sunnuntai 31. elokuuta 2014

Mario Vargas Llosa - Tuhma tyttö

Suomentanut: Sulamit Hirvas
Sivumäärä: 420
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 2.painos - 2010


Menneisyyden haamut ilmestyvät vääjäämättä. Mario Vargas Llosa (s. 1936) on perulainen kirjailija ja poliitikko, joka on saanut useita merkittäviä tunnustuksia. Tärkein näistä lienee Nobelin kirjallisuuspalkinto, jonka hän sai vuonna 2010. Kirjailija oli uransa alussa vasemmistolainen, mutta käänsi kelkkansa muutamista raskauttavista syistä. Llosan tuotanto on varsin laaja ja sitä on suomennettu melko paljon (ainakin toistakymmentä kirjaa). Päätin lukea hyllystäni löytyvän kirjan Tuhma tyttö, joka onkin kirjailijan toiseksi uusin suomennos. Löysin kirjan eräästä Pelastusarmeijan myymälästä parin euron hinnalla. Hyllyssäni odottaa vielä Maytan tarina ja Maailanlopun sota.

Tuhma tyttö on merkillisen hyvä tarina Ricardosta ja hänen nuoruuden rakkaudestaan Lilystä. Tässä epätasapainoisessa "rakkaussuhteessa" on monenlaisia juonteita mm. hyväksikäytöstä, riippuvuudesta ja anteeksiannosta. Ricardo kohtaa Lilyn nuorten karkeloissa, mutta pian paljastuu että tyttö ei ole se joksi hän itseään väittää. Lily ja hänen siskonsa Lucy katoavatkin pian jälkiä jättämättä ja vaikuttaakin siltä, että orastava suhde saa äkillisen lopun. Ricardo muuttaa pian Eurooppaan ja alkaa työskennellä tulkkina ja kielenkääntäjänä Unescon alaisuudessa. Hän ei uskalla alkaa ystäviensä tavoin Perun vastarintaliikkeeseen terroristiksi, vaan toteuttaa pitkäaikaista haavetta unelmien Pariisissa.

Pikkuhiljaa Lily alkaa kuitenkin ilmestyä Ricardon elämään, milloin milläkin nimellä ja missäkin roolissa. Ricardo ei pysty vastustamaan naista ja tästä tuleekin koko kirjan kattava kissa- ja hiirileikki rakkauden kustannuksella. Tässä pirullisessa rallissa on lähes yliluonnollisia piirteitä, kuinka nainen löytää aina Ricardon ja päin vastoin. Vaikka Ricardo on tavallaan määrätietoinen ihminen, niin siitä huolimatta hän sortuu aina kerta toisensa jälkeen tähän aavemaiseen naiseen. Koko lysti tulee olemaan kallista niin henkisesti kuin taloudellisestikin, eikä tämä ole omiaan nuorentamaan miehen alati rupsahtavaa habitusta. Tarina on siis osoitus myös siitä, ettei ihminen aina opi virheistään - varsinkaan jos on loputtoman rakastunut.

Vuodet ja vuosikymmenet vierivät, muoti ja ilmapiiri maailmalla muuttuu. Kirjailija Llosa kuvailee maailman menoa ja Perun poliittista tilannetta mielenkiintoisella tavalla, joka on omiaan koukuttamaan lukijansa. Toisaalta myös nämä ihmissuhdekuviot ovat omaleimaisia ja niissä on havaittavissa häivähdys maagista realismiakin, joka lienee Latinalaisessa Amerikassa yksi tärkeimpiä tyylilajeja. Kirjoitustyyli on sinällään helppoa lukea ja onnistuin jopa unohtamaan että teos on kaunokirjallisuutta, eikä (pelkästään) mitään draamallista seikkailukirjallisuutta. Vaikka teksteissä kerrotaan autenttisesti ympäristöstä ja maisemista, niin silti painopiste on mielestäni ihmisissä ja heidän suhteissaan. Vaikka odotin että tarina olisi ylistys liberaalisuutta kohtaan, jää itselleni aika neutraali käsitys - ehkä jopa hieman moralisoivakin.

Suurimman panoksen Llosa antaa ehkäpä näihin erotiikkaa pursuileviin tilannekohtauksiin, jossa varsin häpeilemättömästi mutta kuitenkin laatu säilyttäen kerrotaan sukupuolisesta kanssakäymisestä. Myönnettäköön että hetkittäin kuljetaan siinä rajoilla. Kirjailija onnistuu kauneuden lisäksi kuvailemaan myös rumuutta, joka taas kerran lisääntyy vääjäämättä kun ihmiset keräävät itselleen ikävuosia. Eikä näitä tarinassa esiintyviä äärimmäisiä (jopa kieroutuneita) seksuaalisuuden muotoja voi hyvällä tahdollakaan pitää esteettisyyden huipentumana. Kirja on hyvin kirjoitettu ja saa varauksettomat kehut ja kiitokset. Suosittelen täysi-ikäisille lukijoille varauksetta

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Saul Bellow - Yhä useamman sydän pettää

Suomentanut: Jukka Kemppinen
Sivumäärä: 347
Kustantaja: Tammi
Painos ja vuosi: 1.painos - 1987



Yli hilseen vilisevää omituista komediaa. Tartun todella harvoin näin omituiseen kirjaan. Saul Bellow oli Amerikan siirtolainen ja kirjailija, joka sai vuonna 1976 tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Toisaalta hän on saanut myös Amerikassa arvosettun Pulizer-palkinnon vuonna 1976 teoksellaan Humbold's Gift. Bellow oli juuriltaan Venäjän juutalainen, vaikka ei tätä useinkaan pitänyt merkittävänä asiana. Hänellä oli vankka yliopisto tausta mm. sosiologiasta ja hänen ensimmäinen kirjansa The Victim julkaistiin vuonna 1947. Päätin lukea tämän hyllyssäni jo pitkään levänneen keltaisenkirjaston kirjan Yhä usemmen sydän pettää. Täytyy myöntää että odotukset olivat korkealla.

Yhä usemman sydän pettää on tragikoominen tarina Kenneth Trachtenbergistä ja hänen enostaan Benn Craderista. Kenneth on nuori mies joka on päässyt keittiön kautta opiskelemaan yliopistoon, koska hänen enollaan Bennillä on siellä professuuri. Benn on hyvin omituinen ja lukenut mies, joka on syventynyt kasvitieteeseen. Botaniikan spesialiteetti on kuljettanut häntä ympäri maailmaa - seikkailusta seikkailuun. Kenneth kertoo lämpimästi (jopa turhankin lämpimästi) asioita Bennistä, ja nämä tarinat eivät ole lasten juttuja. Useissa kohdin palataan Bennin kurjaan ja jopa epäilyttävään lapsuuteen ja nuoruuteen. Kuinka enosta kehittyi häntäheikki, mutta sisarenpojasta tuli nyhverö. Näitä enon sytytyksiä käydään testaamassa esim. japanilaisessa pornoluolassa, joka osoittautuu hienotunteiselle Bennille liian kovaksi palaksi. Toisaalta Kenneth on sotkenut asiansa (ilmeisesti) ainoassa naissuhteessaan siinä määrin, että on joutunut aisan kannattajaksi ja ikuiseksi surkailijaksi. Pystyykö Kenneth voimaantumaan ja näyttämään närhen munat, sen jätän lukijan pääteltäväksi.

Kirja on uskomattoman puuduttava ja mielestäni huonon puoleinen. Toisaalta joku pitää äidistä ja joku tyttärestä - itse en pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Teksti ja tarina on jotenkin epämääräisen rikkonaista ja jokin sitä ylläpitävä punainen lanka puuttui lähes kokonaan. Tokihan kirjassa vilisee triviatietoakin ja kaikenlaisia filosofisia ja jopa poliittisia pohdintoja. Itseäni vaivasi tämä ei niin toimiva Stand up tyylinen monologi, joka kulki satunnaisten kohtaamisten ja tilannetapausten lomassa. Näissä Kennethin selostuksissa on jopa seksuaalinen sävy, varsinkin kun hän ylistää enoaan ja käy pyllistämässä erään lääkäriystävänsä eturauhastieteellisessä kokeessa.

Tämä Yhä useamman sydän pettää saattaa olla viimeinen Saul Bellowin kirja minka aion lukea. Ehkä pystyn sen verran venymään, että luen jonkin hänen varhaisemmista kirjoistaan. Muutaman illan kamppailu unta vastaan on päättynyt ja yksi kirjallinen etappi saavutettu. Kesken en aijo jättää mitään.

perjantai 22. elokuuta 2014

Antti Hyry - Uuni

Kirjailija: Antti Hyry
Sivumäärä: 400
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 7.painos - 2009



Pikkutarkasti jokainen nippeli ja nappeli. Antti Hyry on Kuivaniemeltä kotoisin oleva kirjailija, jonka tuotannosta olemme saaneet nauttia jo yli puolivuosisataa. Hänen tuotantonsa on jopa niin palkittua, että hän lienee saanut jokaisen tärkeämmän valtakunnallisen kirjallisuuspalkinnon - osan moneen kertaan. Tämä sympaattinen kirjailija ei ole turhia paistatellut otsikoissa ja muutenkin harvakseltaan julkaissut. Hyry on jo ikämiessarjassa, mutta tämä ei ole vaikuttanut ainakaan negatiivisesti hänen tuotantoonsa. Päätin lukea tämän omasta hyllystäni löytyvän Finladia-palkinnon saaneen Uunin, joka onkin toistaiseksi hänen viimeinen kirjansa.

Vanhempi pariskunta Hanna ja Pietari ovat muuttaneet takaisin pohjoiseen, Pietarin synnyisijoille Perämeren rantaan. Pietari päättää ottaa urakakseen leivinuunin muuraamisen ja siinä riittääkin työtä, koska miltei kaikki suuret uunit on aikojen saatossa purettu kylältä. Malleja on kuitenkin pari säilynyt ja niistä kelpaa ottaa mittoja. Uunin muuraamisessa on useita eri työvaiheita ja se osoittautuukin varsinaiseksi käytännön insinöörityöksi. Kaikenlaista tarviketta ja työkalua tarvitaan, niinpä myös paikalliset rautakaupat ja niiden myyjät tulevat tutuksi. Urakassa kuluu pari kesää ja siinä ohessa lukija saa tutustua vanhan pariskunnan elämänpiiriin. Heillä on lapsia ja lapsenlapsia, jotka niin ikään saapuvat vanhusten luo kesän viettoon. Koska Pietari ja Hanna ovat säilyneet terveenä, luonnistuu heiltä askareet kiitettävästi - vaikkakin usein joutuu ns. päivänokoset ottamaan. Tarina on myös kertomus vanhenevasta avioparista, jotka tarvitsevat toisiaan - eikä Pietari osaa kuvitella elämää ilman puolisoaan. Kaikenlaisia asioita odotellaan ja nämä asiat muodostuvat pienistä mutta tärkeistä jutuista, jotka muodostavat suuremman ja aina vain tärkeämmän kokonaisuuden. Niinpä tarinassa on myös haikeitakin sävyjä, jotka viittaavat elämän ehtoopuoleen.

Uunin muuraaminen eteneekin rauhallisesti ja vääjämäättä kohti valmista lopputulosta. Kuitenkin välissä pitää ottaa tuumaustaukoja ja käydä vaikkapa marjassa. Näillä retkillä Pietari maistelee erilaisia eväitä ja muistelee vanhoja aikoja, jotka nämäkin kuvataan viimeisen päälle ja pikkutarkasti "makustellen". Lopulta lukija on oppinut paljon uunin rakentamisesta (pienintä teknistä yksityiskohtaa myöten), marjastuksesta ja ekäpä myös leivän paistosta. 

Kuinka ollakkaan Pietari ja Hanna lähtevät myös uskonveljien ja sisarten kanssa linja-autolla kiertoajelulle Pohjoisruotsiin, jossa tutustuvat urkuteknologiaan ja niiden rakentamisen historiaan. He tutustuvat muun muassa Piteån ja Luulajan kirkkoihin ja urkuihin. Tämän lisäksi he käyvät tutustumassa urkujen kunnostamiseen ja rakentamiseen tehtaalla, joka lienee ainutlaatuinen Pohjoismaissa. Lopuksi toisena reissupäivänä käydään tutustumassa Matarengin kirkkoon ja siellä kuunnellaan jumalan palvelus, jossa soitetaan harvinaisilla renesanssiuruilla. Matkan tulkkina toimii kainuunkyläläinen ja hyvin persoonallinen Pauli, joka kertoo asiaa ja välissä asian vierestä. Pietari hauskuuttaa ja keventää harrasta tunnelmaa sopivasti, kuitenkin hillitysti ja asialinjoilla. Tässä yhteydessä lukijalle selviää paljon asiaa muun muassa sikäläisten seurakuntien historiasta ja kirkonmiehistä. Itselleni tämä osio on jo sikäli vaikuttava, koska kirjailija on selvästi pitänyt tärkeänä kertoa retkestä Torniojokivarteen.


Kuvassa Matarengin kellotapuli, jonka oven yläpuolella olevia hyvin säilyneitä maalauksia ehätti Pietari retkellään kummastelemaan. Kuvan olen itse ottanut kesällä 2010.


Antti Hyryn kerronta on niukka sanaista - lauseet ovat lyhyitä ja helpporakenteisia. Näitä lukiessa mieli täytyy hiljaisesta kunnioituksesta vanhempia sukupolvia kohtaan (myös jo menneitä). Tarinan kerronta on havainnoivaa ja toteavaa, näin ollen se on hieman jopa valmiiksi pureskeltua. Uunin juoni on pitkälti tavallisen ihmisen elämän seuraamista, kuinka paljon pienet asiat rikastuttavat elämää ja toisaalta tekevät siitä jollain tavalla rajallista. Kuinka kaikki on kuitenkin yksilöllistä ja erityistä, jokainen asia ja elämä. Kaiken kaikkiaan lämminhenkistä tarinointia, jonka ei pitäisi ketään järkyttää - saati loukata. Yllättävän vähän tekstistä paljastuu kirjoittajansa uskonnollisuus, vaikka näinkinhän voisi olla. Kaiken kruunaa tämä urakkaa viimeistelevä  "poikaporukka", jonka keski-ikä on reilusti yli 70 vuotta. Kirja on helmi suomalaisessa ja peräpohjalaisessa kirjallisuudessa. En oikein tiedä lukijakuntaa jolle kirja ei soveltuisi. Itseänikin tämä "Ruotsinlapinreissu" hieman lohdutti, koska en päässyt tälle kesälle Bodeniin.


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Stephen King - 22.11.63

Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 869
kustantaja: Tammi
Painos ja vuosi:1.painos - 2013


Anteeksi... mutta olemmeko tavanneet joskus aikaisemmin? Stephen King on epäilemättä nykyajan merkittävimpiä kauhukirjailijoita. Hänen kirjansa ovat myyneet huimasti ympäri  maailmaa ja ne ovat helposti ymmärrettävää kirjallisuutta. Vaikka pääsääntöisesti King kirjoittaa kauhukirjoja, löytyy joukosta myös tällaisia hieman "outojakin" lintuja. Päätin siis lukea tämän melko uuden suomennoksen 22.11.63, joka sijoittuu lähinnä Scifi-genreen. Kirja on uuvuttavan paksu ja aika kookas muutenkin, joten savottaa rittää.

Tarinan päähenkilö on hiljattain eronnut opettaja Jake Epping, joka saa kuulla ystävältään merkillisestä paikasta kioskin ruokavarastossa. Paikasta joka ristitään "kaninkoloksi" pääsee matkustamaa ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1958. Tämä kirvoittaa Jaken mieltä siinä määrin, että hän päättää yrittää muuttaa historian kulkua. Tämä osoittautuu kuitenkin vaikeaksi tehtäväksi ja koska historia ei haluaisi muuttua, riittää vastusta jos minkäkinlaista. Kaninkolosta palaaminen ja sinne uudelleen meno nollaa aikamatkustajan itse tekemät muutokset, jättäen kuitenkin jotain sakaksi kutsuttua aika-avaruuteen. King ei tietenkään kuvaile aikamatkailun teknistä puolta juuri lainkaan, joka on tietysti ymmärrettävää jo lukijan kannalta(tuskin monikaan jaksaa miettiä saati ymmärtää aikamatkailun tieteellistä puolta). Epping tutustuu lukuisiin ihmisiin ja puuttuu heidän kohtaloihinsa, huomaten pian näiden tekojen tuhoisuuden. Asioiden ja historian pitää kulkea omaa rataansa. Näiden perhosvaikutusten määrää tuskin yhdessä kirjassa pystyisi kertomaan, mutta mukavasti ainakin itse sain pähkinänkuoressa idean ymmärrettyä.

Tarinassa kirjailija ei sorru suuremmin politikoimaan joka on sinänsä hyvä asia. Sen sijaan King kuvailee oivallisesti yhteiskunnallisia ongelmia 50- ja 60-luvuilla ja hänen kynästään välittyykin mielenkiintoinen ja monipuolinen kuvaus Yhdysvaltojen lähihistoriasta. Tämäkin tieteiskirjallinen tuotos tukee käsitystäni Kingin monipuolisuudesta ja lahjakkuudetsa kirjoittaa ymmärrettäviä ja viihdyttäviä tarinoita. Usein tarttuessani Kingin kirjoihin tulee samanlainen odottava tunnelma kuin Bon Jovia kuunnellessa - olenkohan kuullut tämän joskus ennenkin? Vaikka formaatti on usein samanlainen, niin silti näitä jaksaa lukea vuodesta toiseen.

Uskon että tästäkin kirjasta tehdään joskus vielä elokuva, joka on luultavasti paljon huonompi. Tunnelma näissä teksteissä on sen verran mielikuvitusta kannustava, ettei näistä parempaa filmaamalla saa. Jollain tasolla Kingin tekstiä leimaa ehkä tietynlainen neutraalisuus, joka antaa omalla tavallaan persoonattoman kuvan. Toisaalta hänen teksteistään näkyy lukeneisuus monin tavoin, esimerkiksi hänen antaessaan vihjeitä kirjallisuuden tuntemuksestaan. Tähänkin aiheeseen Stephen King oli tehnyt taustatyön hyvin ja ilmi selvästi hän hyödynsi myös lapsuuden muistoja. Kirja ei ole hänen parhain teoksensa, mutta kallistuu reilusti parempaan puoliskoon tuotannosta. Jos tekstin määrää supistaisi ja sisältöä stilisoisi hyvin ja valikoidusti noin 200 sivua, olisi kirja jopa Kingin top kolmosessa.

perjantai 15. elokuuta 2014

Henning Mankell - Syvyys

Suomentanut: Laura Jänisniemi
Sivumäärä: 396
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 2005


Kun Ruotsi valmistautuu ensimmäiseen maailmansotaan. Afrikkassa osan vuodesta nykyisin asuva dekkarikirjailija Henning Mankell tarttuu näköjään myös hänelle vieraampiinkin aiheisiin, kuten tässä ruotsiksi vuonna 2004 ilmestyneesä kirjassa Syvyys. Olen lukenut jo varsin paljon Mankellin kirjoja ja olen alkanut niihn tavallaan kyllästymään, vaikkakin itselläni on kaikesta päätellen niihin jonkinlainen viha ja rakkaussuhde. Hänen "suorasukainen" tyylinsä on ainakin itseäni alkanut ärsyttää. Mankell on kuitenkin yksi parhaiten myyneistä ruotsalaiskirjailijoista täällä Suomessa, joten kaupallisessa mielessä häntä lienee turha vähätellä.

Syvyys kertoo ruotsalaisesta meriupseeri Lars Tobiasson-Swartmanista (kauhea nimihirviö), joka palvelee Ruotsin merivoimissa ensimmäisen maailmansodan (johon Ruotsi ei osallistunut) alla ja sen aikana. Lars on turvallisesti naimisissa, mutta perheen lisäys on antanut odottaa itseään. Kaikki hänen urallaan tuntuu olevan reilassa ja hän on mies parhaasta päästä. Lars saa pestin merensyvyyden tarkistusmittauksiin Ruotsin saaristomerelle, johon hän lähtee tykkivenemiehistöineen. Ilmeisesti hänen pään sisältönsä ei ole aivan kunnossa tai ainakin siellä on paljon käsittelemättömiä tunneasioita, jotka alkavat torpata hänen nousukiitoaan. Ongelma saa ainakin aluksi hänen kauan sitten kuolleen isän kasvot ja Larsin hermot tuntuvat reistailevan lisääntyvässä määrin. Lisäksi Larsia raivostuttaa hänen tuntemansa alemmuus vaimonsa hienostosukua kohtaan, jota muistutellan aina kiusallisilla ja pitkästyttävillä vuotuisilla "perheillallisilla". Lopulta pitääkin miettiä onko vaimo alun alkaenkaan sopiva?

Ongelmien kulminaatiopiste lienee eräällä luodolla tapahtuva kohtaaminen nuoren leskirouvan kanssa, josta käynnistyy jopa harhaisuuteen ulottuva valheiden ja luotujen kuvitelmien leikki. Tässäkin tarinassa Mankell osaa mässäillä ihmisten heikkouksilla ja kypsymättömyydellä, ja kuinka yllättävästi tähän(kin) rooliin istuu mies miehekkäässä ja kunniallisessa ammatissa. Lukijalle jää kivasti aikaa lukea siitä kuinka alas tullaan kovalla ropinalla. Tarinan naiset ovat vaihtelevassa määrin vahvoja ja itsenäisiä, mikä on näissä Mankellin kirjoissa jo tuttu tavaramerkki. Upseerissa kussakin on paljon vikoja, joita ruvetaankin eräässä käänteessä ruotimaan oikein olan takaa. Kenellä vika päässä ja kenellä fysiikassa. Kiintiö juoppokin tarinasta löytyy, mutta yllättäen hän ei ollut suomalainen.

Itse tarina joka pitkälti keskittyy miehisiin kuvioihin on jotenkin Mankellille vieras, tai ainakin itselleni jää lukiessa sellainen tunne. Toisaalta hänen draaman kehittelyn taito on kieltämättä hyvä, joskin läpeensä asenteellinen ja jopa paasavan sävyinen. Hetkittäin teksti vaikutta jopa vimmaiselta, ikään kuin hän olisi itse joutunut juonen petoksen kohteeksi. Syvyydessä tarjotaan jonkinverran nippelitietoa merentutkimuksessa kätettävästä tekniikasta ja asioista, jotka on tosin helposti saatavissa netistä tai tietokirjallisuudesta. Teksti on sen verran löysää ja helppolukuista, että kirjan ehättää lukea parissa illassa. Kirja on kaiketi pohjimmiltaan rakkausromaani. Jostakin syystä nämä Mankellin draamalliset kirjat saavat nykyisin itseni pahalle tuulelle, pitäisi ilmeisesti lukea useamminkin. Kaikessa subjektiivisuudessaan odotettua Henning Mankellia.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Aleksandr Fadejev - Tuho

Sivumäärä: 241
Suomentanut: Ulla-Liisa Heino
Kustantaja: Kansankulttuuri Oy
Painos ja vuosi: 1.painos(uusi käännös) - 1977


Kun kaikki höttö riisutaan ympäriltä niin jäljelle jää vain olennainen, eli tarina. Neuvostoliiton ajan kirjallisuutta ei nykypäivinä vilise uudelleen painettuna kirjakauppojen hyllyillä. Tämän kyseisen kirjan löysin erään oululaisen divarin kellarista, ja näitähän sai tunkea muovipussiin vitosella niin paljon kuin mahtui. Koska olen itse kiinnostunut myös neuvostoajan kirjallisuudesta, olen kartuttanut hyllyäni säännöllisesti. Aleksandr Fadejev on yksi tärkeimmistä neuvostoliittolaisista kirjailijoista ja hänen kirjansa ovatkin ensimmäisiä ja merkittävimpiä sosialistisen realismin merkkiteoksia. Tuho on ilmestynyt suomeksi jo kahdesti aiemmin, nimillä Taigan sissit ja (NL:ssa nimellä) yhdeksäntoista. Kirjailija Fadejev (Aleksandrovits) palveli maatansa lukuisissa eri tehtävissä ja kuului ns. Stalinin hyväksymiin ja suosimiin kirjailijoihin. Hänen elämänsä päättyi ennen aikojaan oman käden kautta vuonna 1956, hänen olessa vasta 55-vuotias.

Kirjan alussa on Aleksandr Fadejevista kääntäjän laatima muutaman sivun mittainen esittely. Tämän jälkeen on vielä Ilja Ehrenburgin aiemmin julkaisematonta tekstiä koskien kirjailijaa, jossa valotetaan lähinnä hänen poliittista ja kirjallista uraansa. Näissä teksteissä kirjailijasta saa melko ristiriitaisen kuvan. Ilmeisesti hän on ollut luonteeltaan hyvin ailahteleva ja tuurilla käyvä persoona.

Tuho on melko hienovireisesti kirjoitettu tarina partisaaneista kansalaissodassa Neuvostoliiton alkuaikoina. Lukijalle avautuu mielenkiintoinen ja jopa jossain mielessä lämminhenkinen kuva tavallisista ihmisistä muutosta huokuvassa massa, jossa jokainen päivä oli taistelua elämästä. Jos ylipäätään sodan jaloissa pyöriminen on tavallinen olotila, niin tässä kirjassa pystytään välittämään rehellinen ja riisuttu kuva ihmisestä. Kuinka siviilit elävät partisaanijoukkojen liepeillä ja kykenevät selviämään päivästä toiseen, ja kuinka itse partisaanit elävät. Itse kiinnitin huomiota partisaanien epäjärjestykseen ja hulinointiin, eipä sillä he olivatkin lähinnä järjestäytymättömiä sissejä. Partisaanit ottivat kaukana idässä yhteen rähisevien kasakoiden ja japanilaisten kanssa, (tarinassa) vaihtelevalla menestyksellä.
Fadejev pyrkii tuomaan esille kuitenkin kaikessa tietynlaista kollektiivisuutta, joka olikin sosialismin yksi kantavia voimia. Kun kollektiivinen kansallistunto häviää, onkin järjestelmä helppo hajoittaa sisältäpäin. Ihannevaltiossa kaikki puhaltaa yhteen hiileen ja kaikilla on yhteinen päämäärä - rauha ja suunnitelmatalous. Tämä lienee lähinnä utopiaa - sen sijaan sosialistisessa realismissa todellisuutta ja ihanne. 

Tarinassa on lukuisia voimakkaita hahmoja vahvuuksineen ja heikkouksineen. Onkin mielenkiintoista kuinka hahmojen inhimillistämisen myötä niiden uskottavuus on aivan toista luokkaa, varsinkin kun kuvailuun nähdään vaivaa ja käytetään aikaa. Esimerkiksi Morozkan hahmosta kehkeytyy ja hioutuu rohkea taistelija vailla vertaa, kun taas Levinson päällikön roolissa tasaisesti heikkenee ja osoittaa jopa luhistumisen merkkejä. Toisaalta joku koira ei pääse karvoistaan, vaan on kuin Metsik joka ei kasva ulos pelostaan. Tarinassa todellinen epäluottamus kohdistuu kuitenkin naisen hahmoon ja tätä edustaa Morozkan vaimo Varja, joka ei eläessään kykene edes laillisena vaimona olemaan suhteessaan luotettava. Toisaalta tätä lieventää erilaiset miehessä piilevät puutteet ja heikkoudet, jotka eivät sillä saralla osoita paranemisen merkkejä.

Fadejev kuvailee luontoa ja sen kauneutta ja rauhallisuutta useissa kohdissa, miltei kaiken aikaa lukuisin vertauskuvallisin sanoin. Itselleni tuli jopa karikatyyrisiä mielikuvia korpien, taigojen ja suomaiden ainutlaatuisuudesta. Kaikessa lyyrisyydessään kirja onkin siis tähän mennessä lukemistani kirjoista sikäli erityisin, jopa ainutlaatuinen. Tapahtumat taipuvat useita kanavia tunnetasolla, jota syvennetään aina kulloisenkin henkilön kokemuksen kautta(miltä hänestä tuntui tai mitä hän näki). Ehkä tässä piilee tietynlainen neuvostokirjallinen sentimentaalisuus, joka on kuin harhaisuuden miina johon lukija avarimielisyydessään ja sinisilmäisyydessään astuu - silti vahingoittumatta. Tuolloinhan taidetta käytettiin (erityisesti) myös Neuvostoliitossa valistustyöhön ja propagandaan.

"Fadejev lienee ollut ensimmäinen, joka 20-luvun neuvostokirjallisuudessa pystyi näin syvällisesti ja täydellisesti esittämään bolsevikin moraalisen olemuksen ja uuden ihmisen moraalisen olemuksen." Ulla-Liisa Heino s. 7


Kirjailija Aleksandr Fadejev (määrätietoisena) kirjan takakannessa.

Vaikka Tuho käsitteleekin sotaa, niin jälleen kerran on pakko sanoa ettei se ole kirjan päälimmäiseksi nouseva teema. Pikemminkin teksteissä käsitellään ihmisluontoa ja sen potentiaalia, tai potentiaalittomuutta. Merkille pantavaa tyylillisesti on pitkien ja lyhyiden lauseiden vuorottelu, joissa myös sisältö vaihtelee melko monimutkaisesta yksinkertaiseen. En osaa sanoa onko sosialistinen realismi unohdettu taiteen laji, mutta lukemastani päätellen sen ei sitä pitäisi olla. Tuohon voisi laittaa lukuisiakin puoltavia seikkoja, jotka pistävät ihmisen ajattelemaan. Itselläni ei ole vielä vankkaa tuntemusta lajiin, mutta muutamia kirjoja olen lukenut. Hyllyssänikin lepää Platonovia, Solohovia, Polevoita yms. joita toki joskus aion lukea. En ole kovin poliittinen ihminen, joten sosialismia sinällään en viitsi (eikä tarvitse) lähteä arvioimaan. Sen sijaan Tuho on hyvä ja ajatuksia kirvoittava kirja, joka kannattaa lukea.

tiistai 12. elokuuta 2014

Heinrich Böll - Katharina Blumin menetetty maine

Suomentanut: Kai Kaila
Sivumäärä: 127
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1975



Voi voi tuota paljon parjattua lehdistöä. Kipakkasanaisena yhteiskuntakriitikkona Heinrich Böll seurasi aikaansa ja pyrki takertumaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Ilmiselvästi Böll hallitsi satiirin ja sarkasmin kaltaisen huumorin ja tyylin, koska tämä toimittajahengessä kirjoitettu Katharina Blumin menetetty maine osuu pilkkaansa ja kovaa. Olen itsekin miettinyt nykymediaa ja sen luotettavuutta. Jos seuraa esimerkiksi  lukuisia nimeltämainitsemattomia verkkojulkaisuja, niin juttujen taso ei päätä huimaa. Toisaalta lehdistön kannattaa kirjoittaa niin kauan kun yleisö lukee ja maksaa. Niin sanottu kohujuttu myy aina, niin tänään kuin tuolloin 70-luvulla. 

Heti aluksi haluaisin kuitenkin kommentoida kirjan ulkoasua, joka on mielestäni harhaan johtava. Itse olisin ajatellut että kirja voisi olla jonkun suomalaisen naiskirjailijan draama tai rakkauskertomus. 

Tarinassa nuori nainen joutuu rikosepäillyksi ja lehdistö otta homman huostaan ennen aikojansa. Katherine Blumista tehdään lehdistössä mustamaalaava kuva ja tällä mässäillään useissa liitteissä. Häntä epäillään rikollisen suojelemisesta ja muutenkin alhaisesta moraalista, hänen lainkuulijaisuutensa asetetaan epäilyksen alaiseksi. Samalla tapausta yritetään selvittää poliisin toimesta ja muutenkin saada juridisesti luotettava kuva. Yhteiskunta suhtautuu nuoren naisen tapaukseen hyvin asenteellisesti ja valtaosa onkin valmis ristiinnaulitsemaan suoriltaan - ilman suurempia selvityksiä. Tämän vuoksi nainen saa hyökkäyksiä myös tuntemattomiksi jääviltä tahoilta. Ennen tapausta Blum oli siis kuin kuka tahansa tuntematon henkilö, joka vain (käsittääkseni) sattumalta joutui epäilyttävään ja epäsuotuisaan tilanteeseen. Toisaalta tämä hullunmylly ajaa sitten Blumin todelliseen rikokseen, joka sävyttää jutun paradoksaaliseksi sekamelskaksi. 

Kirjassa esiintyy paljon eri henkilöitä ja täytyy oikein ajatella ettei pakka mene sekaisin. Itse tekstikin on hyvin toimittaja henkistä, jossa luetellaan paljon aikoja ja paikkoja - siis hyvin dokumentaarista tekstiä. Ilmeisesti kirjan juoni onkin lainattu todellisesta elämästä, hieman karrikoiden ja värittäen. Mielestäni tarina on sekava ja jotenkin puuduttava, eikä siinä ole paljonkaan jäljellä varhaisen tuotannon ytimekkyydestä. Ilman riemastuttavia yksittäisiä hauskoja piikkejä olisikin lukukokemus ollut aika neutraali jos ei jopa hieman negatiivinenkin. Esimerkiksi Katharina Blumin kommentti poliisikuulusteluissa koskien kirkkoa ja Blumin ajankäyttöä on hauska;

"Joskus istuin myös kirkossa, en uskonnollisista syistä, vaan koska siellä on rauhallista, mutta viime aikoina naisia on alettu puhutella kirkoissakin eivätkä sitä tee vain maallikot."  s. 45


Kuvassa Heinrich Böll (Otavan kirjaston Suojaverkko -kirjan kansiliepeessä)

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin ihan luettava ja opettavainen tarina siitä, että jos mediaväki tahtoo jonkun möyhentää - niin se tekee sen varmasti ja menestyksellä. Tietämättömästä lukjasta jopa tyylikkäästi. Jos vertaan näitä kahta lukemaani Böllin kirjaa, niin Aseveljet oli kaikin puolin parempi. Hyllystäni löytyy vielä Otavan kirjaston julkaisemat Suojaverkko ja Nainen ryhmäkuvassa, ehkäpä nämäkin vielä joskus (todennäköisesti) luen.

Heinrich Böll - Aseveljet

Suomentanut: Markku Mannila
Sivumäärä: 127
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1983


Rauhallisesta ankeudesta repivään toimintaan. Heinrich Böll on  yksi aikamme merkittäviä saksalaisia kirjailijoita. Häntä on vuoroin syytetty ja puolustettu milloin mistäkin ja vaikka hän on sodat käynyttä ikäpolvea niin mitään "luurankoja" ei ilmeisesti hänen kaapissaan kolise. Kirjailija on kolmas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut saksalainen ja jotenkin hän eroaa kahdesta aiemmasta. Ehkä Böll on jollain tasolla lähempänä kansalaisia ja maan pintaa näillä alun alkaen pelkistetyillä kirjoillaan. Ainakin 70-luvulle tultaessa alkoi kirjailijasta näkyä voimakkaitakin poliittisia, lähinnä rauhan ja vihreän aatteen mielipiteitä. Jo aiemmin hän toimi myös kirjailijoiden ja toisinajattelijoiden asialla. Heinrich Böll kuoli Bonnissa vuonna 1985 ja oli tuolloin ehättänyt 67 vuoden ikään. 

Päätin siis lukea kirjahyllystäni kaksi kirjailijan pienoisromaania ja tämä on niistä ensimmäinen. Aseveljet kertoo sotilas (korpraali) Wenkin tarinan melko lyhyesti pähkinän kuoressa. Eletään vuotta 1948 ja jälleenrakentamisen aikaa. Wenk ei ole toipunut sodan aiheuttamista henkisistä traumoista ja yrittää kaikin keinoin päästä takaisin siviilielämään kiinni. Pian kuitenkin kaikki kulissit romahtavat kun Wenk huomaa entisen esimiehensä Kapteeni Schneckerin hummailevan tohtorinväitöksensä lumoissa, ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Nimittäin Schnecker liittyi kiinteästi erään Wenkin sotilaskaverin "katoamiseen" itärintamalla sodan loppuvaiheessa ja koska wenk tiesi hänen kuolleen, päätti hän kertoa tarinan lukijalle ja kadonneen Schelllingin omaisille.

Sotatarina alkaa rauhallisesta mutta silti ahdistavasta Normandiasta vuonna 1943, jolloin Wenk joutui palvelemaan "rotanloukkuun" - pienelle sektorille Ranskan rantatöyräitä. Tässä vaiheessa rakennellan tarinan juonta ja samalla kerrotaan erään rannikkodivisioonan toiminnasta, siis lähinnä Wenk kertoo armeijaelämän vastenmielisyydestä ja hänen vastahakoisuudestaan kansallallissosialistisen Saksan palveluksessa. Kuitenkin kaiken takana on preussilainen kunnian ja velvollisuuden tunto, joten Wenk ei lipeä missään vaiheessa karkuruuden tielle. Kaiken sulkeistouhun ja vartiovuoroilun lomassa hän onnistuu kuitenkin rakastumaan, mutta tämä jää mielestäni yllättävän vähäiselle huomiolle. Lopulta Wenk miehineen siirtyy palvelemaan kiristyvälle itärintamalle, jossa lopullinen "paljastuminen" tapahtuu.

Epäilemättä Aseveljet on Böllin lyhyt (ainakin osittain) elämänkerrallinen tilitys sotaretkestään toisessa maailmansodassa, jonka lopputulos tiedetään nyt jo läpikotaisin. Mielestäni tärkeämpi opetus tarinassa on se, että ihmisen historia seuraa väistämättä mukana - menneisyyden demoneista ei koskaan pääse eroon. En osaa luonnehtia kirjan tarinaa täysin pasifistiseksi, mutta kyllä siinä paljastettiin lukuisia turhuuksia mihin sota lieveilmiöineen johtaa. Mainittakoon esim. esimiesten kuormasta nipistely ja kaikenlainen asiaan kuulumaton kaupanteko, sekä ennen kaikkea tavallisen ihmisen kärsimys. Toisaalta osa sotilaista selvästikin vieroksui ja pelkäsi sotaa, jolloin heidän osuutensa oli usein vain mukana oleilua. Aseveljissä ei kuitenkaan mässäillä väkivallalla ja sodan raakuuksilla, vaan tarina on pikemminnkin melko psykologinen ja tavallaan paljastuskertomus.

Böllin tyyli kirjoittaa (ainakin tässä kirjassa) on melko niukkasanaista ja pelkistettyä. Varmasti aiheesta olisi voinut kirjoittaa tiiliskiven paksuisen tuotoksenkin, mutta Aseveljet on mukavan ohut ja helppolukuinen kirja, joten siihen on jokaisen mielekästä tarttua. Vaikka lukijana et pitäisi sodan teemasta, niin tässä kirjassa se ei ainakaan itselleni jäänyt päälimmäisenä kummittelemaan. Ainakin Proustin jälkeen tällainen kirja on suorastaan välipala. Jos et ole lukenut niin suosittelen tutustumaan.










sunnuntai 10. elokuuta 2014

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa II Swannin rakkaus & Paikannimet: nimi

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski
Sivumäärä: 307 (liitteineen)
Kustantaja: Otava
Painos ja vuosi: 1.painos - 1977



Hienosto salongeissa tapahtuu syvällisesti merkillisiä asioita. Päätin lukea Kadonnutta aikaa etsimässä suomennetun kirjasarjan toisen osan, joka käsittää niteet Swannin rakkaus ja Paikannimet:nimi. Tämäkään kirja ei osoittaudu yhtään helpommaksi pähkinäksi purra, mutta on ehkä kuitenkin juonelliseti mielenkiintoisempi kuin edeltäjänsä. Proustin kirjoitustekniikka on kuolettavan raskaslukuista, mutta täytyy myöntää että kun siihen tottuu niin alkaa lukeminen sujua. 

Swannin rakkaudessa on taas tämä kertoja minä, joka jää lukijalle tuntemattomaksi. Juoni rakentuu herra Swannin ja hänen rakastajattarensa Odetten ympärille. He tutustuvat Verdurinien pariskunnan kutsuilla ja suhde eteneekin vääjäämättä, jopa nykypäivänäkin tutuksikäynyttä kaavaa mukaillen. Tarinasta kehkeytyy kuitenkin paljon monimutkaisempi psykologinen ja sosiologinen tutkielma rakkaussuhteesta ja siihen liittyvästä mustasukkaisuudesta. Tässä syvennytään erityisesti valheen patologiaan ja se syntymekanismiin, sekä mustasukkaisuuden monipuoliseen kekseliäisyyteen. Minä kertoja toki tiedostaa ja myöntää usein teemaan liittyvän harhaisuuden, mutta ilmeisesti herra Swann kokee suurta nautintoa rypemällä omissa kuvitelmissaan. Kuinka ihmiset kaikesta huolimatta roikkuvat toisisaan tavalla tai toisella, vaikka oletettu rakkaus (jos sitä on ollutkaan) on kuollut jo aikaa sitten. Nämä kuvitelma-osiot vuorottelevat kivasti ikkunaruutu-katukyttäilyjen ja todellisten salonkikeskustelujen lomassa, muodostaen näin ollen rullaavan kokonaisuuden. 

Toisaalta kertomuksessa kuvaillaan myös oivallisesti ihmisen potentiaalia toisen miellyttämiseen. Toinen leikkii rakastavansa toista ja toinen maksaa siitä - tarvittaessa paljonkin. Kirja tarjoaa paljon monimutkaisia ajatusmalleja, jotka ainakin allekirjoittaneen mielestä voivat olla ja ovatkin toimivia myös todellisessa elämässä.

Paikannimet: nimi -kirjassa tarinaamme (alan siis kirjoittaa jo omistusmuodossa) kerrotaan yhä minä muodossa, tosin tuntuvasti myöhemmin. Kertoja on tutustunut herra Swannin tyttäreen Gilberteen ja paljastuu myös se, että tytön äiti on Swannin vaimo Odette. Kertoja haaveilee myös matkustelusta ja kuvailee seikkaperäisesti erityisesti naisten pukeutumista. Mielestäni tämä osa on edeltäjäänsä paljon tylsempi.

Nämä kaksi nidettä ovat siis jatkoa ensimmäiseen, mutta toimivat myös itsenäisinä kertomuksina. Kaikkinensa nämä ovat varsin raskasta luettavaa ja vaativat keskittymista. Ainakin itse jouduin muutamia lauseita kelailemaan useita kertoja ymmärtääkseni niiden sisällön. Lukiessani oivalsin yhtäläisyyksiä Victor Hugon tapaan kuljettaa tarinaa. Jatkanen kaikista huolimatta seuraavaankin osaan jossakin vaiheessa, mutta taidan pitää muutaman viikon tauon ja lataan Marcel Proust -akkuja.


sunnuntai 3. elokuuta 2014

Eyvind Johnson - Tällaista on elämäsi

Suomentanut: Väinö Hämeen-Anttila - Werner Anttila
Sivumäärä: 310
Kustantaja: Karisto
Painos ja vuosi: 2.tarkastettu painos - 1976



Kiertelin tuossa torniolaaksolaisilla kirppareilla ja löysin tämän Eyvind Johnsonin Tällaista on elämäsi -kirjan. Koska hinta oli vaivaiset 20 senttiä päätin ostaa matkaan ja saman tien myös lukea sen. Olen aiemmin lukenut Tulta ja ruusuja, josta olen myös kirjoittanut blogiini. Tällaista on elämäsi on hieman erikoinen tapaus, koska en tiedä onko kirjassa todellakin kaksi ensimmäistä osaa neljä osaa käsittävästä kokonaisuudesta. Minusta kirja on siihen aivan liian lyhyt. Tämä kirjasarja on siis omaelämänkerrallinen romaani, joka kertoo norrlantilaisesta Olofista ja hänen vaiheistaan alkaen vuodesta 1914. Alkuperäiskielinen sarja käsittää siis seuraavat osat, joihin liitetty tiettävät suomennokset;
                 
                       - Nu var det 1914 (1934) suom. Elettiin vuotta 1914
                       - Här har du ditt liv! (1935) suom. Tällaista on elämäsi!
                       - Se dig inte om! (1936) suom. Älä katso taaksesi
                       - Slutspel i ungdomen (1937) suom. ?


Eyvind Johnson(wikipedia)
Koska ajelin tuossa kesälomalta kotiin päin Ruotsin puolta, päätin siinä Luppion kohdalla että kirjoittaisin muutaman sanan kirjailijasta ja hänen synnyinseudustaan. Eyvind Johnson syntyi Bodenissa Norrbottenissa vuonna 1900 ankeisiin olosuhteisiin, koska hänen perheeseen synytyi kuusi lasta ja he kaikki joutuivat asumaan pienessä "mummon mökissä". Kirjailija lähti käytännössä jo lapsena töihin kaupunkiin samalla kiinnostuen kirjoittamisesta. Hän yrittikin kirjailijan uraa jo 1920-luvulla, kuitenkaan itseään elättämättä. Tämän jälkeen hän lähti Eurooppaan ja kirjoitteli sieltä ruotsalaisiin lehtiin. Ennen niin sanottua historiallisten romaanien aikaa Johnson kirjoitti synnyinseudustaan, politiikasta ja työväen ongelmista. Koska kirjailija itsekin oli nähnyt lapsuudessaan köyhyyttä, pyhitti hän kokonaisen kirjojen sarjan (Romanen om Olof) kertoessaan omaelämänkerrallisen tarinan. Valitettavasti hänen tuotantoaan ei ole kovinkaan paljon suomennettu, mutta muutamia kirjoja onneksi löytyy. Kirjailija on kuollut jo vuonna 1976, mutta hänen kirjansa ja tarinansa elävät yhä tänäkin päivänä. Itselläni on kuitenkin sellainen tunne, että Johnson on jäänyt suurelle yleisölle hieman tuntemattomaksi.


Kuvassa edustava maisema Norrbottenista Luppiovaaran päältä kesäkuussa 2014. Taka-alalla häämöttää Torniojoki.


Ajaessani ympäri kaunista Norrbottenia olen useita kertoja aikonut pysähtyä tai piipahtaa Bodenissa katsomassa Eyvind Johnsonin kotimökkiä, mutta toistaiseksi en ole saanut aikaiseksi. Nähtävästi tämä on yleisemminkin jonkinlainen vetonaula tai matkailukohde Björkelundissa, jota voi vapaasti käydä katsomassa. Lisäksi jos on kiinnostunut enemmänkin, niin kaupungilla voi seurata ns. Eyvind Johnsonin jalanjälkiä ja oppia kirjailijasta lisää. Kokonaisuus ainakin itseäni kiinnostaisi kovasti, koska onhan Johnson alueemme ainoa Nobel-kirjailija.




Kansitaidetta Tällaista on elämäsi!
Eletään siis vuotta 1914 ja Olof niminen nuorimies pakkaa reppunsa ja lähtee pois kotoa maailmalle. Koska leipä oli tuolloin tiukassa myös vauraassa Ruotsissa, niin erityisesti pohjoisessa joutui jo varhain elättämään itsensä raskaissa töissä. Näitä olivat esim. tukkimetsässä tai tukkisavotassa työskenteleminen. Tukkihommissa oli paljon vaaratekijöitä, koska esimerkiksi kaatuvien puiden alle saattoi jäädä tai tärvellä itsensä työkaluilla (kirveet, sahat ja parkkuuraudat). Saattoipahan joku joskus hukkuakin. Näissä hommissa Olofkin aloitti uransa, työskennellen lisäksi sahoilla ja rautateillä. Vaikka Olof ei kerro tarinaa minämuodossa, ei hänen keskeisyys jää mitenkään epäselväksi.


Kirjailija kuvailee värikkäästi jätkien elämää ja joukossa hersyvää juttua - jossakin mielessä jopa huumoriakin. Teksteissä kuvastuu oivallisesti eletty ajankohta, koska esim. joukossa viljeltiin juttua, joka olisi tänä päivänä suorastaan rasistista. Vaikka kirja kertoo ankeista olosuhteista, ei kieli ole silti mitenkään ankeaa, päin vastoin - pikemminkin monijuonteista ja lukemaan kannustavaa. Erityisesti Johannasta kertovassa luvussa on paljon runoja, jotka ovat itseäni hieman vaivaannuttavia. En ole koskaan ollut innostunut rakkautta koskevasta runoudesta, mutta näissä on eittämättä jotain erityistä. Ehkä runot ovat kuitenkin jotenkin lapsellisen oloisia. Tarinoiden siivin käydään pohjoisessa aina Napapiirin pohjoispuolella, jopa Jällivaarassa asti - joten tuskinpa Torniolaakson maisemat ovat täysin vieraita kirjailija Johnsonillekaan.

Tarinan edistyessä kasvaa Olof niin fyysisesti kuin henkisestikin ja lopussa poika on miestynyt elämän karujen realiteettien edessä. Jos hän ei ole suoranaisesti masentunut, niin ainakin hän on vakavoitunut ja määrätietoistunut. Kirjat on kirjoitettu sotien välisenä aikana, jolloin koko maailma oli muutosten kourissa ja epävakaisessa tilassa. Olof ja työmiehet pohtivat sotaa ja sen seurauksia - tuleeko sota (ensimmäinen maailmansota) vielä Ruotsiinkin? Tällaista on elämäsi on loistava ja maanläheinen ajankuvaus, jonka jatko-osat olisi kiva lukea.