Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa VI Guermantesin tie 2

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 384

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1986

Marcel Proustin Peräpohjolan poromiehet ovat eskimoita. Olen päätynyt viimein Kadonnutta aikaa etsimässä osaan numero kuusi. Näin pian viidennen jälkeen alkaa pukata jo vähän turnausväsymystä. Näiden lukutuokioiden aikana olen kehittänyt pitkäjännitteisyyttä ja luetun ymmärtämistä reilusti, eikä tämä ole missään nimessä tylsää ollut.

Guermantesin tie 2 -kirjassa tapahtuu taas melko paljon. Isoäidin sairaus on ottanut taas omat progressiiviset askeleensa ja mummo kaipaa viimeistä kuoliniskua. Proust tarjoaa patofysiologisia detaljeja ja lopulta vanhus kuolee. Virtsamyrykytyksen runtelemaan ihmiseen pumpataan morfiinia säästeliäästi, eikä tämä kuolintapahtumana ole läheskään niin näyttävä kuin Mannin Buddenbrookien mummon. Aika pitkäkestoinen kuitenkin.

Muutamia muitakin huomioitavia seikkoja osasta löytyy. Kertoja on havainnut markiisien poikaporukassa miestenvälistä lihallista rakkautta (solttupoikien ahdistelua). Proust kuvailee tätä jotenkin aika (omituisesti) kevytkenkäisesti, ikäänkuin tämä hienostolle ominainen harrastus ei olisi lainkaan ominaisuus tai vietti, vaan pikemminkin sisäpiirimuoti tai irroittelujuttu. Ainakaan tarinan kertoja ei suhtaudu asioihin ryppyotsaisesti.

Proust ujuttelee kerronan lomaan myös paljon erilaisia triviatietoja ja faktoja, yleensä kertojapojan mietteisiin, mutta toisiaalta jonkin verran myös muiden selityksiin. Liekä tämä sitten myös kanava jakaa omaa triviatietoa lukijoilleen, vaiko vain pöyhkeilyä. Tuolloinhan tietoa ei saanut hiirtä klikkaamalla tai enteriä painamalla, vaan piti lukea kirjoja. Toisaalta kertojan mielestä parhaat kirjatkin ovat vaikeaselkoisia ja aina kun löytyy jokin haasteellisempi, kokee edellinen suosikkikirjailija huomattavan arvonalennuksen. Muutenkin sivuille vilahtelee taas paljon kirjan valmistumisajankohdalle ominaista tietoja, ilmapiiriä ja asenneilmastoa. 

Kaikista koomisin ja pysäyttävin hetki on kertojan ja paroni Monsieur de Charluksen käymä tulenpalava ja jopa liioiteltu keskustelu, joka on kertakaikkisen sietämätön. Tässä kirjailija nostaa taas esiin hienoston teennäisyyden ja näiden kaikenmaailman näennäistavat. Aikamiehet kuuntelevat juruja ja juoruilevat kuin "pöperömaijat" konsanaan. Sitten raivoa, sihinää, ylimielisyyttä, itseriittoisuutta, lopulta liehittelyä ja armollisuutta. Kaikki tämä tietysti isällisyydellä.

Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan kuudes osa on taas melko sekavan ja pirstaleisen oloinen. Toisaalta tässä on taas näitä mielenkiintoisia tilanteita ja katkelmia. Sen sijaan jotenkin yhtenäisyys taas mättää. Ainakin lukija saa (jälleen) paremman käsityksen kertojasta ja siitä mihin hän on koko ajan kehittymässä. Eikä tällä kertaa mene liikaa politikoinniksi. Taidan kuitenkin pitää nyt kesän mittaisen tauon ja palata syksyllä viimeisiin osiin. Guermantesin tie 2 -kirjassa on omat hetkensä, mutta ei se näistä lukemistani kuitenkaan paras ole.

Günter Grass - Aivoituksia

Suomentanut: Oili Suominen

Sivumäärä: 164

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Päätin lukea myös tämän hyllystä löytyvän kirjan Aivoituksia. Se on reippaasti vanhempaa tuotantoa kuin Taikalaatikko ja on julkaistu alkuperäiskielellä jo vuonna 1980. Kun katselen sisäkannen kuvaa tuolloisesta Günter Grassista, oivallan helposti mistä tulee täkäläinen sanonta Günter-viikset (kalapuikot). Aika hauska on kyllä tuo kansitaidekin, joka on kirjan osalta varsin osuva.

Aivoituksia on lennokas ja reteä pienoisromaani opettajapariskunnasta Harmista ja Dörtestä, jotka edustavat keskiverto saksalaista "tuhoutuvaa" sukupolvea. Grassin ennuste on että saksalaiset kuolevat sukupuuttoon, kun taas Aasiaa odottaa ylikansoittuminen. Esimerkiksi Harm ja Dörte keksivät vaikka minkälaisia verukkeita vältelläkseen lapsen tekoa. Pariskunta lähtee reissaamaan Aasiaan ja koska he ovat osa Grassin käsikirjoitusta, tarjoaa hän ratkaisuksi Dörtelle balilaista miesrakastajaa. Kirjailija on itsekin hakenut käsikirjoitukseen autenttisia tunnelmia matkustamalla Aasiaan - voisiko sieltä löytyä kenties Saksan kansalle elvyttäviä keinoja ja voimia?

Myös Saksan jakautumista toisen maailmasodan jälkeen Grass käsittelee melko poleemisesti, kuten myös poliitikkojen suhtautumisesta kulttuuriin ja taiteeseen. Esim. lännessä kirjailijoista tehdään pellejä ja idässä paranoidisesti salakuuntelemalla rikollisia. Kaikenkaikkiaan tuolloiseen nyky-yhteiskuntaan, nyky-ihmisiin ja ilmapiiriin Grass tarttuu varsin purevan sarkastisesti. Eikä pessimistisiltäkään vaikutelmilta voi välttyä.

Aivoituksia on linjassa edellisen lukemani Taikalaatikon kanssa. Ehkä tämä on kuitenkin runsassanaisempaa ja rönsyilevämpää niin kirjoitusteknisesti kuin myös sisällöllisestikin. Mielipidettä tarjotaan kronologisesti menneisyydestä, silloisesta nykyhetkestä ja lopulta myös tulevaisuudesta. Tekstiä pysähtyy ja se pysäyttää miettimään. Kirja on mielenkiintoinen, joskin toisaalta melko raflaavakin. Ainakin itse tulkitsen kirjailijan mielipiteet jos hän ne rivienvälistä ominaan tarjoaa, melko konservatiivisiksi. Kannattaa lukea tarina sympaattisista, joskin jollain tasolla myös surkeista ja eksyneistä Harmista ja Dörtestä.

Günter Grass - Taikalaatikko

Suometanut: Oili Suominen

Sivumäärä: 221

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009

Omituisia, mutta hauskoja kurkistuksia kameran "luukusta". Hiljattain tiedotusvälineet ilmoittivat yhden kenties merkittävimmistä saksalaisista kirjailijoista siirtyneen ajasta iäisyyteen. Kirjailijan, jonka tuotanto on mittava ja ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Günter Grass oli koulutukseltaan kuvataiteilija ja hän toimi myös politiikassa sosiaalidemokraattien riveissä. Vaikka Grass oli rauhan mies, löytyi hänen taustaltaan synkempääkin historiaa. Grass myönsi lopulta 2000-luvun puolella osallistuneensa SS-toimintaan, jota ymmärrettävästikin piti "hävettävänä" nuoruuden höyrähdyksenä. 

Suomalaisella lukijalla on paljon valinnan varaa, kun hän katselee kirjailijan tuotantoa. Moni lukee kenties ensimmäiseksi Danzig-trilogian ja lähinnä Peltirummun, joka itseltänikin löytyy hyllystä. Päätin kuitenkin aloittaa kahdesta hieman ohuemmasta romaanista, joista ensimmäisenä vuorossa on joitakin vuosia sitten ostamani Taikalaatikko. Günter Grass sai Nobelin-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999, joten kirja on kirjoitettu tämän jälkeen.

Taikalaatikko on persoonallisella otteella kirjoitettu elämänkertakirja, joka jatkaa parivuotta aiemmin ilmestynyttä Sipulia kuoriessa -kirjaa (tähän tulee syksyllä suomennettuna myös viimeinen osa Grimmin sanat). Tarinassa kirjailija perheineen (useine sellaisineen) lipuu läpi vuosien ja kymmenten tarjoten pisaroina mielenkiintoisia hetkiä. Kaikesta päätelle kirjailija Grass on ollut ehtivä, pystyvä ja naisiin menevä mies. Kuvaukset hänen taiteilijan luovuudestaan kielivät suuristakin suhdannevaihteluista. Ja tässä ohessa onnistuu rakastajat ja vaimot puskemaan maailmalle kahdeksan pikku-Grassia.

Kerronan mielenkiinto piilee siinä, että lapset kertovat isänsä ja perheiden tarinaa. Isä sitä ja isä tätä. Grassilla on ainakin tässä kirjassa melko kyyninen ja humoristinenkin ote oman elämänsä ruotimiseen. Toisaalta se lieneekin turvallisin tapa lähestyä esim. muutamia yhteiskunnallisesti arkojakin aiheita ja jopa kipupisteitä - joiden kautta ja rinnalla taiteilijan vuodet vierivät. Uran luonnin ohella mies elää kiihkeästi ja ajottain jopa hieman eksyneenäkin läpi elämäänsä, jättäen siinä samalla pysyvät jäljet saksalaiseen kirjallisuuteen.

Toinen hieman omituisempi juonne tarinassa on merkillinen Marie, joka pyörii perhepiirissä näppäilemässä kuvia Agfa-boxilla. Laite on varsin ylimaallinen ja sen ominaisuudet ylittävät kaikki silloiset ja jopa nykypäivän mittapuutkin. Se pystyy näkemään menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Lisäksi se luo kuvia kohteen haavemaailmasta ja joskus peloistakin. Palkitsee ja rankaisee tarpeen mukaan, silti ymmärtämättä mitään normeista. Onneksi siis usein palkitsee. Ehkäpä tämän kaiken kuva-materiaalin seassa vilahtelee myös Grassin omia toteutumattomia toiveita ja odotuksia.

Taikalaatikko on helppolukuinen kirja, mutta sen pinnan alle on kätketty paljon asioita jotka eivät kenties avaudu ensilukemalta. Mietin esim. tuota Taikalaatikkoa ja sen suhdetta Grassin elämään. Koska kirja ei ole kovin paksu, sen kykenee lukemaan parissa päivässä - jopa nopeampaakin. Jos suhteutan lukemaani aikaisempiin kokemuksiin saksalaisesta kirjallisuudesta, tulee mieleeni eniten ehkä Heinrich Böll. Toisaalta jostain omituisesta kohtaa huumorissa ainakin itselleni tulee mieleeni myös kotimainen kirjailija Veikko Huovinen. Olen lukemassa jo seuraavaa Günter Grassia, joka lupailee toisenlaista ja hyvää lukukokemusta. Taikalaatikko on hyvä ja yllättävän viihdyttäväkin kirja.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa V Guermantesin tie 1

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 412

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Voiko hiirestä kasvaa leijona? Päätin nyt pääsiäisen kunniaksi jatkaa Marcel Proust -urakkaani. Kadonnutta aikaa etsimässä oli kirjailijan elämäntyö ja paisui aikoinaan massiiviseksi tuhansia sivuja käsittäväksi tutkielmaksi ihmisestä, ihmismielestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Varmasti paljon muustakin, joka kenties vielä itsellenikin lopulta avautuu. Näiden erikoisten kirjojen suomentamiseen kului aikaa miltei neljäkymmentä vuotta. Inkeri Tuomiskoski ehti suomentaa kahdeksan osaa, eli kaiken ensimmäistä ja viimeistä kirjaa lukuunottamatta. Ainakin nämä ovat suomeksi kieltämättä haastavaa ja keskittymiskykyä vaativaa lukemista.

Sarjan viidennessä osassa Guermantesin tie 1 kertoja muuttaa perheineen toiseen kaupunginosaan Pariisissa. Hän alkaa hivuttautua entisäkin enemmän aikuisten maailmaan ja luomaan uskottavia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Vaikka sarjan aiemmat osat ovat tarjonneet hyvinkin monimutkaista ja raskastakin tekstirakennetta, niin tässä osassa piti hetkittäin oikein huomioida lauseiden "keventyminen". Aivan kuin tuotos olisi tyystin toisen kirjailijan. 

Heti alkupuolella tarjoutuu lukijalle mahdollisuus tutustua kertojan luentomaisiin esitelmiin unesta ja sen ilmenemisestä erilaisista näkökulmista. Näitä ei häiritse (kenties värittää) edes asunnon ohi lipuvan rykmentin paraatiharjoitukset. Seuraavassa mielenkiintoisia ja Proustin kertojanlahjoja kuvaavia katkelmia sivuilta - hetkiltä uuden asuinpaikan uudesta vuoteesta.

"Jos mieleni olisi tehnyt nukkuessa heittäytyä tavanomaisen muistini vietäväksi, niin vuode johon en ollut tottunut ja hienovarainen huomio jota minun oli pakko kääntyillessäni liikkeisiini kiinnittää olisivat kyllä oikaisseet tai pitäneet oikeassa suunnassa unieni uutta johtolankaa. Unitilassa käy samoin kuin ulkoisesta valvemaailmasta havaintoja tehtäessä. Muuta ei tarvita kuin muutos tavoissamme, jotta se muuttuisi runolliseksi; muuta ei tarvita kuin että me riisuutuessamme nukahdamme kesken kaiken vuoteellemme, kun unen mittasuhteet jo muuttuvat ja sen kauneus tulee tajuttavaksi. Herätessämme toteamme että kello on neljä, itse asiassa kello on vasta neljä aamulla, mutta tuntuu kuin olisi kulunut kokonainen päivä, niin siunaukselliselta vaikutta tuo muutaman minuutin kestänyt etsimättä tullut uni, ikään kuin se olisi laskeutunut taivaasta korkeammasta käskystä valtavana ja täyteläisenä kuin keisarin kultainen valtaomena."

ja lisäksi vielä toisaalta...

"Niinkin saattaa käydä että toteutamme vasta nukahdettuamme, unikuvissa, sen mitä päiväsaikaan aioimme tehdä, toisin sanoen unitilan järjestämien muutosten jälkeen, seuraamalla vallan toisia teitä kuin valveilla ollessamme. Sama tarina pyörii ja saa toisen lopun. Mutta niin erilainen on maailma missä nukkuessamme elämme, että ne joilla on vaikeuksia päästä uneen yrittävät ennen kaikkea päästä pois meidän maailmastamme. Jauhettuaan epätoivoissaan, tuntikausia, silmät kiinni samanlaisia ajatuksia kuin mitä heillä olisi ollut silmät auki, he rauhoittuvat jos huomaavat, että vasta vierähtänyttä minuuttia raskautti kaikkia johdonmukaisuuden lakeja niin kuin myös nykytodellisuutta uhmaava järkeily, sillä tämä >>lipsahdus>> merkitsee sitä, että portti on auki, että he ehkä kohta pääsevät valvetodellisuutta pakoon, levähtämään hetkeksi siitä jonkin matkan päähän, mikä takaa heille enemmän tai vähemmän >>hyvän>> unen."

Guermantesin tie s.102-104

Kertojan menneisyyteen ei merkittävässä määrin palata, joten tämänkin kirja toimii omana koknaisuutena hyvin. Kertoja tutustuu paremmin (jo edellisessä kirjassa esiintyneeseen) aliupseeri Saint-Loupiin ja hänen poikaansa Robertiin. Vaikka Saint-Loup on miesten piirissä arvostettu sotilas, varjostaa häntä pojan ja ilmeisesti jossain määrin myös hänen omat asenteet ja ihanteet. He nimittäin kannattavat tuolloin paljon kansaa jakanutta ja skandaalia nostanutta Dreyfusia. Kysymyksessä oli siis upseeri jonka väitettiin kavaltaneen Ranskan ja luovuttaneen tietoja saksalaisille. On sanomattakin selvää että kertoja edustaa liberaaleja arvoja ja on näin ollen tavallaan samoilla linjoilla Saint-Loupin kanssa. Kuitenkin tässä sotilasporukassa kertoja ansaitsee uusia kannuksia kertomalla käsityksiä sodista, strategioista ja sotahistoriallisista asioista.

Jossain vaihessa ilmapiiri seilaa taas luokkatietoisuuden sävyttämäksi ja esim. Francoise saa siitä oman alatyylisen osansa. Hänen kaltaiset ihmiset ovat uteliaita, pyrkyrimäisiä ja puhuvat "huonosti". Kadehtivat parempaa luokkaa. Toisaalta myös patrioottien juutalaisuuden arvostelu (ei siis kertojan taholta) saa suhteellisen merkittävästi sijaa. Itseäni eniten kyllästyttää kuitenkin lisääntyvä politikointi ja muutenkin poliittinen ilmapiiri. Ilmeisesti kertojan eheytymiseen ja kypsymiseen liittyy yhteiskunnallinen valvutuneisuus, joka ei väisty edes hänen Guermantesin herttuattareen kohdistuneen ihastumisen tai peräti rakastumisen myötä. Suhde herttuattareen ei saa oikein tuulta purjeisiin ja kuivahtaakin lopulta varsin yksipuoliseksi. Kaiken tolskaamisen keskellä kertojasta kuoriutuu kuitenkin oivallinen ja jopa hieman sosiaalisempikin seurapiiri-ihminen.

Kirjan loppupuolella nousee isoäidin sairastuminen koko ajan kouriintuntuvammin pintaan. Ainakaan itse en saa luotettavaa käsitystä hänen sairautensa laadusta, mutta tätä käy varsin mielenkiintoisella tavalla ruotimassa tohtori du Boulbon. Hän siis tutustuttaa lukijan konversiohäiriöiden ja neurastenian ihmeelliseen maailmaan. Vaikka tilat ovat jo entuudestaan tuttuja, ovat nämä jollain konkreettisella ja pragmaattisella tavalla (myös hauskastikin) kuvailevia. Ehkä kuitenkin lähinnä aiheettomia, ottaen huomioon tilan missä kertojan isoäiti superorgaanisine oireineen kituu.

Guermantesin tie 1 -kirjan myöstä saavutin ns. puolivälin krouvin, eli lukumääräisesti olen urakan puolivälissä. Jos miettii kertojan kehtiystä tähän asti, niin ainakin hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa on kasvanut ympäristöä ja ihmisiä kohtaan. Toisaalta Proust on laajentanut kirjoitustensa myötä sisältöä melkoisesti yhteiskunnalliseen suuntaan. Itse asiassa hetkittäin huomaan lisääntyviä tyylillisiä ja sisällöllisiä vaikutteita Victor Hugon suunnalta, joka onkin epäilemättä yksi Proustin esikuvia. Eniten yllättää kuitenkin kirja-sarjan helpottunut lukuasu (ainakin tämä kirjan osalta). Jatkan pian ainakin tuohon seuraavaan osaan, kenties jo kuluvan kuukauden aikana. Lopulta tämäkin osa on kuitenkin linjassa aiemman lukemani kanssa.

Jörn Donner - Presidentti

Suometanut: Ilona Anhava

Sivumäärä: 255

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1986

Ja taas kerran ulkoistan itseni. Viimeaikoina Jörn Donner on ollut taas enemmän tapetilla. Hän ohjasi juuri hiljattain ilmestyneen elokuvan Armi Ratiasta ja on vieraillut ajankohtaisohjelmissa. En ole itse paneutunut niinkään Donnerin elokuviin, vaan enemmän näihin kirjallisiin tuotoksiin. Toki hänen elokuviakin olen katsonut. Päätin lukea tämän hyllyssäni lojuvan kirjan Presidentti, joka on julkaistu vuonna 1986. Kirja on lähteissä luokiteltu Andersin sukuromaanisarjaan kuuluvaksi, mutta ainakaan itse en sen suuremmin löytänyt yhteyttä. Jos näin on se voisi olla kuitenkin Fredrik Krok.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat melko pitkälle ajanjaksolle, alkaen sotaa edeltävästä ajasta ja jatkuen 80-luvulle asti. Päähenkilö diplomaatin vaimo Anna V. kertoo elämästään 1.persoonassa. Hänen elämänsä on ollut melko vaiherikas ja ymmärrettävästä syystä alkaa latistua ikääntymisen myötä. Vaikka ympärillä tapahtuu paljon asioita on Anna V:een elämä melko yksinäistä. Ensin avioliitossa ja sitten myös itsenäisessä elämässä. Edes materialismi ei suo lohtua fiksulle ja filmaattiselle naiselle.

Anna V:een elämää ja ihmissuhteita sotkee miltei tyrannimaisesti Presidentti, johon naisella on omituisen lujittunut kiintymyssuhde. Tämä ns. P. ei kykene ilmeisesti rakastamaan muuta kuin valtaa ja kenties itseään. Hänestä saa melko graavilla tavalla narsistisen kuvan, jopa jollain tavalla sosiopaattisen. Rivien välistä saa esim. käsityksen että hän on syyllinen Anna V:een leskeytymiseen. Vaikka P. onkin naisen rakkautta hyödyntävä lurjus, ei hänen suvereenisuuttaan ja karismaansa vähätellä missään vaiheessa. Hän saa kaikkine lieveilmiöineen lähes diktaattorin aseman ja maineen.

Presidentin ilmapiiri seilaa jossain poliittisen satiirin ja lähihistoriallisen fiktiivisen romaanin välimaastossa. Kuten muissakin lukemissani kirjoissa on Donner hyvin ajantasalla kirjoittamistaan asiosta ja vallitsevasta ilmapiiristä. Ainakin suomalaisille tärkeitä historiallisia henkilöitä esiintyy diplomaatin perheen lähipiirissä ja myös joitakin oman aikansa tapahtumia ja merkkipylväitä.

Taas kerran Donner sanoutuu irti kirjan luotettavuusarvosta ja painottaa enemmän sen taiteellista sisältöä. Kuinka paljon Presidentissä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota? Tarinan on sepittänyt Anna V. itse omin sanoin pikkutunneilla fil. maist. Fredrik Krokille, jolloin yksi ja toinen asia voi olla "todennäköinen". Eli jos sisällöstä on jotain valittamista, syyttäkää Fredrik Krokia.

En tiedä onko vika taas kerran itse lukijassa (ts. omituisessa huumorintajussa), mutta minusta tämäkin kirja on ajoittain aika humoristinen. Sarkasmia ja mustaa huumoria. Ainakaan itseni ei tarvitse suuremmin ponnistella että oivallan kuka tämä kirjan P. on (vaikka esim. helposti tunnistettavaa ulkonäköä ei suuremmin ruodita). Kalenterissa ei siis parturinaikoja ole. Eikä P:een pönkittämää kansallista vasallinasemaa ainakaan kovinsanoin ja suoranaisesti parjata. Kenties tarinan P. onkin kollaasi useammastakin itsenäisyyden ajan presidenteistä? Ja kylmänsodan ajan hengen mukaisesti Suomessakin yritetään saada selville asioita "isoveli valvoo" -keinoin. Trastuit tavarits!

Presidentti on linjassa muiden lukemieni Donnerien kanssa. Jos siis hänen kirjoistaan pitää, pitää varmasti myös tästäkin. Kirjoitusasu on helposti luettavaa ja eteenpäin kuljettavaa. Sisältö on sen verran poliittista, niin yhteiskunnallisesti kuin kansainvälisesti, että näitä teemoja välttelevän kannattaa jättää kirja hyllyyn. Valta ja potentiaali monessakin mielessä on Donnerin kirjallisia voimia, eikä yksilön tragedia ole välttämättä kaukana kollektiivisesta tragediasta. Nämä voivat siis kompata ja ainakin vertauskuvallisesti kulkea käsikädessä. Sanoisin että ristiriitaista - kuten itselleni muodostunut kuva tekijästä. Jotenkin on haastavaa adaptoitua miehen kirjoittamaan kirjaan naisena olemisesta, joka on totta puhuen aika vaikuttavasti, uskottavasti ja jopa hienovireisesti kirjoitettu. Piti toistuvasti muistuttaa että nainen eikä mies. Mielestäni hyvä kirja.

Henrik Pontoppidan - Onnen poika (Lykke-Per)

Suomentanut: Katri Ingman-Palola

Sivumäärä: 340+312 (652)

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1957

Progressio voi olla negatiivista tai positiivista, mutta se voi olla myös kumpaakin yhtä aikaa. Tanskalainen kirjallisuus ei ole koskaan ollut itselleni kovin tuttua. Olen muistaakseni jotain joskus lukenut. Viimeksi luin Johannes V. Jenssenin kirjan muistaakseni reilu vuosi aikaa. Henrik Pontoppidan ei kenties ole suomalaisille kovinkaan tuttu, vaikka hän aikonaan voitti yhdessä Karl Gjellerupin kanssa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tämä lienee tunnustus ylipäätään tanskalaiselle kirjallisuudelle, joka tuskin tuolloinkaan oli suomalaisten ykköslukemistoa. Henrik Pontoppidanin kirjoja ei ole suomennettu kuin kaksi kappaletta, jotka ovat Aave ja Onnen poika. Tämän jälkimmäisen ostin pari vuotta sitten yksityishenkilöltä ja tuota ensimmäistä en ole löytänyt mistään (edes lainaan). Päätin siis lukea osana Nobel-urakkaani tämän Onnen poika (Lykke-Per), joka on painettu kahteen erilliseen kirjaan. Alun perin Lykke-Per ilmestyi jonkinlaisena kirjasarjana ja onkin ainakin omasta mielestäni lähinnä fiktiivinen perhe- tai henkilökronikka. Karl Gjellerupia ei ole suomennettu lainkaan, joten joudun lukemaan sitten tulevaisuudessa teoksen Minna, joka on itselläni tietokoneella englanninkielisenä tekstitiedostona.

Tarinan päähenkilön Per Sideniuksen juuret ovat pappiskodissa pienessä maaseutukaupungissa, muutaman tunnin  matkan päässä Kööpenhaminasta. Oikeastaan Per on ristimänimeltään Peter Andreas, mutta hän alkaa käyttää toista nimitystä nuoruuden kapinan ja itsenäistymisprosessin aikana. Pastori Sidenius on ankara kasvattaja hänen kymmenpäiselle lapsikatraalleen. Miltei kaikki perheen alamaiset ovat kiltisti kurissa ja nuhteessa (vaimoa myöten), paitsi tämä uppiniskainen ja määrätietoinen Per. Poika pyrkiikin irtautumaan mahdollisimman nopeasti perhepiiristä ja siellä vallitsevasta vähäeleisen ja teennäisen tunnilmaisun piiristä. Vaikka pastori Sidenius ei suoraan paljasta pettymystään pojan uravalintaa kohtaan, on se aistittavissa rivien välistä. Kenties isä pojastaan pappia toivoi jne? Sen sijaan Per lähtee opiskelemaan vesi- ja maarakennustekniikkaa pääkaupunkiin palaamattaa koskaan suurin sydämentuntein kotiinsa.

Aluksi vaikuttaa siltä että Perillä on motivaatiota ja pyrkimystä insinööritutkintoon, mutta pian muut intressit kaapaavat nuoren opiskelijan ja vuodet tuhrautuvat turhuuteen. Hänen menestykseen tai sen puutteeseen vaikuttavat pitkälti lapsuuden kurjat vuodet, henkinen ilmapiiri ja sielullinen suvaitsemattomuus. Perillä on pitkään mahtipontisia ja kauaskantoisia suunnitelmia koskien valtakunnallisia vesi- ja maarakennusasioita. Hän luo lukuisia rakennepiirustuksia joiden tarkoituksena on nostaa Tanska Euroopan kauppaliikennöinnin mahtimaaksi ja kilpailun terävimpään kärkeen. Per suunnittelee jopa yökaudet monimutkaisia matemaattisia ja teknillisiä laskutoimituksia, saaden niille myös varovaista kannatusta lähinnä patrioottisista ja kapitalistisista piireistä. Kuitenkin ennen pitkää kaikki torpedoituu Perin tyhmänylpeyteen ja lähinnä pompööseihin, sekä epärealistisiin käsityksiin itsesestään ja kyvyistään.

Kun perehtyy lähemmin Per Sideniukseen ja Henrik Pontoppidaniin oivaltaa melko helposti heitä yhdistävät tekijät. Koti pappilassa, suuri perhe, Insinööriopinnot yms. Voi siis epäillä että kirja on pitkälti omaelämänkerrallinen, kenties täydennettynä lukemista piristävillä karikatyyreillä. Per on (kuten kirjan nimikin kertoo) varsin onnekas mies. Hän ei tee oikeastaan päivääkään oikeaa työtä, vaan saa rahoituksen opintoihin ja joutenoloon satunnaisten ystävien ja naimakauppojen ansiosta. Kaikesta päätellen hänellä on myös hyvä tuuri naisasioissa, jotka hän kuitenkin sisäisten henkisten ristiriitojen vuoksi hassaa elämän varsiteille. Jos hän lyö bisnesasioissa päänsä toistuvasti byrokratian ja muiden kateuden vuoksi tanskalaisiin poppeleihin, onnistuu hän taikomaan lukijalle kutkuttaviakin hetkiä rakkauden rintamille. Koska Per on hyvin ristiriitainen ja kompleksinen ihminen, joutuu hän useissa eri suhteissa pohtimaan rakkautta ja sen merkitystä. Aina uuden ihastuksen myötä hän joutuu etsimään rakkauden todellista olemusta ja ilmenemismuotoa, kuitenkin tipahtaen aina yksin ja kenties onnettomana melko tukevillekin jaloilleen. Tarinan paradoksaalisuus piileekin siinä, että vaikka Perin pitäisi kaikesta päätellen olla onnellinen, niin hän on sitä todellisuudessa vähäisimmässä määrin.

Toinen merkittävä teema on Perin hengellinen elämä. Hänen luterilaiskristillinen elämänkatsomuksensa elää pitkään suuressa kriisissä hänen ankaran ja ahdasmielisen isänsä vuoksi. Per työstää näitäkin asioita elämänsä varella paljon ja hetkittäin hän kokeekin jonkinlaisia myötäaskelia hengelliseen suuntaan. Vaikka Per on luonteeltaan vahvasti luonnontieteisiin nojaava järkimies, on häneen jäänyt kuitenkin pieni uskonnollinen siemen itämään. Lopulta hänestä löytyy myös taiteellinen ja luova puoli, joka kanavoituu kenties eniten hänen kirjallisen perehtyneisyyden kautta. Ehkä hänen saivarteleva saamattomuutensa onkin peräisin taiteilijan sielusta tieteellisellä alalla. Joka tapauksessa Perin totuuden etsintä saa ajottain kaiken hänen ympärillään kaaoksen tilaan, samalla kun hänen pään sisällä myrskyää.

Per Sidenius on ilmiselvästi älykäs ihminen jota häiritsee koko ajan tietty impulsiivisuus ja epästabiilisuus. Monella aluella asia konkretisoituu lukuisina aloitteina, jotka eivät koskaan tule valmiiksi - jos edes kunnolla edistyvät. Ainakin itse pohdin sitäkin mahdollisuutta, että Per saattaisi potea jonkinasteista kaksisuuntaista mielialahäiriötä? Vaikka Per usein hyötyy muista ihmisistä, niin silti rivien välistä saa käsityksen että hän on jotenkin myös hyväksikäytetty. Esimerkiksi nuoruusvuosien mahtipontisista suunnitelmista  ei hän itse suuremmin pääse hyötymään, vaikka niitä aletaan eri tahoilta toteuttaa omiin nimiin. Toisaalta likimain kaikki Peristä irtautuneet tai irronneet ihmiset kokevat oppineensa häneltä jotain, kun Per itse kokee vain saaneensa vahvistuksen tuhoisille ja pessimistisille elämän käsityksilleen. Sen sijaan taantumuksellisuutta Per inhoaa ja pelkää elämässään eniten ja tämä ajaakin usein ainakin käytännöntasolla harhateille. Per huomaa näitä ominaisuuksia mm. useissa lapsuuden ja nuoruuden ystävissä, joille hänellä ei ole sen suuremmin asiaa.

Tarinassa esiintyy muutamia mielenkiintoisia ihmisiä. Perin veli juristi Eberhard on jumiutunut isänsä elämänoppeihin ja ohjeisiin, joten hän edustaa Perille pitkälti niin henkisesti kuin ruumiillisesti hänen isänsä kaksoisolentoa. Tämä voi olla omiaan pitämään sisarussuhteen melko kylmänä. Vaikka Per ei pidä suuremmin veljestään, tuntuu hän nauttivan kuitenkin tietynlaista arvostusta. Muita sisaruksia ja heidän suhteitaan ei suuremmin kirjassa käsitellä. Tärkein ihminen Perin elämässä on lopulta hänen syrjään vetäytyvä äitinsä, joka jää kuoltuaankin kummittelemaan pojan päätöksiin ja vaiheisiin. Tietyillä katumuksen hetkillä Per on tekemäisillään sovinnon hylkäämäsä perheen ja Jumalan kanssa, mutta kaikesta päätellen tätä ei ilmeisesti tapahdu. Onnen pojan taustalla lieneekin eräänlainen tuhlaajapoika tarina, josta ei tiedä mille puolelle vaaka milloinkin kallistuu. En kuitenkaan ihmettele Perin asennemaailmaa kotiaan kohtaan, koska hänet on kasvatettu melko alhaisinkin (isällisin) keinoin.

Taas kerran törmään tiettyihin negatiivisiin asenteisiin juutalaisuutta kohtaan. Tämä asia on läsnä esim. Perin ensimmäisen avioliiton myötä, koska hänen vaimonsa on juutalaista sukua. Perin omat asenteet juutalaisuutta kohtaan eivät ole negatiivisia, mutta perhe ja patrioottinen tuttavapiiri on senkin edestä. Tätä vääräuskoisuutta pidetään jopa yhteiskunnallisena uhkana. Kuitenkin hänen vaimonsa Jakobe on kenties Perin tärkein naissuhde koko hänen elämänsä aikana. Tätä ajatusta vahvistaa lopussa eräs tapahtuma, joka on jopa pienoinen yllätyskin. Muutenkin kirjassa käsitellään eri yhteiskuntaluokkien eroja ja ongelmia. Talonpojat ja säätyläiset. Rikkaat ja köyhät. Onnelliset ja onnettomat. Mielenkiitoiset ja tylsät. Useassa kohtaa ainakin itse lähdin poimimaan kirjailijan luomia stereotypioita. Pussihousuiset juntit. Suoraselkäiset patriootti-idealistit. Luotettava kaupunkiköyhälistö ja kateelliset talonpojat. Ahneet juutalaispohatat. Per tutustuu myös varusmiehenä erilaisiin tanskalaisiin mielenlaatuihin ja asenteisiin, jotka peilaavat mielestäni hyvin kyseistä aikakautta (1800-luvun loppupuolta).

Onnen poika on mielestäni oivallinen, joskin aika staattinen ja pitkäveteinen tarina. Kirja ei kalpene ainakaan omasta mielestäni esim. Thomas Mannin Buddenbrookeille tai Galsworthyn Forsyteille. Toisaalta tämä Lykke-Per syventyyy lähinnä yhteen ihmiseen, mutta kuitenkin näissä jotain samaa on ainakin tunnelman tasolla. Ehkäpä kirja muistuttaa lukemistani kuitenkin eniten Romain Rollandin Jean-Christophe sarjaa. Henrik Pontoppidan kirjoitti kirjat vuosien 1898-1904 välisenä aikana ja ne julkaistiin kahdeksassa eri osassa. Nämä saivat tuolloin hyvän vastaanoton arvostetuissakin kirjallisuuspiireissä. Vaikka tämän kaltainen kirjallisuus on kenties aikansa elänyttä, niin ainakin itse luen nämä tietyllä tarkkavaisuudella ja pieteetillä. Myönnän että tiukkaan präntätty pieni fontti ei ole helpoimpia luettavia esim. ilta kymmenen jälkeen, silti vaiva ainakin tämän kirjan osalta tuli palkittua. Tietty asiallisuus ja provokaation puute saattaa olla silti kaksiteräinen miekka, koska kyllähän tämä kirja jos mikä oli hyvällä maulla ja maltilla kirjoitettu. Esimerkiksi kuolema ei ole minkäänlainen herkuttelun aihe, eikä politiikkaa käsitellä enempää kuin on tarpeen. En tiedä kuinka realistinen on Pontoppidanin kuva tuolloisesta naisen asemasta, mutta ainakin nämä hyväosaiset naiset (pois luettuna äiti) ovat voimakkaita ja omilla jaloillaan seisovia, sekä helposti päätöksiään tekeviä aktiivisia toimijoita. Kaiken kaikkiaan melko neutraali tai jopa positiivinenkin naisen kuvaus. Epäilemättä merkittävä kirjallinen teos tämä Onnen poika. Kannattaa varata paljon aikaa ja lukea ajatuksen kanssa.

Jörn Donner - Isä ja poika

Suomentanut: Rauno Ekholm

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 3.painos - 1985

Suomalaisen kirjallisuuden kentässä on lukuisia persoonallisia ja mielenkiintoisia taiteilijoita. Yksi näistä on eittämättä Jörn Donner. Mies on hyvin ristiriitainen henkilö ja varmasti häntä vihataan vähintään yhtäpaljon kuin rakastetaan. Donner on antanut itsestään julkisuuskuvan, joka ei mielistele ketään - kenties hän jopa tahallaan yrittää ärsyttää ja provosoida. Usein onnistuu unohtamaan silti esim. sen että Jörgga on kunnostautunut useammallakin taiteenalalla. Ruotsalaiset tuntevat Jörggan erittäin hyvin koska hän on työskennellyt paljon lahden toisella puolella. Erityisesti hänet muistetaan elokuvamaailmassa yhteistyöstään Ingmar Bergmannin kanssa ja hän kävi myös noutamassa 80-luvulla Oscar-palkinnon tämän elokuvasta Fanny ja Alexander. 

Epäilemättä Donnerin hieman superälyllinen ja boheemi habitus on omiaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin kielteisesti, eikä hänen lukuisat sikari ja tupakointi "haastattelut" ole nostaneet välttämättä suosiota. Kaikki kirjat hän on kirjoittanut ruotsiksi. Politiikassa mies on surffannut vasemmalta oikelle, aloittaen SKDL:sta ja siirtyen RKP:een kautta Demareista Kokoomuksen sympatiseeraajaksi. Jollain omituisella tavalla hänen kirjoistaankin välittyy tietty poliittinen rauhattomuus. Useat kirjojen henkilöhahmmot muistuttavat Donneria, jopa samassa kirjassa on useita donnermaisia hahmoja.

Olen itse aina nähnyt jotenkin Jörn Donnerin julkisuushahmon (enhän tunne hänen siviilihahmoaan) lävitse ja arvostanut hänen panostaan politiikassa ja taiteessa. Vaikka tällä kynsiä tuijottelevalla hieman ylimieliseltäkin vaikuttavalla herrasmiehellä on usein salaivaa sanoissaan, on niissä jotain perääkin ja nasevaa purevuutta. Jos uskaltaa antaa itsestään paljon julkisuudelle, on oltava myös yhtä karaistunut kuin Donner. Mielestäni Jörgga on rautaa ja täten piristävä poikkeus kuten Antti Hulkko suomalaisessa rock'n rollissa.

Jörn Donner on saanut paljon eri tunnustuksia ja palkintoja niin Suomessa kuin muuallakin. Näistä ehkä mainitsen vain Taiteen valtionpalkinnon ja Finlandia-palkinnon. Päätin lukea siis tämän palkitun kirjan Isä ja poika, joka on laskujeni mukaan (koko lukuhitoriani)kolmas Donner.

Yläpuolella tyypillinen tupakkakuva tyytyväisestä kirjailijasta joskus 80-luvulla (Presidentti kirjan sisäliepeestä).

Mukava kurjositetti että sosiaalisessa mediassa esim. Vesku Loirilla on Facebookissa n. 130000 fania, kun taas Donnerilla n. 5500. Kumpikin taiteilijoita, mutta täysin erilaisia.

Isä ja poika on osa suurempaa kirjasarja kokonaisuutta, joka kertoo Andersin-suvun vaiheista halki 1900-luvun. Kyseisessä osassa syvennytään perheen vesan Jakobin vaiheisiin hänen nuoruudessaan 1950-luvulla. Nuorimies Jakob yrittää selviytyä tuoreen perheensä kanssa minimaalisilla tuloilla, jotka hän ansaitsee toimittajan töillä vasemmistolaisessa lehdessä. Koska Jakob on levoton taiteilijasielu, viihtyy hän usein pikkutunneille jos minkäkinlaisessa seurassa. Yleensä naiset ovat vahvasti mukana kuvioissa, joten ilmeisesti mies on naisten suosiossa. Tarinassa esiintyy muutamia hahmoja jotka sotkevat ja selkeyttävät juonen kulkua.

Jakobin vaimo Sigrid on hyvän perheen palvottu tyttö. Hänen vanhempansa suhtautuvat radikaaliin Jakobiin nihkeästi, eikä tämä ole omiaan helpottamaan muutenkin vaikeaa liittoa. Nainen joutuu sietämään miehen uskottomuutta ja epäkypsyyttä siinä määrin, että liitto on jatkuvasti katkolla. Heidän yhteinen poika joutuu kasvamaan tässä tuolle ajalle epätyypillisessä kodissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä mitä tulevaisuus kenties tuo tullessaan (tulevissa kirjoissa).

Jakobin läheisin kaveri Viking Sund on jo vanhemmanliiton kommunistijyrä, joka omaa niin ikään naistenmiehen elkeitä, tai ainakin hän luulee niin. Sund on boheemi politikko ja toimittaja, joka ajaa aggressiivisesti vasemmistolaisten asiaa. Hän on jollain omituisella tavalla kuitenkin vastarannankiiski myös vasemmistolaisten keskuudessa. Täytyy sanoa että hänestä tuli mieleen eräs todellinen nimeltämainitsematon poliitikko mennävuosilta. Mahdollisesti Sundilla on myös tietoa "salkussaan" Jakobin isästä, joka aikoinaan ennen toista maailmansotaa teki yhteistyötä natsien kanssa.

Jakobin isä Salomon Kröckel kuoli pojan ollessa parivuotias, joten muistikuvat hänestä ovat pojan mielessä hatarat. Perustuvatko lähinnä kuultuihin asioihin? Salomon ei ollut ainakaan liioin juutalainen ja nimestään huolimatta oli kallellaan äärioikealle. Hänestä paljastuukin tarinan edetessä paljon arvelluttavia seikkoja, vaikka viimeiseltä oli ollut ilmeisesti jopa sosiaalidemokraatti. Salomon oli joutunut Tonavan-risteilyllä omituiseen onnettomuuteen, joka johtikin hänen hukkumiseen. Yllätys yllätys ruumista ei koskaan löydetty. Jackobin valtuuttama tutkija maisteri Krok selvittelee isän vaiheita ja paljastuu että monikin eri vaihtoehto tulee kysymykseen. Onko mies ylipäätään kuollut? Tai jos on niin onko itsemurha vai kenties jopa murha?

Kaiken lomassa Jakob sompailee vähävaraisena ympäri Eurooppaa ja Etelä-Suomea. Itävallassa mies tutustuu nuoreen naiseen ja rakastuu. Kestääkö rakkaus ja millainen se lopulta on? Tuleeko Jakobin ja Marien suhteesta mitään pysyvämpää? Ja mikä tärkeintä, onnistuuko Jakob kirjoittamaan kustantajan vaatimaa kirjaa?

Tarinan konteksti on sanalla sanoen erikoinen. Joskus 80-luvun alussa tarinan kertoja saa käsiinsä Jakobin julkaisemattoman kirjan käsikirjoituksen. Kirjan kertoja on usein siis kenties (Jörn Donner?) joka toteaa suuria yhtäläisyyksiä hänen ja Jakobin välillä. Isä kuollut jo varhaislapsuudessa. Vaikeuksia ihmissuhteissa ja poliittinen levottomuus. Hetkittäin ainakin itse sekoitin Jakobin ja kertojan tarinan tiimellyksessä. Kirjailija vertaa esim. eri vuosikymmeniä kylmänsodanajan Euroopassa ja Suomessa (myös ketomuksen ajankohdan jälkeen). Valtaosa antoisaa sisältöä onkin politiikan analyysit ja erilaiset yhteiskunnalliset ilmiöt niin valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin. Kuinka Suomi ja suomalaiset ovat olleet kautta aikojen alisteisessa asemassa, milloin itään ja milloin länteen. Kertojalla on nasevaa ja hauskaa pohdintaa esim. suomenruotsalaisuudesta, ja erityisesti siitä kuinka he pitävät itseään "perusteettomastikin" erityisasemassa. On esim. tällaista kummallista suvun "arkkihenkilön" palvontaa, yleensä miespuolisen henkilön joka on ikään kuin kaikkien suvun vesojen epäjumala. Ja kuinka helsinkiläiset ruotsinkieliset ovat taustoiltaan menettäneet ylimysasemansa suomenruotsalaisuudessa. Samalla kirjan henki onnistuu olemaan vasemmistolainen ja toisaalta tarvittaessa oikeistolainen.

Jörn Donnerin kirjoitustapa on selkeä, tiukkaan vedetty ja analyyttinen. Vaikka ihmiset ovat tuntevia ja kokevia myös kollektiivisessa mielessä, avautuu heidän elämänsä lähinnä individuaaleista näkökulmista muodostaen inhimillisen ja erehtyvän ihmisen. Eikä esim. Jakob ole tyystin empatiaan kykenemätön, ehkä hän on vain jotenkin raadollisen rehellinen ja realisti. Isä ja poika ei ole ehkä lukemistoa nuorisolle, tai politiikasta ja yhteiskunnasta kiinnostumattomille. Sen sijaan jos haluaa lähteä matkalle liikemaailmaan ja politiikkaan, kenties taiteeseen ja kulttuuriin on kirja hyvä valinta. Mielestäni kirja on hyvä.