Agatha Christie - Esirippu

Suomentanut: Anna-Liisa Laine

Sivumäärä: 215

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1976

Mihin kakki lopulta päättyy. Olen tässä lueskellut muiden blogikirjoituksia Agatha Chritien kirjoista ja huomannut, että kuinka monta lukemaani kirjaa olen uohtanut. Toisinaan tarttuessani kirjaan huomaan jossain vaiheessa lukeneeni sen aiemmin. Christien kirjoissa on todennäköisesti useitakin sellaisia. Päätin lukea Hurjan Hassun Lukijan haasten innoittamana taas jotain Poirotia. Tämä Esirippukin on odotellut hyllyssäni jo parisen vuotta, joten eiköhän ole aika siitäkin tomut pois pölistellä. Taidan osallistua Christie haasteeseen muutamalla muullakin kirjalla, kunhan vuosi edistyy syksyyn ja sitten talveen. Lisäksi tällä kirjalla on oivallista osallistua myös pian päättyvään dekkariviikkoon.

Esirippu julkaistiin vain hetki ennen Agatha Christien kuolemaa vuonna 1975. Se oli kirjoitettu jo sotien aikana 40-luvun alussa, mutta lepäillyt kassakaapissa odottaen otollista ja oikeaa julkaisuajankohtaa. Tämä Esirippu päättää Hercule Poirotin loisteliaan ja värikkään rikostutkijan uran.

Esiripun tapahtumat sijoittuvat Stylesin kartanoon. Paikkaan josta Poirotin "jutut" saivat alkunsa, olisi myös oivallista päättää vuosia kestänyt tutkijantyö. Poirotin kunto on iän karttuessa heikentynyt ja hän potee pahoja niveltulehdusvaivoja ja sydänoireita. Hän kutsuu ystävänsä Hastingsin kartanoon, koska epäilee että pian olisi tapahtuva henkirikos. Lähtökohtaisesti epämääräisessä ja paljon kysymyksiä herättävässä tarinassa kiteytyy Poirotin ura Grande Finaliin. Kartanoon on taas kerran ahtautunut useita ihmisiä, pariskuntia ja epäilyksen alaisia.

Poirot on luonut Hastingsille vaikutelman että hän ei pärjää ilman tämän korvia ja silmiä. Kuitenkin kaikesta päätellen veteraanitutkijan kunto ei ole ihan niin huono miltä aluksi vaikuttaa. Hastingsin keskittymistä sen sijaan häiritsee hänen apulaistutkijatyttärensä mieskuvio. Terävästä älystään huolimatta tytär Judith on ilmiselvästi rakastunut renttumaiseen Majuri Allertoniin, eikä Hastingsilla ole taitoja tai mahdollisuuksia tähän suuremmin vaikuttaa. Samaan aikaan Eversti Luttrellin vaimo joutuu vahingossa ammutuksi (jääden kuitenkin henkiin). Pian tämän jälkeen kartanon omistajan, tutkija Franklinin vaimo myrkytetään ja Poirotin kunto yhä heikkenee. 

Kapteeni Hastings ei tässä tapauksessa ole kenties parhaimmillaan ja hänen älynystyränsä ovat jotenkin hyytyneet. Tuskaisesti hän kuitenkin yrittää kulkea Poirotin vihjailemalla ja viitoittamalla tiellä, toisin sanoen ratkaista lukijallekin pitkään "hankalana" säilyvän rikosmysteerin. Asetelma on sikäli kummallinen että rikoksen oletetaan ja odotetaan tapahtuvan pelkästään intuition perusteella. Kuinka siis alkaa tutkia tapahtumatonta rikosta? Kuitenkin loppupeleissä tarinasta kehkeytyy mielenkiintoinen ja viihdyttävä tapahtumasarja, jossa noudatetaan syy- ja seuraussuhteita, sekä perinteisen turvallisia englantilaisen dekkarikirjallisuuden juonikuvioita.

Kirjan loppuratkaisu hahmottuu hieman epätyypillisesti vasta kirjan epilogissa. Tämän on kirjoittanut Poirot itse ja sen luovuttaa hänen lakimiesneuvonantajansa Hastingsille neljäkuukautta Poirotin kuoleman jälkeen. Tässä lopulta selkiytyy mitä kartanossa tapahtui ja miksi. Tarina itsessään on kirjoitettu 1. persoonassa ja se nähdään kapteeni Hastingsin silmin.

Huomasin lukiessani taas kiinnittäväni huomioni melko vähäisiin ympäristön kuvauksiin. Toisaalta kuten aiemminkin ihmisten ja itse tapahtumien kuvaukset ovat seikkaperäisiä, ohjaten lukijaa oikeille tai väärille raiteille. Christien taito ja taipumus on tönäistä lukijaa ilmeisyyden ja stereotypioiden mukana ojasta allikkoon, kunnes rikoksen tekijäksi paljastuu lopulta kaikista vähiten todennäköinen henkilö. Hiljattain tuli kuluneeksi 125 vuotta kirjailijan syntymästä ja pian tulee kuluneeksi 40 vuotta hänen kuolemastakin. Kyllä nämä "rikossadut" toimivat yhä tänäpäivänäkin ja todennäköisesti vielä kaukana tulevaisuudessakin. Hänen laajassa tuotannossa on vielä paljon luettavaa, joten monta tarinaa on vielä jäljellä.

Raymond Chandler - Vuosien varjo

Suomentanut: Kalevi Nyytäjä

Sivumäärä: 237

Kustantaja: SSKK

Painos ja vuosi: - 1990

Asiat voi hoitaa tyylilläkin. Raymond Chandler on yksi keskeisimpiä kovaksikeitetyn salapoliisiromaanin kehittäjiä.  Hänen yhteiskuntaa arvostelevat ja katujen kurjia puolia kuvaavat tarinat ovat viihdyttäneet lukijoita jo vuosikymmenten ajan, vaikka mies itse poistui ajasta iäisyyteen jo vuonna 1959. Kirjailija aloitti novelleilla vuonna 1933 ja jatkoi kirjoittamista aina kuolemaansa asti. Lyhyissä alkusanoissa valaistaan kirjailijan taustoja ja huomautetaan Chandlerin ja hänen romaaniensa keskushahmon Philip Marlowen yhtäläisyyksitä, kumpikin oman tien kulkijoita ja melko yksinäisiäkin. 

Päätin lainata kirjastosta tämän Chandlerin viimeiseksi jääneen romaanin Vuosien varjo. En ole aiemmin lukenut Chandleria, joten sikäli uusi tuttavuus itselleni. Kirjailija on tehnyt useita Hollywood käsikirjoituksia. Näistä ainakin itselleni tutuin on Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa (1951)

Vuosien varjossa yksityisetsivä Philip Marlowe lähtee varjostuskeikalle pienehköön Esmeraldan kaupunkiin San Diegon liepeille. Tuntematon taho palkkaa Marlowen välikäsien kautta erään naisen jäljille ja hän keinottelee itsensä samaan hotelliin ja naapuri huoneeseen. Pian naisesta alkaa selvitä yhtä sun toista ja Marlowe joutuu puutteellisten tietojensa vuoksi seitsemän syllän vesille. Hieman väsynyt ja verkkainen tunnelma kuljettaa lukijaa tupakankatkuisista salonkikeskusteluista jopa romanttisiin tunnelmahetkiin. Rantabungaloweista ja hotelleista aina hämärien kujien takapihoille.

Vastoin odotuksiani kovaotteiset miehet pitävät pyssykkänsä melko vaitonaisina ja sivuilla vallitsee pikemminkin odottava ja junnaava tunnelma. Ainakin tässä Chandlerissa on kosolti psykologista latausta ja mitään kovaa ja konkreettista kirja ei tarjoa, vaan aitoa uhkaavaa jäännitystä. Katujen laki tulee tutuksi ja esim. kiristys ja kyttäily ovat tarinan kantavia voimia. Etsivä Marlowe ei viitsi liioin heittäytyä kovaotteiseksi, vaan viihtyy paremminkin kauniiden naisten liepeillä. Taitaapa myös alkaa syömään kuormasta. Tulipahan mieleen sekin mahdollisuus ettei ikääntyvä Chandler ehkä tässä tarinassa ollut enää terävimmillään luomassa kiihkeätempoista toimintadekkaria. Toisaalta tietty seesteisyys tekee lukukokemuksesta omalla tavallaan miellyttävänkin.

Vuosien varjossa on keskeisessä roolissa vuosia sitten tapahtunut oletettu rikos, joka on kutonut itselleen melko pitkän ja mutkikkaan hännän. Ympärillä pyörii rahanahnetta sakkia joka ei kaihda keinoja. Ainakaan etsivä Marlowea ei voi syyttää rahan ahneeksi mieheksi, ehkä paremminkin hänen vähäiset heikkoudet löytyvät hänen suhteestaan vastakkaiseen sukupuoleen. Jos kaipaa vauhtia ja toimintaa tämä on ehdottomasti väärä kirja. Jos sen sijaan vähän monimutkaisempaa pähkinää purtavaksi, niin kenties tämä osuu ja uppoaa. Kaikesta päätellen etsivä Marlowe on pikkuhiljaa kaipaamassa pysyväisemminkin naista vierelleen. 

Raymond Chandler ehti aloittaa vielä yhden kirjan, mutta tämä jäi kesken miehen kuoleman vuoksi (sittemmin julkaistu Robert B. Parkerin viimeistelemänä). Vuosien varjossa on sopivasti supliikkia ja mustaa huumoria, tämä ei kuitenkaan tylsytä terää oivalliselta salapoliisiromaanilta. Olisikin hauska tietää mihin kirjailijan tyyli olisi johtanut, jos hän olisi saanut jatkaa uraansa vielä muutamankin vuoden.

"Yleensähän yksityisetsivä saa asiakkaan joka haluaa liian vähällä rahalla liian paljon tietoja. Tiedot joko saadaan hankituksi tai ei, asianhaaroista riippuen. Sama pätee palkkioonkin.. Mutta joskus saa tietojen lisäksi liian paljon kaikenlaista muuta, kuten tarinan parvekkeella lojuvasta ruumiista, joka ei olekaan siellä, kun sitä mene katsomaan. Terve järki käskee painumaan kotiin ja unohtamaan koko jutun; siitähän ei rahaa heru. Terve järki puhuu aina liian myöhään. Terve järki on heppu joka sanoo että sinun olisi viime viikolla pitänyt laittaa autoosi uudet jarruhihnat ennen kuin tällä viikolla ajoit auton nokan lyttyyn. Terve järki on maanantaiaamun pelinrakentaja jonka ansiosta ottelu olisi voitettu jos hän olisi ollut joukkueessa. Mutta hän ei ikinä ole. Hän istuu katsomon yläriveillä taskumatti takataskussaan. Terve järki on pieni harmaapukuinen mies joka ei koskaan tee virheitä yhteenlaskussa. Mutta rahat joita hän laskee ovat aina jonkun muun rahoja."

Raymond Chandler - Vuosien varjo s. 117-118

Dashiell Hammett - Kylmät jäähyväiset

Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen

Sivumäärä: 246

Kustantaja: Conranic

Painos ja vuosi: ? - 2010

Ei tarvita myssyjä eikä suurennuslaseja! Luin tuossa hiljattain hdcanisin Hyönteisdokumetti -blogia ja huomasin laiminlyöneeni ehkäpä liiankin pitkään salapoliisiromaaniklassikoiden maailmaa. Aikoinaan tutustuin Dashiell Hammettiin yllättäen rock-musiikin kautta, mutta liekö tuo sittenkään yllätys? Asenteellisesti Hammettin luoma kovaksikeitettyjen rikosromaanien maailma on rock'n rollia tulvillaan. Lainasin siis paikallisesta kirjastosta tämän Kylmät jäähyväiset novellikokoelman suurin odotuksin. Kirjassa on viisi lyhyehköä novellia ja lisäksi Hammettin naisystävän kirjailija Lillian Helmannin kirjoittama esittely.

Tämä Dashiell Hammett ei ollutkaan mikään ihan perusjätkä Marylandista, vaan itsekin melko persoonallinen ja kovanoloinen mies. Vaikka hän oli saanut vaikeat keuhkovammat tuberkuloosin vuosi jo ensimmäisessä maailmansodassa, osallistui hän siitä huolimatta myös toiseen maailmansotaan jopa 48-vuotiaana. Hän palveli tuolloin Aleuteilla sotatoimittajana. Hammettin kirjallinen ura alkoi tosin jo 1910-luvulla ja lähinnä näillä lyhyemmillä novelleilla. Hellman paljastaa Hammettista useitakin kenties suurelle yleisölle vähemmän tietoon tulleita asioita. Esimerkiksi mies valisti itseään kirjallisuuden ohella myös kaikenlaisilla tieteellisillä ja teknisillä asioilla. Hän pyhitti myöhempiä vaiheitaan matematiikan parissa ja viihtyi paljon luonnossa ja metsällä.

Hammett vaati itseltään paljon, joten hän vaati paljon myös muiltakin. Tavallisen ihmisen pyrkimyksiin hän suhtautui suopeammin, kuin esim. merkittävän ja tunnetun ihmisen pyrkimyksiin. Kirjailijan maine sai kolauksen tuolloin hänen kommunistiyhteyksien vuoksi, joista hän joutui lopulta jopa lyhyehköön vankeuteen. Lillian Hellman luo Hammettista hyvin inhimillisen kuvan ja puhaltaa siihen sellaista lämpöä joka on omiaan paremmille kuin ystävyksille. Kirjailija kuolee lopulta keuhkosyöpään vuonna 1961, luopumatta koskaan kovasta ulkokuorestaan. Kuitenkin hän jätti perinnoksi jälkipolville kovaotteisten miesten rikoskirjallisuuden, johon mielestäni perustuu esim. tämänpäivän Lee Childit, Ellroy Jamesit yms. Siispä muutama sana Kylmistä jäähyväisistä.

Kylmät jäähyväiset sisältää valikoidun viiden novellin kokoelman Continental etsivätoimiston tapauksista. Näiden tarinoiden päätutkijana toimii Continental Op (ts. Joku vaan) jota kirjailija kuvailee pieneksi lihavaksi ja viiksekkääksi mieheksi, jolla on kenties enemmän puutteita kuin hyveitä. Mistään ei paljastu esim. sitä että onko tämä tutkija kaikissa tapauksissa edes sama. Toisaalta hän on aina saman näköinen ja oloinen, joten todennäköisesti sama mies. Hammett kuvailee muitakin tarinoiden henkilöhahmoja hyvin seikkaperäisesti. Niin miehiä kuin naisia. Ruumiinrakenne, silmienväri, pituus, ja jopa paino. Kasvonpiirteet, hiukset sun muut. Tarinan ihmiset ovat valtaosin kovaotteisia ja kovissa oloissa kasvaneita ja eläneitä. Yleensä kuten todellisuudessakin rikollispiireissä suurimpana motivaattorina toimii raha,  kun taas tutkijan motivaattoreista se on kenties vähäisin.

Ensimmäisessä novellissa Couffignalin ryöväys, tapauspaikkana on Kalifornian rannikolla sijaitseva pieni saari. Continental toimisto lähettää miehen vahtimaan arvokkaita häälahjoja venäläisiä vilisevään kartanoon. Pian kuitenkin ulkoa kuuluu ammuntaa ja räjähdyksiä. Pari isompaa pankkia ryöstetään ja rahat katoaa. Ainakin hetkeksi. Tästä alkaa seikkailu joka ratkaistaan kovien otteiden, loogisen ajattelun ja terävän älyn avulla.

Toisessa tarinassa Kärpäspaperi yrittää roistot huijata upporikasta miestä ja alkavat leikkiä myrkkyjen kanssa, joita he eivät kunnolla tunne. Motivaattorina raha ja toisaalta jonkinverran myös "rakkaus". Jällen kerran pieni ja lihava etsivä astuu kuvioihin ja loppu on historiaa. Tässäkin tarinassa on karski yli satakiloinen gansteri, joka ei välttele kovia otteita.

Kolmannessa tarinassa Gatewoodin tapaus on hieman samansuuntainen lähtökohta kuin edellisessä. Tässä yritetään tyttären kidnappauksen avulla kiristää rahaa rikkaalta puuteollisuuspohatalta, joka aluski vaikuttaa haluttomalta pulittamaan rahojaan. Tästä kehkeytyy ajalleen epäilemättä erikoinen ja uniikki juoninen tapaus, jota sittemmin on hyödynnetty niin elokuvissa kuin kirjallisuudessakin. Näistä kaikista omaperäisin ja mielenkiintoisin tarina - jopa nostalginen.

Neljäs tarina Suuri pankkikeikka tarjoilee lukijalleen kenties rajuimman ja repaleisimman tarinan koko kirjassa. Loppuvaiheessa alkaa tutkijat epäillä että poliisi ja etsivät jäävät työttömäksi, koska rosvoja joutuu penaaleihin sellaista tahtia että oksat pois. Ruutia palaa ja tavaraa hajoaa. Vaikka juonen kuvio ja ryhmä tiivistyy lopussa, niin tästä tarinasta jää aineksia vielä viimeiseenkin novelliin. Nimittäin tämän tapauksen gansterisankaria Papadopoulosta metsästetään myös tarinassa 106000 dollaria verirahoja.

Viimeinen novelli 106000 dollaria verirahoja on hieman  edeltäjiään juonekkaampi ja verkkaisempi. Tässä kyttäily- ja pelailukeikassa hämärtyy hyvän ja pahan raja entisestään. Mukana myös hehkeitä naisrikollisia, jotka eivät hekään kaihda kovempia otteita. Ovatko siis etsivätoimiston pojatkaan aina puhtaita pulmusia? Erinomainen novellisarjan lopetus, joka ei jätä kylmäksi.

Dashiel Hammett lataa täydeltä laidalta jopa hauskojakin konnan nimiä pöytään. Esim. Bluepoint Vance, Hilpeä-Jim Hacker, Syyhy-Maker, Läski-Clarke yms. Niinpä koko rikollisgalleria tulee tutuksi Isosta omenasta San Franciscoon asti. Vaikka Continental-etsivätoimistolla on haarakonttoreita ympäri Valtoja, niin ainakin näissä tarinoissa pysytellään Kaliforniassa. Näissä Hammettin rikostarinoissa käytetään reilusti väkivaltaa ja koko yhteiskunta on vaarallinen ja jollain tapaa kiero. Jos vertaa hienostuneisiin brittiläisdekkareihin, niin niissä rikolliset ovat lähinnä herrasmiehiä ja partiopoikia.  On nähtävästi etsivätoimisto Pinkerton jättänyt mieheen sopivasti taustatietoa ja tekemisen meininkiä.

Lukiessaan näitä Hammett -tarinoita huomaa kirjailijan omistautuneisuuden kirjallisuudelle. Lillian Hellman kertoo alun muistelmissaan, että Hammett piti kovasti William Faulknerista ja hänen tuotannostaan. Toisaalta he olivat kumpainenkin myös Faulknerin tuttavia ja tapailivat aikoinaan säännöllisesti. Yhtäkaikki ainakin tämä kokoelma on sujuvaa tekstiä ja sopivasti supliikein kevennettyä, joten ei pitäisi tuottaa suurempia vaikeuksia. Luulen että käännöstyö on toteutettu alkuperäistä kunnioittaen, joten tod. näk. oikeanlainen henki tarinoista välittyy. Pitänee lukea myös joku herran täyspitkä romaanikin. Kenties tuo valkokankaallekin yltänyt Maltan haukka, jonka olen nähnyt mutten lukenut. Uskottavaa ja hyvää gangsterikirjallisuutta.


"Well  there's a body in the bay,
The cops are taking it away.
They said this case was closed,
It only shows that you never know.

'Cause who they going to get,
When the trouble's got to stop?
Here's my card,
I'm the Continental Op."

Rory Gallagher - Continental Op (Defender album 1988)