Alberto Moravia - Sivustakatsoja

Suomentanut: Tuula Saarikoski

Sivumäärä: 192

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 2.painos - 1988

Lihallisen rakkauden kilpajuoksua. Alberto Moravia (1907-1990) on yksi luetuimpia italialaisia nykykirjailijoita. Hänen tuotantonsa käsittää romaaneja, novelleja ja näytelmiä. Ne ovat usein eroottisesti sävyttyneitä ja jonkin verran myös kantaaottavia. Hänen kirjoituksiaan on päätynyt myös valkokankaalle mm. Jean-Luc Godardin ja Vittorio De Sican toimesta. Jostain syystä en ole aiemmin tarttunut Moravian kirjoihin, vaikka niitä omaankin hyllyyn on muutama päätynyt. Nyt kuitenkin päätin lukea tämän Sivustakatsojan.

Sivustakatsojan teema on jo lähtökohtaisestikin varsin mehukas. Kysymyksessä on 35 vuotiaan miehen ja hänen isänsä taistelu rakkauden rintamalla samasta naisesta. Nuorimies (Dodo kutsumanimeltään) on mennyt naimisiin Silvian kanssa, mutta asuu silti saman katon alla vanhan isänsä kanssa. Nuori morsian ei ole mielissään ratkaisusta, mutta nielee kaiken sisälleen. Samaan aikaan vanhaherra on joutunut kolariin ja sairasvuoteeseen, joten nuoret joutuvat väkisinkin "isää" hoitamaan. Kaikki ei mene kuitenkaan niin kuin Dodo on suunnitellut, vaan hieman yllättäen päin metsää. 

Isä ja poika ovat kumpikin professoreita eri tieteenaloilla, mutta silti he eivät ymmärrä toisiaan. Isä on raudan lujasti luonnontieteiden linjoilla ja etsii selitystä vain konkreettisille fysiikan asioille. Poika taas on ranskankielen ja kirjallisuuden lumoissa ja on käynyt läpi "hipahtavat" kapinalliset kasvuvaiheensa, löytäen lopulta paikan yhteiskunnassa.  Jotenkin he ovat löytäneet toisensa isän kolarin jälkeen ja on tapahtuntut lähentymistä. Kuitenkin vanhat asiat hiertävät kenties liian paljon ja esiin nousee myös seksuaalisiakin vivahteita.

Dodo on pannut merkille isänsä viriiliyden ja huolettomuuden. Isällä kun on suuri "vehje" ja ilmeisesti hän myös empimättä käyttää sitä, kun taas poika itse ei oikein osaa tarttua asiaan "ryhdikkäästi". Jossain vaiheessa vaimo tästä huomauttaakin. Liikaa silittelyä, eikä kunnon retuutusta. Salasuhde pysyy pitkään sellaisena ja vasta varsin myöhään eräs hoitaja-apulainen herättää Dodon todellisuuteen. Avioliitto uhkaa ajautua karille ja kolmiodraaman osapuolet joutuvat itse kukin ajattelemaan asioita tahoillaan.

Alberto Moravia virittää lukijan taajuudelle, jossa uteliaisuus, myötähäpeä ja odotus vuorottelevat sopusoinnussa. Taas kerran jouduin antamaan tilaa kirjailijan taiteeliselle vapaudelle, koska törmäsin muutamiin hieman omituisiin ja käytännössä jopa rikollisiin teemoihin. Dodolla on nimittäin jonkinlainen kierolta vaikuttava kirjallinen fantasia, johon liittyy "neekerinainen" ja pedofilia. Onneksi tämä tapahtuu kuitenkin vain haaveilun tasolla (kaiketi symbolista) ja liittyy hänen kiinnostukseensa voyerismia ja skopofiliaa kohtaan. Todelliset tirkistelyt lienevät luvallisia, joskin arvelluttavia.

Sivustakatsoja on tavallaan helppoakin luettavaa, mutta taas kerran uskon siinä piilevän rinnakkaismerkityksiä. Tarinan tasolla, niin kuin asian ymmärrän on kuitenkin päälimmäisinä teemoina itsenäistyminen, luottamus ja sen menettäminen, läheiset ihmissuhteet ja niiden kompleksisuus, sekä kokemuksen kautta kasvaminen. Vaikka erotiikkaa ja jopa pornoakin on kirjassa merkittävässä määrin, ei se ainakaan itseäni häiritse. Alberto Moravia osaa kirjoittaa aikuiselle (ja vain aikuiselle) lukijalle uskottavaa tarinaa, jossa on kosolti välimerellistä tunnetta ja temperamenttia. Kyllähän tämä ehdottomasti posahtaa "taidekirjojen" ryhmään, joita itsekin jaksan silloin tällöin lukea. Jos olet rohkea ja avaramielinen, saattaa tämä kirja piristää kummasti iltaasi.

Kirjasta on arvio myös Oksan hyllyltä blogissa.

Salvatore Quasimodo - Ja äkkiä on ilta

Suomentanut: Elli-Kaija Köngäs

Sivumäärä: 85

Kustantaja: Kirjayhtymä

Painos ja vuosi: - 1962

Reittä myöten abstraktion suossa. Italialainen runous ei ole oikein tuttua itselleni, kuten ei varmaankaan monelle muullekaan suomalaiselle (miehelle). Salvatore Quasimodo (sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1959) oli yksi keskeisimpiä hermeettisen runouden edustajia, joita oli myös Guiseppe Ungaretti ja Eugenio Montale. Näistä jälkimmäinen sai niin ikään Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1975. 

Quasimodon runollinen tuotanto on melko suppea ja aika vaikea selkoinen. Hänen tuotantonsa jaetaan kahteen osaan, ennen sotaa ilmestyneeseen ja sen jälkeiseen. Päälimmäisinä teemoina ainakin itse havaitsin kuoleman ja vanhat tarustot. Sisällön osalta jäi kokemus melko laihaksi, koska ainakin nämä runot olivat varsin "kryptisiä" ja monimutkaisia ymmärtää. Mietin että mahtaako tämän laatuinen runous avautua vain alkuperäiskielellä, koska aika töksähtäviä ja kulmikkaita olivat valtaosin ainakin nämä "värssyt". Lähinnä aiemmista lukemistani tuli Odysseas Elytis mieleen.

Koska tämäkin tuohon Nobel-urakkaan sisältyi, niin piti sitkutella lävitse. Jotenkin kolisi kuin tyhjään ämpäriin, ei paljon löydy sanottavaa. Ja äkkiä on ilta oli ainoa suomennettu Quasimodo mitä löysin, tämäkin oli kirjaston varastossa. Ehkäpä koitan vältellä näitä italialaisia runoilijoita vastaisuudessakin.

Luigi Pirandello - Sitruunoita Sisiliasta

Suomentanut: Leena Rantanen

Sivumäärä: 304

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009 (pokkari)

Lyhyet erikoiset. Luigi Pirandello oli yksi merkittävimpiä italialaisia kirjailijoita, joka hallitsi myös dramaturgian ja elokuvakäsikirjoittamisen. Kirjailijan tuotantoa on suomennettu lisää viimevuosina, jolloin on ilmestynyt kaksi kattavaa novellikokoelmaa. Kuitenkin Pirandello on jäänyt valtaosalle suomalaisista varsin tuntemattomaksi kirjailijaksi. Hän kuoli vuonna 1936 vain kaksi vuotta Nobel-palkitsemisensa jälkeen. Päätin siis lukea tämän hyllystäni löytyvän kirjan Sitruunoita Sisiliasta.

Kirja koostuu 19 lyhyehköstä novellista. Kautta linjan tarinat pursuavat dramaattisia, mutta hieman huvittaviakin sattumuksia ja noudattavat tietyllä tavoin kohtalon uurtamia uomia. Niissä väijyy koko ajan elämän ja kuoleman tunnelma, joissa pienikin asia kasvaa suhteettomiin mittasuhteisiin. Tarinaissa esiintyvillä henkilöillä on poikkeuksellista eksistenssiä ja he ovat erittäin vahvasti läsnä tapahtumien kulussa. Näistä huomaa oivallisesti kuinka teatraalista Pirandellon kerronta on, unohtamatta tietysti italialaisen temperamentin suomaa sopivaa potkua ja nostetta. Itselleni nousee kaksi tarinaa ylitse muiden.  

Mizzarron korppi (1902) on tavallaan surullinen, mutta kuitenkin opettavainen kertomus pahan taipumuksesta selviytyä läpi harmaan kiven. Toisaalta kosto ja rankaisu eivät ole aina oikeita ratkaisuja. Joskus ylitsevuotava ja sokea itsetietous johtaa väkipäisyydessään tuhon tielle, tällöin olisi viisasta löysätä irti. Onko hyvän ja pahan erottaminen toisistaan ylipäätään helppoa saati mahdollista?

Nimikkonovellissa Sitruunoita Sisiliasta (1900) illistelee kohtalo päin nuoren miehen kasvoja, joka uskoo sinisilmäisesti ihmisen potentialisuuteen pysyä muuttumattomana ja uskollisena. Koomista on myös huomata että ihminen joka muuttuu eniten, huomaa sen itse vähiten. Ihminen kylvää ympärille iloa ja samalla onnettomuutta täysin rinnoin ilman häpeän häivää (itse juuri tiedostamatta). Myönnettäköön että tarinassa nuorenmiehen ongelmana on myös liioiteltua teatraalisuutta ja melodramaattisuutta, joka kertoo myös pyyteettömyyden olevan yhdellä jos toisellakin puuttuva hyve. 

Mielenkiintoinen havainto on tarinoiden nopea päättyminen lähes poikkeuksetta, ikään kuin kaikki katkeaisi kuin veitsellä leikattuna. Tämä johtaa muutamien kertomusten lähes shokeeraavaan tehoon ja yllätysmomenttiin. Novellikokelma on ajallisesti kattava, alkaen vuodesta 1900 jatkuen vuoteen 1935. Kirjan loppusanat ovat informatiiviset ja antavat oivallisen kuvan kirjailijasta ja hänen taustoistaan.

Luigi Pirandellon teksti on hyvin kuvailevaa ja selvästi tähtää ihmisen habituksen ja luonteenlaadun perusteelliseen ruotimiseen. Hän onnistuu varsin harvasanaisesti kertomaan tarinan siten, että tapahtumakenttä on helppo rakentaa "mielikuvissa". Tämä novellikokoelma on laadukkaasti suomennettu ja helppo lukea. Erittäin positiivinen lukukokemus.

Dario Fo - Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

Sivumäärä: 233

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 2004

Taitaa olla huumorimiehiä. Dario Fo on italialainen näytelmäkirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Hän on syntynyt Lombardiassa Pohjois-Italiassa ja vieraillut muun muassa Suomessakin ohjaamassa teatteria. Dario Fon satiiriset näytelmät ovat tulvillaan komediaa ja kantaa ottavaa purevuutta. Toisaalta hän on joutunut vaikueksiin vasemmistolaisten ajatustensa vuoksi (ei häiritse itseäni), mikä ei taida olla taidepiireissä yllätys. 

Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi on muistelma teos joka vastoin nimeänsä kertoo valtaosin taiteilijan nuoruudesta ja varhaisaikuisuudesta. Taiteilija Fo kertoo itsestään hyvin rehvakasti ja kirjasta muodostuukin pöyhkeilevä ja pompöösi. Itseäni vaivasi toistuvasti omahyväinen sävy, joka varmaankin kuuluu myös sikäläiseen kulttuuriin. Onko esimerkiksi sotilaskarkuruus asia jota kannattaa tuoda ponnekkaasti esiin - jopa "paraatimaisesti"? Aika mielenkiintoinen, joskin vastenmielinen kuvaus lapsuuden tissinhimosta ja kehittymisestä naistenmieheksi täytyi lukea suorastaan haukoitusten kera. Toisaalta tuossa ohessa saa myös käsitystä italialaisesta kulttuurista ja varsinkin pohjoisen tavoista ja ammateista. Huomattavaa ja ymmärrettävää on sodan ajan suuri osuus teksteissä, koska kirjailijan nuoruus osuu juurikin toisen maailmansodan ajalle. Jos ja kun Fo on ammentanut aiheensa näistä kuvioista, voi olla turhanpäiväistä tutustua itse tuotantoon. Näin olisin tehnytkin jos kirjoja olisi ollut suomeksi saatavilla. Täytyykin ihmetellä miksei hänen tuotoksiaan löydä suomennettuna koko Oulun seudulta?

Myönnettäköön että kirjailija on tarkkasilmäinen ihmisten kuvaaja, ilmeisesti myös itsensäkin osalta. Tämä antaa kattavan kuvan hänestä ihmisenä ja myös hänen ajatusmaailmastaan. Itselleni tuli vääjäämättä mieleen Silvio Berlusconi habituksine päivineen, vaikka hän edustaakin erilaista ideologiaa. Koska kysymyksessä on muistelma teos, en pysty sinällään arvioimaan hänen taidettaan. Sen sijaan voin ja saan arvioida tarinaa ja henkilöä. Aika kyllästyttävää luettavaa, mutta puolensa tässäkin on. Huumori kirjassa oli se osio joka ei itseäni tavoittanut, olen siis ilmeisesti tosikko.

Grazia Deledda - Elias Portolu

Suomentanut: Jalmari Hahl

Sivumäärä: 236

Painos ja vuosi: 1.painos - 1928

Hauduttava kuumuus ja keltaiset kedot joilla lammas-karja laiduntaa, Sardinian sinisen taivaan alla. Elias Portolu oli Grazia Deleddan läpimurto kirja, jolla hän käynnisti menestyksellisen uransa italialaisessa kirjallisuudessa. Tämä kirja puolustaa itseään kaunokirjallisuuden klassikoiden joukossa, kaiketi oikeutetusti. 

Tarina alkaa siitä kun Portolun veljessarjan pojankasvoinen Elias pääsee vankilasta lusimasta tuomiota, jonka syytä ei milloinkaan suoranaisesti kerrota. Elias on perheen fiksuin ja filmaattisin, mutta työtävieroksuva ja retaleen oloinen. Kaiken lisäksi hän on auttamatta naismainen ja heiveröinen ns. "juustonukke". Ukko Portolu jaksaa vuoroin haukkua ja kehua poikiaan ja muutenkin porukka on kuin rähinöivä romanilauma. Perheen työteliäs mutta yksinkertainen Pietro seurustelee nuoren ja kauniin Maddalenan kanssa ja menee myös hänen kanssaan vihille. Eliaksella ja Maddalenalla on kuitenkin vispilänkauppaa ja he ovat ilmeisen rakastuneet. Tästä käynnistyy käsittämättömän lapsellinen ja sekava, mutta toki kiihkeän intohimoinen petossuhde. Erityisesti Elias on lapsellisen sairas tunnemaailmaltaan, itsekeskeinen ja omahyväinen. Maddalena sen sijaan röyhkeä ja petollinen. Jo sinällään tapahtumat soljuvat luontevan kierosti Nuorossa, joka tuolloin oli paheen ja rikollisuuden  tyyssija. Edes Eliaksen pappisvihkimys ei pysty kesyttämään kiihkeitä välimerenmiehen tunteita. Ja kuinkas muuten näitä surkeita tekoja puolustellaan sielunvihollisen kataluudella, toisin sanoen pirun syytä koko homma.

Tarina kerrotaan muutenkin liioittelevalla kiihkeydellä ja siinä toistetaan tarpeettoman paljon samoja asioita, ehkäpä tätä käytetäänkin lähinnä tehokeinona. Mielestäni keskeinen teema on tässäkin kirjassa on synti ja siihen lakeaminen, tarkemmin sanoen kielletyn hedelmän puraiseminen. Jotenkin tämän onnettoman ja hosuvan porukan yllä leijuu tosiaankin jokin sardinialainen kirous. Jollakin tasolla Elias Portolussa käytetään mehukkaasti Madonna ja huora tematiikkaa. Lisäksi tätä täydentävänä vastapainona käytetään eksynyttä ja rappeutunutta huorapukkia sinisilmäisten junttien puutarhassa. Mielenkiintoinen havainto yhtäläisyydestä Tuulen viemää kirjaan, jossa myöskin kamppailtiin samanlaisessa tilanteessa - alhaisten mutta aitojen tunteiden myrsky uskonnollismoraalisia seikkoja palvovassa yhteisössä. Jos se on kielettyä, sitä haluaa enemmän. Uskon että Grazia Deledda venyttää näitä asioita tarkoituksella äärimmilleen, saaden täten potkua kirjoihinsa. Ehkä mielenpainuvinta tarinassa on kuitenkin vahva ympäristön kuvailu ja ihmisten luonnonläheisyys. Teksteissä on feministisiä piirteitä ja niitä ei voi olla aistimatta, näin ollen luulenkin että kirja on myös kaikessa romanttisuudessaan naislukijoiden mieleen. 

Kaiken kaikkiaan arvioni kirjasta on tahallisesti asenteellinen ja subjektiivinen, mukaillakseni kirjan ilmapiiriä.

Seuraavassa mielestäni edustava otos Grazia Deleddan kirjoitustyylistä;

"Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. -"

Grazia Deledda - Elias Portolu s.44

Grazia Deledda - Muratti

Italialainen kansitaide Muratti(L'edera)

Suomentanut: Jalmari Hahl

Sivumäärä: 244

Painos ja vuosi: 1.painos - 1929

Hänen ympärillään kuin muratti - kohtalokas nainen. Grazia Deledda(1871-1936) oli sardinialainen kirjailija, joka valmentautui kirjailijan uralleen lähes olemattomin opinnoin. Toki hän opiskeli kieliä, joka tietysti tuki hänen selkeää kirjoittajan lahjaa. Deleddan kirjoja on suomennettu useita ja ne ovat valtaosin jääneet unholaan - kirjaston varastojen uumeniin. Viimeiset painokset lienevät 1940-luvulta. Muratin lisäksi tarkoituksenani on lukea myös Elias Portolu, mutta Pako Egyptiin jäänee haaveeksi, koska en kirjaa mistään näytä saavan. Grazia Deledda sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1926.

Muratti kertoo monimutkaisen rakkaustarinan, johon sekoituvat lähes kaikki ihmisen alhaisimmat ja toisaalta myös ihailtavimmat ominaisuudet. Annesa niminen nuori nainen on ottolapsena perheessä, jossa hän hoitaa vanhaa ukko Zua nimistä vaaria. Nainen ei ole enää lapsi eikä liioin nuorikaan, miltei nelikymppinen. Ilmiselvästi tämä vaari on pian kohtaava vanhan vihtahousun, mutta on kaikessa väkipäisyydessään sitkashenkinen. Perhepiirissä huseeraa myös lurjusmainen leskipoika don Paulu, johon Annesa on ihastunut. Don Paulu yrittää pitää yllä perheen toimeentuloa ja tiluksia, mutta ei onnistu missään asiassa - päin vastoin hän on pelkkä rahan syöveri. Kilpakosija nuori renki Gantine joka on ehättänyt jopa kihloihin Annesan kanssa, koittaa miteellä kaikin yritteliäisyyden keinoin don Paulua vastaan, huomaten kuitenkin pian tien nousevan pystyyn.

Tilalla tapahtuu rikos joka muuttaa shokeeraavasti lähes kaiken. Saako paha palkkansa ja kuka oikeastaan edustaa hyvää ja kuka pahaa? Voiko tunteiden seuraaminen johtaa turmioon vai kääntyykö riskinotto kannattavaksi? Onnettomien asioiden vuoksi Annesa nousee Gonare-vuorelle etsimään selvyyttä ja vauhtia sotkuisiin ja pelottaviin asioihin. Hänen keskeisinä oppaina toimivat papit ja paimenet. Vaikka täytyy myöntää että muutaman kerran käväisi  mielessä, että pappi Virdisillä ei ole puhtaat jauhot pussissa. Yhtä kaikki lopulta ympyrä sulkeutuu.

Tarinaa kehystää Sardinian luonto kaikkinen väreineen ja vivahteineen. Eikä aluksi voisi uskoa millaisen seikkailun pyhän Basiluksen juhlan ilotulitusrakettien räiske käynnistäisi lukijalle. Sirkkojen sirityksessä ja satakielten liverryksessä nousee ilmoille savun ja puutarhan tuoksu, joita vahtii sinisenä kuultavat vuoret

Itseäni huvitti tämän suuren "perheen" sähläily ja siitä tulikin mieleeni espanjalaisuus, suulasta sadattelua ja tohelointia. Kirjailija Grazia Deledda on onnistunut ainakin tässä tarinassa luomaan lukijalle otollisen lukemisympäristön. Kieli on sopivan runsasta, välttäen kuitenkin turhia korulauseita. Ei mitenkään pitkästyttävää. Tarinan iästä johtuen vilisee teksteissä vanhoja suomalaisia sanoja, jotka on kuitenkin helposti ymmärrettävissä. Mielestäni tarinan kantavia voimia ovat kohtalon arvaamattomat tiet ja ihmisten potentiaali luoda savua ilman tulta. Joskus rouva fortuuna näyttää pitkää nenää, ja kaiken kukkuraksi joukossa tyhmyys tiivistyy. Jälleen kerran kovin naistenmies on kädetön hulttio, mutta vastustamaton sellainen. Kirja on siis draamallinen kertomus, joka edustaa monelta osin aikansa dekkarikirjallisuutta.