Boris Polevoi- Anjuta

Suomentanut: Marja-Leena Raunio

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Kustannusliike Progress

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Kunniaa, rakkautta ja pettymyksiä. Olen kerännyt itselleni mielenkiintoisen muinaisjäänteen 1980-luvulta. Progressin ja sitten Radugan kustantaman kirjasarjan sosialistisen realismin merkkiteoksista suomalaisille lukija-tovereille. Sarja käsittää kahdeksan kirjaa, joista yhden (Solohovin) olen lukenut jo aiemmin. Vaikka nämä ovat kenties melko kehnosti tuotettu ja hunoista materiaaleista, ovat ne silti oivallinen aikamatka haistelemaan rautaesiripun takaisia tuulahduksia. Mahtavia ajankuvauksia kenties pelottavastakin isoveljestä, joka on taas pikkuhiljaa heräilemässä pitkältä talviuneltaan. Kirja-sarja lahjoitettiin aikoinaan Neuvostoliitto-lehden tilaajille - eli jokainen vuosi ilmestyi uusi (tai tuore käännös) kirja, joka esitteli neuvostoliittolasista kaunokirjallisuutta. Nämä karamellin kirjavat kiiltokovakantiset kirjat ylistävät työn sankareita ja tavallisia ihmisiä, jotka rakensivat tämän sittemin historiankirjoihin siirtyneen punaisen supervallan.

Päätin siis lukea tämän kirja-sarjan avausteoksen Boris Polevoin Anjutan, joka ilmestyi alunperin vain muutama vuosi (1977) ennen kirjailijan poismenoa. Polevoi (oik. nim. Kampov) oli juutalaistaustainen neuvosto-venäläinen kirjailija, joka synty korkeasti koulutetuun perheeseen Moskovassa vuonna 1908. Hän työskenteli tehdas-duunarina ja lehtimiehenä ennen suurta isänmaallista sotaa (toinen maailmansota), jossa hän toimi ylempänä upseerina ja rintamakirjeenvaihtajana aivan sodan ratkaisuvaiheisiin asti. Polevoin ura jatkui hänen kuolemaansa asti ja se huomioitiin mm. Leninin kunniamerkeillä, lokakuun vallankumouksen kunniamerkillä  ja hän sai lopulta myös sosialistisen työn sankarin arvon vuonna 1974.

Anjuta on kertomus kapteeni Metsetnyistä ja hänen raskaasta taipaleestaan sodassa kansallissosialisteja vastaan. Hänen rohkeasta joukkojen johtamisesta Moskovan porteilta aina Oderin länsipuolelle asti. Metsetnyi on ensimmäinen sotilas joka astuu saksalaisten kotikentälle, antaen näin oman esimerkkinsä häntä seuraaville neuvostosotilaille. Miehuullinen eteneminen päättyy kuitenkin räjähteeseen joka silpoo sankarin kasvoja ja aiheuttaa kenties pysyvän sokeutumisen. Onneksi hänen kannoillaan seuraa nuori "poikamainen" naisaliupseeri Anjuta, joka rahaa haavoittuneen etulinjasta kenttäsairaalaan ja sieltä erääseen moskovalaiseen sotasairaalaan huippuluokan silmäspesialistille.

Silmäprofessori suostuu vastahakoisesti leikkaamaan Metsetnyin ja toivottomaltakin vaikuttanut tilanne alkaa asettua lupaaville uomilleen. Sokeutunut kapteeni joutuu luottamaan muihin vaistoihin ja luomaan oman kuvan Anjutasta mielessään, huomaten samalla rakastuvansa tähän "kasvottomaan" naiseen.

Yhtäaikaa rintamalla tapahtuu viimeiset läpimurrot ja neuvostojoukot miehittävät Berliinin. Sotasairaalassa juhlitaan sodan voittoa ja Hitlerin kukistumista. Juhlahumussa kiteytyy konkreettisesti kollektiivinen kansallistunne, se että sosialistinen Neuvostoliitto pystyy kukistamaan sotataidoiltaan verrattoman Natsi-Saksan.

Niinpä voitonpäivän paraatijuhlassa Metsetnyi kuulee takaansa käheän miesäänen sanovan;

"- Ajatelkaahan pojat minkä sodan olemme voittaneet ja millaisen vihollisen nujertaneet. Mitä tämän rinnalla on ensimmäinen Isänmaallinen sota jossa Venäjä antoi hatkat Napoleonille. Tämä oli paljon ankarampi ja tuimempi. taistelimmehan koko maailman fasismia vastaan."

Polevoi - Anjuta s. 115

Kuvassa voitonpäiväparaati vuonna 1945, johon Metsetnyi ja Anjuta osallistuivat. Panssarivaunukolonnan takana Leninin mausoleumi.

Tarinan ja erityisesti rakkaustarinan kulminaatiopiste on kuitenkin voitonpäivän paraatijuhlassa, jossa tapahtuu jotain sellaista joka torpedoi orastavan molemminpuolisen rakkaussuhteen. Anjuta ja Metsetnyi on kutsuttu juhlaan veteraaneina ja kunniavieraina, jotka pääsevät seuraamaan aitiopaikalta Stalinin ja Zukovin juhlintaa ja pullistelua. Kaiken riemun keskellä jotain alkaa ja jotain loppuu. Kenties Metsetnyi saa takaisin menetetyn näkönsä, mutta joutuu luopumaan jostain paljon tärkeämmästä. Asiasta joka vainoaa häntä lopun elämää.

Vuodet vierivät mutta siviiliin siirtynyt kapteeni ei pääse eroon muistoistaan ja haaveistaan. Missä mahtaa olla Anjuta, joka vei miehen sydämen mennessään? Kuvitelmissa Anjuta saa enkelin kasvot ja ylleen omituisen jopa taianomaisen sädekehän puhtoisena rakkauden jumalattarena. Jopa kaikki jermun tarinan kuulevat ihmiset haluaisivat nähdä ja tutustua tuohon salamyhkäiseen - täydelliseen naiseen. Metsetnyi seuraa saamiaan vihjeitä jopa napapiirin pohjoispuolelle ikuisen jään ja lumen tundralle, jossa Anjutan pitäisi työskennellä geologina. Onko kaiken tämän etsintä turhaa, tai onko se lainkaan olennaista tarinan kannalta? Itselleni tulee vaikutelma että lopulta kaikki ihmiset ovat tahollaan melko yksinäisiä, alakuloisia ja toivovat onnellisia asioita. Eikä ehkä osata löytää onnea pienemmistä asioista. Unelmat ovat unelmia niin kauan kun todellisuus ei niitä onnistu tuhoamaan. Ovatko unelmat vain tavoittamattomia asioita, joita ei edes tarvitse löytää. Mutta kuinka käy Metsetnyin ja Anjutan tarinan?

Kuvassa sosialistisen työn sankari Boris Polevoi. Ajattelija ja kirjailija. (kuva Anjutan takakannesta).

Kaikessa haaveellisuudessaan Anjutan tarina saattaa olla valistuneen lukijan mielestä lapsekas ja naiivi, kaikessa hukatussa rakkaudentuskassaan jopa "höpsähtänyt". Mielestäni kirja tarjoaa purtavaa monenlaiselle lukijalle. Tarina on omituisen hyvä. Ja vaikka kirja on melko ohut, niin se voisi olla sisällöltään valtaisa tiiliskivi. Rintamakuvauksia vieroksuvan lukijan ei tarvitse pelätä kirjaan tarttumista, koska niiden osuus jää yllättävän vähäiseksi. Muutenkin tähän sotahistorialliseen aiheeseen tartutaan melko objektiivisesti, eikä tämä ole mikään punakeltaisten lasien läpi nähty aivoja huuhteleva propagandakirjanen. Sen sijaan avoimin mielin draamasta ja romantiikasta pitävä lukija saattaa jopa kuivailla kyyneleitään. Anjuta on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Aleksandr Fadejev - Tuho

Sivumäärä: 241

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Kustantaja: Kansankulttuuri Oy

Painos ja vuosi: 1.painos(uusi käännös) - 1977

Kun kaikki höttö riisutaan ympäriltä niin jäljelle jää vain olennainen, eli tarina. Neuvostoliiton ajan kirjallisuutta ei nykypäivinä vilise uudelleen painettuna kirjakauppojen hyllyillä. Tämän kyseisen kirjan löysin erään oululaisen divarin kellarista, ja näitähän sai tunkea muovipussiin vitosella niin paljon kuin mahtui. Koska olen itse kiinnostunut myös neuvostoajan kirjallisuudesta, olen kartuttanut hyllyäni säännöllisesti. Aleksandr Fadejev on yksi tärkeimmistä neuvostoliittolaisista kirjailijoista ja hänen kirjansa ovatkin ensimmäisiä ja merkittävimpiä sosialistisen realismin merkkiteoksia. Tuho on ilmestynyt suomeksi jo kahdesti aiemmin, nimillä Taigan sissit ja (NL:ssa nimellä) yhdeksäntoista. Kirjailija Fadejev (Aleksandrovits) palveli maatansa lukuisissa eri tehtävissä ja kuului ns. Stalinin hyväksymiin ja suosimiin kirjailijoihin. Hänen elämänsä päättyi ennen aikojaan oman käden kautta vuonna 1956, hänen olessa vasta 55-vuotias.

Kirjan alussa on Aleksandr Fadejevista kääntäjän laatima muutaman sivun mittainen esittely. Tämän jälkeen on vielä Ilja Ehrenburgin aiemmin julkaisematonta tekstiä koskien kirjailijaa, jossa valotetaan lähinnä hänen poliittista ja kirjallista uraansa. Näissä teksteissä kirjailijasta saa melko ristiriitaisen kuvan. Ilmeisesti hän on ollut luonteeltaan hyvin ailahteleva ja tuurilla käyvä persoona.

Tuho on melko hienovireisesti kirjoitettu tarina partisaaneista kansalaissodassa Neuvostoliiton alkuaikoina. Lukijalle avautuu mielenkiintoinen ja jopa jossain mielessä lämminhenkinen kuva tavallisista ihmisistä muutosta huokuvassa massa, jossa jokainen päivä oli taistelua elämästä. Jos ylipäätään sodan jaloissa pyöriminen on tavallinen olotila, niin tässä kirjassa pystytään välittämään rehellinen ja riisuttu kuva ihmisestä. Kuinka siviilit elävät partisaanijoukkojen liepeillä ja kykenevät selviämään päivästä toiseen, ja kuinka itse partisaanit elävät. Itse kiinnitin huomiota partisaanien epäjärjestykseen ja hulinointiin, eipä sillä he olivatkin lähinnä järjestäytymättömiä sissejä. Partisaanit ottivat kaukana idässä yhteen rähisevien kasakoiden ja japanilaisten kanssa, (tarinassa) vaihtelevalla menestyksellä.
Fadejev pyrkii tuomaan esille kuitenkin kaikessa tietynlaista kollektiivisuutta, joka olikin sosialismin yksi kantavia voimia. Kun kollektiivinen kansallistunto häviää, onkin järjestelmä helppo hajoittaa sisältäpäin. Ihannevaltiossa kaikki puhaltaa yhteen hiileen ja kaikilla on yhteinen päämäärä - rauha ja suunnitelmatalous. Tämä lienee lähinnä utopiaa - sen sijaan sosialistisessa realismissa todellisuutta ja ihanne. 

Tarinassa on lukuisia voimakkaita hahmoja vahvuuksineen ja heikkouksineen. Onkin mielenkiintoista kuinka hahmojen inhimillistämisen myötä niiden uskottavuus on aivan toista luokkaa, varsinkin kun kuvailuun nähdään vaivaa ja käytetään aikaa. Esimerkiksi Morozkan hahmosta kehkeytyy ja hioutuu rohkea taistelija vailla vertaa, kun taas Levinson päällikön roolissa tasaisesti heikkenee ja osoittaa jopa luhistumisen merkkejä. Toisaalta joku koira ei pääse karvoistaan, vaan on kuin Metsik joka ei kasva ulos pelostaan. Tarinassa todellinen epäluottamus kohdistuu kuitenkin naisen hahmoon ja tätä edustaa Morozkan vaimo Varja, joka ei eläessään kykene edes laillisena vaimona olemaan suhteessaan luotettava. Toisaalta tätä lieventää erilaiset miehessä piilevät puutteet ja heikkoudet, jotka eivät sillä saralla osoita paranemisen merkkejä.

Fadejev kuvailee luontoa ja sen kauneutta ja rauhallisuutta useissa kohdissa, miltei kaiken aikaa lukuisin vertauskuvallisin sanoin. Itselleni tuli jopa karikatyyrisiä mielikuvia korpien, taigojen ja suomaiden ainutlaatuisuudesta. Kaikessa lyyrisyydessään kirja onkin siis tähän mennessä lukemistani kirjoista sikäli erityisin, jopa ainutlaatuinen. Tapahtumat taipuvat useita kanavia tunnetasolla, jota syvennetään aina kulloisenkin henkilön kokemuksen kautta(miltä hänestä tuntui tai mitä hän näki). Ehkä tässä piilee tietynlainen neuvostokirjallinen sentimentaalisuus, joka on kuin harhaisuuden miina johon lukija avarimielisyydessään ja sinisilmäisyydessään astuu - silti vahingoittumatta. Tuolloinhan taidetta käytettiin (erityisesti) myös Neuvostoliitossa valistustyöhön ja propagandaan.

"Fadejev lienee ollut ensimmäinen, joka 20-luvun neuvostokirjallisuudessa pystyi näin syvällisesti ja täydellisesti esittämään bolsevikin moraalisen olemuksen ja uuden ihmisen moraalisen olemuksen." Ulla-Liisa Heino s. 7

Kirjailija Aleksandr Fadejev (määrätietoisena) kirjan takakannessa.

Vaikka Tuho käsitteleekin sotaa, niin jälleen kerran on pakko sanoa ettei se ole kirjan päälimmäiseksi nouseva teema. Pikemminkin teksteissä käsitellään ihmisluontoa ja sen potentiaalia, tai potentiaalittomuutta. Merkille pantavaa tyylillisesti on pitkien ja lyhyiden lauseiden vuorottelu, joissa myös sisältö vaihtelee melko monimutkaisesta yksinkertaiseen. En osaa sanoa onko sosialistinen realismi unohdettu taiteen laji, mutta lukemastani päätellen sen ei sitä pitäisi olla. Tuohon voisi laittaa lukuisiakin puoltavia seikkoja, jotka pistävät ihmisen ajattelemaan. Itselläni ei ole vielä vankkaa tuntemusta lajiin, mutta muutamia kirjoja olen lukenut. Hyllyssänikin lepää Platonovia, Solohovia, Polevoita yms. joita toki joskus aion lukea. En ole kovin poliittinen ihminen, joten sosialismia sinällään en viitsi (eikä tarvitse) lähteä arvioimaan. Sen sijaan Tuho on hyvä ja ajatuksia kirvoittava kirja, joka kannattaa lukea.

Mihail Solohov - Ihmiskohtalo

Suomentanut: Leo Holm/Antero Tiusanen ja Ulla-Liisa Heino/Juhani Konkka

Sivumäärä: 285

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

Työläiset sodassa ja rauhan aikana. Neuvostoliittolainen kirjallisuus koki omat nousukautensa ja loiston hetkensä ehkäpä juuri toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Sosialistisen realismin keskeisimpiin teoksiin lukeutuvat nämä Mihail Solohovin kirjat, joita on suomennettu muutama kappale. Maineikkain kaikista lienee Hiljaa virtaa Don, josta kirjailija sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1965. Myös toinen massiivinen teos Aron raivaajat on paikkansa ansainnut kommunismimyönteisessä kirjallisuudessa, mutta päätin kuitenkin tämän sodan teeman mukaisesti lukea hyllystäni löytyvän Ihmiskohtalo -kirjan. Ihmiskohtalo sisältää nimikkonovellin lisäksi romaanin He taistelivat synnyinmaansa puolesta.

Ihmiskohtalo kertoo karuttoman tarinan Andrei Sokolovista, tavallisesta perheellisestä työmiehestä joka määrätään sotaan fasismia vastaan. Sokolov itse kertoo tarinansa ventovieraalle miehelle. Hyvin tunnepitoinen tarina kuljettaa turvallisesta kodista keskelle saksalaisten rynnäkköä toiseen maailman sotaan, johon Neuvostoliitto antoi eittämättä tuntuvan panoksen kansallissosialismin kukistamisessa. Urhea sotamies Sokolov menettää erinäisten epäonnistenkin kohtalonoikkujen vuoksi koko perheensä, vaimon, kaksi tyttöä ja pojan sodan jumalalle. Kuitenkin tämän kaiken keskellä mies säilyttää malttinsa ja järkensä, hän kestää niinkuin mies. Hän ei ole täysin tunteetonkaan, päin vastoin - paljon tunteva isänmaan ystävä. Joskus on vain hyväksyttävä kohtalonsa mukisematta. Mielenkiintoista onkin huomata kuinka sosialismille flirttailevaa Solohovin teksti on. Toisaalta yhteisen tavoitteen nimissä suuren isänmaallisen sodan aikana ja sen jälkeenkin on propaganda ollut arvossa arvaamattomassa - eteenkin itäblokissa. 

Erityistä herkkyyttä osoittaa Sokolovin ja ventovieraan pojan kehittyvä ystävyys, kuin isän ja pojan välinen suhde. Koska miehellä ei ole enää omia lapsia, antaa hän tilaa vieraalle mutta niin omalta tuntuvalle pojalle. Ihmiskohtalo on surullinen tarina, josta ei jää kovin hyvälle mielelle, mutta se on eräs tarina sodasta ja sen aiheuttamasta tuskasta ja menetyksistä.

He taistelivat synnyinmaansa puolesta on puolestaan pidempi tarina, joka sijoittuu niin ikään toiseen maailmansotaan ja lähinnä Don-joen länsirannalle. Kenraali Aleksandr Mihailovisin pesti käynnistyy hänen ollessaan kalaretkellä karppeja ja ahvenia narraamassa. Hän saa kutsun saapua johtamaan joukkojaan ja ilomielin lähtee pitkälle ja arvaamattomalle sotaretkelle. Koska Aleksandr on myös puolueen miehiä, ei hän karsasta lähteä kukistamaan oman maansa kamaralle ehättäneitä fasisteja.
Raskaan alkutaipaleen ja suurten menetysten kuvaukseen keskittyvä kirja ei kenties ole poikkeuksellinen sotakirja. Jalkaväki ja siinä eritoten panssarintorjuntajoukot pitävät puoliaan sitkeästi mittavaa vihollista vastaan töyräällä Donin liepeillä. Vaikka joukko on joutunut ottamaan suuria harppauksia kotiin päin, ei tämä nujerra sotilaiden taistelutahtoa. Tarinat pärskyvät ja jermut kaivelevat poteroita rinteisiin hirteishuumorin säestyksellä. Kukaan ei tiedä tulevasta - ei edes minuutin tai tunnin päähän. Tässäkin kirjassa Solohov pysyttelee miehekkäällä linjalla ja ei malta vähääkään olla moittimatta sotilaan suulla saksalaisia vihollisiaan.

Seuraavassa erään toveri Zvjagintsevin yksin puhelua rintamalta;

"Voi sinua, saksalaista, saksalaista, onnetonta parasiittia! Sinä, vahingollinen konna, olet tottunut koko elämäsi ajan polkemaan vierasta maata,  mutta kunhan siirrämme sodan omalle maallesi, mitä silloin sanot? Täällä meillä sinä käyttäydyt rennosti, jopa liiankin rennosti, tapat sopuisia naisia ja viattomia lapsia, mutta olepa hyvä ja katso, mitkä valtavat määrät poltat viljaa ja miten kevein sydämin hävität kyliämme.. Kuinkahan sinun käykään, kun sota loiskahtaa omalle fritsiläiselle maallesi? Mitä virttä veisaat silloin, sinä saksalainen luutunut sielu? Toisella nuotiolla laulat! Istuessasi ampumahaudoissa sinä pelaat nyt huuliharpulla, mutta silloin unohdat harppusi, nostat kuonosi ylös, katselet tuota kirkasta kuuta ja ulvot rumalla koiranäänellä, koska tuhosi roikkuu niinä aikoina jo niskassasi ja sen sinä vainullasi haistat! Kuinka paljon sinä, saksalainen, olet aiheuttanutkaan meille onnettomuutta, kuinka paljon tehnyt lapsia orvoiksi ja vaimojamme leskiksi, niin paljon, että meidän on ehdottomasti selvitettävä keskenämme välimme. Ainoakaan sotamiehemme ja upseerimme ei tule puhumaan sinulle armeliasta sanaa, ainoakaan sielu ei rukoile puolestasi anteeksiantoa, se on varmaa! Ja minä aion ehdottomasti elää siihen päivään asti, jolloin sota vyöryy sinun pakanallisessa maassasi tulena ja savuna, ja silloin minä katson, millä hihalla sinä, mateleva ja liukas käärme, pyyhit omia kyyneleitäsi. Minun täytyy nähdä se päivä, sillä olen sietämättömän vihainen sinulle ja minulla on halu nujertaa ja rauhoittaa sinut ajasta aikoihin sinun omassa käärmeenpesässäsi, eikä suinkaan täällä, meidän omassa kuvernementissamme..."

Edellä oleva retoriikka on kirjan katkerinta ja synkintä sanailua. Tavallisemmin keskustelut ovat roisin huumorin sävyttämiä mahorkan katkusia juttutuokioita. Toisaalta selvästi osa sotilaista on kärsivällisempiä ja surumielisempiä, kun taas osa on rennompia ja positiivisempia. Kuten aina sodassa, toteutuu Donin varrellakin traagisia kohtaloita ja lojuu kasapäin omien ja vihollisten ruumiita. Vaikka luonto yrittää keskustella kauniilla kielellään sodan kanssa, niin se saa takaisin kovien voimasanojen ryöpyn.
Kirjan keskeisenä teemana ei voi pitää rauhan aikaan saamista, vaan lujaa ja säälimätöntä kostoa. Tämä onkin tietysti yksi kirjallinen näkökulma ja sen ymmärtää siksikin, että se on kirjoitettu artikkeleina reaaliaikaisesti sanomalehtiin sotavuosina. Koska kysymyksessä oli silloiset kansojen vaiheet, niin todennäköisesti kirjaa on kirjoitettu vahvasti "punakeltaiset" lasit silmillä.

Nämä kaksi tarinaa antavat oivallisen, tosin propagandistisen kuvan neuvostoliitolaisesta kirjallisuudesta sosialistisen realismin aikakaudelta. Ymmärrän että silloinen valtaapitävä koneisto nielaisi mukisematta tämänlaatuisen taiteen, enkä usko että venäjällä fanaattisempi kansanosa vieläkään kulmiansa kurtistelee kieltäytymisen merkiksi. Aina kun on kysymyksessä sankarityöt isänmaan puolesta, luetaan ne tietyllä tavoin ymmärretyksi klobaalimmassakin mielessä. Sotaa ei tarvitse hyväksyä, mutta tietyissä tilanteissa sen pystyy ymmärtämään. Jäädäkkö kasan alimmaiseksi - vaiko päälimmäiseksi? Karuja tekstejä, mutta linjassa muun sotakirjallisuuden kanssa.