Mariano Azuela - Tulta alhaalta

Suomentanut: Matti Rossi

Sivumäärä: 137

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Unohtumattomia ihmiskohtaloita. Mariano Azuela (1873-1952) oli meksikolainen lääkäri ja kirjailija. Hän on maailmalla yksi tunnetuimpia Meksikon sisällissodan kuvaajia, mutta Suomessa ehkäpä hieman tuntemattomampi. Kirjailija on saanut joitakin kansallisia tunnustuksia ja näin ollen häntä voi pitää kansalliskirjailijana. Päätin siis lukea Tulta alhaalta joka löytyy omasta kirjahyllystä.

Tulta alhaalta on oivallinen kertomus Meksikon sisällisodasta ja sen ihmiskohtaloista. Teksteissä yhdistyy luontevasti fakta ja fiktio, muodostaen näistä taidokkaan ja mielenkiintoisen kudelman. Vaikka tarina on monilta osin aika karkeakin, yhdistyy niihin useita herkempiä ja vivahteikkaampia juonteita. Azuela tutustuttaa lukijansa useisiin persoonallisiin henkilöihin, jotka elävät uskottavasti sodan käänteissä ja antavat vaikuttavan panoksen tarinaan. Jos Demetrio Macias on lukutaidoton mutta urhoollinen taistelija, niin vastapainoksi Camilla on viaton ja viehättävä maalaistyttö. Kuinka sitten Helmikana kaikessa kataluudessaan muodostaa oman pienen tragedian. Ainakin itse viihdyin Azuelan kirjan parissa ja uskon että moni lukija pitää hänen maanläheisestä, mutta värikkäästä tyylistään. 

Seuraavassa lyhyt katkelma jossa yhdistyy Aazuelalle tyypillinen nopeasti vaihtuva karkea, mutta aistikas tyyli(näissä säihke ja tuhru yhdistyvät).

"Demetrio Maciasille maistuu Jaliscon kirkas tequila mutta ei samppanja, joka kuohuu ja kuplii kattokruunujen kimaltelevassa loisteessa.

Ravintolan pöydissä istuu mullan ja savun likaamia hikisiä miehiä joilla on julma parta ja pörröinen hiuskuontalo ja vaatteina törkyiset risat."

Azuela: Tulta alhaalta s.72

Vaikka Tulta alhaalta ei ole pituudessaan päätä huimaava, on se silti sisällöltään mielestäni täysimittainen romaani. Azuela ei viipyile suuresti ohikiitävissä hetkissä, vaan lataa täydeltä laidalta konstailematta ja kovaa. Kirja on oivallinen hetki tutustua meksikolaiseen kirjallisuuteen, jos ei siihen ole vielä tehnyt tuttavuutta. Itse pidin kirjasta kovasti.

Margaret Mitchell - Tuulen viemää

Suomentanut: Maijaliisa Auterinen

Sivumäärä: 894

Painos ja vuosi: Suuri Suomalainen Kirjakerho - 1981

Kuka dorka käski laittaa lapsen hevosen selkään? Margaret Mitchell oli amerikkalainen kirjailija, joka ei elinaikanaan julkaissut kuin yhden kirjan - tämän Tuulen viemää. Tuolloin vuonna 1937 tuotosta arvostettiin Pulitzer-palkinnon verran ja siitä tehtiin kahdeksan Oscar-palkinnon arvoinen elokuva. Mitchell kärsi ilmeisesti reumasta ja itse uskoisin että myös jonkinlaisesta "henkisestä" alavireestä. Kirjailija kuoli jäätyään auton alle Atlantassa vuonna 1949. Hän oli vain 49 vuotias.

Tuulen viemää kertoo karkean tarinan naisesta, joka syntyy ja elää etelävaltioissa Yhdysvaltain sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Scarlett O'Hara on itsekeskeinen ja naiivi, lisäksi patologisen ahne ja ylpeä. Oikeastaan hänessä ei ole juurikaan hyveitä mitä kannattaisi mainita, paitsi ehkä tehokkuus jolla hän hoiti bisneksiä ja suhteitaan. Sodan vaikeat vuodet on helppo unohtaa hänen osaltaan, koska hän ansiokkaasti lokaa miltei kaiken mihin hän tarttuu. Käsittämättömän megalomaanisesti Scarlett inhoaa ihmisiä joiden kanssa hän menee naimisiin ja vieläkin enemmän "rakkauden" hedelmiä. Julmasti ja tunteettomasti hän pallottelee ystäviään ja sortuu lopulta luopiomaiseen maanpetturuuteen ja keinotteluun. Rakkaussuhteet kuvataan oivallisesti ja ne ovat perverssejä - kautta linjan valheeseen ja petokseen solmiutuvia. Oikeastaan ainoa johon Scarletilla on luultavasti aitoja "on-off"- tunteita on Ashley, joka on vätys ja taiteellisilla haihatuksilla marinoitu surkimus. Jotenkin Ashleylla ei oikein leikkaa ja hänen pehmeät kätöset eivät saa mitään konkreettista aikaiseksi.

Mielenkiintoisin ja tyylikkäin henkilö on Rhett Butler joka on todellinen sika ja röyhkimys, mutta hän on sitä suurella miehisellä tunteella. Todellinen renttu ja äijä, joka ei pelkää edes pelkuruutta. Rhett käyttää naisia lähinnä lihallisten aktiviteettien harrastamiseen. Hänen ainoa heikkous on hänen lapsensa, johon miehellä on ainoat todelliset tunnesiteet. 

Scarletin kehittyvä ystävyyssuhde rumaan ja muodottomaan Melanieen onkin kirjan erikoisin mutta kuitenkin humaanisin juonne, jota on tavallaan miellyttävääkin seurata. Kuitenkin tarina on naisellinen ja jopa oksettavuuteen asti imelä ja pohjattoman groteski psykofyysinen kuvaus rakkauden tunteista(sisältää puuskittaiset autonomisen hermoston reaktiot). Tätähän jauhetaan tautologian keinoin alusta loppuun asti.

Kirjassa kerrotaan myös hempeästi hipaisemalla amerikan sisällissodasta, mutta siltäosin sisältö jää melko laihaksi. Mielenkiintoisen seikan ja mausteen antaa Mitchellin tarve luoda rasismi jotenkin ymmärrettäväksi, kaipa se niin on silloin ollutkin. Jenkit eivät kalistelleet sapeleitaan pelkästään orjien vuoksi(hyvää hyvyyttään), vaan tarkoitus ikäänkuin pyhitti keinot. Yläluokkaiset jenkkirouvat eivät pitäneet senkään vertaa "neekereistä"(termiä käytetään kirjassa) ja Konfederaateissa heistä huolehdittiin kuten kotieläimistä. Pohjoisvaltion sinitakit muiluuttivat isoveljen kädestä itsestään liikoja luulevia etelän köyhiä ja samalla nostivat entiset orjat isänniksi.

Ku klux klaani ei suurta osaa kirjassa esitä, mutta ikäänkuin pakollisena pökäleenä matkaan juotetaan. Saa tavallaan käsityksen että kaikki miehethän siihen kuuluivat, jotka olivat sotatantereella urotöitään tehneet.

En jaksa suuresti kirjaa kehua. Todennäköisesti naislukijat saattavat kirjasta pitääkin, onhan mukaan ujutettu aimo annos naisasianaismeininkiä. Jotenkin hahmot ovat karikatyyrisia ja överiksi ampuvia. Toisin sanoen kauniit ovat tosi kauniita ja rumat tosi rumia. Rikkaat helvetin rikkaita ja köyhät helvetin köyhiä. Suuntaus nykymaailmassa on juuri tämän laatuinen, eikä eriarvoistumista voi pysäyttää edes populismi. Liekö sitten paljonkin reuman riuduttaman kirjailijan omien asenteiden luotaamista, vain eri aikakaudelle instilloituna. Myönnettäköön että helppolukuisuudesta huolimatta oli kirjan lukeminen melkoinen ponnistus, tiukkaan vedetyillä marginaaleilla ei noin 900-sivua selätetä käden käänteessä. Kirjassa ei sinällään varsinaista juonta ole, lähinnä puuskittain etenevää kerrontaa. Mutta koska vaimoni antoi haasteen, niin en voinut siitä perääntyä - kestin niinkuin mies.

Winston Churchill - Kansa nousee

Alkuperäinen kansilehti 1900

Suomentanut: Toivo Wallenius

Sivumäärä: 221

Painos ja vuosi: 2.painos - 1956

Syöstäköön hoveista harvainvalta, olkoot valta kansalla! Ainoastaan aniharva ei tunne sir Winston Churchillia - miestä joka tunnetaan läntisen Euroopan vapauttajana toisessa maailmansodassa. Hän todellakin oli avainasemassa, kun vedettiin Euroopan rajoja uusiksi Jaltan konferensissa vuonna 1945. Vaikka Winston joutui tyytymään Stalinin ehtoihin koskien Itä-Eurooppaa - pystyi hän omalla toiminnallaan vakauttamaan maailman silloista tilannetta.

Kirjailijan uransa hän aloitti paljon aikaisemmin jo 1800-luvun puolella ja se koostuu lähinnä dokumentaarisista yleensä sotaa koskevista kirjoista ja kirjasarjoista. Niinpä hänen ainoaksi kaunokirjalliseksi teoksekseen jäi tämä Savrola - Kansa nousee. Tuotos on nuoren Winston Churchillin ilmeisesti jo toisen buurisodan aikana kirjoittama kirja, ja tämä todennäköisesti johti ainakin osittain hänen nobel-palkitsemiseen 1953.

Kuvittellisessa Lauranian valtiossa on koittamassa kovat ajat, valtio on ajautumassa vallankumoukseen ja sisällissotaan. Valtiota hallitsee presidentti Molara, joka alun perin levottomuuksien kautta - mutta osin kunniallisestikin on saavuttanut asemansa päämiehenä. Vallan sokaisemana hän on purkanut demokraattisia elementtejä valtion hallinnosta ja ajanut tavallaan itsensä diktatuurin ja juntan kapellimestariksi.

Kansan riveissä alkaa kuulua tyytymättömyyden kohinaa ja tätä on omiaan provosoimaan Savrola, mies joka hallitsee agitoinnin verbaalisen lahjansa, terävän älynsä ja vahvan karismansa ansiosta. Hänestä kehittyy pelottavan voimakas persoona, ottaen huomioon ettei hänellä ole sotilastaustaa. Savrola on pikemminkin syvällisiin ajatuksiin vaipuva ja älylisiin keskusteluhin antautuva filosofi. Mutta kykeneekö hän siitäkään huolimatta hallitsemaan voimia, jotka hän kansan keskuudessa vapauttaa - tyranniaa ja sortoa vastaan riehuvaa petoa? Oman juonteensa tarinaan tuo romantiikka ja rakkaustarina Lucillen kanssa, jota kuljetetaan yllättävän herkin ottein ja sivistyneesti.

Kirja on oivallinen kuvaus välttämättömistä tapahtumista ja sattumuksista, jotka liittyvät alistetun kansan vallankumoukseen. Kaikkia yhteiskunnallisia toimintoja ohjailee monimutkaiset lait ja ne sotkevat näennäisesti loogisia tapahtumia. Tilanne eskaloituu nopeasti pahaksi ja hallitsemattomaksi - aivan kuten maailmassa on käynyt kautta historian. Lopulta oikeus voittaa, vai voittaako?

Kansa nousee on omaleimainen ja selvästi kirjoitettu nuoruuden innolla ja eräänlaisella pieteetillä. Nuoren Winston Churchillin sisällä on asunut pieni idealisti, vaikkakin hän tuli tunnetuksi jäyhästä ja sotilaallisestakin käytöksestä. Toki useista dokumenteista saamani käsitys oikuttelevasta ja hieman lapsellisestakin miehestä vahvistuu, kuinka halukaasti esimerkiksi kirjan päähenkilö haluaa tapahtumien keskiöön. Juoni on mielestäni rakentunut uskottavaksi osin siitäkin syystä, että tarinassa esitetään paljon kuranttia tietoa koskien kaupunkisodan strategiaa ja joukkojen johtamistapoja. Lisäksi massojen käyttäytyminen ja yhteiskuntapilareiden murtuminen esitetään huomattavan puolueettomasti, joka viittaa jopa dokumentaariseen tyyliin. Tekstiä on miellyttävää lukea ja sisältö avautui ainakin itselleni helposti. Selkeästi sotakirja ja pintaa syvemmältä tutkielma vallan päihdyttävästä vaikutuksesta.

Churchill Jaltan konferensissa vuonna 1945 (kuvassa vasemmalla)