Eyvind Johnson - Kaupunki hohtaa pimeässä

Suomentanut: Eino Heinivaara

Sivumäärä: 256

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1946

Työläiskirjailija ei suuremmin paasaa Jumalasta tai Jeesuksesta. Päätin lainata tämän jo pitkään etsimäni kirjan tuosta suuresta kirjastosta, koska en tätä mistään paikallisesta divarista löytänyt. Olen lukenut aiemmin jo Tulta ja ruusuja, sekä Tällaista on elämäsi -kirjat, jotka olivat kelvollisia - tosin keskenään hyvin erilaisia. Vaikuttaisi siltä että Johnson on uransa alkuaikoina kirjoittanut pitkälti tavallisista ihmisistä ja heidän elinympäristöstään. Kaupunki hohtaa pimeässä on juurikin aihepiiriltään kertomus pohjoisen ihmisistä ja heidän selviytymisestään karussa pohjolassa.

Kaupunki hohtaa pimeässä on kertomus pienestä kaupungista ja sen asukkaista. Kaupunki jonka nimeä ei koskaan mainita sijaitsee ehkäpä napapiirin tuntumassa. Ainakin talvet ovat pimeitä ja lunta on paljon. Eletään siis vuotta 1925 tai 1926 (päättelin postikonttoristin syntymä- ja kuolinajan perusteella). Tarinan pääosassa on opettaja Andersson, joka on pettynyt elämäänsä ja haikailee elämätöntä elämää. Vaikka hänen päivänsä täyttyvät vastuullisesta työstä ja hän nauttii yhteisön arvostusta, tuntuu siltä ettei hän ole saanut elämältään haluamaansa. Andersson olisi halunnut lentää vapaana kuin lintu ja liittyä merenkäviöihin. Ehkäpä opettaja ei olisikaan halunnut mitään suurempaa koulusivstystä, vaan valita ammatin jossa voi olla tuntematon ja vapaa.

Jostakin syystä Andersson ei voi sietää kaupungin kelloseppä Hammaria, joka on kiilaamassa itseään hyvää vauhtia kaupungin eliittiin. Hammar on pärjännyt hyvin bisneksissä, mutta onnettomuus on seurannut häntä perhe-elämässä. Vaikuttaisi siltä ettei sillä saralla ole helpotusta näkyvissä edes tarinan edetessä. Hammar on menettänyt jo aiemmin toisen lapsistaan, eikä tämä toinenkaan Sture oikein saa elämästään kiinni. Yhtä kaikki Hammar on taitava puhuja ja omaa karismaa, joka selvästi vaivaa opettaja Anderssonia. Miksi Hammar uhkaisi opettaja Anderssonia? Vaikka Hammar onkin typerä keppihevosella ratsastava kunnallispelle, on Anderssonin jopa patoutunut katkeruus jotain älytöntä.

Samaan aikaan postikonttoristi neiti Ågren sairastuu keuhkokuumeeseen ja lopulta kuolee siihen. Ågren on koko ikänsä (yli kolmekymppiseksi) etsinyt onneaan tästä pienestä kaupungista, löytämättä sitä kuitenkaan Hän on turruttanut oman elämänsä tyhjyyttä pitkiin työpäiviin ja osallistumalla kunnallispolitiikkaan. Neiti Ågren on ainoa nainen merkittävässä elimessä ja ansaitsee siis yhteisön arvostuksen ja huomion. Siinä missä konttoristin kuolema olisi aiheuttanut esim. Salka Valkassa suuren ns. hengellisen kriisin ja huomion, niin tässä se hoidettiin pienellä palopuheella ankeissa kuoppajuhlissa.

Kaikesta päätellen tämä pieni kaupunki on kuin siirtokunta. Kun talvi saapuu ja erityisesti helmikuu, niin koko kaupunginväki vetäytyy kuoreensa ja vaipuu talvihorrokseen. Johnson kuvaa jopa masentavaksi ilmapiiriä ja henkeä, joka kaupungissa valitsee. Mielestäni se onkin osuvaa, koska olen itsekin tämän pohjoisen talven ja pienen kylän ilmapiirin kokenut. Tarinan uhkakuvat ovatkin realistisesti sisältäpäin tulevia, ei niinkään ulkoa kuten useissa tarinoissa. Suurimmat demonit ja paholaiset asuvat ihmisessä ja yhteisössä itsessään, josta ne sitten kriiseissä ja lamavaiheissa nostavat päätään. Kaupunki hohtaa pimeässä onkin näistä lukemistani Eyvind Johnsonin kirjoista pessimistisin. Ihmiskohtalot ja koko elämän piirit ovat varsin ankeat, eikä niihin mielestäni liioin tule helpotusta edes lopussa.

Kirjassa halveksitaan mielestäni oppineisuutta ja menestystä muutenkin, itseasiassa kukaan kaupungissa ei aidosti tunnu arvostavan toistaan - vaikka onkin jonkinlaista näennäisarvostusta. Kuinka joku joka on jotain, voi sitten tehdä mitä lystää. Toisaalta tämä melko heterogeeninenkin populaatio ei saa aikaan mitään suuremmin positiivista koheesiota, jolla kaupunki tulisi "hohtavammaksi". Tuntuu kuin jokin mystinen tylsistymisen noidankehä ajaisi yksittäisiä ihmiskohtaloita kurjemmille raiteille, syösten lopulta kuolemaan tai täydelliseen tylsyyteen. Itseasiassa minusta tässä tarinassa oli jopa eksistentiaalisia sävyjä.

Kirja on painettu heti sotien jälkeen, joten itse materiaali on melko "epätasalaatuista". Täytyy myöntää että tarina vaikuttaa aika spontaanisti kirjoitetulta, eikä se ole mistään kohtaa epäuskottava. Ehkä kateus poisluettuna on yhteisö melko tunneköyhää ja jopa fakkiutunutta. Tekstin asu palvelee lukukokemusta ja kieli on helppoa ymmärtää. Kaikki tämä tekee tarinasta toisaalta jotenkin taianomaisen. Ehkäpä kaupungin hohde onkin vain pimeässä loistavan kaupungin valoa, tai sitten se on jokin lunastumaton lupaus "ehkä" paremmista ajoista.

Koska kirjasta ei ole suuremmin netissä kirjoiteltu saati bloggailtu, niin haluan mainita Tarukirjan edustavan arvion tästä mielestäni lukukelpoisesta kirjasta.

Camilo José Cela - Mehiläispesä

Suomentanut: Leila Ponkala

Sivumäärä: 272

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1989

Varjoisilta kujilta kahvilan lämpöön ja viihteeseen. Kaikenlaisten syiden vuoksi en ole päässyt pitkään aikaan blogiani kirjoittamaan, mutta päätin viimein jatkaa Nobel-tavoitteen toteuttamista. Olen jonkin verran lukenut viimeaikoinakin latinokirjallisuutta, joten tuntuu luontevalta jatkaa samoilla linjoilla ja tarttua hyllystäni löytyvään Camilo José Celan kirjaan Mehiläispesä. Kirjailija oli espanjalainen lahjakkuus ja monitaitaja. Hän on opiskellut muun muassa lääketiedettä, filosofiaa ja kirjallisuutta. Vaikka vapaustaistelioista voidaan olla montaakin mieltä, on tämä Espanjan sisällissodan veteraani kyllä kannuksensa ansainnut. Cela oli siis Francon kannattaja ja näin ollen äärioikeistolainen, tämä ei tosin ilmeisesti ole vaikuttanut Nobel-palkinto lautakuntaan, joka on tunnetusti suosinut vasemmistolaishenkisiä kirjailijoita. Kuitenkin mies muistetaan sorrettujen ja köyhien ystävänä, silti ja kaikesta huolimatta myös kansallismielisenä. Itse kiinnitin myös huomiota taiteilijan ansioihin, jotka ovat merkittäviä esim. myönnettyjä palkintoja tarkasteltaessa. Toisaalta hänen uransa on myös hämmästyttävän pitkä, lähes kuusikymmentä vuotta.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat dona Rosan kapakkaan, toisin sanoen ilmeisesti "Mehiläispesään". Keskeisin henkilö on itse ansaitusti kapakan rähjäävä emäntä dona Rosa, joka toimii yhteen kasaavana ja toisaalta myös hajottavana voimana. Vaikka kahvilan tunnelma on tavallaan seesteinen, onnistuu sen rikkomaan kaiken aikaa monenlaiset dramaattisetkin kohtaamiset ja jopa ilmi riidat. Illan ja yön mittaan korostuvat kaupungissa rehottavat voimat, kuten prostituutio, epärehellisyys ja jopa väkivalta. Väistämättä alkaa lukijana pohtia ihmisten yhteiskunnallista asemaa ja lisääntyvää moraalista ja juridistakin rappiota. Paljon opiskelleena miehenä Cela ohjaa lukijansa suureltaosin keskeisten (tuolloisten) yhteiskunnallisten ilmiöiden äärelle, eli ajallisesti toisen maailmansodan vuosiin ja kansalaisissa vellovaan tyytymättömyyteen. Vaikka Espanjan onnistui pysytellä pitkälti poissa sotanäyttämöltä, on ongelmat - kuten muuallakin taloudelliset ja inhimilliset. Täytynee muistaa että koko maailma eli sodan varjossa.

Mehiläispesä voisikin olla periaatteessa koko espanjalainen yhteiskunta, kaikkine lieveilmiöineen. Mielestäni kirja toimii myös jopa satiiriin asti ulottuvan huumorin avulla, eikä lopulta synkimmätkään tarinat kuljeta lukijaansa murheen alhoon. Yksittäiset kohtaamiset luovat omat tarinansa kirjan sisällä ja nämä toimivat yleiskuvaa värittävänä kantavana voimana. Itse en oivaltaisi kirjaa yhtenä punaisena lankana, vaan lukuisina joko tiukasti tai hieman löyhemmin toisiinsa kytkeytyvinä lankoina. Kuudennessa luvussa kirjailija heittäytyy jopa holtittoman hauskaksi ja leikittelee surullisen vakavilla aiheilla löysin rantein ja irvailee lukijalle lähes kaikilla kirjassa esiintyvillä aiheilla. Ilmeisesti tämä luku on ollut aikanaan se niitti joka tuomitsi kirjan sensuurin ikeeseen.

Tämä Camilo José Celan pääteoksenakin pidetty kirja on yllättävän kevyttä luettavaa, vaikka aihepiiri onkin raskaammasta päästä. Kapakan kohtaamisissa on jopa teatraalisia aineksia ja huolimatta ajan köyhyydestä on tunnelma hetkittäin jopa pompöösiä (liekö latinohenkeä). Kirjaa lukiessa ei itselleni tullut heti ensimmäiseksi mieleen espanjalainen kirjallisuus, pikemminkin jotain jopa englantilaista.  Camilo José Cela sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1989 ja hän kuoli 85 vuotiaana vuonna 2002. Yhtä kaikki Mehiläispesä on yksi parhaita lukemiani kirjoja, en voi muuta sanoa.