T. S. Eliot - Murha Katedraalissa

Suomentanut: Pertti Nieminen

Sivumäärä: 75

Painos ja vuosi: - 1985

Komedista pystyyn kuivanutta muinaistaidetta. Luin tuossa joskus aiemmin T. S. Eliotin näytelmän Cocktailkutsut, joka oli varsin lukukelpoinen kirja. Päätin täydentää hänen tuotannon tuntemustani tällä Murha Katedraalissa. Täytyy sanoa ettei ollut kaksinen paketti. Tämäkin runonäytelmä olisi mielestäni voinut jäädä syntymättä.

Näytelmä kertoo arkkipiispa Tuomas Becketin kohtalosta. Ympäristönä toimii arkkipiispan talo ja tuomiokirkko vuonna 1170. Ilmeisesti piispa joutuu poliittisen vehkeilyn uhriksi ja tulee murhatuksi katedraalissa, paikassa joka pitäisi olla pyhä ja siksikin turvallinen. Paikalla todistamassa ja tukermassa tätä draamaa on nippu kuorolaisia, sanansaattajia ja kiusaajia. Hampaattomat papit ovat kuin kanalauma, kun paikalle saapuu joukko ritareita aikeinaan riistää Tuomaksen henkiriepu. Vaikka näytelmän teeman pitäisi olla kauhistutava ja goottilainen, niin ei tämäkään puoli allekirjoittanutta lukijaa tavoita. Teatraalisuutta kirjassa piisaa, mutta siinä kaikki. Takakannen teksteissä ylistetään näytelmässä esiintyvää runon henkeä, mitähän ihmettä sekin tarkoittaa? Kaikesta päätellen näytelmä on historiallinen, mutta en tunne aihetta sen syvällisemmin.

Murha katedraalissa on aikansa elänyt ja nykylukijan tavoittamattomissa. Jos itse kuvittelisin meneväni katsomaan tätä paikalliseen teatteriin, ei siitä maksaminen sopisi omaantuntooni. Ilmeisesti Eliot tavoittelee tässä syvällisempiäkin sfäärejä ja voi olla että näytelmäkirjallisuuden ystävä näitä löytääkin. Mielestäni kaikessa jäykkyydessään lähinnä naurettavaa lukemista. Anteeksi Eliotin tuotannon ystäville, jo kuoleille ja myös eläville - ei kiitos.

T. S. Eliot - Cocktailkutsut

Suomentanut: E.S. Repo ja Ville Repo

Sivumäärä: 196

Painos ja vuosi: 1.painos - 1951

Vaikuttimia Kauniiden ja rohkeiden kiperiin ja kimurantteihin kuvioihin. Lukiessani tämän näytelmäkirjallisen teoksen, tuli väistämättä mieleen erään nimeltämainitsemattoman suomalaisen keihäänheittäjän lausunnot urheilupsykologiasta ja sen tarpeellisuudesta. T. S. Eliot on englantilais-amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka tunnetaan ensisijaisesti runoistaan. Näiden ansiosta hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1948. Päätin kuitenkin lukea tämän Coctailkutsut näytelmän, koska tämä nyt oli muutenkin tuossa helpoiten saatavilla.

Kirjan tapahtumat käsittävät muutamia näytöksiä, käsittäen(jaksottain) noin kaksivuotta eräiden ihmisten elämässä. Tarinan kulku juontuu lähinnä hömppäkeskustelujen lomaan, jotka ovat kutsujen kantava voima. Kaiken taakse piiloutuu kavalan psykiatrin ja hänen parin ystävänsä salaperäinen juoni, joka ei tarkoitusperissään ainakaan itselleni täysin avaudu. Mielestäni suhteellisen tavallisia ajatuksia ja toimintatapoja omaavat ihmiset ohjaillaan "psykiatrian" piiriin kyseenalaisesti ja ilmeisesti jopa jonkinlaisten kummallisten muotiterapiahaihatusten avulla. Tavallisia asioita mutkistetaan ja yliohjaillaan. Onko coctailkutsut sopiva temmellyskenttä kokeelliselle kallonkutistamiselle, siitä voi itsekukin tehdä omat komediset johtopäätöksensä. Itseäni nämä kuviot eivät saa nauramaan, liekö sitten tosikko tai hieman modernimman ja epälaadullisemman huumorin ystävä. Jokatapauksessa kutsut jatkuvat, joko huomenna tai ylihuomenna - ehkä ensivuonna.

Sairaita ja muutenkin perverssejä ihmissuhteita syntyy kaiken aikaa, voiko niitä tervehdyttää tai tarviiko niitä tervehdyttää on oma juttunsa. Jos huomaa olevansa jotenkin "hullujen" ihmisten seurassa useammin kuin voisi kuvitella, täytynee epäillä myös omaa järkeä - tai onko sittenkin joku järjestänyt nämä kutsut tahallaan?

En ole suuremmin lukenut näytelmäkirjoja ja tämäkin tavallaan tuntui aika turhalta. Täydellinen illuusio jostakin tapahtumasta, joka tavallaan olisi jollain tasolla hauska. Teksti koostui täysin vuoropuheluista, jossa raottui myös ympäröivät puitteet ja roolien henkilöt(luonteenpiirteineen). Kuitenkin tämä jollain tasolla kaventaa ilmaisua, eikä se nyt ensimmäiseksi itseäni miellyttänyt. Onhan tämäkin oma laijinsa ja joku tästäkin voi pitää. Tästähän voisi joku alkaa veistää omaa amatööriteatteri-dramaturgiaa. Aika neutraalit fiilikset kirjasta, harmitonta ja pitkästyttävää.