Alistair MacLean - Navaronen haukat

Suomentanut: Timo Martin

Sivumäärä: 265

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 5.painos - 1968

Schmeisserit laulamaan. Päätin pitkästä aikaa palata poikavuosien lukemiston pariin ja tarttua Alistair MacLeanin kirjaan. Olen muutamia näitäkin lukenut, mutta en millään muista luinko tämänkin jo aikoinani. Ainakin Saattue Muurmanskiin ja Karhusaari ovat tuttuja, jotka muistan lukeneeni. MacLeanin kirjat ovat pullollaan seikkailua ja henkeäsalpaavaa vauhtia, joka pitää otteessaan loppuun asti. Näitä kirjoja on siirretty aikoinaan myös valkokankaalle ja muistaakseni ne olivat myös ihan kelvollisia. Suosikkejani niistä on ehdottomasti Kotkat kuuntelevat ja nämä Navaronet. Kirjailija palveli toisen maailmansodan aikana brittien laivastossa ja hyödynsi sotakokemuksiaan kirjoissa. Koska MacLeanin kirjoittajanlahjat olivat myös ilmeiset, niin lopputuloksena syntyi tukku uskottavia ja arvostettavia sotakirjoja. Ilmeisesti herra MacLeanilla oli myös raskaita harrastuksia, koska hän kuoli vain 64 vuotiaana. Päätin siis lukea tämän Navaronen haukat ja palata taas sotakirjojen pariin.

Navaronen haukat sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja Jugoslaviaan, jossa partisaanit käyvät epätoivoista mutta väkipäistä taistelua saksalasia vastaan. Länsiliittoutuneiden (lähinnä amerikkalaisten ja englantilaisten) värväämä pieni iskujoukko saa salaperäisen tehtävän Bosniaan, jonka ainakin näennäisenä tarkoituksena on pelastaa motitettu sikäläinen vastarinta divisioona. Edellisestä tehtävästä väsyneet miehet lähtevät sopivasti nuristen, mutta velvollisuutensa tuntien jo lähtökohtaisestikin itsemurhalta vaikuttavaan tehtävään.

Navaronen haukat on jatko-osa Navaronen tykeille ja on luettavissa myös omana itsenäisenä tarinanaan. Keskeiset sankarit ovat siis tuttuja jo aiemmalta ajalta, mutta silti jaksavat täräyttää mukavasti toimintaa kehiin. Musitan katsoneeni tämän elokuvana aiemmin ja ainakin jonkinverran huomasin eroavaisuuksia. Esimerkiksi sillan räjäytystekniikassa ja keskeisten hahmojen painotuksissa. MacLeanin kirjoitustyyli on varsin yksinkertaista ja toisaalta toimivaa, joten en ihmettele että se on kirvoittanut useiden elokuvien tuottamiseen. Hänen toteava ja koruton tapa rakentaa tarinaa ja juonta kuljettaa lukijaa reipasta tahtia kohti (helposti ennakoitavaa) loppua.  

Vastaavanlainen työkalu "schmeisser" laitetaan tarinassa usein laulamaan (kuva wikipedia).

Pureututmatta suuremmin juoneen ja henkilöhahmoihin, voi todeta kirjan olevan sopivaa kesälukemista. Jostain syystä sotakirjat (vaikkakin ovat rankkoja aiheiltaan) ovat melko leppoisaa luettavaa, varsinkin jos ne ovat rakentuneet seikkailuhenkisesti. Itse alan usein etsiä asiavirheitä, joka on sinällään typerää koska nämä ovat usein sekoitus faktaa ja fiktiota. Mielestäni Navaronen haukat on legendaarinen sotakirja, joka on ehkä jo hieman "vanhanaikaista" luettavaa. Silti jaksan näitäkin (näköjään) yhä lukea. Toisaalta aika moni on jo nämä lukenutkin, joten ei muuta kun uudelle kierrokselle.

Herman Wouk - `Cainen` kapina

Suomentanut: Pentti Vasara

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1954

Minkäs sille voi jos päässä viiraa! Herman Woukin maailman maineeseen nostanut kirja Cainen kapina sai aikoinaan Pulitzer-palkinnon. Sen pohjalta ohjattiin myös maineikas elokuva, jonka kärkikaartiin kuului mm. Humphrey Bogart. Cainen kapina oli ensimmäinen Woukin kynäilemä sotakirja ja seuraavaa saatiin odotella aina 70-luvulle asti. Koska kirjailijalla on omakohtaisia kokemuksia toisesta maailmansodasta Tyynellämerellä, voidaan kirjan tunnelmaa pitää varsin autenttisena. Cainen kapina on näin ollen ja kaiketi kirjailijan tärkein teos, tai ainakin yksi tärkeimmistä.

Cainen kapina on toiseen maailmansotaan sijoittuva kirja, joka kertoo miinanraivaaja Cainen ja sillä neljä vuotta työskentelevän miehistön tarinan. Caine on parhaat päivänsä nähnyt huonosti kunnossa pidetty "purkki", jonka miehistö on lusmuilevaa ja vastuuta välttelevää - tosin reilua ja rentoa. Alun perin kapteenina toiminut de Vriess oli päästänyt niin laivan kuin miehistönkin hunningolle, jolloin sodan lait ja toimintatavat olivat päässeet miltei unohtumaan. Pian laivaan tulee kuri ja järjestys. Tämän kuntokuurin arkkitehtinä toimii kapteeni Queeg. Tämä epäilyttävän kova ja jopa epäreilulta vaikuttava kapteeni ei ole selvästikään tullut Cainelle hakemaan uusia ystviä.

Tarinan tärkein henkilö Willie Keith värväytyy New Yorkissa laivastoon ja kadettikouluun. Hänen alkutaipaleensa on varsin kivinen. Notko selkä ja hyväosaisen perheen löysä elämäntapa eivät ole omiaan sotaan valmantautumisessa. Aluksi vaikuttaa siltä että mies ylipäätään raakataan pois värväyslistalta, mutta onnellisten tai onnettomien (riippuu mistä katsoo) vaiheiden jälkeen hänet kelpuutetaan palvelukseen. Willie on hiljattain rakastunut nuoreen kabareetyttöön Mayhyn ja vaikuttaa siltä että setä Samuli on astunut tuoreen suhteen tielle. Eikä asiaa helpota Willien ankara ja tiukkapipoinen hienostoäiti, joka ei tunnu suuremmin pitävän Maysta. Tyttöhän on köyhistä ja heikkolaatuisista piireistä. Kuitenkin May jää vilkuttamaan Willielle tämän lähtiessä tekemään urotekoja isänmaansa hyväksi.

Willie viettää kolme vuotta miinanraivaaja Cainella, edeten aina luutnantiksi ja laivan komentajaksi asti. Tarinan edetessä lukija saa tutustua Willien upseeri- ja matruusikavereihin, sekä laivaston hierarkiaan ja sodanajan toimintatapoihin. Lukiessa piirtyy kuva niin veltoista matruuseista, kuin pilkkua viilaavista upseereista. Toisaalta Wouk paljastaa myös sopivasti yleisiäkin käsityksiä U.S.A:n reservistä ja kantahenkilöstöstä. Kuinka lahjakkaat siviilit pääsevät loistamaan miltei suojatyössä toimiviin ammattisotilaisiin verrattuna. Asetukset, pykkälät ja säännöt ovat kirjoitettu tyhmmintä mahdollista operoijaa varten. Sitten näitä pitää pilkulleen noudattaa ansioituneinpienkin älypäiden, mukaan luettuna siviilielämän tohtorit. Koska kaikkihan sen tietävät että jos asiat eivät toimi, joutuvat sotilaat surman suuhun. Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Lopulta päämäärä voi olla suurikin saavutuksiin verrattuna. Niinpä Cainekin posauttaa lopulta vain puolenkymmentä miinaa ja toimii saattolaivana suurimpien kahinoiden ulkopuolella. Silti joka jätkällä on hoppu joka paikkaan ja kaikki pitää olla tietoa eikä olettamusta.

Koska tarinan suurin ja kiehtovin osa liittyy kapinaan ja sitä seuraavaan oikeuden käyntiin, jätän mieluiten juonta liikaa avaamatta. Kapteeni Queeg on kaiken pahan alku ja juuri, joka kuitenkin toiminnassaan jättää epäilyksen varjon vellomaan koko tapahtumasarjan ylle. Onko mies pelkästään vittumainen komentaja, vaiko piilevästi ja hetkittäin ratkeilevasti oleva umpihullu - vainoharhainen höyrypää? Ainakaan ei jää epäselväksi kuka johtaa tai yrittää johtaa. Joka tapauksessa kirjassa esiintyvä armeija- ja sotilaselämä limittyy uskottavasti toisen maailmansodan ja erityisesti Tyynenmeren tapahtumiin. Miinanraivaaja Cainen vaiheista löytyy myös taka-aukeaman kartta, jossa on aikataulu ja reitti.

Taka-aukeaman kartta Cainen reitistä ja episodeista.

Kykeneekö itse kukin kriittisellä hetkellä toimimaan urhoollisesti ja yhteisen tavoitteen hyväksi, vai meneekö hermot ja päädytään ojasta allikkoon? Onko laivan tapahtumat Yhdysvaltojen laivaston ohjesäännön artikloiden 184, 185 ja 186 mukaisia tai hyväksymiä. Tätä "kapinaksi" kutsuttua tapahtumasarjaa puidaan sotaoikeudessa ja päätöskin lopulta saadaan. Tarinassa on useita vähintäänkin simputuksen kriteerit täyttäviä ylimitoitettuja "mansikkalitran" metsästyksiä, jotka itselleni nosti jopa pienen hymynkareen huulille (jokin raja pöljyydelläkin). Yllättäen nämä eivät edusta suurtakaan roolia oikeudessa.

Elokuva The Caine Mutiny valmistui vuonna 1954. Kuvassa keskellä sinipuseroinen Humphrey Bogart kapteeni Phillip Queegina.

Cainen kapina on paljolti sotakirja ja niukalti rakkausdraama. Se on lähihistoriallinen romaani, mutta toisaalta myös tutkielma ryhmädynamiikasta ja psykologiasta. Ennen muuta Cainen kapina on erinomainen ihmisen ja ihmisporukan kasvu, sekä kehityskertomus. Kuten tavallista niin tässäkin Woukin kirjassa on paljon pientä pränttiä ja tiukahkot rivivälit. Innokkaallakin lukijalla menee näin ollen helposti viikko ja jopa enemmänkin kirjan parissa. Toisaalta teksti on sen verran helppoa ja toimintakeskeistä, että sitä voi lukea vaikka perhe hyörisikin ympärillä. Muistan joskus katsoneeni Cainen kapinan elokuvana ja mieleeni on jäänyt Humphrey Bogartin ruma naamataulu ja merelliset maisemat. En pysty kuitenkaan näitä kahta vertailemaan niin mielekkäästi, että kannattaisi suuremmin kommentoida. Tämä palkittu kirja on kuitenkin ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jatkan siis Marjorie Morningstariin.

Herman Wouk - Sodan tuulet

Suomentanut: Aarne Valpola

Sivumäärä: 397

Kustantaja: Uusikirjakerho

Painos ja vuosi: - 1971

Perimmäisten asioiden äärellä. Päätin aloittaa tämän Wouk-maratonin hänen toisesta sotakirjastaan Sodan tuulet. Alun perin yksissä kansissa ilmestynyt The Winds of War käsitti n. 880 sivua. Suomennettuna tämä löytyy kahdessa kirjassa, Sodan tuulet ja Tulimyrsky. Tähän on ilmestynyt sittemmin jatko-osa Sodan muisto, joka ilmestynyt suomeksi kahtena kirjana. Lisäksi nämä löytyy myös neljänä erilliskirjana, Hyvästi huominen, Maailman palo, Sodan mainingit ja Tulipilven takana. Näiden sotakirjojen kirjoittamiseen meni Herman Woukilta koko 70-luku ja nämä lienevät hänen (eräänlainen) testamenttinsa toisesta maailmansodasta. Kaiken kaikkiaan kirjat sisältävät suomennettuna n. 2450 sivua melko tiukkaan präntättyä tekstiä. Tarjolla siis melkoinen urakka.

Huomautus. Sisältää kohtalaisen paljon juonipaljastuksia.

Sodan tuulet sijoittuu toisen maailmansodan alkuvaiheeseen ja sen tarina alkaa n. puoli vuotta ennen Saksan hyäkkäystä Puolaan. Tänä epävakaana aikana Saksa liitti muutamia alueita emomaahansa ilman aseiden kalistelua. Puolan lisäksi Saksalaiset miehittivät Tanskan ja Norjan melko vähäisin tappioin ja lopulta myös hieman yllättäen salamasota taktiikallansa Ranskankin muutamissa päivissä. Englantilaiset pääsivät hädintuskin motista kanaalin ylitse takaisin saarivaltakuntaansa. Tällä välin myös Neuvostoliitto miehittää Puolan itäosan ja hyökkää Suomeen, tehtyään ensin sopimuksen Saksan kanssa. Näin ollen ensimmäinen kirja käsittää ajan keväästä 1939 alkukesään 1940. Koska valtaosalle lukijoista sodan kulku on historian valossa selvää, en viitsi alkaa sitä enempää tähän referoimaan.

Sodan tuulet -sarjan pääosissa on amerikkalainen Henryn perhe ja siihen kytkeytyy myös juutalainen Jastrown perhe. Victor "Pug" Henry määrätään laivaston sotilasattaseaksi Berliiniin ja tältä aitiopaikalta hän pääsee vaimoineen seuraamaan toisen maailman sodan uhkaa ja lopulta myös käynnistymistä. Samalla hän yrittää säilyttää liitoksissaan natisevan avioliittonsa vaimonsa Rhondan kanssa. Pariskunnan vanhempi poika Warren on jo jokseenkin hyvää vauhtia kiitämässä laivaston lentueeseen upseerin arvoisena sotilaana. Tarinan tiimellyksessä Warrenin ja hänen rakastettunsa hääkellot soivat ja tunnelma tiivistyy - joutuuko pian amerikkalaisetkin tositoimiin?

Pariskunnan nuorempi poika Byron on toki reservissä jo luutnantti, mutta häntä kiinostaa enemmän siviiliammatti ja lähinnä taide, sekä kenties kulttuuri. Hän matkustaa sodan alla Italian Siennaan opiskelemaan taidetta ja tapaamaan kirjailija taiteilija Berel Jastrowin. Pian Byron luistaa opinnoista ja karkaa juutalaisen ihastuksen Natalie Jastrowin kanssa turisteeraamaan Puolaan. Saksan hyökätessä Puolaan alkaa nuorelle Byronille ja tytölle hengissäselviytymiskamppailu, joka onkin kirjan parasta antia.

Paljon pojiltaan vaativa Victor Henry ei välttämättä ole mielissään nuoremman pojan toilailuista, mutta toisaalta hän kuitenkin ihastelee pojan elämänjanoa ja omapäisyyttäkin. Kenties löytäen samalla itsestään hukatun nuoruuden. Ainakin isä saa pojaltaan paljon käytännön- ja ensikädentietoa Puolan tapahtumista. Victorin vaimo on ilmiselvästi kyllästynyt olemaan ns. "näyttelyvaimo" miehensä käsipuolessa ja haikailee jännittävää ja kielettyä rakkautta. Ilmeisesti mies itsekin on vähän fakkiutunut tähän avioliittoon, mutta ei kuitenkaan korkean moraalin omaavana miehenä osaa tehdä johtopäätöksiä ja ratkaisuja. Ja virkamiehen tehtävät ahmaisevatkin suuren osan miehen ajasta.

Tällä välin Byron on siis hypännyt valmiiksi lämmitettyihin tohveleihin ja haaveilee perhe-elämästä juutalaisen Natalien kanssa. Isä Victor ahdistelee poikaa liittymään sukellusvenelaivastoon ja tämä jää toistaiseksi auki - päätyykö nuorimies kursseille? Yhtä kaikki Victor myös itse ihastuu Nataliehen ja on hyvin ymmärtäväinen poikansa tunteista.

Vaikka Henryt ja Jastrowit ovatkin sepitteellisiä hahmoja, voisivat he olla ihan hyvin todellisiakin. Herman Wouk onnistuu luomaan varsin vakuuttavia ihmissuhteita ja ilmapiirejä. Todellisia historiallisia hahmoja esiintyy niin ikään useita. Näistä mainittakoon Roosevelt, Hitler, Mussolini ja muutama muukin henkilö. Sodan kuvailu jää varsin vähäiseksi näiden seikkaperäisten ihmis- ja ihmissuhdekuvausten rinnalla. Toisaalta amerikkalaiset eivät ehdi vielä tällä erää sotaan, mutta pääsevät vääjäämättä siihen seuraavassa osassa.

Juutalaisten kohtaloa kuvaillaan melko objektiivisesti, toisaalta kuitenkin melko totuuden mukaisesti. Ilmeisesti herra Wouk pyrkii ymmärtämään avarakatseisemmin mistä koko sodassa ja vainoissa oli kysymys. Oman mielenkiintoisen juonteen tarinaan antaa erään kuvitteellisen saksalaisupseerin Armin Von Roonin muistiinpanot, joihin kirjailija on tarttunut parikymmentä vuotta myöhemmin. Näistäkin voi oivallisesti päätellä myös saksalaisissa majailleen tyytymättömyyden, koskien sodanjohtoa, strategioita, mutta myös ylipäätään ympäröivää maailmaa kohtaan. Ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuraavien epäreilujen rauhanehtojen haavat eivät olleet parantuneet. Kuitenkin tässäkin kirjassa paljastuu myös amerikkalaisten omat ennakkoluulot juutalaisuutta kohtaan, esim. kuinka liitto kristityn ja juutalaisen välillä voisi onnistua.

Sodan tuulet on kenties hieman pitkäveteinen kirja, joka on pullollaan draamaa ja ihmissuhdehöttöä. Toisaalta se tarjoaa sotia kokeneen kirjailijan mielenmaisemia yleisemminkin, ei pelkästään sodassa vaan myös kotirintamalla. Politiikkaa ja uskontoa on kirjassa vain tarpeellisessa määrin, ei mielestäni yhtään liikaa. Vaikka sodan syttymiseen vaikuttivatkin pitkälti klobaalit poliittiset voimat ja suuntaukset (kommunismi ja kansallissosialismi), en usko että ne tässä kirjassa lukijaa kyllästyttävät. Lisäksi tekstin kirjoitusasu on bestseller-tyylistä, joten siinä on joko sattumalta tai tietoisesti haettu tietynlaista "keveyttä". Mikäli ehdin niin luen kuun loppupuolella myös Tulimyrskyn. Ihan hyvä kirja tämäkin.

 

Boris Polevoi- Anjuta

Suomentanut: Marja-Leena Raunio

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Kustannusliike Progress

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Kunniaa, rakkautta ja pettymyksiä. Olen kerännyt itselleni mielenkiintoisen muinaisjäänteen 1980-luvulta. Progressin ja sitten Radugan kustantaman kirjasarjan sosialistisen realismin merkkiteoksista suomalaisille lukija-tovereille. Sarja käsittää kahdeksan kirjaa, joista yhden (Solohovin) olen lukenut jo aiemmin. Vaikka nämä ovat kenties melko kehnosti tuotettu ja hunoista materiaaleista, ovat ne silti oivallinen aikamatka haistelemaan rautaesiripun takaisia tuulahduksia. Mahtavia ajankuvauksia kenties pelottavastakin isoveljestä, joka on taas pikkuhiljaa heräilemässä pitkältä talviuneltaan. Kirja-sarja lahjoitettiin aikoinaan Neuvostoliitto-lehden tilaajille - eli jokainen vuosi ilmestyi uusi (tai tuore käännös) kirja, joka esitteli neuvostoliittolasista kaunokirjallisuutta. Nämä karamellin kirjavat kiiltokovakantiset kirjat ylistävät työn sankareita ja tavallisia ihmisiä, jotka rakensivat tämän sittemin historiankirjoihin siirtyneen punaisen supervallan.

Päätin siis lukea tämän kirja-sarjan avausteoksen Boris Polevoin Anjutan, joka ilmestyi alunperin vain muutama vuosi (1977) ennen kirjailijan poismenoa. Polevoi (oik. nim. Kampov) oli juutalaistaustainen neuvosto-venäläinen kirjailija, joka synty korkeasti koulutetuun perheeseen Moskovassa vuonna 1908. Hän työskenteli tehdas-duunarina ja lehtimiehenä ennen suurta isänmaallista sotaa (toinen maailmansota), jossa hän toimi ylempänä upseerina ja rintamakirjeenvaihtajana aivan sodan ratkaisuvaiheisiin asti. Polevoin ura jatkui hänen kuolemaansa asti ja se huomioitiin mm. Leninin kunniamerkeillä, lokakuun vallankumouksen kunniamerkillä  ja hän sai lopulta myös sosialistisen työn sankarin arvon vuonna 1974.

Anjuta on kertomus kapteeni Metsetnyistä ja hänen raskaasta taipaleestaan sodassa kansallissosialisteja vastaan. Hänen rohkeasta joukkojen johtamisesta Moskovan porteilta aina Oderin länsipuolelle asti. Metsetnyi on ensimmäinen sotilas joka astuu saksalaisten kotikentälle, antaen näin oman esimerkkinsä häntä seuraaville neuvostosotilaille. Miehuullinen eteneminen päättyy kuitenkin räjähteeseen joka silpoo sankarin kasvoja ja aiheuttaa kenties pysyvän sokeutumisen. Onneksi hänen kannoillaan seuraa nuori "poikamainen" naisaliupseeri Anjuta, joka rahaa haavoittuneen etulinjasta kenttäsairaalaan ja sieltä erääseen moskovalaiseen sotasairaalaan huippuluokan silmäspesialistille.

Silmäprofessori suostuu vastahakoisesti leikkaamaan Metsetnyin ja toivottomaltakin vaikuttanut tilanne alkaa asettua lupaaville uomilleen. Sokeutunut kapteeni joutuu luottamaan muihin vaistoihin ja luomaan oman kuvan Anjutasta mielessään, huomaten samalla rakastuvansa tähän "kasvottomaan" naiseen.

Yhtäaikaa rintamalla tapahtuu viimeiset läpimurrot ja neuvostojoukot miehittävät Berliinin. Sotasairaalassa juhlitaan sodan voittoa ja Hitlerin kukistumista. Juhlahumussa kiteytyy konkreettisesti kollektiivinen kansallistunne, se että sosialistinen Neuvostoliitto pystyy kukistamaan sotataidoiltaan verrattoman Natsi-Saksan.

Niinpä voitonpäivän paraatijuhlassa Metsetnyi kuulee takaansa käheän miesäänen sanovan;

"- Ajatelkaahan pojat minkä sodan olemme voittaneet ja millaisen vihollisen nujertaneet. Mitä tämän rinnalla on ensimmäinen Isänmaallinen sota jossa Venäjä antoi hatkat Napoleonille. Tämä oli paljon ankarampi ja tuimempi. taistelimmehan koko maailman fasismia vastaan."

Polevoi - Anjuta s. 115

Kuvassa voitonpäiväparaati vuonna 1945, johon Metsetnyi ja Anjuta osallistuivat. Panssarivaunukolonnan takana Leninin mausoleumi.

Tarinan ja erityisesti rakkaustarinan kulminaatiopiste on kuitenkin voitonpäivän paraatijuhlassa, jossa tapahtuu jotain sellaista joka torpedoi orastavan molemminpuolisen rakkaussuhteen. Anjuta ja Metsetnyi on kutsuttu juhlaan veteraaneina ja kunniavieraina, jotka pääsevät seuraamaan aitiopaikalta Stalinin ja Zukovin juhlintaa ja pullistelua. Kaiken riemun keskellä jotain alkaa ja jotain loppuu. Kenties Metsetnyi saa takaisin menetetyn näkönsä, mutta joutuu luopumaan jostain paljon tärkeämmästä. Asiasta joka vainoaa häntä lopun elämää.

Vuodet vierivät mutta siviiliin siirtynyt kapteeni ei pääse eroon muistoistaan ja haaveistaan. Missä mahtaa olla Anjuta, joka vei miehen sydämen mennessään? Kuvitelmissa Anjuta saa enkelin kasvot ja ylleen omituisen jopa taianomaisen sädekehän puhtoisena rakkauden jumalattarena. Jopa kaikki jermun tarinan kuulevat ihmiset haluaisivat nähdä ja tutustua tuohon salamyhkäiseen - täydelliseen naiseen. Metsetnyi seuraa saamiaan vihjeitä jopa napapiirin pohjoispuolelle ikuisen jään ja lumen tundralle, jossa Anjutan pitäisi työskennellä geologina. Onko kaiken tämän etsintä turhaa, tai onko se lainkaan olennaista tarinan kannalta? Itselleni tulee vaikutelma että lopulta kaikki ihmiset ovat tahollaan melko yksinäisiä, alakuloisia ja toivovat onnellisia asioita. Eikä ehkä osata löytää onnea pienemmistä asioista. Unelmat ovat unelmia niin kauan kun todellisuus ei niitä onnistu tuhoamaan. Ovatko unelmat vain tavoittamattomia asioita, joita ei edes tarvitse löytää. Mutta kuinka käy Metsetnyin ja Anjutan tarinan?

Kuvassa sosialistisen työn sankari Boris Polevoi. Ajattelija ja kirjailija. (kuva Anjutan takakannesta).

Kaikessa haaveellisuudessaan Anjutan tarina saattaa olla valistuneen lukijan mielestä lapsekas ja naiivi, kaikessa hukatussa rakkaudentuskassaan jopa "höpsähtänyt". Mielestäni kirja tarjoaa purtavaa monenlaiselle lukijalle. Tarina on omituisen hyvä. Ja vaikka kirja on melko ohut, niin se voisi olla sisällöltään valtaisa tiiliskivi. Rintamakuvauksia vieroksuvan lukijan ei tarvitse pelätä kirjaan tarttumista, koska niiden osuus jää yllättävän vähäiseksi. Muutenkin tähän sotahistorialliseen aiheeseen tartutaan melko objektiivisesti, eikä tämä ole mikään punakeltaisten lasien läpi nähty aivoja huuhteleva propagandakirjanen. Sen sijaan avoimin mielin draamasta ja romantiikasta pitävä lukija saattaa jopa kuivailla kyyneleitään. Anjuta on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Pierre Boulle - Kwai-joen silta

Suomentanut: Anna Louhivuori

Sivumäärä: 217

Kustantaja: SSKK

Painos ja vuosi: -1969

Ei kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa. Pierre Boulle oli ransakalainen kirjailija, joka tunnettiin lähinnä Apinoiden planeetasta ja Kwai-joen sillasta. Nämä kirjathan siis filmatisoitiin ja toinen (Kwai-joen silta) nousi jopa elokuvaklassikon asemaan. Apinoiden planeetasta tehtiin hiljattain uusintafilmatisointi. Minusta se oli turhaa koska ensimmäinenkin oli niin surkea. Muistan katsoneeni tuon Kwai-joen sillan elokuvana joskus aikoja sitten, joten siitä ei paljon muistikuvia ole.  

Boullella on jonkinlaista kokemuspohjaa toisesta maailmasodasta ja lähinnä juuri tuolta Burmanseudulta. Hän oli siis japanilaisten vankileirillä, jouduttuaan vangiksi palveltuaan Indo-Kiinan joukoissa n. vuosina 1942-43. Tämän jälkeenkin Boulle palveli vielä Englannin erikoisjoukoissa. Päätin siis lukea tuon Kwai-joen sillan, joka on oma kirja.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan ja Burmaan, jossa japanilaiset pitivät lukuisia vankileirejään. Rangaistuspataljoonan on tarkoitus rakentaa silta Kwai-joen ylitse, yhdistäen näin japanilaisten rautatien Bengalin ja Singaporen välille. Leiriä johtaa sotatoimista juopottelun vuoksi heivattu eversti Saito, joka pitää näennäisesti tiukkaa kuria. Saito on johtamistaidoiltaan keskinkertainen ja lisäksi hän ei omaa kunnollista karismaa saati auktoriteettia, eikä hänellä ole oikein muita keinoja kuin väkivalta. Hänen johdettavanaan on joukko englantilaisia sotavankeja, joita yrittää suitsia eversti Nicholson. Koska Nicholson ei halua upseeereineen osallistua ruumiilliseen työhön sotilaidensa kanssa, hän niskuroi ja vetoaa milloin mihinkin syyhyn - lopulta jopa kansainvälisiin sopimuksiin. Aluksi vaikuttaakin siltä että Nicholson on vain jääräpäinen ja tyhmänrohkea kilpiensä kiillottelija, mutta aika osoittaa toisin. Hänen upseeritoverinsa lääkäri Clipton taiteilee koko ajan raivon ja ihailun välimaastossa ja yrittää toimia jonkinlaisena sovittelijana Nicholsin ja Saiton välillä.

Paljastuu että siltaa suunnitellut japanilaisinsinööri onkin täydellinen amatööri ja statisti, eikä hänellä ole minkäänlaisia piirustuksia siltaa varten. Ja koska japanilaiset eivät kovin helposti  myönnä virheitään, jatkuu sillan kötysteleminen kuukauden ajan ilman tulosta. Kuitenkin lopulta Saito luovuttaa sillan suunnittelun ja toteutuksen yksinomaan englantilaisille. Näinpä homma lopulta lähtee käyntiin. 

Aluksi englantilaissotilaita kidutettiin ja pidettiin nälässä. Tämä olikin rankin puoli leirillä. Ei kuri niinkään. Koska englantilaiset olivat tottuneet Nicholsin kuriin, tarvivat he koko ajan tiukkaa komentoa jottei sotilaan asenne ja motivaatio rapistuisi. He olivat sotilaita eikä vankeja. Ainakin eversti Nicholsonin mielestä.

Samaan aikaan pieni englantilainen kommandojoukko suunnittelee iskua japanilaisten junayhteyksiin. Eversri Green on valinnut kolmenhengen pioneeri-iskuryhmän, jonka pääsuunnittelijoina toimivat räjähde-ekspertit ja upseerit Warden ja Shears. He valitsevat Kwai-joen sillan, koska se on merkitykseltään ja kokoluokaltaan täysin omassa sarjassa. Mutta mitä tapahtuu kun tilanne eskaloituu?

Mielestäni Boullen tarina on hyvin rakenneltu ja jäsennelty, se on helppo lukea koska ei ole liikaa liikkuvia osia. Ilmapiiri on jännitteinen mutta selkeä ja rauhallinen. Lähinnä psykologisia odotuksentäyteisiä hetkiä, että paljastuuko vai ei? Kaikista räjähtävistä ja laukeavista asioista kerrottiin yllättävän vähän. Sen sijaan sillanrakennuksesta hieman enemmän. Lukijan ei siis tarvitse tietää sen suuremmin sotimisesta tai sotilaselämästä. Toimintakin rajoittuu lähinnä pieksämiseen, muutamaan kranatin posaukseen, yhteen puukkohippaan ja yhteen räjähdykseen. En yhtään ylläty että näistä aineksista on saatu aikaiseksi koukuttavan jännittävä ja muutenkin hyvä sotakirja. Tiettyä yllätyksellisyyttä voi kokea vielä viimeisillä sivuillakin, joten se tarjoaa hyviä lukuhetkiä. Ehkä tiukkaan toimintaan mieltynyt saattaa kenties pitkästyä.

Mika Waltari - Rakkaus vainoaikaan

Kirjailija: Mika Waltari

Sivumäärä: 252

Kustantaja: Suomalainen kirjakerho

Painos ja vuosi: 2.painos - 1994

Yksisilmäinen kuningas sokeiden joukossa. Olen viimeaikoina kiinnostunut yhä enemmän Mika Waltarin kirjoista, muistakin kuin niistä historiallisista romaaneista. Hänen tuotantonsa käsittää melko paljon materiaalia, kuten näitä pienoisromaaneja ja novelleja. Rakkaus vainoaikaan on yksi toista maailmansotaa, tai pikemminkin sen aikaa käsitteleviä kirjoja. Toinen kirja mikä nyt tulee mieleeni on Antero ei enää palaa. Mika Waltari oli varsin liberaalikin mies, mutta toisaalta hän oli myös patrioottinen ja sinivalkoinen taiteilija. Useat kirjailijan taiteilija-aikalaiset olivat vasemmistolaisia. Päätin lukea siis tämän jo miltei unohdetun Rakkaus vainoaikaan -kirjan, josta ei ole lukuisia painoksia otettu. Kenties (sisällöstään) johtuen tämä on ollut jopa kirjailijan oma toive.

Rakkaus vainoaikaan sijoittuu välirauhan aikaan, jolloin suomalaiset elivät veitsen terällä ja monista esim. jokapäiväisistä artikkeleista alkoi olla pulaa. Tarinan sodassa päähän haavoittunut nuorukainen rakastuu Marjut -nimiseen tyttöön, joka pitää lomaa yliopistolta. Poika kokee haavoittumisestaan huonoa omaatuntoa ja kokee olevansa kelvoton "pään" vaivan vuoksi. Käykin pian ilmi ettei tämä päähän haavoittuminen ole kenties ainoa haava, vaan osa saattaa olla henkistäkin perua. Nuorukainen on lupaava taidemaalari ja alkaa pian saada huomiota taiteensa avulla. Ehtitkö Suomi kuitenkin ajautua sotaan, ennen kuin taiteilija lyö lävitse? Ja joutuuko nuorukainen takaisin rintamalle? Marjut vie mielitiettynsä maaseudulle perheensä luokse ja tämä laajentaakin kivasti tapahtuma kenttää.

Marjut ja poika puhuvatkin pian naimisiin menosta, koska eräät tuttavat ovat hiljattain myös avioituneet. Tarinassa käydään pitkälti lävitse sodan aiheuttamia haavoja, niin ihmisten, yhteisön kuin yhteiskunnankin. Kuinka ahdingossa elävät ihmiset selviävät arjesta ja työstä, alati lisäääntyvän pelon varjossa. Lopulta taiteilijat, opiskelijat, maanviljeliät ja virkamiehet ovat kaikki samalla viivalla.

Itse kiinnitin huomiota kirjailijan jopa suhteettoman seikkaperäisiin miesvartalon ja sen komeuden ylistyksiin, kun taas naiskauneuden kuvaus oli  melko latteaa. Olisin voinut tähän lainata useita kohtia, mutta lienee yhdentekevää sinänsä. Toisaalta kirjassa käsitellään loistavalla tavalla ihmisen potentiaalia nousta ylös alhaisimmastakin alhosta, jossa itsesääli ja itsetunto rimpuilee haparoivia askelia kohti lopullista voittoa. Välirauhan aikana suomalaiset yrittivät jatkaa normaalia elämää, kuten ennen talvisotaa. Ainakin tämän tarinan perusteella se on ollut vaikeaa ja ahdistavaa. Kuitenkin tästäkin saa vaikutelman että kaveria ei jätetä

Toisin kuin voisi luulla ei tarina ole kuitenkaan pessimistinen. Päin vastoin. Saksalaisetkin vielä tuolloin menestyivät Euroopan rintamilla ja kaikki oli avoinna. Suomi sai jopa apua ja sympatiaa saksalaisilta, joten nämä saivat käyttää Suomea läpikulkuun pohjoiseen (kuten tuolloin Ruotsiakin).

Vaikka sittemmin tiedetään hyvin kansan tulevat vaiheet, niin ainakin hetkeksi tämä kirja voi vaivuttaa lukijansa aikaan - vaiheeseen jolloin kaikki oli vielä mahdollista.

Rakkaus vainoaikaan on hyvä kirja ja osin melko informatiivinenkin. Vaikka Waltarin teksti paisuu hetkittäin jopa fennomaanisiin mittasuhteisiin, niin mielestäni se on kuitenkin ja ehkä sen vuoksi realistinen. Itselleni tulee mieleen esim. taiteilijan esikoisteos Suuri illusioni, jossa on samanlaista melko rentoakin kaupunki- ja seuraelämää. Kaikesta huolimatta tämäkin kirja jää jotenkin kesken. Olen mieltynyt näihin maanläheisiin romaaneihin ja aijon lukea näitä vastaisuudessakin. Oppii ehkä jotain takavuosien Helsingistä ja helsinkiläisistä.

Rudyard Kipling - Valon kadotessa

Suomentanut: Aino Malmberg

Sivumäärä: 345

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 3.painos - 1950

Luettuani kirjan, ymmärrän mitä kirjan nimi tarkoittaa. Nuori Kipling työskenteli nuoruudessaan Civil and Military Gazette -lehdessä, jossa hän julkaisi myös ensimmäiset kirjoituksensa. Nämä oivalliset tarinat julkaistiin myöhemmin myös kokoelmassa Intian ylängöiltä. Vähän näiden jälkeen kirjailija  julkaisi yhden ensimmäisistä pienoisromaaneistaan Valon kadotessa (1891). Tarina sijoittuu lähtökohtaisesti Sudanin sodan aikaan (1881-1885), johon osallistui Egypti, Sudan ja lopulta Englantikin.

Valon kadotessa on kertomus Sudanin sodan veteraanista Dick Heldarista, joka pahasti haavoittuessaan siirtyy siviiliin ja matkustaa takaisin Lontooseen. Tämä sotamaalari ja sotakirjeenvaihtaja on nuori vallaton taiteilija, jolla on selviä vaikeuksia adaptoitua siviilielämään. Hänen siirtymisensä Englantiin tapahtuu selvästi hyvästä mutta järjestetystä syystä, koska häneen taiteensa on lähtenyt suosiolliseen nousuun siviiliväestön keskuudessa. Dick unelmoi alituiseen nuoresta taiteilija ystävättärestään Maisiesta, joka selvästi käyttää hyväkseen "rakastuneen" ystävänsä yllättävää menestystä. Tarina rakentuukin aluksi pitkälti tämän nuoren parivaljakon yhteisiin toilailuihin. Tältäosin tarinassa riittää siis tietynlaista romantiikan henkeä, joka on kuin tervan vetämistä - toivotonta ja päämäärätöntä. Vaikka Dickillä on useita hyviäkin kavereita ja ehkä pari ystävääkin, hänen elämänsä on silti varsin yksinäistä. 

Ennen pitkää sotavamma alkaa jyllätä pahemmin ja mies alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Ehtiikö hän tehdä valmiiksi tärkeimmän työnsä ja järjestellä asiansa kuntoon? Kuten aiemmin lukemissani Kiplingin kirjoissa on tässäkin kohtalolla suuri osuutensa tarinassa. Kuinka sitten ympäristö suhtautuu ihmiseen, josta tulee viallinen? Entä miten vammautuminen muuttaa ihmistä ja eristää hänet ympäristöstään? Ehkä tämä Valon kadotessa on lisäksi pessimistisin ja toivottomin tarina, mitä olen tähän mennessä Kiplingiltä lukenut. Tottahan on että tämäkin ainakin välillisesti on siirtomaatarina, eikä ehkä vähiten sieltä sotaisemmasta päästä.

Vaikka Valon kadotessa onkin yksi varhaisimpia Rudyard Kiplingin kirjoittamia kirjoja, ei se silti vaikuta mitenkään raakileelta tai kokemattomasti tehdyltä. Kirja on lisäksi hyvin suomennettu ja sen kieli ei ole lainkaan kömpelöä saati vanhanaikaista. On yhtäkkiä vaikeaa keksiä masentavampaa tarinaa kuin tämä epätoivoinen ja luopumista täynnä oleva selviytymistaistelu. Jopa onnenpotkut kääntyvät lopulta onnettomuudeksi ja jos yhden saa, niin kaksi menettää. Toisaalta tämä lienee myös tarinan kantava ja koukuttava voima.

Kirjan kansilehden kuvitus on Kari Grandi -henkinen ja ehkä tuon perusteella olisi voinut odottaa jotain "hieman" positiivisempaakin. Suosittelen kirjaa lämpimästi, enkä kadu ollenkaan että tämän aikanaan ostin 0,20€ hintaan kierrätyksestä.

Ivo Andric - Drina-joen silta

Suomentanut: Aira ja Elvi Sinervo

Sivumäärä: 319

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 3.painos - 1962

Kerrankin sattui keltaisen kirjaston kirja, joka ei ollutkaan keltainen. Päätin ulottaa lukemistoni tällä kertaa myös Jugoslavialaiseen kirjallisuuteen. Maa jota ei enää siinä muodossa edes ole, lahjoitti kirjallisuuden taivaalle oman panoksensa Ivo Andricin muodossa. Tämä diplomaattikirjailija oli kuollessaan vuonna 1975 yli kahdeksan kymmentä vuotias, ja vielä tuolloinkin hän kirjoitti näitä (omalla tavallaan) jopa kansallismielisiäkin kirjoja. Andricin kirjoitti kirjansa yleensä serbokroatian kielellä ja hänen tuotantoaan on suomennettu niukasti. Päätin lukea tämän toisen (Drina-joen silta) niistä kahdesta Andricin kirjasta, jotka hyllystäni löytyvät.

Drina-joen silta on osa laajempaa Visegradin kronikkaa, josta vain tämä kyseinen kirja on suomennettu. Tapahtumat sijoittuvat pitkälle ajanjaksolle Serbiaan n. vuosien 1570-1914 välille. Tarinan keskiössä on Pasa Sokolovicin silta, jonka lahjoitti Visegradilaisille (sillan valmistuessa) vuonna 1577 suurvisiiri Mehmed Passa Sokolovic. 

Sillan liepeillä lisääntyvä vilske on erityisesti alku vuosina hyvin barbaarista ja julmaa. Tästä osoituksena ovat ankarat ja epäinhimilliset tuomiot, jotka ovat toinen toistaan julmempia. Tämän saa kokea muuan serbialainen maanviljeliä, joka yllätetään terrorisoimasta sillanrakennustöitä. Tässä seikkaperäisesti kuvatussa toimituksessa talonpoika nuijitaan ahteristaan seipään nokkaan ja täten kidutetaan henkiltä parin päivän aikana. Tosin myöhemminkin vuosisatojen kulkuessa hakataan päitä irti ja pujotetaan seipään nokkaan pelokkeeksi niskuroiville kansalaisille. Drina-joen sillasta ei näin ollen puutu väkivaltaa, mutta ehkä se on kirjoitettu tietyllä sensitiivisyydellä.

Vaikka turkkilaisten valtakausi päättyykin tarinan edetessä, ei kyseinen alue saa kokea montaakaan levollisuuden ja rauhallisuuden aikakautta. Ivo Andric kuvailee ainakin aluksi turkkilaiset varsin julmiksi, usein kouluttamattomiksi muhamettilaisiksi sadisteiksi. Toisaalta kylässä asuva heterogeeninen ihmismassa on useinkin kahnauksissa keskenään, milloin mistäkin asiasta ja yleensä epäluuloisuudesta. Kylän serbialaiset ovat valtaosin työmyyriä ja juutalaiset oppineita. Kuitenkin ehkä selkeimmän sivistyksen tuulahduksen antaa lopulta Itävaltalaiset, saksalaiset ja unkarilaiset.

Ihmiset ovat osin hyvin persoonallisia ja heidän ominaisuutensa korostuvat kriisin hetkellä. Vaikka paikalle saapuu myös muualta väkeä, niin silti koko ajan on jonkinlaista kitkaa ja jännitettä asukkaiden välillä. Tuntuukin siltä että sisällepäin lämpiävä porukka ei ole kovin muukalaisystävällistä. Rauhallisin ja kaikinpuolin miellyttävin ajanjakso ajoittuukin pariin vuosikymmeneen ennen Sarajevon laukauksia. Ainakin tarinan Visegradissa ensimmäisen maailmansodan eskaloituminen tapahtuu nopeasti.

Andric on luonut erittäin mielenkiintoisen tarinan, jonka pääosassa on oikeastaan silta. Passa Sokolovicin silta saa todistaa kaikenlaisia juhlia ja hulinoita vuosisatojen kuluessa. Sillan keskitasanteella on kahvin tarjoilijoita ja siellä kohdataan kuten torilla konsanaan. Koska silta on tavallaan myös strategisesti tärkeä, majoittuu sinne levottomina aikoina sotilaita vahtitehtäviin ja pelokkeeksi kansalle. 

Kuvassa Jugoslavian 5000 dinaarin seteli, jossa kirjan silta kuvattuna.

Kylän väki elättää itsensä pitkälti käsityöläisyydestä, maataloudesta ja kaikenlaisita agraaritalouden hanttihommista. Tosin vuosien kuluessa myös yritteliäisyys ja kaikenlainen viranhaltijuus nostaa päätään, eikä tavatonta ole värväytyä eri aikakausina eri hallintojen sotilasammatteihin (väkisin tai suosiolla). Kirjailija antaakin varsin luovasti ja informaatiopitoisesti kynänsä loihtia tuolloisten yhteiskunnallisten ja kulttuuristen asioiden tilan, niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Vaikka odotin että teksti olisi jopa subjektiivisempaa ja nurkkapatrioottisempaa, niin yllätyksekseni tarina oli suhteellisen kiihkotonta.

Kuten monessa muussa tuon aikakauden kirjassa, niin tässäkin päästään pahuuden lähteille. Ihmisten suunnaton julmuus ja piittaamattomuus kanssaihmistä kohtaan on kouriintuntuvaa. Politiikka ja verenperintö sotkee kaikki sivistyksen ja myötätunnon rippeet aina kun ajat muuttuvat "levottomiksi". Jugoslaviassa on ollut levottomuuksia enemmän tai vähemmän aina, myös ja erityisesti Drina-joen sillan (1945) julkaisun jälkeenkin.

Vaikka Ivo Andric on merkittävä alueensa kansalliskirjailija, ei tämä Drina-joen silta ole mielestäni mitenkään erityinen teos. Vaikka kirjassa sattuu ja tapahtuu, niin ehkä odotin jotain vieläkin parempaa. Kirja on hieman tasapaksu, vaikka siltajuttu onkin persoonallinen ja potentiaalinen lähestymistapa. En tiedä johtuuko se kirjailijan kirjoitustyylistä, vai kenties käännöstyöstä. 

Positiviinen asia on selkeä ja ehjä kronologia ja lukijaa yleissivistävä historiallinen tieto. Toisaalta myös tarinassa esiintyvien henkilöiden syvällinen ja neutraali kuvaus on edustavaa.  Kaikista kurjinta on tarinan lässähtäminen loppua kohti, eikä edes ihan lopussa tulevat levottomat ajat ehdi sitä pelastaa. Silti Drina-joen silta on lukemisen arvoinen kirja ja antaa todennäköisesti kirjailijasta edustavimman kuvan (ainakin suomenkielellä). Mikä parasta kirjasta löytyy myös opettavainen katkelma uhkapelureille. Onneksi tämänkin kirjan löysin halvalla eräältä kirpparilta.

Herman Wouk - Maailmanpalo

Suomentanut: Aarne Valpola

Sivumäärä: 274

Kustantaja: Kirjayhtymä

Painos ja vuosi:2.painos - 1980

Kamppailua Tyynenmeren herruudesta. Herman Wouk on ainoa tai ainakin yksi ainoista elossa olevista Hemingwayn aikalaisista. Näitä on ollut muutamia jotka kirjoittivat mm. sodasta ja erityisesti maailmansodista. Norman Mailerkin kuoli muutama vuosi sitten, joten Wouk on ylhäisessä yksinäisyydessään. Ainakin kaksi vuotta sitten mies oli vielä voimissaan koska julkaisi uuden kirjan Lawgiver, jota ei ole valitettavasti suomennettu. Taiteilija täyttää ensivuoden toukokuussa 100-vuotta, jos Luoja suo. Päätin lukea omasta kirjahyllystä löytyvän kirjan Maailmanpalo, joka on kirjailijan myöhäisempää 70-luvun loppupuolen tuotantoa.

Kirjassa keskitytään toisen maailmanodan aikaan useammallakin rintamalla. Tarinaan on ujutettu erään saksalaisen kenraalin kirjoitelmia sodan edistymisestä ja lopulta saksan luhistumisesta. Oma mielenkiintoinen juonne on Midwayn taistelut Tyynellämerellä ja muutenkin amerikkalaisten vaiheet Japania vastaan. Tämä olikin kirjan viihteellisintä antia. Herman Wouk palveli itse Yhdysvaltojen laivastossa toisessa maailmansodassa, joten hänellä on myös jonkin verran kokemuksellista kaikupohjaa.

Herman Wouk vuonna 2010 lähde (wikipedia).

Heti kirjan alkupuolella käydään tutustumassa myös saksalaisten keskitysleiriin, joka on lukijalle ehkä kaikista rankinta settiä. Tässä vaiheessa Wouk yrittää selvästi päästä saksalaisten ajatusmaailmaan sisälle, ja täytyy myöntää että hän myös onnistuu siinä. Kirjailija ei tyystin väitä saksalaisia tunteettomiksi, mutta kaiketi suuren pelon keskellä on jotain kollektiivisempaakin saksalaista katkeruutta. Keskitysleirin vangit kuvataan varsin uskollisina ja omaan kohtaloon alistuneina ihmisinä, kuten he varmasti myös olivatkin. Leirillä seurataan muutamaa  yksittäistä ihmistä ja luvusta saa hyvän, mutta karmaisevan käsityksen joukkotuhoamisesta. Kuinka ihminen voi olla raaka toiselle ihmiselle? Näitä kirjoja olisi hyvä lukea nykyaikanakin, jottei pääsisi unohtumaan suurimmat rikokset ihmiskuntaa vastaan. Muutenkin eletään maailmassa epävakaita aikoja, kenties elämmekin uuden Kylmän sodan kynnyksellä.

Suuri osa tarinan loppupuolta kertoo juutalaisperheen ja suvun selviytymisestä Länsi-Euroopassa keskellä alati kasvavaa pelkoa. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Italiaan ja Ranskaan. Valitettavasti tämä jakso on ehkä pitkästyttävin ja puuduttavin osa kirjassa, koska varsinaista henkeäsalpaavaa jännitystä ei siinä esiinny. Lopulta sodan rooli konkreettisena asiana jää aika vähäiseksi, ehkäpä juuri näitä lieveilmiöitä oli enemmänkin. Mielestäni kirjan juoni jää myös hieman avoimeksi, joka saattaa ratkaisukeskeistä lukijaa harmittaa. Muutenhan Woukin teksti on helppoa lukea ja ymmärtää. Jos on kiinnostunut toisesta maailmansodasta, saattaa kirja olla hyvinkin koukuttava. Mielestäni myös naislukijoita on huomioitu tiettyjen draamallisten käänteiden muodossa. Koska kirja ei ole päätähuimaavan pitkä, jaksaa sen varmasti lukea.

William Heinesen - Musta pata

Suomentanut: Eija Palsbo

Sivumäärä: 340

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 1.painos - 1958

Padassa kuhisee. Kun aloin tässä hiljattain tarkemmin tutkimaan, niin huomasin että Färsaarilla on poikkeuksellisen rikas kulttuuri. Väkilukuun suhteutettuna esim. kirjailijoita on ja on ollut melko paljon, kaikenlisäksi he ovat saaneet myös palkintoja. Ehkä kuitenkin kaikista tunnetuin heistä on Willliam Heinesen, joka palkittiin jo vuonna 1964 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. Hän sai myöhemmin 1987 myös Ruotsin akatemian pohjoismaisen palkinnon. Kirjan esittelytekstissä mainitaan, että Heinesen olisi ollut aikoikaan myös varteenotettavasti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Joka tapauksessa kirjailija on ollut monilahjakkuus, koska esim. Färsaarilla hänet tunnetaan paremmin säveltäjänä ja taidemaalarina. 

Karun luonnon keskeltä lähtenyt Heinesen etsi onneaan myös muualta Euroopasta, tosin palaten takaisin kotiseudulleen Torshavniin. Vaikka hänen kotonaan ei ollut taloudellista puutetta, joutui kirjailija elättämään itseään muun muassa toimittajan tehtävissä. Heinesen kirjoitti kaikki tekstinsä tanskankielellä ja ainoastaan tämä Musta pata on käännetty suomenkielelle. Olemassa on ilmeisesti myös jokin radiokuunnelma suomeksi, mutta siitä huolimatta Heinesen on varsin huonosti tunnettu Suomessa. Etsin lähes kolme vuotta tätä kirjaa divareista ja kierrätyksistä, mutta lopulta löysin sen viikko sitten eräältä yksityishenkilöltä.

Mustan padan tapahtumat sijoittuvat syrjäisille seuduille Färsaarille erääseen vuonoon, jossa asuu pienehkö kyläyhteisö. Eletään toisen maailmansodan aikoja ja kaikki joutuvat elämään alati pelossa, keskellä liittoutuneiden miehitystä. Tarinassa pureudutaan kyläyhteisöön ja sen yksilöihin, kollektiiviseen tunteeseen ja itse kunkin mielialoihin. Koska kaikki on muuttunut englantilaisten saavuttua saarille, ei yksikään päivä tunnu itsestään selvältä. Erilaiset liikkeet; niin poliittiset kuin uskonnollisetkin nostavat päätään, luoden jännitteitä ihmisiin. Toisen tukeminen ja toisaalta riistäminen ovat keskeisiä tapahtumia synkkyyttä huokuvassa kylässä, jossa rakkaus ja viha vuorotellen anastavat tilaa toiseltaan.

Karu, kivikkoinen ja metsätön luonto ovat alati läsnä tapahtumien kulussa. Kollektiivisen ahdistuneisuuden vuoksi kadut ovat tyhjentyneet ja ainoastaan kolea puhurituuli henkäilee pimeillä kujilla. Tosin satamasta kantautuu usein melua pikkutunneille asti, pajoilla kuuluu kalketta ja harvoista kuppiloista humalaisten ihmisten äänekästä porinaa.

Kylänväki koostuu monenlaisita persoonista ja kaikilla heistä on omat vahvuutensa ja vikansa. Tunnetaan useita vaurastuneita henkilöitä, jotka ovat hyötyneet sodasta muun muassa kaloja myymällä tai tavaraa kuljettamalla sukellusveneitä kuhisevalla merellä. Toisaalta on niitäkin jotka ovat kärsineet sodan vuoksi ja joutuvat turvautumaan erilaisiin liikkeisiin. Tuolloin nostivat päätään esim. sosialistiset ryhmittymät ja ammattiyhdistys, jotka eivät ainakaan tässä tarinassa pääse mitenkään keskeiseen asemaan. Sen sijaan lähes pelottavat mittasuhteet saava rinkeliseurakunta sekoittaa useiden ihmisten päät, ja erityisesti yksinäiset naiset joutuvat tämä vuoksi heikoille. Seurakunta on saanut nimensä lahkon johtajasta Simonista, joka omistaa leipomon (jossa myös kokoonnutaan). Kirjan edistyessä Simonista kuoriutuu ristiriitainen persoona, kuten myös muistakin seurakuntalaisista.

Mieleen painuvia henkilöitä ovat muun muassa Ivar, jossa on hieman proletaarin vikaa ja on muutenkin nuori kapinallinen. Poika kuolee pian saksalaisten hyökätessä laivalle, jossa paikallisia miehiä työskentelee. Vaikka levottomuutta ja tappeluita aiheuttava Ivar ei ole järin pidetty, järjestetään hänelle lähes sankarilliset hautajaiset. Koko yhteisö kohtaa surun ja sodan julmuuden, kuten seuraavassa humaanissa ja jopa levollisessa (tosin niukassa)katkelmassa kiteytyy.

"Eräänä tuulisena ja kuunvaloisena yönä syyskuun lopussa Salomon Olsenin suuri troolauslaiva >>Magnus Heinason>> ohjasi kulkunsa vuonon poikki. Sen lippu liehui puolitangossa, ja kun se oli päässyt kuulomatkan päähän satamalaiturista, huudettiin sieltä pyyntö, että sairaalasta kutsuttaisiin heti sairasauto. Valkea vaunu saapui juuri laivan laskiessa rantaan, kahdet paarit ojennettiin partaan yli kannelle, haavoittunut mies pantiin toiselle ja vietiin kehräävään autoon, joka lähti nopeasti liikkeelle. Toiset paarit nostettiin hitaasti maihin satamamiesten ja merimiesten paljastaessa päänsä. Ne asetettiin varastorakennukseen odottamaan sairasauton paluuta."

Heinesen - Musta pata

Samanlainen uhkaava ja toisaalta verkkainen tunnelma vallitsee lähes kaikessa mitä kirjassa tapahtuu. Tuntuu kuin kokoajan odoteltaisiin jotain vielä merkittävämpää. Eikä Ivar suinkaan ole ainoa joka kohtaa luojansa tarinassa, jonka pinnan alla väreilee pessimistinen ja synkkä vire.

Liva on Ivarin kaunis sisko. Hän kokee herätyksen rinkeliseurakunnassa ja joutuu hurmosmaiseen tilaan. Onko kukaan kuitenkaan valmis hänen palatessaan maan pinnalle. Hänessä on patoutunutta seksuaalista energiaa, joka ei oikein kunnolla kanavoidu tässä sisäsiittoiselta vaikuttavassa farisealaisessa yhteisössä. Vaikka hänen parrakkaan siskonsa Tomean rooli jää paljon vähäisemmäksi, niin jättääkö hän tarinassa lukijaansa syvemmän jäljen?

Kauppias ja liikemies Opperman on näennäisesti hyvyyden ruummiilistuma, mutta ennen pitkää myös hän näyttää kyntensä. Onko hän sittenkään kiiltävän kilpensä takana yhtä pyyteetön ja nuhteeton? Tämä "hoonoa kieltä" puhuva mies saa paljon peliaikaa kirjassa, eikä ole vähiten vaikuttava tekijä.

Rasittavin osa Mustassa padassa on kuitenkin sama kuin Laxnessin Salka Valkassa. Lähes koko ajan keskitytään enemmän tai vähemmän rinkeliseurakunnan hihhulointiin ja tämän vaikutukseen yhteisössä. Rivien väliin ujutellaan rinkeliseurakunnan runomittaan lepomia teologisia värssyjä ja rukouksia. Tämä miltei paasaava ja raastava osa kirjaa pilaa mielestäni leijonan osan kirjan jo lupaavaksi alkavasta tenhosta. Ehkä olisin odottanut enemmän esim. sota- ja kriisitilanteiden kuvausta, joka nyt yllättäen jäi kovin vähälle. Vaikka tarinan vuonon pohjukassa sijaitseva "Musta pata" tarkoittaa tarinan ihmisiä ja paikkaa, mielletään se jossain välissä tarinaa klobaalimmaksi ihmiskuntaa ja sen henkistä ilmapiiriä kuvaavaksi termiksi. Seksuaalisia asioita käsitellään tarinassa säästeliäästi ja vain tarpeellinen osa paljastetaan. Sen sijaan näitä kiihkon tunteita tätäkin enemmän. Kulttuuriin ei päästä liioin käsiksi, vaikka tämä olisi ehkä tuonut oman potkunsa kirjaan.

Kuvassa mietteliäs Heinesen.

William Heinesenin kirjoitus tyyli on melko dokumentoivan oloista. Ilmeisesti hän ei pyrikkään turhaa mystifioimaan ihmisluontoa tai sotkemaan ja turhaa syvällistämään tarinaa ja sen ihmisiä. Ilahduttavaa on myös se, ettei tekstissä vilise "liian" hienoja sivistyssanoja, joten tavallinenkin lukija pystyy tekstin ymmärtämään. Kirjailija on selvästi ainakin jossain määrin kansallismielinen, tämän huomaa esim. hänen suhtautumisestaan kommunismiin ja sodan kulkuun. Hän ei tuomitse jyrkästi englantilaismiehittäjiä ja tanskankieltä puhuva virkamieskin on tähän kivikkoiseen töyrääseen tervetullut. Sanoisin että Musta pata ei ihan täyttänyt suuria odotuksiani, mutta lukukokemus oli kuitenkin huimasti positiivisen puolella. Tätä kirjaa on vaikea löytää ja tälläkin alueella se löytyy vain suurimmasta kirjastosta ja vapaakappale kirjastosta. Ilmeisesti tätä on vain yksi painos olemassa. Kannattaa ostaa omaan hyllyyn ja lukea, jos vain jostain löytää.

Aleksandr Fadejev - Tuho

Sivumäärä: 241

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Kustantaja: Kansankulttuuri Oy

Painos ja vuosi: 1.painos(uusi käännös) - 1977

Kun kaikki höttö riisutaan ympäriltä niin jäljelle jää vain olennainen, eli tarina. Neuvostoliiton ajan kirjallisuutta ei nykypäivinä vilise uudelleen painettuna kirjakauppojen hyllyillä. Tämän kyseisen kirjan löysin erään oululaisen divarin kellarista, ja näitähän sai tunkea muovipussiin vitosella niin paljon kuin mahtui. Koska olen itse kiinnostunut myös neuvostoajan kirjallisuudesta, olen kartuttanut hyllyäni säännöllisesti. Aleksandr Fadejev on yksi tärkeimmistä neuvostoliittolaisista kirjailijoista ja hänen kirjansa ovatkin ensimmäisiä ja merkittävimpiä sosialistisen realismin merkkiteoksia. Tuho on ilmestynyt suomeksi jo kahdesti aiemmin, nimillä Taigan sissit ja (NL:ssa nimellä) yhdeksäntoista. Kirjailija Fadejev (Aleksandrovits) palveli maatansa lukuisissa eri tehtävissä ja kuului ns. Stalinin hyväksymiin ja suosimiin kirjailijoihin. Hänen elämänsä päättyi ennen aikojaan oman käden kautta vuonna 1956, hänen olessa vasta 55-vuotias.

Kirjan alussa on Aleksandr Fadejevista kääntäjän laatima muutaman sivun mittainen esittely. Tämän jälkeen on vielä Ilja Ehrenburgin aiemmin julkaisematonta tekstiä koskien kirjailijaa, jossa valotetaan lähinnä hänen poliittista ja kirjallista uraansa. Näissä teksteissä kirjailijasta saa melko ristiriitaisen kuvan. Ilmeisesti hän on ollut luonteeltaan hyvin ailahteleva ja tuurilla käyvä persoona.

Tuho on melko hienovireisesti kirjoitettu tarina partisaaneista kansalaissodassa Neuvostoliiton alkuaikoina. Lukijalle avautuu mielenkiintoinen ja jopa jossain mielessä lämminhenkinen kuva tavallisista ihmisistä muutosta huokuvassa massa, jossa jokainen päivä oli taistelua elämästä. Jos ylipäätään sodan jaloissa pyöriminen on tavallinen olotila, niin tässä kirjassa pystytään välittämään rehellinen ja riisuttu kuva ihmisestä. Kuinka siviilit elävät partisaanijoukkojen liepeillä ja kykenevät selviämään päivästä toiseen, ja kuinka itse partisaanit elävät. Itse kiinnitin huomiota partisaanien epäjärjestykseen ja hulinointiin, eipä sillä he olivatkin lähinnä järjestäytymättömiä sissejä. Partisaanit ottivat kaukana idässä yhteen rähisevien kasakoiden ja japanilaisten kanssa, (tarinassa) vaihtelevalla menestyksellä.
Fadejev pyrkii tuomaan esille kuitenkin kaikessa tietynlaista kollektiivisuutta, joka olikin sosialismin yksi kantavia voimia. Kun kollektiivinen kansallistunto häviää, onkin järjestelmä helppo hajoittaa sisältäpäin. Ihannevaltiossa kaikki puhaltaa yhteen hiileen ja kaikilla on yhteinen päämäärä - rauha ja suunnitelmatalous. Tämä lienee lähinnä utopiaa - sen sijaan sosialistisessa realismissa todellisuutta ja ihanne. 

Tarinassa on lukuisia voimakkaita hahmoja vahvuuksineen ja heikkouksineen. Onkin mielenkiintoista kuinka hahmojen inhimillistämisen myötä niiden uskottavuus on aivan toista luokkaa, varsinkin kun kuvailuun nähdään vaivaa ja käytetään aikaa. Esimerkiksi Morozkan hahmosta kehkeytyy ja hioutuu rohkea taistelija vailla vertaa, kun taas Levinson päällikön roolissa tasaisesti heikkenee ja osoittaa jopa luhistumisen merkkejä. Toisaalta joku koira ei pääse karvoistaan, vaan on kuin Metsik joka ei kasva ulos pelostaan. Tarinassa todellinen epäluottamus kohdistuu kuitenkin naisen hahmoon ja tätä edustaa Morozkan vaimo Varja, joka ei eläessään kykene edes laillisena vaimona olemaan suhteessaan luotettava. Toisaalta tätä lieventää erilaiset miehessä piilevät puutteet ja heikkoudet, jotka eivät sillä saralla osoita paranemisen merkkejä.

Fadejev kuvailee luontoa ja sen kauneutta ja rauhallisuutta useissa kohdissa, miltei kaiken aikaa lukuisin vertauskuvallisin sanoin. Itselleni tuli jopa karikatyyrisiä mielikuvia korpien, taigojen ja suomaiden ainutlaatuisuudesta. Kaikessa lyyrisyydessään kirja onkin siis tähän mennessä lukemistani kirjoista sikäli erityisin, jopa ainutlaatuinen. Tapahtumat taipuvat useita kanavia tunnetasolla, jota syvennetään aina kulloisenkin henkilön kokemuksen kautta(miltä hänestä tuntui tai mitä hän näki). Ehkä tässä piilee tietynlainen neuvostokirjallinen sentimentaalisuus, joka on kuin harhaisuuden miina johon lukija avarimielisyydessään ja sinisilmäisyydessään astuu - silti vahingoittumatta. Tuolloinhan taidetta käytettiin (erityisesti) myös Neuvostoliitossa valistustyöhön ja propagandaan.

"Fadejev lienee ollut ensimmäinen, joka 20-luvun neuvostokirjallisuudessa pystyi näin syvällisesti ja täydellisesti esittämään bolsevikin moraalisen olemuksen ja uuden ihmisen moraalisen olemuksen." Ulla-Liisa Heino s. 7

Kirjailija Aleksandr Fadejev (määrätietoisena) kirjan takakannessa.

Vaikka Tuho käsitteleekin sotaa, niin jälleen kerran on pakko sanoa ettei se ole kirjan päälimmäiseksi nouseva teema. Pikemminkin teksteissä käsitellään ihmisluontoa ja sen potentiaalia, tai potentiaalittomuutta. Merkille pantavaa tyylillisesti on pitkien ja lyhyiden lauseiden vuorottelu, joissa myös sisältö vaihtelee melko monimutkaisesta yksinkertaiseen. En osaa sanoa onko sosialistinen realismi unohdettu taiteen laji, mutta lukemastani päätellen sen ei sitä pitäisi olla. Tuohon voisi laittaa lukuisiakin puoltavia seikkoja, jotka pistävät ihmisen ajattelemaan. Itselläni ei ole vielä vankkaa tuntemusta lajiin, mutta muutamia kirjoja olen lukenut. Hyllyssänikin lepää Platonovia, Solohovia, Polevoita yms. joita toki joskus aion lukea. En ole kovin poliittinen ihminen, joten sosialismia sinällään en viitsi (eikä tarvitse) lähteä arvioimaan. Sen sijaan Tuho on hyvä ja ajatuksia kirvoittava kirja, joka kannattaa lukea.

Heinrich Böll - Aseveljet

Suomentanut: Markku Mannila

Sivumäärä: 127

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1983

Rauhallisesta ankeudesta repivään toimintaan. Heinrich Böll on  yksi aikamme merkittäviä saksalaisia kirjailijoita. Häntä on vuoroin syytetty ja puolustettu milloin mistäkin ja vaikka hän on sodat käynyttä ikäpolvea niin mitään "luurankoja" ei ilmeisesti hänen kaapissaan kolise. Kirjailija on kolmas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut saksalainen ja jotenkin hän eroaa kahdesta aiemmasta. Ehkä Böll on jollain tasolla lähempänä kansalaisia ja maan pintaa näillä alun alkaen pelkistetyillä kirjoillaan. Ainakin 70-luvulle tultaessa alkoi kirjailijasta näkyä voimakkaitakin poliittisia, lähinnä rauhan ja vihreän aatteen mielipiteitä. Jo aiemmin hän toimi myös kirjailijoiden ja toisinajattelijoiden asialla. Heinrich Böll kuoli Bonnissa vuonna 1985 ja oli tuolloin ehättänyt 67 vuoden ikään. 

Päätin siis lukea kirjahyllystäni kaksi kirjailijan pienoisromaania ja tämä on niistä ensimmäinen. Aseveljet kertoo sotilas (korpraali) Wenkin tarinan melko lyhyesti pähkinän kuoressa. Eletään vuotta 1948 ja jälleenrakentamisen aikaa. Wenk ei ole toipunut sodan aiheuttamista henkisistä traumoista ja yrittää kaikin keinoin päästä takaisin siviilielämään kiinni. Pian kuitenkin kaikki kulissit romahtavat kun Wenk huomaa entisen esimiehensä Kapteeni Schneckerin hummailevan tohtorinväitöksensä lumoissa, ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Nimittäin Schnecker liittyi kiinteästi erään Wenkin sotilaskaverin "katoamiseen" itärintamalla sodan loppuvaiheessa ja koska wenk tiesi hänen kuolleen, päätti hän kertoa tarinan lukijalle ja kadonneen Schelllingin omaisille.

Sotatarina alkaa rauhallisesta mutta silti ahdistavasta Normandiasta vuonna 1943, jolloin Wenk joutui palvelemaan "rotanloukkuun" - pienelle sektorille Ranskan rantatöyräitä. Tässä vaiheessa rakennellan tarinan juonta ja samalla kerrotaan erään rannikkodivisioonan toiminnasta, siis lähinnä Wenk kertoo armeijaelämän vastenmielisyydestä ja hänen vastahakoisuudestaan kansallallissosialistisen Saksan palveluksessa. Kuitenkin kaiken takana on preussilainen kunnian ja velvollisuuden tunto, joten Wenk ei lipeä missään vaiheessa karkuruuden tielle. Kaiken sulkeistouhun ja vartiovuoroilun lomassa hän onnistuu kuitenkin rakastumaan, mutta tämä jää mielestäni yllättävän vähäiselle huomiolle. Lopulta Wenk miehineen siirtyy palvelemaan kiristyvälle itärintamalle, jossa lopullinen "paljastuminen" tapahtuu.

Epäilemättä Aseveljet on Böllin lyhyt (ainakin osittain) elämänkerrallinen tilitys sotaretkestään toisessa maailmansodassa, jonka lopputulos tiedetään nyt jo läpikotaisin. Mielestäni tärkeämpi opetus tarinassa on se, että ihmisen historia seuraa väistämättä mukana - menneisyyden demoneista ei koskaan pääse eroon. En osaa luonnehtia kirjan tarinaa täysin pasifistiseksi, mutta kyllä siinä paljastettiin lukuisia turhuuksia mihin sota lieveilmiöineen johtaa. Mainittakoon esim. esimiesten kuormasta nipistely ja kaikenlainen asiaan kuulumaton kaupanteko, sekä ennen kaikkea tavallisen ihmisen kärsimys. Toisaalta osa sotilaista selvästikin vieroksui ja pelkäsi sotaa, jolloin heidän osuutensa oli usein vain mukana oleilua. Aseveljissä ei kuitenkaan mässäillä väkivallalla ja sodan raakuuksilla, vaan tarina on pikemminnkin melko psykologinen ja tavallaan paljastuskertomus.

Böllin tyyli kirjoittaa (ainakin tässä kirjassa) on melko niukkasanaista ja pelkistettyä. Varmasti aiheesta olisi voinut kirjoittaa tiiliskiven paksuisen tuotoksenkin, mutta Aseveljet on mukavan ohut ja helppolukuinen kirja, joten siihen on jokaisen mielekästä tarttua. Vaikka lukijana et pitäisi sodan teemasta, niin tässä kirjassa se ei ainakaan itselleni jäänyt päälimmäisenä kummittelemaan. Ainakin Proustin jälkeen tällainen kirja on suorastaan välipala. Jos et ole lukenut niin suosittelen tutustumaan.

J. G. Ballard - Auringon valtakunta

Suomentanut: Jussi Nousiainen

Sivumäärä: 336

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1985

Eheästi kirjoitettua tarinaa rikkonaisista asioista. J. G. Ballard oli englantilainen kirjailija, joka tunnetaan lähinnä dystopian tyyppisistä tieteiskirjoista. Koska kirjailijan lapsuus ajoittuu toisen maailmansodan ajan Kiinaan, on tästäkin aiheesta syntynyt kirjallinen tuotos. Ballard vietti vanhempineen kolme vuotta japanilaisten internoimana ja tämä toimikin innoittaja Auringon valtakuntaan, joka on kuitenkin todennäköisesti valtaosin fiktiota. Päätin siis lukea kyseisen teoksen vaimoni haasteena ja tämäkin oivallinen Otavan kirjaston kirja löytyy omasta kirjahyllystä.

Auringon valtakunta on tarina murrosikäisestä Jimistä, joka elää Shanghain liepeillä sotatoimialueella neljäkymmentä luvun alkupuolella. Tarinassa perhe joutuu erilleen ja kelvollinen, osin jopa luksuselintaso romahtaa lähes kivikaudelle. Pienen pojan silmin sotanäyttämö esittäytyy kummallisena, eikä ehkä niinkään pelottavana. Jim joutuu selviytymään nälkäkuoleman partaalla erilaisten puolisotilaallisten ja sotilaallisten ryhmien keskellä useita vuosia, etsien samalla äitiä ja isää. Lukijalle avautuu oivallisen mielikuvituksellisesti luotu maisema ja tarina, josta ei puutu vaarallisia käänteitä. Kuinka tällaisessa ympäristössä ihminen voi selviytyä elossa ja täysissä järjissään? Keskeisenä tehokeinona käytetään hetkiä joissa aika tuntuu lähes pysähtyvän ja usein näiden hetkien teemana on joko välillisesti tai välittömästi kuolema. Jim pohtii kuihtuvien ihmisten ja kuolinkamppailuiden avulla sotaa ja sen vaikutuksia. Korjaako kuolema nälän luihistunein sormin vai pistimen avulla - vai kenties räjähteen hajoittamana? Ainakin Jim juotuu kasvamaan aikuiseksi hyvin nopeasti.

Ballard esittelee usein japanilaisten ja liittoutuneiden käyttämää sotakalustoa, siis lähinnä ilmavoimia. Siviileihin kirjailija suhtautuu Jimin kautta suurella mielenkiinnolla. Sodan runtelema kaupunki ja sen lähiö ovatkin erinomaisia paikkoja tutkia siviilien elämää, eikä aina ole selvää kuka on sotilas ja kuka on "laina vaatteissa". Vaikka sodan ja ihmisen raakuus pysäyttää tässäkin kirjassa useaan otteeseen, niin silti kirja on kirjoitettu melko kepeällä ja dokumentoivalla kynällä. Itse asiassa kirja muistuttaa paljolti J. M. Coetzeen kirjaa Michael K:n elämä, joka sijoittui samoihin aikoihin - mutta Etelä-Afrikkaan. Kirjoitusasussaan Auringon valtakunta ja J. G. Ballard onnistuu säilyttämään tietynlaisen poikamaisuuden, kuten sopiikin odottaa. Aivan viihdyttävää luettavaa ja rankasta sisällöstään huolimatta melko helppoa.

Mariano Azuela - Tulta alhaalta

Suomentanut: Matti Rossi

Sivumäärä: 137

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Unohtumattomia ihmiskohtaloita. Mariano Azuela (1873-1952) oli meksikolainen lääkäri ja kirjailija. Hän on maailmalla yksi tunnetuimpia Meksikon sisällissodan kuvaajia, mutta Suomessa ehkäpä hieman tuntemattomampi. Kirjailija on saanut joitakin kansallisia tunnustuksia ja näin ollen häntä voi pitää kansalliskirjailijana. Päätin siis lukea Tulta alhaalta joka löytyy omasta kirjahyllystä.

Tulta alhaalta on oivallinen kertomus Meksikon sisällisodasta ja sen ihmiskohtaloista. Teksteissä yhdistyy luontevasti fakta ja fiktio, muodostaen näistä taidokkaan ja mielenkiintoisen kudelman. Vaikka tarina on monilta osin aika karkeakin, yhdistyy niihin useita herkempiä ja vivahteikkaampia juonteita. Azuela tutustuttaa lukijansa useisiin persoonallisiin henkilöihin, jotka elävät uskottavasti sodan käänteissä ja antavat vaikuttavan panoksen tarinaan. Jos Demetrio Macias on lukutaidoton mutta urhoollinen taistelija, niin vastapainoksi Camilla on viaton ja viehättävä maalaistyttö. Kuinka sitten Helmikana kaikessa kataluudessaan muodostaa oman pienen tragedian. Ainakin itse viihdyin Azuelan kirjan parissa ja uskon että moni lukija pitää hänen maanläheisestä, mutta värikkäästä tyylistään. 

Seuraavassa lyhyt katkelma jossa yhdistyy Aazuelalle tyypillinen nopeasti vaihtuva karkea, mutta aistikas tyyli(näissä säihke ja tuhru yhdistyvät).

"Demetrio Maciasille maistuu Jaliscon kirkas tequila mutta ei samppanja, joka kuohuu ja kuplii kattokruunujen kimaltelevassa loisteessa.

Ravintolan pöydissä istuu mullan ja savun likaamia hikisiä miehiä joilla on julma parta ja pörröinen hiuskuontalo ja vaatteina törkyiset risat."

Azuela: Tulta alhaalta s.72

Vaikka Tulta alhaalta ei ole pituudessaan päätä huimaava, on se silti sisällöltään mielestäni täysimittainen romaani. Azuela ei viipyile suuresti ohikiitävissä hetkissä, vaan lataa täydeltä laidalta konstailematta ja kovaa. Kirja on oivallinen hetki tutustua meksikolaiseen kirjallisuuteen, jos ei siihen ole vielä tehnyt tuttavuutta. Itse pidin kirjasta kovasti.

Mika Waltari - Turms, kuolematon

Kirjailija: Mika Waltari

Sivumäärä: 681

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 16.painos - 2005

 

Linnun luut johtavat aina länteen. Päätin viimein lukea tämänkin Mika Waltarin kirjan, jonka nyt vaimoni on haasteeksi laittanut. Turms, kuolematon kuuluu kirjailijan myöhäisempään tuotantoon ja ajoittuu 50-luvun puoliväliin. Arvatenkin tämä on luetuimpia kirjoja ja varmasti tästä bloggauksiakin löytyy, mutta kaipa tästä voi oman näkökulman esittää. Kirja kuuluu tähän Waltarin historiallisten romaanien sarjaan, jonka avasi heti sotien jälkeen Sinuhe egyptiläinen ja joka päätty Ihmiskunnan vihollisiin vuonna 1964. Tietysti tämän jälkeen ilmestyi vielä Nuori Johannes 1981, joka oli postuumijulkaisu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat n. vuosien 520-450 ennen ajanlaskun alkua. Tapahtumien minä-muodossa kertova henkilö on joonialainen Turms, joka saa tarinan edetessä useitakin nimiä ja titteleitä. Tässä myrskyisässä ja vaihtelevassa tarinassa seikkailaan Välimeren alueella ja käydään läpi taisteluita ja tutustutaan erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin.  Alkupuolelta tarina edistyy selkeästi ja verkkaisesti, mutta loppua kohti lisääntyy mystisemmät ja jopa hengellisen sävyiset juonteet. Turms oppii käyttämään itsessään piileviä taikakeinoja, jotka muistuttavat lähinnä raamatun ihmetekoja.

Vaikka kirja on viihdyttävä ja etenee seikkailunomaisesti, niin mielestäni se tarjoaa myös paljon kulttuuritietoa ja ylipäänsä tietoa ihmisten ja kansojen liikkeistä. Keskeisessä asemassa ovat taloudelliset kuviot(kulta ja hopea), sodat ja varustautumiset - unohtamatta laivoja, aseita, kaupunkien puolustustapoja ja varusteita.

Kuitenkin kaiken tämän ohessa vallitsevana teemana on naisen viekkaus ja toisaalta miehen sinisilmäisyys. Waltari onnistuu jopa demonisoimaan tarinan naispäähenkilö Arsinoen. Nainen on mestari manipuloimaan ja kietomaan miehet pikkusormen ympärille. Arsinoehan tulee raskaaksi suunnilleen kaikille muille paitsi Turmsille

Miehet ovat sen sijaan kautta linjan karskeimmasta päästä, jos sitten ehkä mieleltään haavoittuvaisempia - tässä yhteydessä on pakko mainita sotaisat sankarit Dorieus ja Dionysios. Mielenkiintoinen sivuhenkilö liikemies Xenodotos antaa kuvan oman aikansa homoseksuaalista miehestä ja hänet kuvataan kirjassa neutraaliin sävyyn, jopa hieman myönteisestikin. Xenodotos vaikuttaakin pystyvältä ja ovelalta mieheltä, eikä hän ole ensimmäisenä henkeänsä heittämässä.

Vaikka Turms ei kaikilta osin ole läheskään täydellinen eikä sitä lukijana mitenkään edes odota, hän osoittautuu poikkeukselliseksi ja ainutlaatuiseksi sankariksi. Hän ei ole vahvin eikä älykkäin ja vaikka hän on  heikkona naisiin(ei pelkästään huono puoli), niin silti hän on jollain tavalla suvereeni ja potentti. Kirjaa ei kannata enempää alkaa paljastella tai referoida, kannattaa itse lukea jos ei ole vielä sitä ehtinyt tekemään.

Waltarin Turms, kuolematon on suomalainen klassikkokirja, joka ei tuottanut pettymystä millään saralla. Vaikka näitä kaikkia hänen kirjojaan on enemmän tai vähemmän kehuttu, niin täytyy myöntää että tämäkin on maineensa ansainnut. Näissä seikkailuissa esiintyy aina vahvoja ja persoonallisia henkilöitä, jotka ovat kuitenkin haavoittuvaisia ja inhimillisiä. Ilmankos näihin pystyy lukijakin samaistumaan. Ja koska lukeminenkin on helppoa  alkaa rakastaa mielikuvituksellista ja kuvailevaa Waltarin tarinointia. Mielestäni tämäkin oli taas muistutus siitä, että Mika Waltari on yksi tärkeimmistä ja pidetyimmistä suomalaisista kirjailijoista.