Boris Polevoi- Anjuta

Suomentanut: Marja-Leena Raunio

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Kustannusliike Progress

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Kunniaa, rakkautta ja pettymyksiä. Olen kerännyt itselleni mielenkiintoisen muinaisjäänteen 1980-luvulta. Progressin ja sitten Radugan kustantaman kirjasarjan sosialistisen realismin merkkiteoksista suomalaisille lukija-tovereille. Sarja käsittää kahdeksan kirjaa, joista yhden (Solohovin) olen lukenut jo aiemmin. Vaikka nämä ovat kenties melko kehnosti tuotettu ja hunoista materiaaleista, ovat ne silti oivallinen aikamatka haistelemaan rautaesiripun takaisia tuulahduksia. Mahtavia ajankuvauksia kenties pelottavastakin isoveljestä, joka on taas pikkuhiljaa heräilemässä pitkältä talviuneltaan. Kirja-sarja lahjoitettiin aikoinaan Neuvostoliitto-lehden tilaajille - eli jokainen vuosi ilmestyi uusi (tai tuore käännös) kirja, joka esitteli neuvostoliittolasista kaunokirjallisuutta. Nämä karamellin kirjavat kiiltokovakantiset kirjat ylistävät työn sankareita ja tavallisia ihmisiä, jotka rakensivat tämän sittemin historiankirjoihin siirtyneen punaisen supervallan.

Päätin siis lukea tämän kirja-sarjan avausteoksen Boris Polevoin Anjutan, joka ilmestyi alunperin vain muutama vuosi (1977) ennen kirjailijan poismenoa. Polevoi (oik. nim. Kampov) oli juutalaistaustainen neuvosto-venäläinen kirjailija, joka synty korkeasti koulutetuun perheeseen Moskovassa vuonna 1908. Hän työskenteli tehdas-duunarina ja lehtimiehenä ennen suurta isänmaallista sotaa (toinen maailmansota), jossa hän toimi ylempänä upseerina ja rintamakirjeenvaihtajana aivan sodan ratkaisuvaiheisiin asti. Polevoin ura jatkui hänen kuolemaansa asti ja se huomioitiin mm. Leninin kunniamerkeillä, lokakuun vallankumouksen kunniamerkillä  ja hän sai lopulta myös sosialistisen työn sankarin arvon vuonna 1974.

Anjuta on kertomus kapteeni Metsetnyistä ja hänen raskaasta taipaleestaan sodassa kansallissosialisteja vastaan. Hänen rohkeasta joukkojen johtamisesta Moskovan porteilta aina Oderin länsipuolelle asti. Metsetnyi on ensimmäinen sotilas joka astuu saksalaisten kotikentälle, antaen näin oman esimerkkinsä häntä seuraaville neuvostosotilaille. Miehuullinen eteneminen päättyy kuitenkin räjähteeseen joka silpoo sankarin kasvoja ja aiheuttaa kenties pysyvän sokeutumisen. Onneksi hänen kannoillaan seuraa nuori "poikamainen" naisaliupseeri Anjuta, joka rahaa haavoittuneen etulinjasta kenttäsairaalaan ja sieltä erääseen moskovalaiseen sotasairaalaan huippuluokan silmäspesialistille.

Silmäprofessori suostuu vastahakoisesti leikkaamaan Metsetnyin ja toivottomaltakin vaikuttanut tilanne alkaa asettua lupaaville uomilleen. Sokeutunut kapteeni joutuu luottamaan muihin vaistoihin ja luomaan oman kuvan Anjutasta mielessään, huomaten samalla rakastuvansa tähän "kasvottomaan" naiseen.

Yhtäaikaa rintamalla tapahtuu viimeiset läpimurrot ja neuvostojoukot miehittävät Berliinin. Sotasairaalassa juhlitaan sodan voittoa ja Hitlerin kukistumista. Juhlahumussa kiteytyy konkreettisesti kollektiivinen kansallistunne, se että sosialistinen Neuvostoliitto pystyy kukistamaan sotataidoiltaan verrattoman Natsi-Saksan.

Niinpä voitonpäivän paraatijuhlassa Metsetnyi kuulee takaansa käheän miesäänen sanovan;

"- Ajatelkaahan pojat minkä sodan olemme voittaneet ja millaisen vihollisen nujertaneet. Mitä tämän rinnalla on ensimmäinen Isänmaallinen sota jossa Venäjä antoi hatkat Napoleonille. Tämä oli paljon ankarampi ja tuimempi. taistelimmehan koko maailman fasismia vastaan."

Polevoi - Anjuta s. 115

Kuvassa voitonpäiväparaati vuonna 1945, johon Metsetnyi ja Anjuta osallistuivat. Panssarivaunukolonnan takana Leninin mausoleumi.

Tarinan ja erityisesti rakkaustarinan kulminaatiopiste on kuitenkin voitonpäivän paraatijuhlassa, jossa tapahtuu jotain sellaista joka torpedoi orastavan molemminpuolisen rakkaussuhteen. Anjuta ja Metsetnyi on kutsuttu juhlaan veteraaneina ja kunniavieraina, jotka pääsevät seuraamaan aitiopaikalta Stalinin ja Zukovin juhlintaa ja pullistelua. Kaiken riemun keskellä jotain alkaa ja jotain loppuu. Kenties Metsetnyi saa takaisin menetetyn näkönsä, mutta joutuu luopumaan jostain paljon tärkeämmästä. Asiasta joka vainoaa häntä lopun elämää.

Vuodet vierivät mutta siviiliin siirtynyt kapteeni ei pääse eroon muistoistaan ja haaveistaan. Missä mahtaa olla Anjuta, joka vei miehen sydämen mennessään? Kuvitelmissa Anjuta saa enkelin kasvot ja ylleen omituisen jopa taianomaisen sädekehän puhtoisena rakkauden jumalattarena. Jopa kaikki jermun tarinan kuulevat ihmiset haluaisivat nähdä ja tutustua tuohon salamyhkäiseen - täydelliseen naiseen. Metsetnyi seuraa saamiaan vihjeitä jopa napapiirin pohjoispuolelle ikuisen jään ja lumen tundralle, jossa Anjutan pitäisi työskennellä geologina. Onko kaiken tämän etsintä turhaa, tai onko se lainkaan olennaista tarinan kannalta? Itselleni tulee vaikutelma että lopulta kaikki ihmiset ovat tahollaan melko yksinäisiä, alakuloisia ja toivovat onnellisia asioita. Eikä ehkä osata löytää onnea pienemmistä asioista. Unelmat ovat unelmia niin kauan kun todellisuus ei niitä onnistu tuhoamaan. Ovatko unelmat vain tavoittamattomia asioita, joita ei edes tarvitse löytää. Mutta kuinka käy Metsetnyin ja Anjutan tarinan?

Kuvassa sosialistisen työn sankari Boris Polevoi. Ajattelija ja kirjailija. (kuva Anjutan takakannesta).

Kaikessa haaveellisuudessaan Anjutan tarina saattaa olla valistuneen lukijan mielestä lapsekas ja naiivi, kaikessa hukatussa rakkaudentuskassaan jopa "höpsähtänyt". Mielestäni kirja tarjoaa purtavaa monenlaiselle lukijalle. Tarina on omituisen hyvä. Ja vaikka kirja on melko ohut, niin se voisi olla sisällöltään valtaisa tiiliskivi. Rintamakuvauksia vieroksuvan lukijan ei tarvitse pelätä kirjaan tarttumista, koska niiden osuus jää yllättävän vähäiseksi. Muutenkin tähän sotahistorialliseen aiheeseen tartutaan melko objektiivisesti, eikä tämä ole mikään punakeltaisten lasien läpi nähty aivoja huuhteleva propagandakirjanen. Sen sijaan avoimin mielin draamasta ja romantiikasta pitävä lukija saattaa jopa kuivailla kyyneleitään. Anjuta on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Valentin Katajev - Unohduksen ruoho

Suomentanut: Lea Pyykkö

Sivumäärä: 261

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 1.painos - 1980

Luovuus on ihmisen suurinta älykkyyttä. Valentin Katajev on vain yksi kirjailija-runoilija Neuvostoliiton suuressa kirjailijakaartissa ja jäänyt pitkälti taiteilijaystäviensä varjoon. Hän aloitti uransa jo Tsaarin vallan aikana ja oli lähtöisin Ukrainan Odessasta Mustanmeren rannalta. Katajev palveli kahdessa armeijassa ja oli käsittääkseni yksi suopeasti kohdelluista taiteilijoista Neuvostoliitossa. Kirjailijan tuotantoa on suomennettu jonkinverran ja se lienee vähemmän tuttua ainakin suurelle lukijakunnalle. Ostin tämän Unohduksen ruohon muutama vuosi sitten divarista ja se on kirjailijan myöhäisempää tuotantoa.

Unohduksen ruoho on kertomus menneisyydestä, 1900-luvun alun Venäjältä ja sitten myös tämän jälkeisestä neuvosto-ajasta. Tarinassa seurataan Nobel-kirjailija Ivan Buninin ja runoilija Vladimir Majakovskin elämää. Maineikkaat kynäniekat olivat kertoja Katajevin ystäviä ja oppi-isiä. Mielenkiintoiseksi asian tekee se että Majakovski oli jopa kiihkeästikin vallankumouksen (kommusnismin) kannattaja ja Bunin taas suorastaan pelkäsi sitä ja tämän vuoksi muutti lopulta pysyvästi Ranskaan. Katajev tarjoilee lukijalleen melko informatiivisenkin matkan neuvostokirjailijoiden ja taiteilijoiden maailmaan, keskelle vallankumouksen aiheuttamaa hämmennystä ja muutosta.

Vallankumouksesta kirjailija kertoo melko maltillisesti ja vaikka ajassa olisi paljon kritisoitaavakin, tyytyy hän varsin niukasti kommentoimaan yhteiskunnallisia asioita. Taiteiljoiden ja kirjailijoiden elämässä on sen sijaan enemmän mielenkiintoista asiaa, joka kantaa läpi tarinan tuulien. Kertojan lähipiirissä vierailee muun muassa Boris Pasternak, Mihail Bulkakov, Aleksandr Blok ja moni muukin itselleni vähemmän tuttu taiteilija. Kenties taiteilijaystävien kuolemat ovat kuitenkin jonkinlaisia vedenjakajia, jotka saavat ainakin kertojan hieman melankoliseksi. 

Tuolloin viimevuosisadan alussa oli useitakin erilaisia taidesuuntauksia jotka puskivat läpi itäblokin-kirjallisuuteen ja runouteen, akmeismi, symbolismi jne. Sosialistiseen realismiin ei kirjassa ainkaan sanan varsinaisessa merkityksessä törmää, mutta esim. Majakovskin tuotanto oli sitä epäilemättä parhaimmillaan. Valentin Katajev sen sijaan vaikuttaa olevan kertoja vailla vertaa.

Kuvassa isänmaan rakkautensa säilyttänyt Valentin Katajev (kuvan lähde wikipedia).

"Ellei muistelmia, ei romaania, niin mitä minä sitten kirjoitan? Katkelmia, muisteluksia, lastuja, ajatuksia, teemoja, kuvauksia, huomioita, sitaatteja."

Valentin Katajev - Unohduksen ruoho

Niinpä niin. Itsekin vähän mietin että mitä tyyliä kirja edustaa. Ehkäpä sillä ei ole sinällään väliä, mutta ainakin se on hyvä ja mielenkiintoinen. Kuten muukin neuvostokirjallisuus, niin tämäkin kirja on melko epäviihteellinen - suurta lukijakuntaa kosiskelematon. Sen sijaan Unohduksen ruoho on jostain kohtaa kaikessa yksinpuhelussaan jopa runollinen. Ehkä tuo lastujakin  on melko kuvaavaa. Kirjoitusasu on helppoa lukea ja sisältö on helposti tajuttavaa. Vaikka kirja ei ole maailmankirjallisuuden klassikko, niin silti se on oivallinen ikkuna katsella yhdestä näkökulmasta naapurimaan kirjailjoita ja historiaa. Ehkäpä se näin ollen on muistelmateos.

Aleksandr Fadejev - Tuho

Sivumäärä: 241

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Kustantaja: Kansankulttuuri Oy

Painos ja vuosi: 1.painos(uusi käännös) - 1977

Kun kaikki höttö riisutaan ympäriltä niin jäljelle jää vain olennainen, eli tarina. Neuvostoliiton ajan kirjallisuutta ei nykypäivinä vilise uudelleen painettuna kirjakauppojen hyllyillä. Tämän kyseisen kirjan löysin erään oululaisen divarin kellarista, ja näitähän sai tunkea muovipussiin vitosella niin paljon kuin mahtui. Koska olen itse kiinnostunut myös neuvostoajan kirjallisuudesta, olen kartuttanut hyllyäni säännöllisesti. Aleksandr Fadejev on yksi tärkeimmistä neuvostoliittolaisista kirjailijoista ja hänen kirjansa ovatkin ensimmäisiä ja merkittävimpiä sosialistisen realismin merkkiteoksia. Tuho on ilmestynyt suomeksi jo kahdesti aiemmin, nimillä Taigan sissit ja (NL:ssa nimellä) yhdeksäntoista. Kirjailija Fadejev (Aleksandrovits) palveli maatansa lukuisissa eri tehtävissä ja kuului ns. Stalinin hyväksymiin ja suosimiin kirjailijoihin. Hänen elämänsä päättyi ennen aikojaan oman käden kautta vuonna 1956, hänen olessa vasta 55-vuotias.

Kirjan alussa on Aleksandr Fadejevista kääntäjän laatima muutaman sivun mittainen esittely. Tämän jälkeen on vielä Ilja Ehrenburgin aiemmin julkaisematonta tekstiä koskien kirjailijaa, jossa valotetaan lähinnä hänen poliittista ja kirjallista uraansa. Näissä teksteissä kirjailijasta saa melko ristiriitaisen kuvan. Ilmeisesti hän on ollut luonteeltaan hyvin ailahteleva ja tuurilla käyvä persoona.

Tuho on melko hienovireisesti kirjoitettu tarina partisaaneista kansalaissodassa Neuvostoliiton alkuaikoina. Lukijalle avautuu mielenkiintoinen ja jopa jossain mielessä lämminhenkinen kuva tavallisista ihmisistä muutosta huokuvassa massa, jossa jokainen päivä oli taistelua elämästä. Jos ylipäätään sodan jaloissa pyöriminen on tavallinen olotila, niin tässä kirjassa pystytään välittämään rehellinen ja riisuttu kuva ihmisestä. Kuinka siviilit elävät partisaanijoukkojen liepeillä ja kykenevät selviämään päivästä toiseen, ja kuinka itse partisaanit elävät. Itse kiinnitin huomiota partisaanien epäjärjestykseen ja hulinointiin, eipä sillä he olivatkin lähinnä järjestäytymättömiä sissejä. Partisaanit ottivat kaukana idässä yhteen rähisevien kasakoiden ja japanilaisten kanssa, (tarinassa) vaihtelevalla menestyksellä.
Fadejev pyrkii tuomaan esille kuitenkin kaikessa tietynlaista kollektiivisuutta, joka olikin sosialismin yksi kantavia voimia. Kun kollektiivinen kansallistunto häviää, onkin järjestelmä helppo hajoittaa sisältäpäin. Ihannevaltiossa kaikki puhaltaa yhteen hiileen ja kaikilla on yhteinen päämäärä - rauha ja suunnitelmatalous. Tämä lienee lähinnä utopiaa - sen sijaan sosialistisessa realismissa todellisuutta ja ihanne. 

Tarinassa on lukuisia voimakkaita hahmoja vahvuuksineen ja heikkouksineen. Onkin mielenkiintoista kuinka hahmojen inhimillistämisen myötä niiden uskottavuus on aivan toista luokkaa, varsinkin kun kuvailuun nähdään vaivaa ja käytetään aikaa. Esimerkiksi Morozkan hahmosta kehkeytyy ja hioutuu rohkea taistelija vailla vertaa, kun taas Levinson päällikön roolissa tasaisesti heikkenee ja osoittaa jopa luhistumisen merkkejä. Toisaalta joku koira ei pääse karvoistaan, vaan on kuin Metsik joka ei kasva ulos pelostaan. Tarinassa todellinen epäluottamus kohdistuu kuitenkin naisen hahmoon ja tätä edustaa Morozkan vaimo Varja, joka ei eläessään kykene edes laillisena vaimona olemaan suhteessaan luotettava. Toisaalta tätä lieventää erilaiset miehessä piilevät puutteet ja heikkoudet, jotka eivät sillä saralla osoita paranemisen merkkejä.

Fadejev kuvailee luontoa ja sen kauneutta ja rauhallisuutta useissa kohdissa, miltei kaiken aikaa lukuisin vertauskuvallisin sanoin. Itselleni tuli jopa karikatyyrisiä mielikuvia korpien, taigojen ja suomaiden ainutlaatuisuudesta. Kaikessa lyyrisyydessään kirja onkin siis tähän mennessä lukemistani kirjoista sikäli erityisin, jopa ainutlaatuinen. Tapahtumat taipuvat useita kanavia tunnetasolla, jota syvennetään aina kulloisenkin henkilön kokemuksen kautta(miltä hänestä tuntui tai mitä hän näki). Ehkä tässä piilee tietynlainen neuvostokirjallinen sentimentaalisuus, joka on kuin harhaisuuden miina johon lukija avarimielisyydessään ja sinisilmäisyydessään astuu - silti vahingoittumatta. Tuolloinhan taidetta käytettiin (erityisesti) myös Neuvostoliitossa valistustyöhön ja propagandaan.

"Fadejev lienee ollut ensimmäinen, joka 20-luvun neuvostokirjallisuudessa pystyi näin syvällisesti ja täydellisesti esittämään bolsevikin moraalisen olemuksen ja uuden ihmisen moraalisen olemuksen." Ulla-Liisa Heino s. 7

Kirjailija Aleksandr Fadejev (määrätietoisena) kirjan takakannessa.

Vaikka Tuho käsitteleekin sotaa, niin jälleen kerran on pakko sanoa ettei se ole kirjan päälimmäiseksi nouseva teema. Pikemminkin teksteissä käsitellään ihmisluontoa ja sen potentiaalia, tai potentiaalittomuutta. Merkille pantavaa tyylillisesti on pitkien ja lyhyiden lauseiden vuorottelu, joissa myös sisältö vaihtelee melko monimutkaisesta yksinkertaiseen. En osaa sanoa onko sosialistinen realismi unohdettu taiteen laji, mutta lukemastani päätellen sen ei sitä pitäisi olla. Tuohon voisi laittaa lukuisiakin puoltavia seikkoja, jotka pistävät ihmisen ajattelemaan. Itselläni ei ole vielä vankkaa tuntemusta lajiin, mutta muutamia kirjoja olen lukenut. Hyllyssänikin lepää Platonovia, Solohovia, Polevoita yms. joita toki joskus aion lukea. En ole kovin poliittinen ihminen, joten sosialismia sinällään en viitsi (eikä tarvitse) lähteä arvioimaan. Sen sijaan Tuho on hyvä ja ajatuksia kirvoittava kirja, joka kannattaa lukea.

Mihail Solohov - Ihmiskohtalo

Suomentanut: Leo Holm/Antero Tiusanen ja Ulla-Liisa Heino/Juhani Konkka

Sivumäärä: 285

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

Työläiset sodassa ja rauhan aikana. Neuvostoliittolainen kirjallisuus koki omat nousukautensa ja loiston hetkensä ehkäpä juuri toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Sosialistisen realismin keskeisimpiin teoksiin lukeutuvat nämä Mihail Solohovin kirjat, joita on suomennettu muutama kappale. Maineikkain kaikista lienee Hiljaa virtaa Don, josta kirjailija sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1965. Myös toinen massiivinen teos Aron raivaajat on paikkansa ansainnut kommunismimyönteisessä kirjallisuudessa, mutta päätin kuitenkin tämän sodan teeman mukaisesti lukea hyllystäni löytyvän Ihmiskohtalo -kirjan. Ihmiskohtalo sisältää nimikkonovellin lisäksi romaanin He taistelivat synnyinmaansa puolesta.

Ihmiskohtalo kertoo karuttoman tarinan Andrei Sokolovista, tavallisesta perheellisestä työmiehestä joka määrätään sotaan fasismia vastaan. Sokolov itse kertoo tarinansa ventovieraalle miehelle. Hyvin tunnepitoinen tarina kuljettaa turvallisesta kodista keskelle saksalaisten rynnäkköä toiseen maailman sotaan, johon Neuvostoliitto antoi eittämättä tuntuvan panoksen kansallissosialismin kukistamisessa. Urhea sotamies Sokolov menettää erinäisten epäonnistenkin kohtalonoikkujen vuoksi koko perheensä, vaimon, kaksi tyttöä ja pojan sodan jumalalle. Kuitenkin tämän kaiken keskellä mies säilyttää malttinsa ja järkensä, hän kestää niinkuin mies. Hän ei ole täysin tunteetonkaan, päin vastoin - paljon tunteva isänmaan ystävä. Joskus on vain hyväksyttävä kohtalonsa mukisematta. Mielenkiintoista onkin huomata kuinka sosialismille flirttailevaa Solohovin teksti on. Toisaalta yhteisen tavoitteen nimissä suuren isänmaallisen sodan aikana ja sen jälkeenkin on propaganda ollut arvossa arvaamattomassa - eteenkin itäblokissa. 

Erityistä herkkyyttä osoittaa Sokolovin ja ventovieraan pojan kehittyvä ystävyys, kuin isän ja pojan välinen suhde. Koska miehellä ei ole enää omia lapsia, antaa hän tilaa vieraalle mutta niin omalta tuntuvalle pojalle. Ihmiskohtalo on surullinen tarina, josta ei jää kovin hyvälle mielelle, mutta se on eräs tarina sodasta ja sen aiheuttamasta tuskasta ja menetyksistä.

He taistelivat synnyinmaansa puolesta on puolestaan pidempi tarina, joka sijoittuu niin ikään toiseen maailmansotaan ja lähinnä Don-joen länsirannalle. Kenraali Aleksandr Mihailovisin pesti käynnistyy hänen ollessaan kalaretkellä karppeja ja ahvenia narraamassa. Hän saa kutsun saapua johtamaan joukkojaan ja ilomielin lähtee pitkälle ja arvaamattomalle sotaretkelle. Koska Aleksandr on myös puolueen miehiä, ei hän karsasta lähteä kukistamaan oman maansa kamaralle ehättäneitä fasisteja.
Raskaan alkutaipaleen ja suurten menetysten kuvaukseen keskittyvä kirja ei kenties ole poikkeuksellinen sotakirja. Jalkaväki ja siinä eritoten panssarintorjuntajoukot pitävät puoliaan sitkeästi mittavaa vihollista vastaan töyräällä Donin liepeillä. Vaikka joukko on joutunut ottamaan suuria harppauksia kotiin päin, ei tämä nujerra sotilaiden taistelutahtoa. Tarinat pärskyvät ja jermut kaivelevat poteroita rinteisiin hirteishuumorin säestyksellä. Kukaan ei tiedä tulevasta - ei edes minuutin tai tunnin päähän. Tässäkin kirjassa Solohov pysyttelee miehekkäällä linjalla ja ei malta vähääkään olla moittimatta sotilaan suulla saksalaisia vihollisiaan.

Seuraavassa erään toveri Zvjagintsevin yksin puhelua rintamalta;

"Voi sinua, saksalaista, saksalaista, onnetonta parasiittia! Sinä, vahingollinen konna, olet tottunut koko elämäsi ajan polkemaan vierasta maata,  mutta kunhan siirrämme sodan omalle maallesi, mitä silloin sanot? Täällä meillä sinä käyttäydyt rennosti, jopa liiankin rennosti, tapat sopuisia naisia ja viattomia lapsia, mutta olepa hyvä ja katso, mitkä valtavat määrät poltat viljaa ja miten kevein sydämin hävität kyliämme.. Kuinkahan sinun käykään, kun sota loiskahtaa omalle fritsiläiselle maallesi? Mitä virttä veisaat silloin, sinä saksalainen luutunut sielu? Toisella nuotiolla laulat! Istuessasi ampumahaudoissa sinä pelaat nyt huuliharpulla, mutta silloin unohdat harppusi, nostat kuonosi ylös, katselet tuota kirkasta kuuta ja ulvot rumalla koiranäänellä, koska tuhosi roikkuu niinä aikoina jo niskassasi ja sen sinä vainullasi haistat! Kuinka paljon sinä, saksalainen, olet aiheuttanutkaan meille onnettomuutta, kuinka paljon tehnyt lapsia orvoiksi ja vaimojamme leskiksi, niin paljon, että meidän on ehdottomasti selvitettävä keskenämme välimme. Ainoakaan sotamiehemme ja upseerimme ei tule puhumaan sinulle armeliasta sanaa, ainoakaan sielu ei rukoile puolestasi anteeksiantoa, se on varmaa! Ja minä aion ehdottomasti elää siihen päivään asti, jolloin sota vyöryy sinun pakanallisessa maassasi tulena ja savuna, ja silloin minä katson, millä hihalla sinä, mateleva ja liukas käärme, pyyhit omia kyyneleitäsi. Minun täytyy nähdä se päivä, sillä olen sietämättömän vihainen sinulle ja minulla on halu nujertaa ja rauhoittaa sinut ajasta aikoihin sinun omassa käärmeenpesässäsi, eikä suinkaan täällä, meidän omassa kuvernementissamme..."

Edellä oleva retoriikka on kirjan katkerinta ja synkintä sanailua. Tavallisemmin keskustelut ovat roisin huumorin sävyttämiä mahorkan katkusia juttutuokioita. Toisaalta selvästi osa sotilaista on kärsivällisempiä ja surumielisempiä, kun taas osa on rennompia ja positiivisempia. Kuten aina sodassa, toteutuu Donin varrellakin traagisia kohtaloita ja lojuu kasapäin omien ja vihollisten ruumiita. Vaikka luonto yrittää keskustella kauniilla kielellään sodan kanssa, niin se saa takaisin kovien voimasanojen ryöpyn.
Kirjan keskeisenä teemana ei voi pitää rauhan aikaan saamista, vaan lujaa ja säälimätöntä kostoa. Tämä onkin tietysti yksi kirjallinen näkökulma ja sen ymmärtää siksikin, että se on kirjoitettu artikkeleina reaaliaikaisesti sanomalehtiin sotavuosina. Koska kysymyksessä oli silloiset kansojen vaiheet, niin todennäköisesti kirjaa on kirjoitettu vahvasti "punakeltaiset" lasit silmillä.

Nämä kaksi tarinaa antavat oivallisen, tosin propagandistisen kuvan neuvostoliitolaisesta kirjallisuudesta sosialistisen realismin aikakaudelta. Ymmärrän että silloinen valtaapitävä koneisto nielaisi mukisematta tämänlaatuisen taiteen, enkä usko että venäjällä fanaattisempi kansanosa vieläkään kulmiansa kurtistelee kieltäytymisen merkiksi. Aina kun on kysymyksessä sankarityöt isänmaan puolesta, luetaan ne tietyllä tavoin ymmärretyksi klobaalimmassakin mielessä. Sotaa ei tarvitse hyväksyä, mutta tietyissä tilanteissa sen pystyy ymmärtämään. Jäädäkkö kasan alimmaiseksi - vaiko päälimmäiseksi? Karuja tekstejä, mutta linjassa muun sotakirjallisuuden kanssa.

Tsingiz Aitmatov - Valkoinen laiva

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Sivumäärä: 175

Painos ja vuosi: 3.painos - 1978

Kaikki kulkee vääjäämättömästi omaa rataansa. Päätin lukea vielä venäläisen kirjallisuuden kuukauden päätteksi tämän hyllyssäni makaavaan Tsingiz Aitmatovin Valkoisen laivan. Toki tuossa olisi pari muutakin, mutta koska tämä on vaimon haasteiden joukossa niin olkoon tässä välissä. En ole lukenut aiemmin kirjailijan tuotantoa, joten uusi ja raikas tuttavuus. Kirjailija Aitmatov on lähtöisin Kirgiisiasta ja hän aiheutti aikanaan melkoisesti puheita Neuvostoliiton lehdistössä ja kirjailijapiireissä.

Valkoinen laiva on kertomus pojasta joka kohtaa elämän ja maailman realiteetit kovimman kautta ja pakenee omiin mielikuvitus maailmoihin. Miksi paha on aina vahvempi kuin  hyvä ja miksi paha aina voittaa. Tästä antaa oivalliset näytteet Orozkul-setä, joka on katkeroitunut ja paatunut "ilkeäksi" lapsettomuuden myötä. Koska Orozkul on ahdistunut ja voi pahoin, hän antaa muiden tuntea sen nahoissaan. Momun-vaari on pojan lähin ihminen joka huolehtii pojasta, hän järjestää tämän muun muassa koulutielle. Vaari tekee orjatyötä henkensäpitimiksi ilkeälle Orozkulille, joka ei pidä häntä juurikaan kummoisena ihmisenä. Tuolloin oli koko lähisuvun hyvinvointi rakentunut työikäisen miehen ympärille, olipa tämä mies sitten millainen tahansa. Joutui elämään ns. "kusi sukassa".

Poika hakee lohtua Momun-vaarin maraalitarinoista. Maraalit(saksanhirvi) on metsästetty likipitäen sukupuuttoon, mutta jostain kaukaa saapuu maraaleja poikaa ja hänen perhettä tervehtimään. Saattaisivatpa lahjoittaa lapsen kiukkuiselle Orozkulille, koska tarujen mukaan ne tuovat lapsen taloon. Tämänkin hyvän asian torpedoi ihmisen pahuus, joka sitten toisaalta on elämän kannalta välttämätöntäkin. Onko kysymyksessä palanen todellista Kirgiisialaista tarustoa, vai onko tämä yksin omaan Aitmatovin mielikuvituksen tuotetta?

Eläimet ovat Tsingiz Aitmatovin tuotannossa keskeisessä asemassa. Niin on myös tässäkin kirjassa. Kirjailija rakentaa kuvioit symboolisesti ja moniselitteisesti. On ilmeistä että se mikä tapahtuu henkilötasolla tapahtuu myös maiden ja kansojen tasolla. Tätä vaikutelmaa tehostaakseen on kirjailija sisällyttänyt kertomukseen myös väkivaltaisen tarinan heimojen välisistä sodista. Tästä käynnistyy itse maraalitarina, joka sitten kulkee juonta tukien loppuun asti.

Mielestäni kirja on helppoa luettavaa, mutta jos asiaa kuopaisee pintaa syvemmältä on tarinassa selkeästi syvempääkin merkitystä. Paha on selvästi karrikoitua laatua ja hyvyys on jopa omituisen hampaatonta. Onko kysymyksessä alistetun kansan propagandistinen huuto maailmalle? Moraalisfilosofisista ongelmista huolimatta on maailma tehty elämistä varten, hallitseepa sitä sitten hyvä tai paha. Pahuuttakin oppii ymmärtämään(vaikkei sitä hyväksy) kun viitsii selvittää syy ja seuraussuhteita. Joskus käy niin että pahasta tulee hyvä ja myös toisin päin. Usein valta sanelee nämä ehdot. Kirja on kelpo luettavaa.

Boris Pasternak - Tohtori Zivago

Suomentanut: Juhani Konkka

Sivumäärä: 304+366 (670)

Painos  ja vuosi: Kirjakerho - 1991

Mies jolla oli monta nimeä. Neuvostoliiton ajan kirjallisuus on usein ellei aina kantaa ottavaa. Tämäkin kirja joka on sitä - kuitenkin varsin epäkiihkeästi ja antaa hyvän kuvan sosialismin käytännön ensiaskeleista. Boris Pasternak oli venäläinen runoilija ja kirjailija, joka nautti Stalinin suosiota(kaikesta huolimatta). Hän sai tunnustuksena kirjallisista ansioistaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1958, jonka hän kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta. Pasternak vietti jonkin aikaa ulkomailla, kuten hänen ajalleen tyypillisesti monet muutkin itäblokin kirjailijat. Tohtori Zivago on kirjailijan pääteos ja kuuluu näihin raskaampiin venäläisiin kaunokirjallisiin teoksiin.

Tohtori Zivago on kirja joka kertoo Venäjästä ja sen ajautumisesta kommunistiseen vallankumoukseen. Ajasta ennen ja jälkeen kansannousun. Tarinan päähenkilö Jura alias Juri Aleksandrejevits on lääkäri ja säätyläinen, joka yrittää adaptoitua rahvaan sekaan kuin kuka tahansa kansanmies. Hänelle käy kuten monelle muulle Neuvostoliittolaistuvalle kansalaiselle, eli vaipuu turkiksista ryysyihin. Jura eli tohtori Zivago on pohjimmiltaan kaunosieluinen ja luova, ellei jopa taiteilija. Kuitenkin jokaisen itseään kunnioittavan juutalaisen pitää omata hyvä ammatti, näin ollen hänkin on myös pragmaattinen tieteilijä. Eikä mies voi vastustaa rakkauden viehätystä ja lankeaa haureuden kautta itsesyytösten tielle.

Sinällään kirjassa aistittava protesti kommunismia vastaan on mielestäni hyvin kevyttä, koska molempia osapuolia niin punaisia kuin valkoisia syytetään oman aikansa julmuuksista. Kirja etenee myös paljolti rakkauden kuvioiden ympärillä ja siinä pohditaan moraalisia käsityksiä paljon monipuolisemmin kuin itse yhteiskuntaa ja politiikkaa. Siksipä kirja onkin mielestäni enemmän romanttinen ja draamallinen, kuin paljastava tai kantaaottava. Pasternakin kantaaottavuus onkin verhottu paljon monisäikeisemmin kuin esimerkiksi Solzenitsynin, jonka kansan kuvailu on ankeaa. Tässäkin kirjassa suuressa roolissa on ihmisen petollisuus ylipäätään, niin rakkaudessa kuin yhteiskunnallisissa kuvioissa. Kuitenkin pohjattoman raakuuden ja häikäilemättömyyden osuus on Tohtori Zivagossa niukkaa, joten kirja sopii oivallisesti herkempisieluisellekin lukijalle.

Paneutumatta juonikuvioihin sen suuremmin totean kuitenkin kirjan aika pitkäveteiseksi ja tylsäksi. Koska kirja ei ole yleisestiarvioituna huono jo yksistään sen tarjoaman informaation vuoksi, kannattaa se tietysi jokaisen itseään kunnioittavan lukutoukan lukaista. Tämän laatuiselle tapahtuma-alustalle kehitetty tarina ei ole omiaan herättämään dekkarifanin mielenkiintoa, ja uskonkin että useimmalle lukijalle kirja on voittamaton paikka. Jos kuitenkin pitää esimerkiksi sukukronikoista, voi tämänkin kaunokirjallisen tiiliskiven selättää hyvällä mielellä.

Boris Pasternak on taitava tilanteiden kuvailija. Hän käyttää paljon vertauskuvallisia ja hyvin kuvaavia sanoja ja sanan käänteitä. Jotenkin kaikessa kauneudessan lauseet ja niiden kehittyminen ovat kuitenkin junnaavia. Ne ovat jopa sisällöltäänkin maltillisesti edistyviä ja paikallaan staattisesti vellovia. Tulee siis vaikutelma still-kuvamaisista tapahtumista, pysähtyneistä hetkistä. 

Mielenkiintoinen seikka on venäläiskirjallisuudelle tyypillinen yhden henkilön nimisekamelska. Lukiessa pitää miettiä että onko kysymyksessä sama henkilö kuin on kuvitellut. Lopuksi tarinan Juran alias Zivagon sielun tilaa valotetaan hänen runoillaan, sinällään persoonallinen juttu. Kyseisen painoksen kansitaide on mielenkiintoinen, koska siinäkin viitataan kauneuden ja rikkauden katoavaisuuteen. Tulipahan tämäkin klassikkokirja luettua, eikä nyt voitettuna kantana hirveästi kaduta.

Joseph Brodsky - Keskustelu taivaan asujaimen kanssa

Suomentanut ja valikoinut: Jukka Mallinen

Sivumäärä:103

Painos ja vuosi: 1.painos - 1995

Junttaa piikittelevää runoutta. Joseph Brodsky oli venäläissyntyinen kirjailija, joka voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987. Hänet karkoitettiin Neuvostoliitosta vuonna 1972, ja sai viisi vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Brodskya syytettiin aikoinaan Venäjällä tyhjäntoimittamisesta ja milloin mistäkin. Päätin lukea suomalaisen koostaman runokokoelman Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Tarkoitukseni oli myöhemmin tutustua myös hänen essee-kokoelmiin.

Joseph Brodskyn runoissa lähes jokaisessa toistuu sodan teema, joko välittömasti tai välillisesti. Suomalaiset ovat saaneet oman positiivisen osansa, usemassakin eri runossa. Puna-armeijan kenraali Zukov saa synninpäästön kuolleiden sielujen vuoksi ja isä aurinkoinen ilmeistä salaivallista huomiota. Uuden kotimaan vapaus räjähtää taivaalta sataen sirpaleina niemiin , notkoihin ja saarelmiin. Niinpä kesä saavuttaa talven, niinkuin ihmiselon kaarikin loppunsa. Ilmiselvästi Brodskylla on kiinnostusta globaalimminkin ympäristöstä ja ajasta - aina antiikista tähän päivään.

Brodskyn runollinen kieli on miehekästä ja maskuliinista. Tuntuu siltä että osa runoista avautuu helposti, kun taas jotkut niistä ovat lähes täysin tavoittamattomissa. Lisäksi runoissa vilisee hienoja sanoja ja eri asiayhteydet ovat aika häilyvästi yhteydessä toisiinsa. Itselleni lukuelämys olikin lähinnä erilaisia tunnelmia ja mielialoja. Sinällään lukeminen ei tuottanut vaikeuksia ja sain jopa piristäviä viboja.

Seuraavassa mielenkiintoinen katkelma, jossa sydäntalven kaamos muuttuu yhdentekeväksi mössöksi ja aika haipuu pois.

"Talvisin tiistai on itseasiassa 
saman tien lauantai. Päivällä on helppo erehtyä: 
onko valot jo sammutettu vai eikö vielä sytytetty?
Lehdet voisi painaa kerran viikossa.
Aika vilkuilee peiliin kuin laulajatar,
joka on unohtanut, mikä tämä on - "Tosca" vai "Lucia".

Joseph Brodsky - eklogi (talvinen)

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Sivumäärä: 478

Painos ja vuosi: 3.painos - 2005

Hulvatonta menoa Moskovan yössä. Mihail Bulgakov kuului Neuvostokirjailijoiden kärkinimiin. Tunnetuksi hän tuli juuri tästä pitkään sorvatusta ja kirjoitetusta(yli kymmenen vuotta) Saatana saapuu Moskovaan kirjasta. Kerrotaan että kirjan alkuperäisversio paloi, ja tämä toinen versio on kokonaan uudellen kirjoitettu. Bulgakov kuoli melko nuorena, joten tuotanto katkesi epäilemättä liian aikaisin. Kirjailija joutui kotimassaan kritiikin ja sensuurin kohteeksi, ja hän ei saanut koskaan lupaa matkustaa ulkomaille.

Tarina alkaa Patriarkan lammilta mehulasin äärestä, tavallisena aurinkoisena päivänä. Paikalle saapuu kummallinen muukalainen, omituisine kirjavine ja ruudullisine vaatteineen. Hänen silmänsä ovat omituiset ja eriparia, hänen puheensa kummallisia. Kuinka sitten eräs kirjailija joutuu raitiovaunun alle, ja menettää päänsä onnettomuudessa. Tästä alkaa omituinen ja monisäikeinen tapahtumaketju Moskovassa, joka on pullollaan taiteilijoita, kirjailijoita ja esiintyjiä. Yhtäaikaisesti seurataan kirjan tapahtumia Pontius Pilatuksen ajalta, kirjan joka paloi kaminan tulipesässä. Onko tällä kirjalla sittenkin suurempaa merkitystä myös tapahtumien kulun kanssa?

Teatterissa tapahtuu ihmetöitä, joita veijarimainen mustakissa, kirjavapukuinen mies ja itse vanha vihtahousu tekevät. Naiset juoksevat miltei alasti ja rahaa sataa taivaalta.

Hypnoottisen hienoa kuvailua yötaivaalla lentävän luudan selästä, naiselta joka sai noidan mahdin. Taitaapa jossain vaiheessa avoautokin lentää kuutamoyössä. Kirjan huipentuma lienee Saatanan kekkereillä, jossa vilisee merkittäviä kuolleita ihmisiä.

Tarina on mielenkiintoinen ja koukuttava, tosin mielestäni hetkittäin sekava. Pitää tarkastaa parikin kertaa että milloin kirja on kirjoitettu. Hämmästyttävän pienin muutoksin kirjan maailman voisi rakentaa tähän päivään. Kaiken lisäksi tunnelma ei ole lainkaan "itäblokkimainen", pikemminkin moderni ja kansainvälinen. Tapahtumat jäsentyvät hieman haasteellisesti, mutta kieli sinällään on tuoretta ja helppolukuista. Kirja on tulvillaan kritiikkiä komedian keinoin, ahneudesta, hallinnosta ja ylipäätään yhteiskunnasta. Aina kun Saatana saapuu kaupunkiin(onneksi harvoin), on meininki psykedelistä ja anarkistista.

Aleksander Solzenitsyn - Ivan Denisovitsin päivä

Suomentanut: Markku Lahtela

Sivumäärä: 240

Painos ja vuosi: 3.painos - 1972

Gulakista kajahtaa. Aleksander Solzenitsyn tunnetaan parhaiten kirjastaan Vankileirien saaristo, mutta hänellä on myös muuta noteerattavaa tuotantoa. Päätin lukea Ivan Denisovitsin päivän lämmittelyksi pian tulevaa Gulag-saaristolaisrupeamaa silmälläpitäen, tästähän on hiljattain ilmestynyt uusi (tarkastettu)painos. Solzenitsyn on palkittu nobelin kirjallisuuspalkinnolla, jota hän ei kuitenkaan koskaan noutanut.

Ivan Denisovitsin päivä sisältää kolme pienoisromaania. Kirjan nimikkotarinan lisäksi se sisältää novellit, Tapahtui asemalla ja Matrjonan talo.

Ivan Denisovitsin päivä kuvaa karua arkea vankileirillä, jossa yksikään päivä ei ole itsestään selvyys. Kirjassa on purevaa yhteiskuntakritiikkiä ja siten myös neuvostosysteemin arvostelua. Päähenkilö Suhov toimii yhtenä rattaana systeemissä, jonka itse isä aurinkoinen loi poliittisten toisinajattelioiden tallettamiseksi. Suhov ikävöi takaisin kotiin ja haaveilee uudesta urasta ja helpommasta elämästä vapautumisen jälkeen. Varsin laadukasta ja kuvailevaa kerrontaa on monella sektorilla esimerkiksi ruokien, kuten vellien ja erilaisten soppien osalta. Kurjan pienet leipäannokset, tupakka surkeaa, mutta pieninä iloina parhaasta päästä. Varusteista ja niiden puutteista saa niinikään antoisaa kuvausta, jälkineet ja kintaat yms.
Ihmisten kohtelu on keskeisiä teemoja ja ei jätä suuresti sijaa arvailuille, uskottavaa ja dokumentoivaa. Tauti korjaa miehiä töistä sairastuvalle, jos edes sinne ehtivät tai pääsevät. Ihminen prässätään paineen avulla orjatyöläisen rooliin, tästä tulee osa ihmistä itseään - usko ettei muuta vaihtoehtoa enään ole. Kuri on kovaa ja ankara hierarkia tekee oloista lähes sietämättömät.
Luulen ettei ole sattumaa, että eräs vangeista on palveluksesta "vapautettu" kapteeni - liekö viittaus kirjailijaan itseensä. Kertomus on tarkoitusperiltään paljastava ajankuvaus Neuvostoliitosta, paljon ennen rautaesiripun murtumista.

Tapahtui asemalla on kertomus linjojen takana työskentelevästä luutnantista, jonka ura on tyssännyt rautateiden solmukohdan sotilaskomendantin apulaiseksi. Luutnantti Zotov kokee häpeää siitä, että hänen ystävänsä ovat palvelemassa etulinjassa ja hän on jäänyt merkitykseltään vähäisempiin tehtäviin. Käy ilmi että hän kokee suunnattomia kiusauksia rakkaudenrintamalla, ja vaivoin pysyy kasassa naisasioiden kanssa.
Mielestäni tarina kertoo sotilaallisen julkisivun takana vellovista inhimillisistä tunteista, rakkaudesta, peloista ja häpeästä. Pohjimmiltaan Zotov on humaani ja reilu mies, ehkäpä jopa liian "pehmeä" upseeriksi.

Matrjonan talo on kertomus platonisesta rakkaudesta ja ylistyksestä äiti maata ja sen tavallisia asukkaita kohtaan. Mies saapuu seudulle ja asettuu asumaan Matrjonan taloon, matalaan majaan joka ei lupaa liikoja. Tarinassa mies kiintyy samassa talossa asuvaan vanhempaan naiseen ja suhde saavuttaa jonkinlaisen intiimin tason, ei kuitenkaan koskaan kiihkeätä rakkautta. Surullinen ja alakuloinen tunnelma on läsnä kautta linjan, eikä loppukaan ole onnellisimmasta päästä. Kerronta tapahtuu minä muodossa ja ehkä osin tästäkin syystä menee hieman kiharaisemmaksi ja hidaslukuisemmaksi. Mielestäni näistä kolmesta tylsin novelli, eikä jotenkin päässyt missään vaiheessa luomaan "rullavaa" tunnelmaa.

Solzenytsin onnistuu kuvaamaan melko vähäsanaisesti ja onnistuneesti tarinoiden ihmisiä, antamaan niille lihan ja sielun. Vaikka allekirjoittanutta lukijaa on aina peloteltu itäblokin kirjailijoiden raskaasta kirjoitustyylistä ja polveilevista teksteistä, ei se ainakaan kyseisessä kirjassa noussut esteeksi - ei edes haasteeksi. Ehkä kirja on tavallaan aikansa elänyt, koska paljastusten merkitys on vähäinen, tai oikeastaan olematon.
Aiheiden rankkuudesta huolimatta Solzenitsyn voisi olla hyvinkin ensimmäinen neuvostokirjailija valinta edisyvälle lukijalle.