Suomentanut: E.S. Repo ja Ville Repo
Sivumäärä: 196
Painos ja vuosi: 1.painos - 1951
Vaikuttimia Kauniiden ja rohkeiden kiperiin ja kimurantteihin kuvioihin. Lukiessani tämän näytelmäkirjallisen teoksen, tuli väistämättä mieleen erään nimeltämainitsemattoman suomalaisen keihäänheittäjän lausunnot urheilupsykologiasta ja sen tarpeellisuudesta. T. S. Eliot on englantilais-amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka tunnetaan ensisijaisesti runoistaan. Näiden ansiosta hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1948. Päätin kuitenkin lukea tämän Coctailkutsut näytelmän, koska tämä nyt oli muutenkin tuossa helpoiten saatavilla.
Kirjan tapahtumat käsittävät muutamia näytöksiä, käsittäen(jaksottain) noin kaksivuotta eräiden ihmisten elämässä. Tarinan kulku juontuu lähinnä hömppäkeskustelujen lomaan, jotka ovat kutsujen kantava voima. Kaiken taakse piiloutuu kavalan psykiatrin ja hänen parin ystävänsä salaperäinen juoni, joka ei tarkoitusperissään ainakaan itselleni täysin avaudu. Mielestäni suhteellisen tavallisia ajatuksia ja toimintatapoja omaavat ihmiset ohjaillaan "psykiatrian" piiriin kyseenalaisesti ja ilmeisesti jopa jonkinlaisten kummallisten muotiterapiahaihatusten avulla. Tavallisia asioita mutkistetaan ja yliohjaillaan. Onko coctailkutsut sopiva temmellyskenttä kokeelliselle kallonkutistamiselle, siitä voi itsekukin tehdä omat komediset johtopäätöksensä. Itseäni nämä kuviot eivät saa nauramaan, liekö sitten tosikko tai hieman modernimman ja epälaadullisemman huumorin ystävä. Jokatapauksessa kutsut jatkuvat, joko huomenna tai ylihuomenna - ehkä ensivuonna.
Sairaita ja muutenkin perverssejä ihmissuhteita syntyy kaiken aikaa, voiko niitä tervehdyttää tai tarviiko niitä tervehdyttää on oma juttunsa. Jos huomaa olevansa jotenkin "hullujen" ihmisten seurassa useammin kuin voisi kuvitella, täytynee epäillä myös omaa järkeä - tai onko sittenkin joku järjestänyt nämä kutsut tahallaan?
En ole suuremmin lukenut näytelmäkirjoja ja tämäkin tavallaan tuntui aika turhalta. Täydellinen illuusio jostakin tapahtumasta, joka tavallaan olisi jollain tasolla hauska. Teksti koostui täysin vuoropuheluista, jossa raottui myös ympäröivät puitteet ja roolien henkilöt(luonteenpiirteineen). Kuitenkin tämä jollain tasolla kaventaa ilmaisua, eikä se nyt ensimmäiseksi itseäni miellyttänyt. Onhan tämäkin oma laijinsa ja joku tästäkin voi pitää. Tästähän voisi joku alkaa veistää omaa amatööriteatteri-dramaturgiaa. Aika neutraalit fiilikset kirjasta, harmitonta ja pitkästyttävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti