Francois Mauriac - Täydellisyyden kudos

Suomentanut: Anna-Liisa Sohlberg

Sivumäärä: 270

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1944

Tunnemaailman tuholainen. Ranskalaisessa kirjallisuudessa ainakin itselleni on tullut tutuksi melko omituiset kirjailijat, jotka viihtyvät ihmisten pään sisällä ja tekevät kaikenlaisia psykologisia kirjallisuustaiteellisia maalauksia. Luin jo tuossa aiemmin Francois Mauriacin Pyhän suudelman, joka oli muistaakseni oivallinen (joskin inhorealistinen) kuvaus täydellisen epäonnistuneesta suhteesta ja avioliitosta. Koska löysin tämän Täydellisyyden kudoksen jokunen aika sitten kierrätyksestä, päätin lukea sen tässä heinäkuun kynnyksellä. Näitä kirjavanhuksia näkee silloin tällöin kulkumassa ja yleensä ne ostankin, erityisesti jos hinta on esim. vain 0,20€. Francois Mauriac on siis näitä kenties vähemmän tunnettuja nobelisteja. Hänen tuotantoa on suomennettu muutaman teoksen verran ja useimmat painokset ovat vanhoja.

Täydellisyyden kudos on 1900-luvun alkuun sijoittuva kertomus vaikealuonteisesta naisesta ja hänen kärsivästä lähipiiristään. Brigitte Pian on paremmista piireistä lähtöisin oleva katolinen vanhapiikamainen äidintekele, joka piinaa kahta lapsipuoltaan ylitsepursuavan hurskauden ja tunneköyhyyden varjossa. Naisessa on pelottavaa ja jopa outoa kiihkomielisyyttä, jonka tuhoisan vaikutuksen hedelmiä lukija saa "viihdyttävästi" lukea melkein kolmesataa sivua. Vaikka naisen toiminta onkin omalla tavallaan persoonallista, löytyy siitä jotain aikaan ja paikkaan sitoutumatonta stereotyyppisyyttä.

Ennen pitkää alkavat Brigitten kulissit rakoilla ja hänen tunnemaailmansa tervehtyä. Tämä taas hämmentää kohdetta itseään. Voiko paatunut ihminen löytää jostain syvältä sisältään tunteen, jota ei ole ainakaan näennäisesti ollut koskaan olemassa. Voiko kyynisimpäänkin noidansydämeen kätkeytyä rakkaudensiemen? Useinhan kuitenkin lopulta kaikki hyvä tapahtuu liian myöhään.

Mauriacin luoma Brigitte-hahmo yrittää kutoa itselleen farisealaista villapaitaa, tässä kuitenkaan onnistumatta. Kun saa muutaman ehjän silmän aikaiseksi, purkautuvat ne pian ja muutama lisääkin. Pakko myöntää että Mauriac osaa herkutella ihmisten alhaisimmillakin tunteilla kiitettävästi ja karikatyyriin asti ulottuva häijyyden psykologinen moniulotteisuus kokee jopa jonkinlaisen kumulaation. Keskeisimpiä teemoja ovatkin kateus, omahyväisyys, vallanhimo ja toisen alistaminen.

Kirjoitustyyliltään Francois Mauriac muistuttaa aiemmin lukemiani ranskalaisia kirjailijoita, esim. Martin du Gardia, ja Romain Rollandia. Sen sijaan sisällöllisesti enemmän Victor Hugoa ja Marcel Proustia. Kaikesta huolimatta en oikein ollut sinut kirjan kanssa. Jotain itseäni stimuloivaa teksteistä puuttui, joten nähtävästi yksi paha noita ei vielä hyvää kirjaa tee. Ei tämä surkea ollut, mutta vähän väljähtänyt ja aikansa elänyt.

E. L. Doctorow - Vesilaitos

Suomentanut: Kalevi Nyytäjä

Sivumäärä: 292

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 2.painos - 1996

Rutkasti älyä ja ripaus hulluutta. Päätin sujauttaa lukemista mukaan mökkireissulle. Usein olen ottanut matkaan jotain perin amerikkalaista, ja niin kävi nytkin. Koska hyllyssäni on pari E. L. Doctorowia, ajattelin että tämän hetki on tällä kertaa. Doctorow on pitkän linjan kirjailija, tosin harvakseltaan julkaissut. Hän on julkaissut n. pari kirjaa kymmeneen vuoteen, joten teoksia on kertynyt hieman toistakymmentä. Kirjailija on varsin palkittu ja suosittu, joten odotukseni Vesilaitoksen suhteen olivat korkealla.

Vesilaitos sijoittuu Amerikan sisällissodan jälkimaininkeihin ja New Yorkiin, jossa toimittaja McIlvane yrittää selvitellä Pembertonin perheen sotkuja. Nuorempi Pemberton on oivaltanut että hänen lurjusmainen kuolleeksi luultu keinottelija-isä onkin elossa. Pian poika Martin katoaa ja McIlvnane alottaa melko sekavaksi osoittautuvan urakkansa, jossa kaivetaan New Yorkin pohjamudatkin perusteellisesti. Tarina vilisee omituisia tapahtumia ja ihmisiä, joihin ei lukijana oikein pääse sisälle. Poliisipäällikkö Donne on kovilla linjoilla ja pyrkii virkavallan edustajana osoittamaan kaapinpaikan, kovempiakin otteita käyttäen.

Vesilaitoksen mielenkiintoisin hahmo on ehdottomasti lahjakas lääkäri Sartorius, joka on venyttänyt etiikkaa ja moraalia tieteen nimissä. Mies on eittämättä multitalentti ja erittäin potentiaalinen keksijä lääketieteen saralla. Hänen toimiaan ei kuitenkaan katsella pelkästään hyvällä, varsinkin kun hän on katkaissut ylimielisyyttään välinsä muuhun lääkärikuntaan. Sartorius on myös ylempi upseeri ja sotasankari, joten hän on kehittänyt paljon kenttäkelpoisia hoitomenetelmiä. Sen vuoksi häneen kohdistuu myös paljon kollegiaalista kateutta. Sartoriuksen osa ei lopulta ole mairitteleva, joskin monet muutkin nerot (jo aiemminkin) ovat jakaneet likimain saman kohtalon.

Vesilaitos oli itselleni kaikesta huolimatta pettymys. Doctorowin tapa kirjoittaa on jotenkin verkkaista ja eksyy hetkittäin harhapoluille. Itselläni oli huomattavia keskittymisongelmia kirjan suhteen. Voi olla että en ollut itsekään parhaimmillani, mutta tarina ei ollut tarpeeksi stimuloiva ja puhutteleva. Vaikka Vesilaitos käsitteleekin tärkeitä teemoja kuten tieteen etiikka ja Yhdysvaltojen lähihistoria, en voi kehua lukukokemusta. Oikeastaan kirjasta bloggaaminenkin tuntui hankalalta, kun en oikein löytänyt sopivia särmiä. Toki ymmärrän että Doctorow on laatukirjailija ja kenties yksi tärkeimpiä yhä eläviä amerikkalaiskirjailijoita. Mutta minkäs teet. Taidan silti antaa hänelle vielä toisen mahdollisuuden, ehkäpä jo ensivuoden puolella.

Alberto Moravia - Sivustakatsoja

Suomentanut: Tuula Saarikoski

Sivumäärä: 192

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 2.painos - 1988

Lihallisen rakkauden kilpajuoksua. Alberto Moravia (1907-1990) on yksi luetuimpia italialaisia nykykirjailijoita. Hänen tuotantonsa käsittää romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Ne ovat usein eroottisesti sävyttyneitä ja jonkin verran myös kantaaottavia. Hänen kirjoituksiaan on päätynyt myös valkokankaalle mm. Jean-Luc Godardin ja Vittorio De Sican toimesta. Jostain syystä en ole aiemmin tarttunut Moravian kirjoihin, vaikka niitä omaankin hyllyyn on muutama päätynyt. Nyt kuitenkin päätin lukea tämän Sivustakatsojan.

Sivustakatsojan teema on jo lähtökohtaisestikin varsin mehukas. Kysymyksessä on 35 vuotiaan miehen ja hänen isänsä taistelu rakkauden rintamalla samasta naisesta. Nuorimies (Dodo kutsumanimeltään) on mennyt naimisiin Silvian kanssa, mutta asuu silti saman katon alla vanhan isänsä kanssa. Nuori morsian ei ole mielissään ratkaisusta, mutta nielee kaiken sisälleen. Samaan aikaan vanhaherra on joutunut kolariin ja sairasvuoteeseen, joten nuoret joutuvat väkisinkin "isää" hoitamaan. Kaikki ei mene kuitenkaan niin kuin Dodo on suunnitellut, vaan hieman yllättäen päin metsää. 

Isä ja poika ovat kumpikin professoreita eri tieteenaloilla, mutta silti he eivät ymmärrä toisiaan. Isä on raudan lujasti luonnontieteiden linjoilla ja etsii selitystä vain konkreettisille fysiikan asioille. Poika taas on ranskankielen ja kirjallisuuden lumoissa ja on käynyt läpi "hipahtavat" kapinalliset kasvuvaiheensa, löytäen lopulta paikan yhteiskunnassa.  Jotenkin he ovat löytäneet toisensa isän kolarin jälkeen ja on tapahtuntut lähentymistä. Kuitenkin vanhat asiat hiertävät kenties liian paljon ja esiin nousee myös seksuaalisiakin vivahteita.

Dodo on pannut merkille isänsä viriiliyden ja huolettomuuden. Isällä kun on suuri "vehje" ja ilmeisesti hän myös empimättä käyttää sitä, kun taas poika itse ei oikein osaa tarttua asiaan "ryhdikkäästi". Jossain vaiheessa vaimo tästä huomauttaakin. Liikaa silittelyä, eikä kunnon retuutusta. Salasuhde pysyy pitkään sellaisena ja vasta varsin myöhään eräs hoitaja-apulainen herättää Dodon todellisuuteen. Avioliitto uhkaa ajautua karille ja kolmiodraaman osapuolet joutuvat itse kukin ajattelemaan asioita tahoillaan.

Alberto Moravia virittää lukijan taajuudelle, jossa uteliaisuus, myötähäpeä ja odotus vuorottelevat sopusoinnussa. Taas kerran jouduin antamaan tilaa kirjailijan taiteeliselle vapaudelle, koska törmäsin muutamiin hieman omituisiin ja käytännössä jopa rikollisiin teemoihin. Dodolla on nimittäin jonkinlainen kierolta vaikuttava kirjallinen fantasia, johon liittyy "neekerinainen" ja pedofilia. Onneksi tämä tapahtuu kuitenkin vain haaveilun tasolla (kaiketi symbolista) ja liittyy hänen kiinnostukseensa voyerismia ja skopofiliaa kohtaan. Todelliset tirkistelyt lienevät luvallisia, joskin arvelluttavia.

Sivustakatsoja on tavallaan helppoakin luettavaa, mutta taas kerran uskon siinä piilevän rinnakkaismerkityksiä. Tarinan tasolla, niin kuin asian ymmärrän on kuitenkin päälimmäisinä teemoina itsenäistyminen, luottamus ja sen menettäminen, läheiset ihmissuhteet ja niiden kompleksisuus, sekä kokemuksen kautta kasvaminen. Vaikka erotiikkaa ja jopa pornoakin on kirjassa merkittävässä määrin, ei se ainakaan itseäni häiritse. Alberto Moravia osaa kirjoittaa aikuiselle (ja vain aikuiselle) lukijalle uskottavaa tarinaa, jossa on kosolti välimerellistä tunnetta ja temperamenttia. Kyllähän tämä ehdottomasti posahtaa "taidekirjojen" ryhmään, joita itsekin jaksan silloin tällöin lukea. Jos olet rohkea ja avaramielinen, saattaa tämä kirja piristää kummasti iltaasi.

Kirjasta on arvio myös Oksan hyllyltä blogissa.

Herman Wouk - Marjorie

Kansitaide vastaava kuin suomalaisen painoksen I niteessä.

Suomentanut: Marja Niiniluoto

Sivumäärä: 359+488(847)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1956

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Päätin lukea Wouk -teemakuukauden viimeisenä kirjana Marjorien (Marjorie Morningstar), joka on julkaistu englanninkielisenä vuonna 1955. Tämä ehkä hieman vähemmän tunnettu kirja sijoittuu kirjailijan lapsuus- ja nuoruusmaisemiin Isoon omenaan. Suomennettuna se löytyy kahtena erillisenä niteenä ja varsin vaatimattomissa kansissa. Tästäkin kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 1958, joten lukemisesta kiinnostumaton voi katsoa sen myös esim. DVD:nä.

Herman Woukin Marjorien tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja erityisesti Manhattanille, josta sitten myöhemmin ennätetään laivamatkalle Eurooppaan. Tapahtumat käynnistyvät 30-luvun alusta ja ulottuvat aina 50-luvun puoliväliin. Majorie on kertomus tytön ja sittemmin nuoren naisen elämästä ja varttumisesta keskiluokaisessa juutalaisperheessä. Luokkatietoisessa ja uskontoaan tarkkaan noudattavassa perheessä ei luulisi tilaa olevan liberaaleille ajatuksille saati teoille, mutta kaikesta päätellen ihmisetkin ovat kykeneviä mukaituvaisuuteen.

Tarinan käynnistyessä Marjorie on valmistumaisillaan Hunter collegesta ja hänen elämänsä on tietynlaisessa murrospisteessä. Kapinointi vanhempia kohtaan, uteliaisuus ympäröivään maailmaan, nuoret miehet ja lisääntyvät illanvietot. Marjorie haaveilee taiteilijan ja erityisesti näyttelijän urasta, joka siintääkin lupauksellisesti hänen ulottuvillaan. Tähän nuori nainen hakee potkua taiteilijoita vilisevästä South Windin leirikeskuksesta, joka on oikeastaan 30-luvun alun turmeluksen kehto ja rappion esikartano. Täällä hän tutustuu kenties vääriin ihmisiin ja hunningolliseen ilmapiiriin. Tuolla hänestä lopulta kuoriutuu Marjorie Morningstar(Morgenstern), esipoptaiteellinen ja hieman boheemi viinan kanssa läträilevä tupakkatyttö.

Marjorien äiti kuvataan uteliaana ja ahdasmielisenä, joskin kannustavanakin keski-ikäisenä naisena. Hän on selvästi jättänyt oman nuoruutensa elämättä, hassannut parhaat vuodet työn raatajana ja sitten myös miehensä varjossa. Hänen toimintansa on kateellissävytteistä, mutta epäilemättä hän kautta linjan toivoo tytölleen parasta.

Marjorien isä on nousukas liikemies, joka toimii suhdanneherkässä hattu- ja vaatebisneksessä. Mr. Morgenstern on selvästi ahdistunut ja suunnattoman huolissaan tytön touhuista ja kyttäilee esim. Marjorien miesjuttuja. Hän käy läpi luopumiskriisiä - kuinka tytöstä on kehkeytymässä nainen ja isän rooli muuttuu hoivaajasta rahan vippajaksi. Itseltäni liikenee säälin tunteita Isää kohtaan, hetki jolloin pysähtyy miettimään omaakin elämää ja ajan kulumista. Kaikesta päätellen Marjorie pitää enemmän isästään ja luottaa siihen että voi hädän hetkellä paremmin tälle uskoutua ja itkeä surunsa.

Koska suuressa kaupungissa on paljon houkutuksia ja tarjokkaita, kokeilee nuori nainen siipiään miesrintamalla, uteliaana ja intensiivisenä. Vaikka hän on juutalainen siinä missä vanhempansakin, alkaa säännöt pikkuhiljaa unohtua ja moraalikin löystyä. Kuitenkin on tiettyjä asioita mihin hän ei pitkään aikaan ole valmis ryhtymään. Silti vuodet vierivät ja elämä muuttuu. Kaikkea uutta ja uskaliasta astuu kuvioihin.

Herman Wouk on luonut erikoisen ja melko haastavankin teoksen, jonka keskeisinä teemoina ovat henkilön identiteetin ja ihmissuhteiden kehityminen, sekä juutalaisuus kulttuurina ja tapoina. Melko arvokonservatiivisestikin tarkastellut tapahtumaketjut paljastavat myös paljon kirjailijan itsensä arvoista ja asenteista. Näihin on tosin ollut mahdollista tutustua jo aiemminkin. Vaikka väärät valinnat eivät ole tuhoisia, eivät ne kuitenkaan edesauta pärjäämään maailmassa. Helposti ajattelee kun tutustuu 30-luvun rappiokuvauksiin, että onko Wouk itse joutunut taiteilijana tutustumaan syvällisemminkin näihin piireihin ja ihmiskohtaloihin.

Hetkittäin tarina tuntuu kuitenkin takkuilevan staattisuuden lomassa, mutta sitä sopivasti rikotaan nopeilla ja jopa shokeeraavilla käänteillä. Mielestäni tarinan kulminaatiopiste on South Windissa ja enon kuolemassa, jonka jälkeen Marjorie menettää jotain itsestään. Ehkä luottamuksen maailman hyvyyteen ja tietynlaisen uskon tulevaisuuteen - menestykseen. Säikähdys lamauttaa ja toisaalta tiputtaa todellisuuteen.

Kuten muissakin lukemissani Woukin kirjoissa, niin tässäkin esitellään melkoinen joukko erilaisia persoonallisuuksia ja sosiaalisia kuvioita. Oikeastaan koko tarina on kautta linjan ihmis- ja persoonalähtöistä. Jopa luvut on nimetty usein ihmisten tai kohtaamisten mukaan. Toisaalta ihmisten ja varsinkin suvun kohtaamisissa ovat juutalaiset tavat keskeisessä roolissa. Ainakin itse opin uusia asioita juutalaisuudesta, heidän juhlistaan ja arvoistaan. Kenties Wouk jopa hieman irvaileekin juutalaisille pinnallisesti tärkeistä asioista, kuten raha, hyvä naimakauppa ja korkea koulutus. Ihan sama kunhan vain on lääkäri tai juristi. Ja rahaakin hassataan tarvittaessa vaikkapa juhlakoristeisiin tonni tolkulla. Sukulaisille ja liikemiesystäville täytyy näyttää. Kaikesta päätellen juutalaisen nousukkaan elämä Manhattanilla ei ole ollut aina helppoa. Mielenkiintoista kylläkin.

Marjorie on varsin draamallinen ja rajuja tunteita pursuava kirja. Vaikka ajanjakson mullistuksiakin kuvaillan ja sivutaan, keskitytään lähinnä miehen ja naisen välisiin tunnekuvauksiin. En ole mikään herkkien rakkaustarinoiden vannoutunut nautiskelija, joten silloin tällöin piti haukotella ja käväistä kasvojen pesulla. Toisaalta enpä olisi jättänyt tätäkään lukematta, joten voin tästäkin jotain saada ja oppia. Ja vaikka tarinan tärkeät ihmiset eivät välttämättä saavuttaisikaan tavoittelemaansa, niin jokainen saa kuitenkin olla oman elämänsä sankari tai konna. Eikä järki ja tunteet kulje aina samaan suuntaan, varsinkaan nuorella hormoneja kuhisevalla ihmisellä.

Vuonna 1958 valmistunut Hollywood-elokuva.

Kirja poikkeaa jonkinverran lukemistani Woukeista. Marjoriessa keskustellaan enemmän kirjallisuudesta yleensäkin ja kuuluisista kirjailijoista. Kenties niissä Herman Wouk valottaa omaa kirjahyllyään ja lukuhistoriaansa. Lisäksi tarinan viimeinen luku joka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ja jossa kertaillaan mm. takautuvasti asioista, luo loppuun jonkinlaisen kaihoisan tunnelman. Tässä Wally Wronkenin päiväkirjassa hyvästellään epilogimaisesti (tarinan tapahtumista) n. 15 vuotta myöhemmin ikääntyvä Marjorie Morningstar. Mitä on sittemmin tapahtunut, miksi ja miten. Sen voin sanoa että tarinassa on sekä yllätyksiä, että elämänmakuisia koukeroita. Enkä pysty parempaa päätöstä Herman Woukin teemakuukaudelle edes kuvittelemaan.

Koska tänään taiteilja Herman Wouk täyttää 100 vuotta, toivotan onnea ja vielä pidempää ikää. Odottelen myös hänen englanninkielistä elämänkertakirjaa, jonka pitäisi ilmestyä joulukuussa. Tähän on hyvä lopettaa.

Kaksi Wouk -haasteeseen tarttunutta oivallista blogia
Hurja Hassu Lukija - Sodan tuulet

Lukimo Lumo - Menestyksen hinta

Kiitos että otitte haasteen vastaan!

Herman Wouk - `Cainen` kapina

Suomentanut: Pentti Vasara

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1954

Minkäs sille voi jos päässä viiraa! Herman Woukin maailman maineeseen nostanut kirja Cainen kapina sai aikoinaan Pulitzer-palkinnon. Sen pohjalta ohjattiin myös maineikas elokuva, jonka kärkikaartiin kuului mm. Humphrey Bogart. Cainen kapina oli ensimmäinen Woukin kynäilemä sotakirja ja seuraavaa saatiin odotella aina 70-luvulle asti. Koska kirjailijalla on omakohtaisia kokemuksia toisesta maailmansodasta Tyynellämerellä, voidaan kirjan tunnelmaa pitää varsin autenttisena. Cainen kapina on näin ollen ja kaiketi kirjailijan tärkein teos, tai ainakin yksi tärkeimmistä.

Cainen kapina on toiseen maailmansotaan sijoittuva kirja, joka kertoo miinanraivaaja Cainen ja sillä neljä vuotta työskentelevän miehistön tarinan. Caine on parhaat päivänsä nähnyt huonosti kunnossa pidetty "purkki", jonka miehistö on lusmuilevaa ja vastuuta välttelevää - tosin reilua ja rentoa. Alun perin kapteenina toiminut de Vriess oli päästänyt niin laivan kuin miehistönkin hunningolle, jolloin sodan lait ja toimintatavat olivat päässeet miltei unohtumaan. Pian laivaan tulee kuri ja järjestys. Tämän kuntokuurin arkkitehtinä toimii kapteeni Queeg. Tämä epäilyttävän kova ja jopa epäreilulta vaikuttava kapteeni ei ole selvästikään tullut Cainelle hakemaan uusia ystviä.

Tarinan tärkein henkilö Willie Keith värväytyy New Yorkissa laivastoon ja kadettikouluun. Hänen alkutaipaleensa on varsin kivinen. Notko selkä ja hyväosaisen perheen löysä elämäntapa eivät ole omiaan sotaan valmantautumisessa. Aluksi vaikuttaa siltä että mies ylipäätään raakataan pois värväyslistalta, mutta onnellisten tai onnettomien (riippuu mistä katsoo) vaiheiden jälkeen hänet kelpuutetaan palvelukseen. Willie on hiljattain rakastunut nuoreen kabareetyttöön Mayhyn ja vaikuttaa siltä että setä Samuli on astunut tuoreen suhteen tielle. Eikä asiaa helpota Willien ankara ja tiukkapipoinen hienostoäiti, joka ei tunnu suuremmin pitävän Maysta. Tyttöhän on köyhistä ja heikkolaatuisista piireistä. Kuitenkin May jää vilkuttamaan Willielle tämän lähtiessä tekemään urotekoja isänmaansa hyväksi.

Willie viettää kolme vuotta miinanraivaaja Cainella, edeten aina luutnantiksi ja laivan komentajaksi asti. Tarinan edetessä lukija saa tutustua Willien upseeri- ja matruusikavereihin, sekä laivaston hierarkiaan ja sodanajan toimintatapoihin. Lukiessa piirtyy kuva niin veltoista matruuseista, kuin pilkkua viilaavista upseereista. Toisaalta Wouk paljastaa myös sopivasti yleisiäkin käsityksiä U.S.A:n reservistä ja kantahenkilöstöstä. Kuinka lahjakkaat siviilit pääsevät loistamaan miltei suojatyössä toimiviin ammattisotilaisiin verrattuna. Asetukset, pykkälät ja säännöt ovat kirjoitettu tyhmmintä mahdollista operoijaa varten. Sitten näitä pitää pilkulleen noudattaa ansioituneinpienkin älypäiden, mukaan luettuna siviilielämän tohtorit. Koska kaikkihan sen tietävät että jos asiat eivät toimi, joutuvat sotilaat surman suuhun. Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Lopulta päämäärä voi olla suurikin saavutuksiin verrattuna. Niinpä Cainekin posauttaa lopulta vain puolenkymmentä miinaa ja toimii saattolaivana suurimpien kahinoiden ulkopuolella. Silti joka jätkällä on hoppu joka paikkaan ja kaikki pitää olla tietoa eikä olettamusta.

Koska tarinan suurin ja kiehtovin osa liittyy kapinaan ja sitä seuraavaan oikeuden käyntiin, jätän mieluiten juonta liikaa avaamatta. Kapteeni Queeg on kaiken pahan alku ja juuri, joka kuitenkin toiminnassaan jättää epäilyksen varjon vellomaan koko tapahtumasarjan ylle. Onko mies pelkästään vittumainen komentaja, vaiko piilevästi ja hetkittäin ratkeilevasti oleva umpihullu - vainoharhainen höyrypää? Ainakaan ei jää epäselväksi kuka johtaa tai yrittää johtaa. Joka tapauksessa kirjassa esiintyvä armeija- ja sotilaselämä limittyy uskottavasti toisen maailmansodan ja erityisesti Tyynenmeren tapahtumiin. Miinanraivaaja Cainen vaiheista löytyy myös taka-aukeaman kartta, jossa on aikataulu ja reitti.

Taka-aukeaman kartta Cainen reitistä ja episodeista.

Kykeneekö itse kukin kriittisellä hetkellä toimimaan urhoollisesti ja yhteisen tavoitteen hyväksi, vai meneekö hermot ja päädytään ojasta allikkoon? Onko laivan tapahtumat Yhdysvaltojen laivaston ohjesäännön artikloiden 184, 185 ja 186 mukaisia tai hyväksymiä. Tätä "kapinaksi" kutsuttua tapahtumasarjaa puidaan sotaoikeudessa ja päätöskin lopulta saadaan. Tarinassa on useita vähintäänkin simputuksen kriteerit täyttäviä ylimitoitettuja "mansikkalitran" metsästyksiä, jotka itselleni nosti jopa pienen hymynkareen huulille (jokin raja pöljyydelläkin). Yllättäen nämä eivät edusta suurtakaan roolia oikeudessa.

Elokuva The Caine Mutiny valmistui vuonna 1954. Kuvassa keskellä sinipuseroinen Humphrey Bogart kapteeni Phillip Queegina.

Cainen kapina on paljolti sotakirja ja niukalti rakkausdraama. Se on lähihistoriallinen romaani, mutta toisaalta myös tutkielma ryhmädynamiikasta ja psykologiasta. Ennen muuta Cainen kapina on erinomainen ihmisen ja ihmisporukan kasvu, sekä kehityskertomus. Kuten tavallista niin tässäkin Woukin kirjassa on paljon pientä pränttiä ja tiukahkot rivivälit. Innokkaallakin lukijalla menee näin ollen helposti viikko ja jopa enemmänkin kirjan parissa. Toisaalta teksti on sen verran helppoa ja toimintakeskeistä, että sitä voi lukea vaikka perhe hyörisikin ympärillä. Muistan joskus katsoneeni Cainen kapinan elokuvana ja mieleeni on jäänyt Humphrey Bogartin ruma naamataulu ja merelliset maisemat. En pysty kuitenkaan näitä kahta vertailemaan niin mielekkäästi, että kannattaisi suuremmin kommentoida. Tämä palkittu kirja on kuitenkin ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jatkan siis Marjorie Morningstariin.

Herman Wouk - Karnevaalit

Suomentanut: Jaakko Lavanne

Sivumäärä: 380

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1967

Ei pidä surra asioita joille ei mitään voi. Vaikka Herman Wouk on tunnettu sotakirjoistaan, on hänellä myös näitä draamallisia kirjoja. Päätin lukea 60-luvun tuotantoa ja tämän Karnevaalit (Don't Stop the Carnival), joka on oikeastikin hieman toisenlainen kirja.

Tarina kertoo Broadway-tuottaja Norman Papermanista, joka kyllästyy Manhattanin hulinoihin ja suuntaa Karibialle Amerigon saarelle. Mies on kiinnostunut sikäläisestä trooppisesta ilmastosta ja välittömistä, joskin hieman alkukantaisita ihmisistä. Paikallinen hotellinomistaja on kyllästynyt yrittäjän arkeen ja tarjoaa Normanille oivallista tilaisuutta kokeilla siipiään ja liikemiestaitojaan hotellibisneksessä. Koska Normanin vaimo Henny jää New Yorkiiin hoitelemaan luulosairauttaan, mies saa käynnistää liiketoimintansa omissa oloissaan.

Koska lähes jokaisessa asiassa - kuten  elämässä muutenkin on paljon muuttuvia tekijöitä, osoittautuu paratiisisaari ja bisnekset varsin suhdanneherkiksi. Tuntuu siltä että onnetar on tyystin unohtanut Norman Papermanin, jos kohta hetkittäin tuntuu siltä että tie nousee kertakaikkisesti pystyyn. Epäonni suorastaan ilkkuu vasten kasvoja ja ei tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Lähes kaikki menee päin mäntyä. Lukiessani kirjaa pohdin muutamaan otteeseen, että olisikohan Wouk noin "hauska" mies ja heittäisi huumoriksi näinkin vakavan asian? Lopulta luulen kuitenkin että tarina kertoo vain älyttömän huonosta onnesta ja aloittelijan osaamattomuudesta. 

Norman ei ole täysin tunteeton mies - joten hän palkkaa hyväntahtoisuuttaan kaikenlaisia duunareita, jotka useimmiten osoittautuvat joko roistoiksi tai muuten vain "kädettömiksi". Kaikki se mikä voi hajota, tulee vuoren varmasti myös hajoamaan. Heti kun jokin asia onnistuu, niin kaksi muuta asiaa epäonnistuu. Jopa ihmissuhteet ajautuvat tavalla tai toisella tuhonteille.

Muistutus siitä, että kirja on kirjoitettu ja suomennettu 60-luvulla tulee ilmi useissa kohdin. Tämän päivän lukijaa saattaa järkyttää tuolloinen karkea kieli, jossa soimataan "homoja" ja" neekereitä". Kulttuuri-ilmasto on maalattu konservatiivisella kädellä, johon tuolloin (ainakin Karibialla) kuului erilaisuuden kummeksuminen ja parjaaminen.

Herman Wouk onnistuu luomaan lukijalle vakuuttavat ja hienot puitteet, joiden sokkeloissa usein (turhaan) toivoo kaiken järjestyvän. Ei sillä etteikö olisi mukavaa asua palmusaarilla ja nauttia lämmöstä, sekä kauniista maisemista. Toisaalta kokea myös sopivasti luonnonvoimia ja ympäristön tarjoamaa yllätyksellisyyttä. Ainakin juutalaiselle Normannille monet asiat ovat stressaava tekijä, eikä vähiten ihmisten tavat ja kulttuuri. Karibian saari on Manhattaniin verrattuna kivikautinen kylä täynnä luolamiehiä. Niinpä Karnevaalit tarjoaa myös mielenkiintoisen ja melko heterogeenisen kavalkadin erilaisia ihmisiä. Se suorastaan pursuaa persoonallisuuksia, jotka antavat suurimman ja hedelmällisimmän panoksen viihdyttävään tarinaan. Hieman kyllä surettaakin nämä karut ihmiskohtalot ja älytön sähläily.

Karnevaalit saattaa olla hirteishuumorilla ja peräti mustallahuumorilla sävytetty kirja, tai sitten se voi olla myös pelkästään kertomus elämän karukkoisuudesta ja arvaamattomuudesta. Tulee mieleen Murphyn lait. Mielestäni teksteissä on liian paljon karikatyyrisia piirteitä, jotta sitä voisi ihan vakavissaan lukea. Tämäkin kirja on helppoa luettavaa, eikä se tarjoa turhia kielioppi-kuperkeikkoja. Vaikka Karnevaalit ei ole kenties tyypillisintä Woukia, se voisi olla ensimmäinen kirja joka hänen tuotannostaan kannattaisi lukea. Itse pidin tästä ja suosittelen muillekin.

Herman Wouk - Sodan tuulet

Suomentanut: Aarne Valpola

Sivumäärä: 397

Kustantaja: Uusikirjakerho

Painos ja vuosi: - 1971

Perimmäisten asioiden äärellä. Päätin aloittaa tämän Wouk-maratonin hänen toisesta sotakirjastaan Sodan tuulet. Alun perin yksissä kansissa ilmestynyt The Winds of War käsitti n. 880 sivua. Suomennettuna tämä löytyy kahdessa kirjassa, Sodan tuulet ja Tulimyrsky. Tähän on ilmestynyt sittemmin jatko-osa Sodan muisto, joka ilmestynyt suomeksi kahtena kirjana. Lisäksi nämä löytyy myös neljänä erilliskirjana, Hyvästi huominen, Maailman palo, Sodan mainingit ja Tulipilven takana. Näiden sotakirjojen kirjoittamiseen meni Herman Woukilta koko 70-luku ja nämä lienevät hänen (eräänlainen) testamenttinsa toisesta maailmansodasta. Kaiken kaikkiaan kirjat sisältävät suomennettuna n. 2450 sivua melko tiukkaan präntättyä tekstiä. Tarjolla siis melkoinen urakka.

Huomautus. Sisältää kohtalaisen paljon juonipaljastuksia.

Sodan tuulet sijoittuu toisen maailmansodan alkuvaiheeseen ja sen tarina alkaa n. puoli vuotta ennen Saksan hyäkkäystä Puolaan. Tänä epävakaana aikana Saksa liitti muutamia alueita emomaahansa ilman aseiden kalistelua. Puolan lisäksi Saksalaiset miehittivät Tanskan ja Norjan melko vähäisin tappioin ja lopulta myös hieman yllättäen salamasota taktiikallansa Ranskankin muutamissa päivissä. Englantilaiset pääsivät hädintuskin motista kanaalin ylitse takaisin saarivaltakuntaansa. Tällä välin myös Neuvostoliitto miehittää Puolan itäosan ja hyökkää Suomeen, tehtyään ensin sopimuksen Saksan kanssa. Näin ollen ensimmäinen kirja käsittää ajan keväästä 1939 alkukesään 1940. Koska valtaosalle lukijoista sodan kulku on historian valossa selvää, en viitsi alkaa sitä enempää tähän referoimaan.

Sodan tuulet -sarjan pääosissa on amerikkalainen Henryn perhe ja siihen kytkeytyy myös juutalainen Jastrown perhe. Victor "Pug" Henry määrätään laivaston sotilasattaseaksi Berliiniin ja tältä aitiopaikalta hän pääsee vaimoineen seuraamaan toisen maailman sodan uhkaa ja lopulta myös käynnistymistä. Samalla hän yrittää säilyttää liitoksissaan natisevan avioliittonsa vaimonsa Rhondan kanssa. Pariskunnan vanhempi poika Warren on jo jokseenkin hyvää vauhtia kiitämässä laivaston lentueeseen upseerin arvoisena sotilaana. Tarinan tiimellyksessä Warrenin ja hänen rakastettunsa hääkellot soivat ja tunnelma tiivistyy - joutuuko pian amerikkalaisetkin tositoimiin?

Pariskunnan nuorempi poika Byron on toki reservissä jo luutnantti, mutta häntä kiinostaa enemmän siviiliammatti ja lähinnä taide, sekä kenties kulttuuri. Hän matkustaa sodan alla Italian Siennaan opiskelemaan taidetta ja tapaamaan kirjailija taiteilija Berel Jastrowin. Pian Byron luistaa opinnoista ja karkaa juutalaisen ihastuksen Natalie Jastrowin kanssa turisteeraamaan Puolaan. Saksan hyökätessä Puolaan alkaa nuorelle Byronille ja tytölle hengissäselviytymiskamppailu, joka onkin kirjan parasta antia.

Paljon pojiltaan vaativa Victor Henry ei välttämättä ole mielissään nuoremman pojan toilailuista, mutta toisaalta hän kuitenkin ihastelee pojan elämänjanoa ja omapäisyyttäkin. Kenties löytäen samalla itsestään hukatun nuoruuden. Ainakin isä saa pojaltaan paljon käytännön- ja ensikädentietoa Puolan tapahtumista. Victorin vaimo on ilmiselvästi kyllästynyt olemaan ns. "näyttelyvaimo" miehensä käsipuolessa ja haikailee jännittävää ja kielettyä rakkautta. Ilmeisesti mies itsekin on vähän fakkiutunut tähän avioliittoon, mutta ei kuitenkaan korkean moraalin omaavana miehenä osaa tehdä johtopäätöksiä ja ratkaisuja. Ja virkamiehen tehtävät ahmaisevatkin suuren osan miehen ajasta.

Tällä välin Byron on siis hypännyt valmiiksi lämmitettyihin tohveleihin ja haaveilee perhe-elämästä juutalaisen Natalien kanssa. Isä Victor ahdistelee poikaa liittymään sukellusvenelaivastoon ja tämä jää toistaiseksi auki - päätyykö nuorimies kursseille? Yhtä kaikki Victor myös itse ihastuu Nataliehen ja on hyvin ymmärtäväinen poikansa tunteista.

Vaikka Henryt ja Jastrowit ovatkin sepitteellisiä hahmoja, voisivat he olla ihan hyvin todellisiakin. Herman Wouk onnistuu luomaan varsin vakuuttavia ihmissuhteita ja ilmapiirejä. Todellisia historiallisia hahmoja esiintyy niin ikään useita. Näistä mainittakoon Roosevelt, Hitler, Mussolini ja muutama muukin henkilö. Sodan kuvailu jää varsin vähäiseksi näiden seikkaperäisten ihmis- ja ihmissuhdekuvausten rinnalla. Toisaalta amerikkalaiset eivät ehdi vielä tällä erää sotaan, mutta pääsevät vääjäämättä siihen seuraavassa osassa.

Juutalaisten kohtaloa kuvaillaan melko objektiivisesti, toisaalta kuitenkin melko totuuden mukaisesti. Ilmeisesti herra Wouk pyrkii ymmärtämään avarakatseisemmin mistä koko sodassa ja vainoissa oli kysymys. Oman mielenkiintoisen juonteen tarinaan antaa erään kuvitteellisen saksalaisupseerin Armin Von Roonin muistiinpanot, joihin kirjailija on tarttunut parikymmentä vuotta myöhemmin. Näistäkin voi oivallisesti päätellä myös saksalaisissa majailleen tyytymättömyyden, koskien sodanjohtoa, strategioita, mutta myös ylipäätään ympäröivää maailmaa kohtaan. Ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuraavien epäreilujen rauhanehtojen haavat eivät olleet parantuneet. Kuitenkin tässäkin kirjassa paljastuu myös amerikkalaisten omat ennakkoluulot juutalaisuutta kohtaan, esim. kuinka liitto kristityn ja juutalaisen välillä voisi onnistua.

Sodan tuulet on kenties hieman pitkäveteinen kirja, joka on pullollaan draamaa ja ihmissuhdehöttöä. Toisaalta se tarjoaa sotia kokeneen kirjailijan mielenmaisemia yleisemminkin, ei pelkästään sodassa vaan myös kotirintamalla. Politiikkaa ja uskontoa on kirjassa vain tarpeellisessa määrin, ei mielestäni yhtään liikaa. Vaikka sodan syttymiseen vaikuttivatkin pitkälti klobaalit poliittiset voimat ja suuntaukset (kommunismi ja kansallissosialismi), en usko että ne tässä kirjassa lukijaa kyllästyttävät. Lisäksi tekstin kirjoitusasu on bestseller-tyylistä, joten siinä on joko sattumalta tai tietoisesti haettu tietynlaista "keveyttä". Mikäli ehdin niin luen kuun loppupuolella myös Tulimyrskyn. Ihan hyvä kirja tämäkin.

 

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa VI Guermantesin tie 2

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 384

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1986

Marcel Proustin Peräpohjolan poromiehet ovat eskimoita. Olen päätynyt viimein Kadonnutta aikaa etsimässä osaan numero kuusi. Näin pian viidennen jälkeen alkaa pukata jo vähän turnausväsymystä. Näiden lukutuokioiden aikana olen kehittänyt pitkäjännitteisyyttä ja luetun ymmärtämistä reilusti, eikä tämä ole missään nimessä tylsää ollut.

Guermantesin tie 2 -kirjassa tapahtuu taas melko paljon. Isoäidin sairaus on ottanut taas omat progressiiviset askeleensa ja mummo kaipaa viimeistä kuoliniskua. Proust tarjoaa patofysiologisia detaljeja ja lopulta vanhus kuolee. Virtsamyrykytyksen runtelemaan ihmiseen pumpataan morfiinia säästeliäästi, eikä tämä kuolintapahtumana ole läheskään niin näyttävä kuin Mannin Buddenbrookien mummon. Aika pitkäkestoinen kuitenkin.

Muutamia muitakin huomioitavia seikkoja osasta löytyy. Kertoja on havainnut markiisien poikaporukassa miestenvälistä lihallista rakkautta (solttupoikien ahdistelua). Proust kuvailee tätä jotenkin aika (omituisesti) kevytkenkäisesti, ikäänkuin tämä hienostolle ominainen harrastus ei olisi lainkaan ominaisuus tai vietti, vaan pikemminkin sisäpiirimuoti tai irroittelujuttu. Ainakaan tarinan kertoja ei suhtaudu asioihin ryppyotsaisesti.

Proust ujuttelee kerronan lomaan myös paljon erilaisia triviatietoja ja faktoja, yleensä kertojapojan mietteisiin, mutta toisiaalta jonkin verran myös muiden selityksiin. Liekä tämä sitten myös kanava jakaa omaa triviatietoa lukijoilleen, vaiko vain pöyhkeilyä. Tuolloinhan tietoa ei saanut hiirtä klikkaamalla tai enteriä painamalla, vaan piti lukea kirjoja. Toisaalta kertojan mielestä parhaat kirjatkin ovat vaikeaselkoisia ja aina kun löytyy jokin haasteellisempi, kokee edellinen suosikkikirjailija huomattavan arvonalennuksen. Muutenkin sivuille vilahtelee taas paljon kirjan valmistumisajankohdalle ominaista tietoja, ilmapiiriä ja asenneilmastoa. 

Kaikista koomisin ja pysäyttävin hetki on kertojan ja paroni Monsieur de Charluksen käymä tulenpalava ja jopa liioiteltu keskustelu, joka on kertakaikkisen sietämätön. Tässä kirjailija nostaa taas esiin hienoston teennäisyyden ja näiden kaikenmaailman näennäistavat. Aikamiehet kuuntelevat juruja ja juoruilevat kuin "pöperömaijat" konsanaan. Sitten raivoa, sihinää, ylimielisyyttä, itseriittoisuutta, lopulta liehittelyä ja armollisuutta. Kaikki tämä tietysti isällisyydellä.

Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan kuudes osa on taas melko sekavan ja pirstaleisen oloinen. Toisaalta tässä on taas näitä mielenkiintoisia tilanteita ja katkelmia. Sen sijaan jotenkin yhtenäisyys taas mättää. Ainakin lukija saa (jälleen) paremman käsityksen kertojasta ja siitä mihin hän on koko ajan kehittymässä. Eikä tällä kertaa mene liikaa politikoinniksi. Taidan kuitenkin pitää nyt kesän mittaisen tauon ja palata syksyllä viimeisiin osiin. Guermantesin tie 2 -kirjassa on omat hetkensä, mutta ei se näistä lukemistani kuitenkaan paras ole.

Günter Grass - Aivoituksia

Suomentanut: Oili Suominen

Sivumäärä: 164

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Päätin lukea myös tämän hyllystä löytyvän kirjan Aivoituksia. Se on reippaasti vanhempaa tuotantoa kuin Taikalaatikko ja on julkaistu alkuperäiskielellä jo vuonna 1980. Kun katselen sisäkannen kuvaa tuolloisesta Günter Grassista, oivallan helposti mistä tulee täkäläinen sanonta Günter-viikset (kalapuikot). Aika hauska on kyllä tuo kansitaidekin, joka on kirjan osalta varsin osuva.

Aivoituksia on lennokas ja reteä pienoisromaani opettajapariskunnasta Harmista ja Dörtestä, jotka edustavat keskiverto saksalaista "tuhoutuvaa" sukupolvea. Grassin ennuste on että saksalaiset kuolevat sukupuuttoon, kun taas Aasiaa odottaa ylikansoittuminen. Esimerkiksi Harm ja Dörte keksivät vaikka minkälaisia verukkeita vältelläkseen lapsen tekoa. Pariskunta lähtee reissaamaan Aasiaan ja koska he ovat osa Grassin käsikirjoitusta, tarjoaa hän ratkaisuksi Dörtelle balilaista miesrakastajaa. Kirjailija on itsekin hakenut käsikirjoitukseen autenttisia tunnelmia matkustamalla Aasiaan - voisiko sieltä löytyä kenties Saksan kansalle elvyttäviä keinoja ja voimia?

Myös Saksan jakautumista toisen maailmasodan jälkeen Grass käsittelee melko poleemisesti, kuten myös poliitikkojen suhtautumisesta kulttuuriin ja taiteeseen. Esim. lännessä kirjailijoista tehdään pellejä ja idässä paranoidisesti salakuuntelemalla rikollisia. Kaikenkaikkiaan tuolloiseen nyky-yhteiskuntaan, nyky-ihmisiin ja ilmapiiriin Grass tarttuu varsin purevan sarkastisesti. Eikä pessimistisiltäkään vaikutelmilta voi välttyä.

Aivoituksia on linjassa edellisen lukemani Taikalaatikon kanssa. Ehkä tämä on kuitenkin runsassanaisempaa ja rönsyilevämpää niin kirjoitusteknisesti kuin myös sisällöllisestikin. Mielipidettä tarjotaan kronologisesti menneisyydestä, silloisesta nykyhetkestä ja lopulta myös tulevaisuudesta. Tekstiä pysähtyy ja se pysäyttää miettimään. Kirja on mielenkiintoinen, joskin toisaalta melko raflaavakin. Ainakin itse tulkitsen kirjailijan mielipiteet jos hän ne rivienvälistä ominaan tarjoaa, melko konservatiivisiksi. Kannattaa lukea tarina sympaattisista, joskin jollain tasolla myös surkeista ja eksyneistä Harmista ja Dörtestä.

Günter Grass - Taikalaatikko

Suometanut: Oili Suominen

Sivumäärä: 221

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009

Omituisia, mutta hauskoja kurkistuksia kameran "luukusta". Hiljattain tiedotusvälineet ilmoittivat yhden kenties merkittävimmistä saksalaisista kirjailijoista siirtyneen ajasta iäisyyteen. Kirjailijan, jonka tuotanto on mittava ja ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Günter Grass oli koulutukseltaan kuvataiteilija ja hän toimi myös politiikassa sosiaalidemokraattien riveissä. Vaikka Grass oli rauhan mies, löytyi hänen taustaltaan synkempääkin historiaa. Grass myönsi lopulta 2000-luvun puolella osallistuneensa SS-toimintaan, jota ymmärrettävästikin piti "hävettävänä" nuoruuden höyrähdyksenä. 

Suomalaisella lukijalla on paljon valinnan varaa, kun hän katselee kirjailijan tuotantoa. Moni lukee kenties ensimmäiseksi Danzig-trilogian ja lähinnä Peltirummun, joka itseltänikin löytyy hyllystä. Päätin kuitenkin aloittaa kahdesta hieman ohuemmasta romaanista, joista ensimmäisenä vuorossa on joitakin vuosia sitten ostamani Taikalaatikko. Günter Grass sai Nobelin-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999, joten kirja on kirjoitettu tämän jälkeen.

Taikalaatikko on persoonallisella otteella kirjoitettu elämänkertakirja, joka jatkaa parivuotta aiemmin ilmestynyttä Sipulia kuoriessa -kirjaa (tähän tulee syksyllä suomennettuna myös viimeinen osa Grimmin sanat). Tarinassa kirjailija perheineen (useine sellaisineen) lipuu läpi vuosien ja kymmenten tarjoten pisaroina mielenkiintoisia hetkiä. Kaikesta päätelle kirjailija Grass on ollut ehtivä, pystyvä ja naisiin menevä mies. Kuvaukset hänen taiteilijan luovuudestaan kielivät suuristakin suhdannevaihteluista. Ja tässä ohessa onnistuu rakastajat ja vaimot puskemaan maailmalle kahdeksan pikku-Grassia.

Kerronan mielenkiinto piilee siinä, että lapset kertovat isänsä ja perheiden tarinaa. Isä sitä ja isä tätä. Grassilla on ainakin tässä kirjassa melko kyyninen ja humoristinenkin ote oman elämänsä ruotimiseen. Toisaalta se lieneekin turvallisin tapa lähestyä esim. muutamia yhteiskunnallisesti arkojakin aiheita ja jopa kipupisteitä - joiden kautta ja rinnalla taiteilijan vuodet vierivät. Uran luonnin ohella mies elää kiihkeästi ja ajottain jopa hieman eksyneenäkin läpi elämäänsä, jättäen siinä samalla pysyvät jäljet saksalaiseen kirjallisuuteen.

Toinen hieman omituisempi juonne tarinassa on merkillinen Marie, joka pyörii perhepiirissä näppäilemässä kuvia Agfa-boxilla. Laite on varsin ylimaallinen ja sen ominaisuudet ylittävät kaikki silloiset ja jopa nykypäivän mittapuutkin. Se pystyy näkemään menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Lisäksi se luo kuvia kohteen haavemaailmasta ja joskus peloistakin. Palkitsee ja rankaisee tarpeen mukaan, silti ymmärtämättä mitään normeista. Onneksi siis usein palkitsee. Ehkäpä tämän kaiken kuva-materiaalin seassa vilahtelee myös Grassin omia toteutumattomia toiveita ja odotuksia.

Taikalaatikko on helppolukuinen kirja, mutta sen pinnan alle on kätketty paljon asioita jotka eivät kenties avaudu ensilukemalta. Mietin esim. tuota Taikalaatikkoa ja sen suhdetta Grassin elämään. Koska kirja ei ole kovin paksu, sen kykenee lukemaan parissa päivässä - jopa nopeampaakin. Jos suhteutan lukemaani aikaisempiin kokemuksiin saksalaisesta kirjallisuudesta, tulee mieleeni eniten ehkä Heinrich Böll. Toisaalta jostain omituisesta kohtaa huumorissa ainakin itselleni tulee mieleeni myös kotimainen kirjailija Veikko Huovinen. Olen lukemassa jo seuraavaa Günter Grassia, joka lupailee toisenlaista ja hyvää lukukokemusta. Taikalaatikko on hyvä ja yllättävän viihdyttäväkin kirja.

Boris Polevoi- Anjuta

Suomentanut: Marja-Leena Raunio

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Kustannusliike Progress

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Kunniaa, rakkautta ja pettymyksiä. Olen kerännyt itselleni mielenkiintoisen muinaisjäänteen 1980-luvulta. Progressin ja sitten Radugan kustantaman kirjasarjan sosialistisen realismin merkkiteoksista suomalaisille lukija-tovereille. Sarja käsittää kahdeksan kirjaa, joista yhden (Solohovin) olen lukenut jo aiemmin. Vaikka nämä ovat kenties melko kehnosti tuotettu ja hunoista materiaaleista, ovat ne silti oivallinen aikamatka haistelemaan rautaesiripun takaisia tuulahduksia. Mahtavia ajankuvauksia kenties pelottavastakin isoveljestä, joka on taas pikkuhiljaa heräilemässä pitkältä talviuneltaan. Kirja-sarja lahjoitettiin aikoinaan Neuvostoliitto-lehden tilaajille - eli jokainen vuosi ilmestyi uusi (tai tuore käännös) kirja, joka esitteli neuvostoliittolasista kaunokirjallisuutta. Nämä karamellin kirjavat kiiltokovakantiset kirjat ylistävät työn sankareita ja tavallisia ihmisiä, jotka rakensivat tämän sittemin historiankirjoihin siirtyneen punaisen supervallan.

Päätin siis lukea tämän kirja-sarjan avausteoksen Boris Polevoin Anjutan, joka ilmestyi alunperin vain muutama vuosi (1977) ennen kirjailijan poismenoa. Polevoi (oik. nim. Kampov) oli juutalaistaustainen neuvosto-venäläinen kirjailija, joka synty korkeasti koulutetuun perheeseen Moskovassa vuonna 1908. Hän työskenteli tehdas-duunarina ja lehtimiehenä ennen suurta isänmaallista sotaa (toinen maailmansota), jossa hän toimi ylempänä upseerina ja rintamakirjeenvaihtajana aivan sodan ratkaisuvaiheisiin asti. Polevoin ura jatkui hänen kuolemaansa asti ja se huomioitiin mm. Leninin kunniamerkeillä, lokakuun vallankumouksen kunniamerkillä  ja hän sai lopulta myös sosialistisen työn sankarin arvon vuonna 1974.

Anjuta on kertomus kapteeni Metsetnyistä ja hänen raskaasta taipaleestaan sodassa kansallissosialisteja vastaan. Hänen rohkeasta joukkojen johtamisesta Moskovan porteilta aina Oderin länsipuolelle asti. Metsetnyi on ensimmäinen sotilas joka astuu saksalaisten kotikentälle, antaen näin oman esimerkkinsä häntä seuraaville neuvostosotilaille. Miehuullinen eteneminen päättyy kuitenkin räjähteeseen joka silpoo sankarin kasvoja ja aiheuttaa kenties pysyvän sokeutumisen. Onneksi hänen kannoillaan seuraa nuori "poikamainen" naisaliupseeri Anjuta, joka rahaa haavoittuneen etulinjasta kenttäsairaalaan ja sieltä erääseen moskovalaiseen sotasairaalaan huippuluokan silmäspesialistille.

Silmäprofessori suostuu vastahakoisesti leikkaamaan Metsetnyin ja toivottomaltakin vaikuttanut tilanne alkaa asettua lupaaville uomilleen. Sokeutunut kapteeni joutuu luottamaan muihin vaistoihin ja luomaan oman kuvan Anjutasta mielessään, huomaten samalla rakastuvansa tähän "kasvottomaan" naiseen.

Yhtäaikaa rintamalla tapahtuu viimeiset läpimurrot ja neuvostojoukot miehittävät Berliinin. Sotasairaalassa juhlitaan sodan voittoa ja Hitlerin kukistumista. Juhlahumussa kiteytyy konkreettisesti kollektiivinen kansallistunne, se että sosialistinen Neuvostoliitto pystyy kukistamaan sotataidoiltaan verrattoman Natsi-Saksan.

Niinpä voitonpäivän paraatijuhlassa Metsetnyi kuulee takaansa käheän miesäänen sanovan;

"- Ajatelkaahan pojat minkä sodan olemme voittaneet ja millaisen vihollisen nujertaneet. Mitä tämän rinnalla on ensimmäinen Isänmaallinen sota jossa Venäjä antoi hatkat Napoleonille. Tämä oli paljon ankarampi ja tuimempi. taistelimmehan koko maailman fasismia vastaan."

Polevoi - Anjuta s. 115

Kuvassa voitonpäiväparaati vuonna 1945, johon Metsetnyi ja Anjuta osallistuivat. Panssarivaunukolonnan takana Leninin mausoleumi.

Tarinan ja erityisesti rakkaustarinan kulminaatiopiste on kuitenkin voitonpäivän paraatijuhlassa, jossa tapahtuu jotain sellaista joka torpedoi orastavan molemminpuolisen rakkaussuhteen. Anjuta ja Metsetnyi on kutsuttu juhlaan veteraaneina ja kunniavieraina, jotka pääsevät seuraamaan aitiopaikalta Stalinin ja Zukovin juhlintaa ja pullistelua. Kaiken riemun keskellä jotain alkaa ja jotain loppuu. Kenties Metsetnyi saa takaisin menetetyn näkönsä, mutta joutuu luopumaan jostain paljon tärkeämmästä. Asiasta joka vainoaa häntä lopun elämää.

Vuodet vierivät mutta siviiliin siirtynyt kapteeni ei pääse eroon muistoistaan ja haaveistaan. Missä mahtaa olla Anjuta, joka vei miehen sydämen mennessään? Kuvitelmissa Anjuta saa enkelin kasvot ja ylleen omituisen jopa taianomaisen sädekehän puhtoisena rakkauden jumalattarena. Jopa kaikki jermun tarinan kuulevat ihmiset haluaisivat nähdä ja tutustua tuohon salamyhkäiseen - täydelliseen naiseen. Metsetnyi seuraa saamiaan vihjeitä jopa napapiirin pohjoispuolelle ikuisen jään ja lumen tundralle, jossa Anjutan pitäisi työskennellä geologina. Onko kaiken tämän etsintä turhaa, tai onko se lainkaan olennaista tarinan kannalta? Itselleni tulee vaikutelma että lopulta kaikki ihmiset ovat tahollaan melko yksinäisiä, alakuloisia ja toivovat onnellisia asioita. Eikä ehkä osata löytää onnea pienemmistä asioista. Unelmat ovat unelmia niin kauan kun todellisuus ei niitä onnistu tuhoamaan. Ovatko unelmat vain tavoittamattomia asioita, joita ei edes tarvitse löytää. Mutta kuinka käy Metsetnyin ja Anjutan tarinan?

Kuvassa sosialistisen työn sankari Boris Polevoi. Ajattelija ja kirjailija. (kuva Anjutan takakannesta).

Kaikessa haaveellisuudessaan Anjutan tarina saattaa olla valistuneen lukijan mielestä lapsekas ja naiivi, kaikessa hukatussa rakkaudentuskassaan jopa "höpsähtänyt". Mielestäni kirja tarjoaa purtavaa monenlaiselle lukijalle. Tarina on omituisen hyvä. Ja vaikka kirja on melko ohut, niin se voisi olla sisällöltään valtaisa tiiliskivi. Rintamakuvauksia vieroksuvan lukijan ei tarvitse pelätä kirjaan tarttumista, koska niiden osuus jää yllättävän vähäiseksi. Muutenkin tähän sotahistorialliseen aiheeseen tartutaan melko objektiivisesti, eikä tämä ole mikään punakeltaisten lasien läpi nähty aivoja huuhteleva propagandakirjanen. Sen sijaan avoimin mielin draamasta ja romantiikasta pitävä lukija saattaa jopa kuivailla kyyneleitään. Anjuta on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Roddy Doyle - Paddy Clarke hähhähhää

Suomentanut: Leena Tamminen

Sivumäärä: 276

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1994

Maailmaa lapsen silmin. Harvemmin tulee tartuttua irlantilaiseen kirjallisuuteen. Roddy Doyle on käsikirjoittaja ja kirjailija, joka on julkaissut kymmenkunta kirjaa. Näistä useimmat ovat suomennettuja. Päätin lukea tämän Booker-palkinnon arvoisen kirjan Paddy Clarke hähhähhää, joka vapautti Doylen täysipäiväiseksi kirjailijaksi vuonna 1993.

Patrick Clarke asuu 1960-luvun lopun irlantilaislähiössä äidin ja saman nimisen isän kanssa. Hänellä on myös veli jota kutsutaan Sinbadiksi. Patrickia askarruttaa monet asiat. Äidin ja isän kiristyvät välit ja uhkaava avioero. Levottomuudet koulussa ja kurjemmaksi muuttuva kaveripiiri. Pojat kokeilevat kaikenlaisia juttuja, kuten tupakointia ja koulupinnaamista. Hankaloituvat kotiolot näkyvät viimein myös muutenkin koulumenestyksessä. Vaikka isän kanssa on paljon hyviäkin hetkiä, on hän silti ansaitustikin tarinan lurjus. Äiti on syrjään vetäytyvä, mutta lapsen silmin katsottuna täydellinen - miltei pyhimys. Sisarkateus aiheuttaa kitkaa veljesten välille ja siksipä Paddy(Patrick) läpsii ja kurittaa Sinbadia mennen tullen. Äityypä hän koulussakin tappelupukariksi.

Tarina kulkee varmasti ja vakaasti, kuin juna kiskoillaan. Piristävän kuvakulman tarjoaa Doylen "lapsen maailma", jonka kerronta noudattelee alakoululaisen lapsen ajatusmaailmaa. Mitä kaikkea pitää kokeilla ja mitä kaikkea tyhmääkin pitää tehdä. Koska pojat on poikia, ei tämä vaadi sen kummempia selityksiä. Kaiken vaikean ja kovemman kautta kasvattavan taustalla on kuitenkin voimakas ja vahva selviytymispotentiaali. Ehkäpä Patrick lopulta putoaa jaloilleen ja hänestäkin tulee kunniallinen kansalainen.

Yllättäen kotimaassaan Irlannissa Roddy Doyle on saanut kritiikkiäkin hänen yksinkertaisesta ja pelkistetystä kirjoitustyylistään. Sen sijaan Englannissa ja muuallakin maailmaa hänen tarinansa (kuten tämäkin) on saanut positiivisen vastaanoton. Mielestäni Doyle on onnistunut hyvin pääsemään kasvuikäisen pojan maailmaan ja luonut siitä käsinkosketeltavan todentuntuisen. Kenties hänellä on poikkeuksellisen hyvin muistissa 60-luvun irlantilaiskorttelit ja koulupihat. Vaikka kirja on täynnä kasvukipua, ahdistusta ja epävarmuutta - on se kaiketi aika keskiverto irlantilainen kasvutarina. Uskottava ja hieno kirja. Ei näitä kuka tahansa osaa kirjoitella, mutta luulen että kuka tahansa pystyy lukemaan.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa V Guermantesin tie 1

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 412

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Voiko hiirestä kasvaa leijona? Päätin nyt pääsiäisen kunniaksi jatkaa Marcel Proust -urakkaani. Kadonnutta aikaa etsimässä oli kirjailijan elämäntyö ja paisui aikoinaan massiiviseksi tuhansia sivuja käsittäväksi tutkielmaksi ihmisestä, ihmismielestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Varmasti paljon muustakin, joka kenties vielä itsellenikin lopulta avautuu. Näiden erikoisten kirjojen suomentamiseen kului aikaa miltei neljäkymmentä vuotta. Inkeri Tuomiskoski ehti suomentaa kahdeksan osaa, eli kaiken ensimmäistä ja viimeistä kirjaa lukuunottamatta. Ainakin nämä ovat suomeksi kieltämättä haastavaa ja keskittymiskykyä vaativaa lukemista.

Sarjan viidennessä osassa Guermantesin tie 1 kertoja muuttaa perheineen toiseen kaupunginosaan Pariisissa. Hän alkaa hivuttautua entisäkin enemmän aikuisten maailmaan ja luomaan uskottavia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Vaikka sarjan aiemmat osat ovat tarjonneet hyvinkin monimutkaista ja raskastakin tekstirakennetta, niin tässä osassa piti hetkittäin oikein huomioida lauseiden "keventyminen". Aivan kuin tuotos olisi tyystin toisen kirjailijan. 

Heti alkupuolella tarjoutuu lukijalle mahdollisuus tutustua kertojan luentomaisiin esitelmiin unesta ja sen ilmenemisestä erilaisista näkökulmista. Näitä ei häiritse (kenties värittää) edes asunnon ohi lipuvan rykmentin paraatiharjoitukset. Seuraavassa mielenkiintoisia ja Proustin kertojanlahjoja kuvaavia katkelmia sivuilta - hetkiltä uuden asuinpaikan uudesta vuoteesta.

"Jos mieleni olisi tehnyt nukkuessa heittäytyä tavanomaisen muistini vietäväksi, niin vuode johon en ollut tottunut ja hienovarainen huomio jota minun oli pakko kääntyillessäni liikkeisiini kiinnittää olisivat kyllä oikaisseet tai pitäneet oikeassa suunnassa unieni uutta johtolankaa. Unitilassa käy samoin kuin ulkoisesta valvemaailmasta havaintoja tehtäessä. Muuta ei tarvita kuin muutos tavoissamme, jotta se muuttuisi runolliseksi; muuta ei tarvita kuin että me riisuutuessamme nukahdamme kesken kaiken vuoteellemme, kun unen mittasuhteet jo muuttuvat ja sen kauneus tulee tajuttavaksi. Herätessämme toteamme että kello on neljä, itse asiassa kello on vasta neljä aamulla, mutta tuntuu kuin olisi kulunut kokonainen päivä, niin siunaukselliselta vaikutta tuo muutaman minuutin kestänyt etsimättä tullut uni, ikään kuin se olisi laskeutunut taivaasta korkeammasta käskystä valtavana ja täyteläisenä kuin keisarin kultainen valtaomena."

ja lisäksi vielä toisaalta...

"Niinkin saattaa käydä että toteutamme vasta nukahdettuamme, unikuvissa, sen mitä päiväsaikaan aioimme tehdä, toisin sanoen unitilan järjestämien muutosten jälkeen, seuraamalla vallan toisia teitä kuin valveilla ollessamme. Sama tarina pyörii ja saa toisen lopun. Mutta niin erilainen on maailma missä nukkuessamme elämme, että ne joilla on vaikeuksia päästä uneen yrittävät ennen kaikkea päästä pois meidän maailmastamme. Jauhettuaan epätoivoissaan, tuntikausia, silmät kiinni samanlaisia ajatuksia kuin mitä heillä olisi ollut silmät auki, he rauhoittuvat jos huomaavat, että vasta vierähtänyttä minuuttia raskautti kaikkia johdonmukaisuuden lakeja niin kuin myös nykytodellisuutta uhmaava järkeily, sillä tämä >>lipsahdus>> merkitsee sitä, että portti on auki, että he ehkä kohta pääsevät valvetodellisuutta pakoon, levähtämään hetkeksi siitä jonkin matkan päähän, mikä takaa heille enemmän tai vähemmän >>hyvän>> unen."

Guermantesin tie s.102-104

Kertojan menneisyyteen ei merkittävässä määrin palata, joten tämänkin kirja toimii omana koknaisuutena hyvin. Kertoja tutustuu paremmin (jo edellisessä kirjassa esiintyneeseen) aliupseeri Saint-Loupiin ja hänen poikaansa Robertiin. Vaikka Saint-Loup on miesten piirissä arvostettu sotilas, varjostaa häntä pojan ja ilmeisesti jossain määrin myös hänen omat asenteet ja ihanteet. He nimittäin kannattavat tuolloin paljon kansaa jakanutta ja skandaalia nostanutta Dreyfusia. Kysymyksessä oli siis upseeri jonka väitettiin kavaltaneen Ranskan ja luovuttaneen tietoja saksalaisille. On sanomattakin selvää että kertoja edustaa liberaaleja arvoja ja on näin ollen tavallaan samoilla linjoilla Saint-Loupin kanssa. Kuitenkin tässä sotilasporukassa kertoja ansaitsee uusia kannuksia kertomalla käsityksiä sodista, strategioista ja sotahistoriallisista asioista.

Jossain vaihessa ilmapiiri seilaa taas luokkatietoisuuden sävyttämäksi ja esim. Francoise saa siitä oman alatyylisen osansa. Hänen kaltaiset ihmiset ovat uteliaita, pyrkyrimäisiä ja puhuvat "huonosti". Kadehtivat parempaa luokkaa. Toisaalta myös patrioottien juutalaisuuden arvostelu (ei siis kertojan taholta) saa suhteellisen merkittävästi sijaa. Itseäni eniten kyllästyttää kuitenkin lisääntyvä politikointi ja muutenkin poliittinen ilmapiiri. Ilmeisesti kertojan eheytymiseen ja kypsymiseen liittyy yhteiskunnallinen valvutuneisuus, joka ei väisty edes hänen Guermantesin herttuattareen kohdistuneen ihastumisen tai peräti rakastumisen myötä. Suhde herttuattareen ei saa oikein tuulta purjeisiin ja kuivahtaakin lopulta varsin yksipuoliseksi. Kaiken tolskaamisen keskellä kertojasta kuoriutuu kuitenkin oivallinen ja jopa hieman sosiaalisempikin seurapiiri-ihminen.

Kirjan loppupuolella nousee isoäidin sairastuminen koko ajan kouriintuntuvammin pintaan. Ainakaan itse en saa luotettavaa käsitystä hänen sairautensa laadusta, mutta tätä käy varsin mielenkiintoisella tavalla ruotimassa tohtori du Boulbon. Hän siis tutustuttaa lukijan konversiohäiriöiden ja neurastenian ihmeelliseen maailmaan. Vaikka tilat ovat jo entuudestaan tuttuja, ovat nämä jollain konkreettisella ja pragmaattisella tavalla (myös hauskastikin) kuvailevia. Ehkä kuitenkin lähinnä aiheettomia, ottaen huomioon tilan missä kertojan isoäiti superorgaanisine oireineen kituu.

Guermantesin tie 1 -kirjan myöstä saavutin ns. puolivälin krouvin, eli lukumääräisesti olen urakan puolivälissä. Jos miettii kertojan kehtiystä tähän asti, niin ainakin hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa on kasvanut ympäristöä ja ihmisiä kohtaan. Toisaalta Proust on laajentanut kirjoitustensa myötä sisältöä melkoisesti yhteiskunnalliseen suuntaan. Itse asiassa hetkittäin huomaan lisääntyviä tyylillisiä ja sisällöllisiä vaikutteita Victor Hugon suunnalta, joka onkin epäilemättä yksi Proustin esikuvia. Eniten yllättää kuitenkin kirja-sarjan helpottunut lukuasu (ainakin tämä kirjan osalta). Jatkan pian ainakin tuohon seuraavaan osaan, kenties jo kuluvan kuukauden aikana. Lopulta tämäkin osa on kuitenkin linjassa aiemman lukemani kanssa.

John Steinbeck - Helmi

Suomentanut: Alex Matson

Sivumäärä: 118

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 5.painos - 1962

Tarina onnesta ja onnettomuudesta. Olen aiemmin lukenut John Steinbeckiltä kirjan Tuntemattomalle jumalalle, josta en pitänyt. Itseasiassa se sai minut miltei raivon valtaan monestakin syystä. Päätin antaa Steinbeckille uuden mahdollisuuden ja se kannatti. Koska hyllyssämme on miehen tuotantoa enemmänkin, antaa tämä onnistunut lukukokemus uskoa myös tuleviin koitoksiin. Päätin siis lukea pienoisromaanin Helmi, joka on alun perin julkaistu vuonna 1947 ja on näin ollen kirjailijan keskivaiheen tuotantoa. Heti kättelyssä miellytti tämä kirjan paksuus ja väljästi lyöty teksti.

Helmi on kertomus pienestä kolmihenkisestä perheestä, jota eräänä iltana kohtaa onnettomuus. Vauvan koppaan tipahtaa skorpioni joka pääsee pistämään. Äiti imaisee osan myrkystä pois ja lapsi saa näin lisäaikaa. Tarvitaan kuitenkin lääkäriä joka osaisi hoitaa oikein, mutta perhe on köyhä eikä sillä ole rahaa hoitoon. Ainoa keino olisi löytää lahdesta helmi, jolla voisi kuitata kulut. Näin tapahtuukin ja tästä seuraa mielenkiintoinen tapahtumien ketju, joka on periaatteessa etukäteen arvattavissa - mutta onnistuu kuitenkin tekemään ainakin allekirjoittaneeseen lukijaan vaikutuksen.

Tarinaa vaivaa tai rikastuttaa koko ajan eräänlainen taianomainen tunnelma. Se on kuin satu ja samalla painajainen. Utumainen ja vääjäämättömästi etenevä. Itselleni tuli lukiessa mieleen yllättävän paljon erilaisia tuntemuksia ja pystyin aistimaan tarinan värit, tuoksut ja tunnelman. Samassa paketissa aisteja stimuloivaa tekstiä ja toisaalta painostavaa pahan läsnäoloa.

Steinbeck on käsitellyt oivallisesti useita käsi kädessä kulkevia ja toisiaan sivuavia teemoja, kuten ahneus, kateus ja luontainen pahuus. Voi esittää kysymyksen tuoko raha ja vauraus onnea, vai onko sillä täysin päinvastainen vaikutus. Mitä ylipäätään on onni? Kuinka ympäristö suhtautuu vaurastumiseen ja onko naivia ajatella pystyvänsä hallitsemaan ympärillä parveilevia ihmisiä? Rikkaudella, kuten vallallakin on taipumus sumentaa ajattelukyvyn. Kenties yksikään ihminen ei loppupeleissä pysty hallitsemaan tai kahlitsemaan "onnea". Ehkäpä onnen ja epäonnen määrä on vakio. Jos ei ole onnea peleissä on onnea rakkaudessa etc.  Ainakaan rikkauksilla ei pysty ostamaan terveyttä tai menetettyä elämää. Aina on joku joka haluaa palan onnestasi, tuhoten sen lopulta kokonaan. Toisaalta ihminen on pohjimmiltaan katala ja taipuvainen hyväksikäyttämään toistaan

Helmi herätti paljon ajatuksia, vaikka näitä samoja juttuja on käsitelty lukuisissa muissakin kirjoissa ja elokuvissa. Ehkä näistä ei saa koskaan tarpeeksi. Ainakin Helmi erosi monin tavoin edukseen aiemmin lukemastani Tuntemattomalle jumalalle -kirjasta, niin sisällöltään kuin kirjoitustekniikaltaankin. Vaikka tässäkin tarinassa on paljon tunnetta ja latausta, ei se missään vaiheessa ainakaan itseäni ärsytä. Tarinassa tapahtuu paljon pahaa, mutta silti se on jollain tavalla kaunis ja hienosti rakennettu. Lukuelämyksenä hipoo täydellisyyttä.

Helmeä on kommentoinut myös Skye Walker Lukimo Lumo -blogissaan. Mielestäni piristävä uusi kirjablogi.

Alice Munro - Karkulainen

Suomentanut: Kristiina Rikman

Sivumäärä: 386

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2013

Jokainen on oman onnensa seppä. Tulee harvemmin luettua rapakon takaista kirjallisuutta ja jos tulee, niin sitten jotain dekkari- ja seikkailikirjoja. Alice Munro on toissavuotinen Nobelin kirjallisuuspalkinnnon voittaja ja pitkän linjan kirjailija. Hänet tunnetaan parhaiten novellikokoelmistaan ja lyhyistä tarinoistaan muutenkin. Kanadalainen Munro on ilmeisesti hiljattain lopettanut kirjailijan uransa, eikä hän muutenkaan ole paljon ollut julkisuudessa. Vaikka kirjailija on palkittu useilla tunnustuksilla ja häntä on suomennettukin kohtalaisen paljon, on hän minulle varsin tuntematon nimi. Oikeastaan ainoa kosketus hänen tuotantoon tulee muutamien seuraamieni blogien kautta. Päätin lukea tämän hiljattain hyllyyni ilmestyneen novellikokoelman Karkulainen, joka ilmestyi n. kymmenen vuotta sitten.

Karkulainen sisältää kahdeksan novellia, jotka kertovat erilaisten naisten eri elämänvaiheista. Novellien nimet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, tosin itse en niitä kaikkia oikein sisäistänyt. Mielenkiintoinen piirre on myös se, että tarinat osin limittyvät toisiinsa ja niissä on samoja henkilöitä. Tarinoissa pureudutaan esim. ihmisten vuorovaikutukseen ja niissä ilmeneviin ongelmiin. Vaikka luulin että kirja olisi paahteista naisasiakirjallisuutta, saatoin pian todeta astuneeni taas ennakkoasenteisuuden miinaan. Vaikka miehen ja naisen välinen kommunikaatio on usein ongelmallista, niin sitä on myös naisten välinen kommunikaatio. Vaikuttaa siltä ettei kukaan oikein ymmärrä toistaan, varsinkin jos ei kemiat ja aallonpituudet kohtaa toisiaan. Ja rohkeasti Munro uskaltaa kritisoida omaakin sukupuoltaan sinisilmäisyydestä, sekä saamattomuudesta ja uskalluksen puutteesta. Kuinka ihminen on eksyneenä omien tunteidensa kanssa. Varmasti näistä herää itsetuntoa kohottavia ajatuksia ja sen löytämiseen tarvittavia oivalluksia. Kenties keinoja purkaa patoutuneita tunteita. Aika paljon on myös asioita joille ei mitään voi... silloin jatkaa vain eteenpäin.

Novelleissa ei nojauduta suuremmin kohtalon uskoon, sen sijaan jollain tapaa jopa kohtalon ivaan. Joskus pienet sattumukset saavat aikaan kohtuuttoman suuria vaikutuksia. Jos ajat ohitse yhden tärkeän tienhaaran, menetät samalla useita muitakin. Pohjimmiltaan tarinoissa itse kussakin piilee opetus tai opetuksia, jotka joko löytää - tai on löytämättä. Siksikin sopivasti niitä on verhottu ja pienin yllätyksin maustettu. Ainakaan teksteistä ei syvyyttä puutu. Kuitenkin näiden ihmisten elämää on jotenkin helppo lähestyä ja ovat sopivan "arkisiakin".

Karkulainen oli itselleni positiivinen yllätys. Helposti luettavaa kirjallisuutta, joka ei sorru pröystäilemään eikä kerskumaan. Hetkittäin epäilin jopa taktisuudeksi ja laskelmoinniksi, koska teksti on siksikin terävää ja sisältöpitoista. Täysin kiihkotonta asiaa vailla agitaatiota, tosin maltillisen intohimoista ja inhimillisyyden huomioivaa. Mielestäni Karkulainen on aikuisen jo seestyneen naisen kirjoittamaa kypsyneitä ajatuksia sisältävää kirjallisuutta. Ehkä yksi viimeaikojen parhaita ja rentouttavimpia lukukokemuksia.

Sitäpaitsi kun katson Alice Munron kuvaa, tulen hyvälle mielelle.

Jörn Donner - Presidentti

Suometanut: Ilona Anhava

Sivumäärä: 255

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1986

Ja taas kerran ulkoistan itseni. Viimeaikoina Jörn Donner on ollut taas enemmän tapetilla. Hän ohjasi juuri hiljattain ilmestyneen elokuvan Armi Ratiasta ja on vieraillut ajankohtaisohjelmissa. En ole itse paneutunut niinkään Donnerin elokuviin, vaan enemmän näihin kirjallisiin tuotoksiin. Toki hänen elokuviakin olen katsonut. Päätin lukea tämän hyllyssäni lojuvan kirjan Presidentti, joka on julkaistu vuonna 1986. Kirja on lähteissä luokiteltu Andersin sukuromaanisarjaan kuuluvaksi, mutta ainakaan itse en sen suuremmin löytänyt yhteyttä. Jos näin on se voisi olla kuitenkin Fredrik Krok.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat melko pitkälle ajanjaksolle, alkaen sotaa edeltävästä ajasta ja jatkuen 80-luvulle asti. Päähenkilö diplomaatin vaimo Anna V. kertoo elämästään 1.persoonassa. Hänen elämänsä on ollut melko vaiherikas ja ymmärrettävästä syystä alkaa latistua ikääntymisen myötä. Vaikka ympärillä tapahtuu paljon asioita on Anna V:een elämä melko yksinäistä. Ensin avioliitossa ja sitten myös itsenäisessä elämässä. Edes materialismi ei suo lohtua fiksulle ja filmaattiselle naiselle.

Anna V:een elämää ja ihmissuhteita sotkee miltei tyrannimaisesti Presidentti, johon naisella on omituisen lujittunut kiintymyssuhde. Tämä ns. P. ei kykene ilmeisesti rakastamaan muuta kuin valtaa ja kenties itseään. Hänestä saa melko graavilla tavalla narsistisen kuvan, jopa jollain tavalla sosiopaattisen. Rivien välistä saa esim. käsityksen että hän on syyllinen Anna V:een leskeytymiseen. Vaikka P. onkin naisen rakkautta hyödyntävä lurjus, ei hänen suvereenisuuttaan ja karismaansa vähätellä missään vaiheessa. Hän saa kaikkine lieveilmiöineen lähes diktaattorin aseman ja maineen.

Presidentin ilmapiiri seilaa jossain poliittisen satiirin ja lähihistoriallisen fiktiivisen romaanin välimaastossa. Kuten muissakin lukemissani kirjoissa on Donner hyvin ajantasalla kirjoittamistaan asiosta ja vallitsevasta ilmapiiristä. Ainakin suomalaisille tärkeitä historiallisia henkilöitä esiintyy diplomaatin perheen lähipiirissä ja myös joitakin oman aikansa tapahtumia ja merkkipylväitä.

Taas kerran Donner sanoutuu irti kirjan luotettavuusarvosta ja painottaa enemmän sen taiteellista sisältöä. Kuinka paljon Presidentissä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota? Tarinan on sepittänyt Anna V. itse omin sanoin pikkutunneilla fil. maist. Fredrik Krokille, jolloin yksi ja toinen asia voi olla "todennäköinen". Eli jos sisällöstä on jotain valittamista, syyttäkää Fredrik Krokia.

En tiedä onko vika taas kerran itse lukijassa (ts. omituisessa huumorintajussa), mutta minusta tämäkin kirja on ajoittain aika humoristinen. Sarkasmia ja mustaa huumoria. Ainakaan itseni ei tarvitse suuremmin ponnistella että oivallan kuka tämä kirjan P. on (vaikka esim. helposti tunnistettavaa ulkonäköä ei suuremmin ruodita). Kalenterissa ei siis parturinaikoja ole. Eikä P:een pönkittämää kansallista vasallinasemaa ainakaan kovinsanoin ja suoranaisesti parjata. Kenties tarinan P. onkin kollaasi useammastakin itsenäisyyden ajan presidenteistä? Ja kylmänsodan ajan hengen mukaisesti Suomessakin yritetään saada selville asioita "isoveli valvoo" -keinoin. Trastuit tavarits!

Presidentti on linjassa muiden lukemieni Donnerien kanssa. Jos siis hänen kirjoistaan pitää, pitää varmasti myös tästäkin. Kirjoitusasu on helposti luettavaa ja eteenpäin kuljettavaa. Sisältö on sen verran poliittista, niin yhteiskunnallisesti kuin kansainvälisesti, että näitä teemoja välttelevän kannattaa jättää kirja hyllyyn. Valta ja potentiaali monessakin mielessä on Donnerin kirjallisia voimia, eikä yksilön tragedia ole välttämättä kaukana kollektiivisesta tragediasta. Nämä voivat siis kompata ja ainakin vertauskuvallisesti kulkea käsikädessä. Sanoisin että ristiriitaista - kuten itselleni muodostunut kuva tekijästä. Jotenkin on haastavaa adaptoitua miehen kirjoittamaan kirjaan naisena olemisesta, joka on totta puhuen aika vaikuttavasti, uskottavasti ja jopa hienovireisesti kirjoitettu. Piti toistuvasti muistuttaa että nainen eikä mies. Mielestäni hyvä kirja.

Elias Canetti - Pelastunut kieli

Suomentanut: Kyllikki Villa

Sivumäärä: 357

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

Tavallista elämää tai sitten ei. Elias Canetti syntyi Bulgariassa vuonna 1905 espanjalaisjuutalaiseen sukuun. Hän oli kansallisuudeltaan sittemmin brittiläinen ja hän kirjoitti saksankielellä. Vaikuttaa aika ristiriitaiselta ja sekavalta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Ehkäpä juuri tämä onkin kirjailijan vahvuus ja yksi luovuuden lähteistä. Eletty elämä. Canetti sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981 ja itse en ole aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. Sen sijaan tämä Pelastunut kieli on ollut pitkään hyllyssäni ja lienee yksi ensimmäisistä Nobel-kirjoistani. Tämän aika on nyt ja näin ollen olen tutustunut yhdeksäänkymmeneen Nobel-kirjailijaan.

Pelastunut kieli on kirjailija Canettin omaelämänkerrallinen kertomus hänen lapsuus- ja nuoruusvuosistaan. Hän joutui muuttamaan perheen mukana useihin eri maihin ja kaupunkeihin. Lisäksi hän jäi varhain orvoksi isästään ja tämä kummitteleekin toistuvasti kirjan sivuilla. Isällä ja äidillä oli hyvin erilaiset odotukset pojan tulevaisuudelta. Haipuva muisto isästä yhdistyneenä äidin lisääntyvään ankaruuteen ohjaakin nuoren Canettin ajatusmaailmaa.

Aikuisen Canettin luoma kuva lapsuudesta on uskottava ja melko viihdyttävä. Siinä eletään läpi ensimmäisen maailmansodan vuodet ja tutkaillaan ympärillä tapahtuvia yhteiskunnallisia ja maailmanpoliittisia asioita. Yllättävän vähän - mutta kuitenkin hänkin saa kokea juutalaisia kohtaan osoitettua vihamielisyyttä. On päivän selvää että Canetti omaksui jo tuolloin voimakkaat humaanit ajatukset. Maailman julmuus konkretisoitui esim. eläinten julmana mutta tuolloin normaalina kohteluna. Koulussa opettajat olivat melko ankaria ja usein konkreettisiin asioihin ja ammatteihin ohjastavia, eikä esim. runoiluhommia katseltu suopeasti. Koulukaverit olivat joko mukavia tai sitten sai tuta kyynärpäätekniikan. Suurin tekijä kirjailijan tulevalle uralle oli kuitenkin kodin lukemiseen kannustava ilmapiiri.

Äidin ja pojan suhde oli ainakin omasta mielestäni huomiota herättävä. Heidän suhteensa oli jotenkin ristiriitainen ja pullollaan eriasteisia riippuvuustekijöitä. Lopulta ilmeisesti vanhenemisen aiheuttama katkeruus saa äidin aloittamaan napanuoran sahaamisen itsetunnon latistamisen avulla, joka loppupeleissä kääntyykin pojan eduksi ja vahvuudeksi. 

Elias Canettin maailmankuva ei ole kenties täysin realistinen, vaan jopa jollain tavalla idealistinen. Äidin suosiollisella avustuksella jopa jollain tasolla pasifistinen. Ainakin kirjailija on taipuvainen luomaan ympärilleen jonkinlaisen "nörttimäisen turvallisen" ilmapiirin, vaikka ympärillä hyörii hormoneista kiihtyneitä tyttöjä, joista poika ei paljoakaan ymmärrä. Eikä nuori Canetti suostu näkemään ja hyväksymään ympärillä olevaa levottomuutta, pahuutta ja vihamielisyyttä.

Pelastunut kieli on (toisin kuin epäilin) melko helppoa luettavaa ja sitä voisi kommentoida paljonkin. Epäilen kuitenkin että kirja saattaa olla monen mielestä tylsä, koska siinä on tietynlaista staattisuutta havaittavissa. Tarinaa ei ole tarkoituksellisesti mutkistettu lauseita koristelemalla tai venyttelemällä. Voi todeta ettei Canettin lapsuus ole ollut kovinkaan jännittävä, joten tämä puoli ei pääse lukijaa riemastuttamaan. Laadukasta ja paikkaansa puolustavaa kirjallisuutta tämä kuitenkin on. Ehkä en kuitenkaan heti toista Elias Canettia taida lukea.