Antti Hyry - Uuni

Kirjailija: Antti Hyry

Sivumäärä: 400

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 7.painos - 2009

Pikkutarkasti jokainen nippeli ja nappeli. Antti Hyry on Kuivaniemeltä kotoisin oleva kirjailija, jonka tuotannosta olemme saaneet nauttia jo yli puolivuosisataa. Hänen tuotantonsa on jopa niin palkittua, että hän lienee saanut jokaisen tärkeämmän valtakunnallisen kirjallisuuspalkinnon - osan moneen kertaan. Tämä sympaattinen kirjailija ei ole turhia paistatellut otsikoissa ja muutenkin harvakseltaan julkaissut. Hyry on jo ikämiessarjassa, mutta tämä ei ole vaikuttanut ainakaan negatiivisesti hänen tuotantoonsa. Päätin lukea tämän omasta hyllystäni löytyvän Finladia-palkinnon saaneen Uunin, joka onkin toistaiseksi hänen viimeinen kirjansa.

Vanhempi pariskunta Hanna ja Pietari ovat muuttaneet takaisin pohjoiseen, Pietarin synnyisijoille Perämeren rantaan. Pietari päättää ottaa urakakseen leivinuunin muuraamisen ja siinä riittääkin työtä, koska miltei kaikki suuret uunit on aikojen saatossa purettu kylältä. Malleja on kuitenkin pari säilynyt ja niistä kelpaa ottaa mittoja. Uunin muuraamisessa on useita eri työvaiheita ja se osoittautuukin varsinaiseksi käytännön insinöörityöksi. Kaikenlaista tarviketta ja työkalua tarvitaan, niinpä myös paikalliset rautakaupat ja niiden myyjät tulevat tutuksi. Urakassa kuluu pari kesää ja siinä ohessa lukija saa tutustua vanhan pariskunnan elämänpiiriin. Heillä on lapsia ja lapsenlapsia, jotka niin ikään saapuvat vanhusten luo kesän viettoon. Koska Pietari ja Hanna ovat säilyneet terveenä, luonnistuu heiltä askareet kiitettävästi - vaikkakin usein joutuu ns. päivänokoset ottamaan. Tarina on myös kertomus vanhenevasta avioparista, jotka tarvitsevat toisiaan - eikä Pietari osaa kuvitella elämää ilman puolisoaan. Kaikenlaisia asioita odotellaan ja nämä asiat muodostuvat pienistä mutta tärkeistä jutuista, jotka muodostavat suuremman ja aina vain tärkeämmän kokonaisuuden. Niinpä tarinassa on myös haikeitakin sävyjä, jotka viittaavat elämän ehtoopuoleen.

Uunin muuraaminen eteneekin rauhallisesti ja vääjämäättä kohti valmista lopputulosta. Kuitenkin välissä pitää ottaa tuumaustaukoja ja käydä vaikkapa marjassa. Näillä retkillä Pietari maistelee erilaisia eväitä ja muistelee vanhoja aikoja, jotka nämäkin kuvataan viimeisen päälle ja pikkutarkasti "makustellen". Lopulta lukija on oppinut paljon uunin rakentamisesta (pienintä teknistä yksityiskohtaa myöten), marjastuksesta ja ekäpä myös leivän paistosta. 

Kuinka ollakkaan Pietari ja Hanna lähtevät myös uskonveljien ja sisarten kanssa linja-autolla kiertoajelulle Pohjoisruotsiin, jossa tutustuvat urkuteknologiaan ja niiden rakentamisen historiaan. He tutustuvat muun muassa Piteån ja Luulajan kirkkoihin ja urkuihin. Tämän lisäksi he käyvät tutustumassa urkujen kunnostamiseen ja rakentamiseen tehtaalla, joka lienee ainutlaatuinen Pohjoismaissa. Lopuksi toisena reissupäivänä käydään tutustumassa Matarengin kirkkoon ja siellä kuunnellaan jumalan palvelus, jossa soitetaan harvinaisilla renesanssiuruilla. Matkan tulkkina toimii kainuunkyläläinen ja hyvin persoonallinen Pauli, joka kertoo asiaa ja välissä asian vierestä. Pietari hauskuuttaa ja keventää harrasta tunnelmaa sopivasti, kuitenkin hillitysti ja asialinjoilla. Tässä yhteydessä lukijalle selviää paljon asiaa muun muassa sikäläisten seurakuntien historiasta ja kirkonmiehistä. Itselleni tämä osio on jo sikäli vaikuttava, koska kirjailija on selvästi pitänyt tärkeänä kertoa retkestä Torniojokivarteen.

Kuvassa Matarengin kellotapuli, jonka oven yläpuolella olevia hyvin säilyneitä maalauksia ehätti Pietari retkellään kummastelemaan. Kuvan olen itse ottanut kesällä 2010.

Antti Hyryn kerronta on niukka sanaista - lauseet ovat lyhyitä ja helpporakenteisia. Näitä lukiessa mieli täytyy hiljaisesta kunnioituksesta vanhempia sukupolvia kohtaan (myös jo menneitä). Tarinan kerronta on havainnoivaa ja toteavaa, näin ollen se on hieman jopa valmiiksi pureskeltua. Uunin juoni on pitkälti tavallisen ihmisen elämän seuraamista, kuinka paljon pienet asiat rikastuttavat elämää ja toisaalta tekevät siitä jollain tavalla rajallista. Kuinka kaikki on kuitenkin yksilöllistä ja erityistä, jokainen asia ja elämä. Kaiken kaikkiaan lämminhenkistä tarinointia, jonka ei pitäisi ketään järkyttää - saati loukata. Yllättävän vähän tekstistä paljastuu kirjoittajansa uskonnollisuus, vaikka näinkinhän voisi olla. Kaiken kruunaa tämä urakkaa viimeistelevä  "poikaporukka", jonka keski-ikä on reilusti yli 70 vuotta. Kirja on helmi suomalaisessa ja peräpohjalaisessa kirjallisuudessa. En oikein tiedä lukijakuntaa jolle kirja ei soveltuisi. Itseänikin tämä "Ruotsinlapinreissu" hieman lohdutti, koska en päässyt tälle kesälle Bodeniin.

Ivan Bunin - Arsenjevin elämä

Suomentanut: Lea Pyykkö

Sivumäärä: 314

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

"Luomistyötä varten tarvitaan vain mennyttä, elettyä". Ivan Bunin oli venäläinen kirjailija, joka on ehkä yksi merkittävimpiä nuoremman kaartin kirjailijoita. Hänellä oli merkittäviä kirjailija ystäviä, kuten Tsehov, Gorki ja Tolstoi. Kirjailija pakeni venäjältä vallankumouksen vuoksi Ranskaan, jossa hän kuoli myöhemmin vuonna 1953. Koska hän vastusti natseja ja piilotteli juutalaisia, oli hänellä vaikeuksia sota-ajan Euroopassa. Yksi Buninin merkittävimpiä virstanpylväitä oli hänelle myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1933. Suomennettua tuotantoa ei kovin paljon löydä, mutta tämä Arsenjevin elämä lienee tärkeimmästä päästä.

Ivan Bunin on kertomisen mestari. Hänen tarinansa on ilmiselvästi elämänkerrallinen ja tämän hän toki myöntääkin. Kertomus etenee vääjäämättömän sujuvasti menneessä aikamuodossa - Aleksei Arsenjevin elämän alkuhämäristä aina hyvän matkaa nuoruusvuosille. Varmasti jokaisen elämässä on hetkiä jotka kasvattavat ja ohjaavat tekijäänsä toimissa. Kuitenkin Aleksei ei tunnu oppivan juurikaan, eikä varsinkaan ihmissuhteissa. Vaikka hän kehittyy runoilijana ja kirjailijana, ei hän saa kuitenkaan otetta läheisiinsä, Likaan(rakastettu), tai edes isäänäsä jota hän suuresti arvostaa. 

Ympärillä yhteiskunnallinen levottomuus lisääntyy ja odotellaan vallankumousta, tämä on helppo ymmärtää kun jaksaa seurata kehittyvää ilmapiiriä - luokkaerot ja ansaitsematon köyhyys.

Ivan Bunin on taitava rakentamaan mielikuvia ihan joka asiasta, kauniit Äiti-Venäjän maisemat kehystävät monipuolisesti karusta runsaaseen tapahtuma ympäristöä. Jopa Arsenjev itse pysähtelee nuuskimaan ja ihailemaan ympäristöään, nöyränä ja kunnioittavana. Kuitenkin itse koen tapahtumat lähinnä ahdistavina - koko elämän kudelma rakentuu pettymystä ja merkityksettömyyttä kohti kuin uppoava laiva. Täytyy myöntää että Bunin on kertojana vailla vertaa. 

Kirja on sinällään selkeä ja jäsennelty. Tekstiä on helppo lukea ja sen ymmärtämiseen ei tarvitse käyttää turhaa energiaa. Mennyt aikamuoto toimii verrattoman hyvin ja luo tarinaan uskottavuutta. Jos kirjan ulkomuotoa saa kommentoida muutamalla sanalla, niin lähinnä se muistuttaa jotain kuvakirjaa. Tekstin määrän vuoksi voi kertoa sivumäärän puolellatoista, jolloin voisi saada esim. keltaisen kirjaston painoksen sivumäärän. Itseäni askarrutti tarinan päähenkilön sukunimi Arsenjev, koska tietääkseni sen niminen kirjailija on ollut olemassa - onpa kaiken lisäksi vielä Buninin ikäluokkaa. Liekö sitten sattumaa vai jotain muuta? Oivallinen venäläiskirja jonka suosittelen lukemaan.

José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Suomentanut: Sanna Pernu

Sivumäärä: 550

Painos ja vuosi: 1.painos - 2012
Uutuus käännös

Kumpi oli ensin, kana vai muna? Nobelkirjailija José Saramago on tällä kirjallaan lunastanut paikan allekirjoittaneen kirjahyllyssä. Vaikka tämänlaatuinen kirjallisuus ei ole ehkä ensimmäinen valinta aloitteleville lukijoille, niin mielestäni ennen pitkää herättää useimman kiinnostuksen. Saramagon kirjoja on suomennettu paljon, joten sarkaa riittää. Ricardo Reisin viimeinen vuosi lienee kirjailijan tärkein teos ja vaikka kirja on tavallaan uutuus suomennos, on se alkuperäiskielellä kirjoitettu jo vuonna 1984. José Saramago oli kovaksi keitetty kommunisti, eikä tämä ollut omiaan lisäämään hänen suosiotaan katolisessa Portugalissa. Ehkäpä juuri sen vuoksi hän on tullut suurempaan suosioon kypsemmällä iällä. Ainakaan tilastojen valossa vasemmistolaisuus ei ole esim. Nobel-raatia häirinnyt(Saramagon osaltakaan), vaikka mukaan mahtuu pari piilonatsiakin, on palkitseminen linjassa vallitsevien tapojen kanssa.

Eletään vuotta 1936. Ricardo Reis palaa takaisin synnyinsijoilleen kotimaahansa Portugaliin, hän on viettänyt 16 vuotta Brasiliassa, jossa hän on hoitanut lääkärin tointa. Tänä aikana Euroopassa on tapahtunut suuria muutoksia, oikeastaan lähes kaikki on muuttunut. Eletään sodan kynnyksellä ja fasismi on nousussa vanhalla mantereella, myös Portugalissa jota pidetään rauhan tyyssijana. Vaikka Ricardo on vain 47 vuotias, on hän hyvin väsynyt ja ainakin tunnetasolla elämän ehtoopuolella. Kaupungin kadut ja torit huokuvat yksinäisyyttä, ja tätä yksinäisyyttä  tulee huojentamaan Fernando Pessoan vaelteleva haamu. Tämä kuollut runoilija ilmestyy Ricardolle tuon tuostakin, joskin koko aika harvemmin ja harvemmin. Kuten kuoleilla on tapana, ne katoavat pikkuhiljaa ihmisten mielestä. Kuten maagiseen realismiin kuuluu, on haamuilu luonteva osa todellisuutta, eikä sitä pidetä tai yritetä pitää mitenkään yliluonnollisena tapahtumana. Sen sijaan esitetään kysymys siitä kuka näkee ja mitä, ehkä myös miksi tulet nyt, tai miksi et tule?

Hieman omituinen ominaisuus lääkäri Reisissä on hänen kiintymykseen ja rakastumiseen asti ulottuva kiinnostus rampautuneeseen ja rikkaaseen Marcendaan. Rakastaako Ricardo tytön halvaantunutta kättä, siis tätä parantumatonta vaivaa, vai ehkä hänen fyysistä epätäydellisyyttä sinällään? Suoko älykkyys jopa täydentävyytenä tämän ruummiillisen vian?

Kirjassa Saramago käsittelee mielenkiintoisella tavalla tuolloista ajan jaksoa, politiikkaa ja uskontoa. Hänen proosansa antaa hienon ja monipuolisen kuvan Lissabonista, sen ihmisistä ja jopa arkkitehtuurista. Kirjailija tarrautuu monilta osin tosiasioihin ja yhdistää luontevasti mukaan fiktiota, jolloin lukija unohtaa tämä rajan kokonaan. Tämä lienee osa maagista realismia. Esimerkiksi Fernando Pessoa on olemassa ollut runoilija ja hänen kuolinaikansa sopii hyvin kirjan tapahtumiin. Toisaalta taas Ricardo Reis oli Pessoan yksi heteronyymeistä. Viittaako tämä kirjallisuuden elävyyteen, vaikka kirjailija itse olisikin jo kuollut? Kuten usein on niin että kirjallisuus on surullista, toteutuu se tavallaan tässäkin tarinassa. Vanheneva mies potee yksinäisyyttä, ja yksinäisyys on usein murheellinen olotila.

Romantiikka esiintyy kirjassa aika tyypillisenä asetelmana, kuinka rakkaudesta kilpaillaan paremman statuksen omaavan miehen rinnalla. Lidia joka on köyhä, mutta raikas terve ja kaunis. Hänen vastapainonaan Marcenda joka on rikas ja toki kaunis, mutta fyysisesti viallinen. Voiko mies rakastaa luontevasti useampaa naista, vai onko nainen lopulta vain miehen lihallisen kaipuun tyydyttävä "asia".

Kantava ominaisuus tarinassa on sen unenomaisuus ja hetkittäiset selkeät jaksot, jotka vuorottelevat melko luontevasti. Toisaalta tämä on hetkittäin puuduttavakin asia, ottaen huomioon kirjan paksuuden. Olisiko olennainen tullut ilmaistua lyhyempänäkin kirjana? Häiritsevänä asiana pidän kirjan vuoropuheluiden asua, nämähän ovat pilkuilla eroteltuja pötkyjä ja ainakin itselleni hieman haasteellisia hahmottaa. Silti monisäikeinen tarina joka jättää tilaa rivien väliin(tämä lienee proosan merkitys ja viehättävyys). Itse aion lukea tulevaisuudessa useammankin Saramagon, kunhan kesä saapuu ja jättää jäähyväiset myöhästyneelle keväälle.

Juan Ramón Jiménez - Harmo ja minä

Suomentanut:Tyyni Tuulio

Sivumäärä: 126

Painos ja vuosi: 3.painos - 1979

Andalusialainen elegia. Espanjalainen kirjallisuus ei itselleni ole tätä ennen mitään tarjonnut, näin ollen on korkein aika tarttua härkää sarvista. Juan Ramón Jiménez on merkittävä ja palkittu espanjalainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1956.  Päätin tarttua tähän ohueen mutta sisällöltään painavaan kirjaan Harmo ja minä. Kyseistä kirjaa pidetään tekijänsä pääteoksena. Löysin kirjan helposti paikallisesta kirjastosta, vaikka olikin vaatimattoman näköinen pieni kirjanen.

Harmo ja minä on proosallinen runoelma joka rakentuu miehen ja aasin retkistä Espanjassa. Tarinan pää henkilö seikkailee Harmo-aasin kanssa värikkäässä ja tuoksuja täynnä olevassa Andalusiassa. Elämän meno elegian siivin kerrotaan monivivahteisiesti ja koreasti. Vaikka kirja on lyhyt, niin siinä ennätetään ansiokkaasti kuvaamaan ihmisten elämää ja luonnon kauneutta. Kuinka aasi voi olla niin inhimillinen kaikkine piirteineen, ja kuinka eläimen ja ihmisen välille voi kehittyä niin vahva vuorovaikutussuhde, tunnesiteestä puhumattakaan? Kirjan kaihoisa vire purkautuu tunneskaalan ääripäissä kyynelten tulvista räjähtävään nauruun. Mielestäni tarinan lyhyet luvut ovat surullisia ja kulkevat välähdyksinä kohti pahaenteistä tapahtumaa. Jos tämä kirja olisi viini, olisi se pikemminkin kupliva ja poreileva valkoviin, kuin paksu ja tahmea punaviini. Jotenkin se alkoholin terävyys puuttuu ja kaikessa seesteisyydessään hyvä niin.

Varsinkin aluksi kirjasta tuli mieleen lastenkirja, joka oli pyritty jopa kuvituksineen ohjaamaan höpsön rentoon tunnelmaan. Kuvitus oli sinällään varsin minimalistista ja karkeasti tehtyä. Itse koin nämä heppoisat kuvat turhiksi. Sen sijaan teksti oli jotenkin kypsää ja helposti lähestyttävää. Vaikka tämä Harmo ja minä kuuluukin Jiménezin älyllisen kauden tuotantoon, on se mielestäni pikemminkin symbolistinen - paljon kuvaava ja vahvoja vertauskuvia pursuileva pikkunätti runoteos. Voisi jopa todeta rentouttavaksi ja virkistäväksi lukukokemuksesksi.

Fernando Namora - Ikävän joki

Suomentanut: Hilkka Mäki

Sivumäärä: 297

Painos ja vuosi: 1.painos - 1989

Neilikkavallankumouksen ja kidutusten varjossa. Fernando Namora oli portugalilainen kirjailija, joka tuli tunnetuksi runoistaan ja romanttisesta proosastaan. Hänen tärkeimpiä suomennettuja teoksia ovat muunmuassa Sunnuntaina iltapäivällä ja Hyvä ja paha kylvö. Päätin kuitenkin lukea tämän Otavan kirjaston Ikävän joki-kirjan, joka löytyy omasta hyllystäni.

Lähes huolimattomalla välinpitämättömyydellä Rodrigo poistuu kotoaan, hänellä on kiire linja-autoon, jolla hänen on tarkoitus ehtiä töihin. Teresa huomaa hänet parvekkeelta ja vilkuttaa, tähän mies vastaa oitis. Tämän jälkeen hän ei enää koskaan palaa kotiin. Jopa ankara työnantaja on huolissaan, vaikka miehellä on ollut tapana joskus myöhästellä. Lehtitoimittajat ja eräs kirjailija kiinnostuvat tapauksesta ja alkavat tonkia kasaa. Ahdinko kotona lisääntyy kun mies ei ala ilmestyä kotiin, ei tänään eikä huomenna. Kaiken lisäksi toimittajien jutut tyydyttävät uteliaiden tiedon nälkää ja tässä keskiössä ei ole hyvä elää.

Ikävän joessa käsitellään katoamisen aiheuttamaa ahdinkoa ja ympärillä olevien ihmisten reaktioita. Erityisesti ahdistuneen tytön Cecilian päiväkirjamerkinnät ja äidin väsynyt ja ristiriitainen käytös kiinitti huomioni, toki myös viranomaisten välinpitämätömyys.

Kirjailija Andre vierailee Teresan luona ja osoittaa suurta mielenkiintoa tapausta kohtaan. Niinpä hänen kirjallinen tuotantonsa, omat rakkauskokemukset ja ikävöivä Teresa sekoittuvat samaan soppaan. Pian yksin jäänyt rouva on kirjailijan unelmien toteutumaton haave.

Aluksi tuntuu siltä että kirja kertoo vain Rodrigosta ja hänen katoamisestaan, mutta pian tarina alkaa rönsyillä kirjailija- ja toimittajapiirien kirjeenvaihdoiksi, ravintola- ja toimistokeskusteluiksi. Onko miehen vienyt Tejo - Ikävän joki, vaiko joku väkivaltainen kuolema. Synkkien varjojen luojana häilyy politiikka ja yhteiskunnalliset jännitteet - kollektiiviset yhteiskunnalliset kummitukset. Kirja sijoittuu ajalle jolloin Portugalissa elettiin murroksen hetkiä.

Lukuelämys on jotenkin hajanainen ja tarina poukkoilee saaden jopa abstraktiivisia juonteita. Vaikka tarina on pohjimmiltaan aika simppeli, lienee siinä myös vertauskuvallista tarinaa mukana. Joki toimii kuin aika joka vie rakkaan, jättäen jäljelle vain popliinitakin.  Eikä tarinan minä ole vain yksi henkilö, vaan usemapi vaikuttaja. Portugalilainen proosa(ainakaan Namoran) ei tunnu oikein iskevän allekirjoittaneeseen lukijaan. Kaipa tuon lukee ennen kuin selkäänsä ottaa.