaan vanhoillislestadiolaisliikkeeseen, josta hänet erotettiin epäsiveellisten ja seksuaallisviritteisten saarnojen vuoksi. Toivo oli sotia nähnyt mies ja tähänkin aikaan teksteissä matkataan. Korpela kuoli yksinäisenä vanhenevana miehenä Ähtärissä 1960-luvun alkupuolella.

Korpelalaisuus oli vanhollislestadiolaisuuden sivujuonne, jossa perinteinen usko vääristyi ja mieli kieroutui haureuden teille. Kouluttamattomat ja syrjässä asuvat ihmiset oli helppo kiihottaa viettien perään viinan ja karismaattisen puheen avulla. Mooseksenvirsi olikin korpelalaisten lanseeraama härski ja paljon puhuva osa näitä pakanallisia orgioita. Lopulta paikalla hyörivätkin poliisit, sosiaaliviranomaiset ja psykiatrit. Mielisairaalan ovet paukahtelivat Piteån osasto viisvitosella. Ihmiset lahjoittivat pois omaisuutensa ja odottivat kristalliarkkia saapuvaksi, johon mahtuisi 666 uskon sisarta ja veljeä. Tietä pelastukseen ei koskaan saapunut ja aikataulua yritettiin venyttää myöhempään ajankohtaan.

Rakenteeltaan kirja on esseitä, dokumentteja ja keskusteluja. Ehkäpä osa kirjan viehätystä onkin  totuuden ja fiktion sekoittuminen, voiko tästäkään kirjasta saada lopullista totuutta Torniolaakson tapahtumista vuosien 1920-1940 välillä. Läsnä hengessä oli liha ja veri - lopulta kuolema.

Seuraavassa pari irrallista ja edustavaa lainausta.

"Vasta täällä hautausmaalla tajusin, että kaunokirjallinen demonistranskendentaalinen totuus aina kumoaa aidon relatiivisen tiedon; siis sen mitä tavallisesti pidämme tietona ja tieteenä."
s.162
Tässä lauseessa viitataan aitoon metafysiikan ja salatieteen henkeen.

"Muista, että hengen suuruutta on; sitä oli Korpelassakin; jos sitä ei käytetä oikein, se tuhoaa ihmisen, varsinkin suuren hengen kantajan; ja kaikki, jotka joutuvat hänen kanssaan tekemisiin."
s. 171
Historia on täynnä karismaattisia henkilöitä ja agitaattoreita. Varsin usein tätä kykyä aletaan käyttää väärien tarkoitusperien toteuttamiseen. Sitten alkaa joukossa tyhmyys tiivistymään.

Mielestäni  Korpelan enkelit on hyvä kirja. Vaikka hetkittäin kirja onkin sekava, voittaa nämä selkeät vaiheet lukukokemuksen huimasti plussan puolelle. Kirjan paksuus ei päätä huimaa, joten vaikka aihe ei iskisikään niin sen kyllä jaksaa lukea. Mielestäni Konin hinta oli kuitenkin parempi kirja.