Agatha Christie - Esirippu

Suomentanut: Anna-Liisa Laine

Sivumäärä: 215

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1976

Mihin kakki lopulta päättyy. Olen tässä lueskellut muiden blogikirjoituksia Agatha Chritien kirjoista ja huomannut, että kuinka monta lukemaani kirjaa olen uohtanut. Toisinaan tarttuessani kirjaan huomaan jossain vaiheessa lukeneeni sen aiemmin. Christien kirjoissa on todennäköisesti useitakin sellaisia. Päätin lukea Hurjan Hassun Lukijan haasten innoittamana taas jotain Poirotia. Tämä Esirippukin on odotellut hyllyssäni jo parisen vuotta, joten eiköhän ole aika siitäkin tomut pois pölistellä. Taidan osallistua Christie haasteeseen muutamalla muullakin kirjalla, kunhan vuosi edistyy syksyyn ja sitten talveen. Lisäksi tällä kirjalla on oivallista osallistua myös pian päättyvään dekkariviikkoon.

Esirippu julkaistiin vain hetki ennen Agatha Christien kuolemaa vuonna 1975. Se oli kirjoitettu jo sotien aikana 40-luvun alussa, mutta lepäillyt kassakaapissa odottaen otollista ja oikeaa julkaisuajankohtaa. Tämä Esirippu päättää Hercule Poirotin loisteliaan ja värikkään rikostutkijan uran.

Esiripun tapahtumat sijoittuvat Stylesin kartanoon. Paikkaan josta Poirotin "jutut" saivat alkunsa, olisi myös oivallista päättää vuosia kestänyt tutkijantyö. Poirotin kunto on iän karttuessa heikentynyt ja hän potee pahoja niveltulehdusvaivoja ja sydänoireita. Hän kutsuu ystävänsä Hastingsin kartanoon, koska epäilee että pian olisi tapahtuva henkirikos. Lähtökohtaisesti epämääräisessä ja paljon kysymyksiä herättävässä tarinassa kiteytyy Poirotin ura Grande Finaliin. Kartanoon on taas kerran ahtautunut useita ihmisiä, pariskuntia ja epäilyksen alaisia.

Poirot on luonut Hastingsille vaikutelman että hän ei pärjää ilman tämän korvia ja silmiä. Kuitenkin kaikesta päätellen veteraanitutkijan kunto ei ole ihan niin huono miltä aluksi vaikuttaa. Hastingsin keskittymistä sen sijaan häiritsee hänen apulaistutkijatyttärensä mieskuvio. Terävästä älystään huolimatta tytär Judith on ilmiselvästi rakastunut renttumaiseen Majuri Allertoniin, eikä Hastingsilla ole taitoja tai mahdollisuuksia tähän suuremmin vaikuttaa. Samaan aikaan Eversti Luttrellin vaimo joutuu vahingossa ammutuksi (jääden kuitenkin henkiin). Pian tämän jälkeen kartanon omistajan, tutkija Franklinin vaimo myrkytetään ja Poirotin kunto yhä heikkenee. 

Kapteeni Hastings ei tässä tapauksessa ole kenties parhaimmillaan ja hänen älynystyränsä ovat jotenkin hyytyneet. Tuskaisesti hän kuitenkin yrittää kulkea Poirotin vihjailemalla ja viitoittamalla tiellä, toisin sanoen ratkaista lukijallekin pitkään "hankalana" säilyvän rikosmysteerin. Asetelma on sikäli kummallinen että rikoksen oletetaan ja odotetaan tapahtuvan pelkästään intuition perusteella. Kuinka siis alkaa tutkia tapahtumatonta rikosta? Kuitenkin loppupeleissä tarinasta kehkeytyy mielenkiintoinen ja viihdyttävä tapahtumasarja, jossa noudatetaan syy- ja seuraussuhteita, sekä perinteisen turvallisia englantilaisen dekkarikirjallisuuden juonikuvioita.

Kirjan loppuratkaisu hahmottuu hieman epätyypillisesti vasta kirjan epilogissa. Tämän on kirjoittanut Poirot itse ja sen luovuttaa hänen lakimiesneuvonantajansa Hastingsille neljäkuukautta Poirotin kuoleman jälkeen. Tässä lopulta selkiytyy mitä kartanossa tapahtui ja miksi. Tarina itsessään on kirjoitettu 1. persoonassa ja se nähdään kapteeni Hastingsin silmin.

Huomasin lukiessani taas kiinnittäväni huomioni melko vähäisiin ympäristön kuvauksiin. Toisaalta kuten aiemminkin ihmisten ja itse tapahtumien kuvaukset ovat seikkaperäisiä, ohjaten lukijaa oikeille tai väärille raiteille. Christien taito ja taipumus on tönäistä lukijaa ilmeisyyden ja stereotypioiden mukana ojasta allikkoon, kunnes rikoksen tekijäksi paljastuu lopulta kaikista vähiten todennäköinen henkilö. Hiljattain tuli kuluneeksi 125 vuotta kirjailijan syntymästä ja pian tulee kuluneeksi 40 vuotta hänen kuolemastakin. Kyllä nämä "rikossadut" toimivat yhä tänäpäivänäkin ja todennäköisesti vielä kaukana tulevaisuudessakin. Hänen laajassa tuotannossa on vielä paljon luettavaa, joten monta tarinaa on vielä jäljellä.

Stephen King - 22.11.63

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Sivumäärä: 869

kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi:1.painos - 2013

Anteeksi... mutta olemmeko tavanneet joskus aikaisemmin? Stephen King on epäilemättä nykyajan merkittävimpiä kauhukirjailijoita. Hänen kirjansa ovat myyneet huimasti ympäri  maailmaa ja ne ovat helposti ymmärrettävää kirjallisuutta. Vaikka pääsääntöisesti King kirjoittaa kauhukirjoja, löytyy joukosta myös tällaisia hieman "outojakin" lintuja. Päätin siis lukea tämän melko uuden suomennoksen 22.11.63, joka sijoittuu lähinnä Scifi-genreen. Kirja on uuvuttavan paksu ja aika kookas muutenkin, joten savottaa rittää.

Tarinan päähenkilö on hiljattain eronnut opettaja Jake Epping, joka saa kuulla ystävältään merkillisestä paikasta kioskin ruokavarastossa. Paikasta joka ristitään "kaninkoloksi" pääsee matkustamaa ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1958. Tämä kirvoittaa Jaken mieltä siinä määrin, että hän päättää yrittää muuttaa historian kulkua. Tämä osoittautuu kuitenkin vaikeaksi tehtäväksi ja koska historia ei haluaisi muuttua, riittää vastusta jos minkäkinlaista. Kaninkolosta palaaminen ja sinne uudelleen meno nollaa aikamatkustajan itse tekemät muutokset, jättäen kuitenkin jotain sakaksi kutsuttua aika-avaruuteen. King ei tietenkään kuvaile aikamatkailun teknistä puolta juuri lainkaan, joka on tietysti ymmärrettävää jo lukijan kannalta(tuskin monikaan jaksaa miettiä saati ymmärtää aikamatkailun tieteellistä puolta). Epping tutustuu lukuisiin ihmisiin ja puuttuu heidän kohtaloihinsa, huomaten pian näiden tekojen tuhoisuuden. Asioiden ja historian pitää kulkea omaa rataansa. Näiden perhosvaikutusten määrää tuskin yhdessä kirjassa pystyisi kertomaan, mutta mukavasti ainakin itse sain pähkinänkuoressa idean ymmärrettyä.

Tarinassa kirjailija ei sorru suuremmin politikoimaan joka on sinänsä hyvä asia. Sen sijaan King kuvailee oivallisesti yhteiskunnallisia ongelmia 50- ja 60-luvuilla ja hänen kynästään välittyykin mielenkiintoinen ja monipuolinen kuvaus Yhdysvaltojen lähihistoriasta. Tämäkin tieteiskirjallinen tuotos tukee käsitystäni Kingin monipuolisuudesta ja lahjakkuudetsa kirjoittaa ymmärrettäviä ja viihdyttäviä tarinoita. Usein tarttuessani Kingin kirjoihin tulee samanlainen odottava tunnelma kuin Bon Jovia kuunnellessa - olenkohan kuullut tämän joskus ennenkin? Vaikka formaatti on usein samanlainen, niin silti näitä jaksaa lukea vuodesta toiseen.

Uskon että tästäkin kirjasta tehdään joskus vielä elokuva, joka on luultavasti paljon huonompi. Tunnelma näissä teksteissä on sen verran mielikuvitusta kannustava, ettei näistä parempaa filmaamalla saa. Jollain tasolla Kingin tekstiä leimaa ehkä tietynlainen neutraalisuus, joka antaa omalla tavallaan persoonattoman kuvan. Toisaalta hänen teksteistään näkyy lukeneisuus monin tavoin, esimerkiksi hänen antaessaan vihjeitä kirjallisuuden tuntemuksestaan. Tähänkin aiheeseen Stephen King oli tehnyt taustatyön hyvin ja ilmi selvästi hän hyödynsi myös lapsuuden muistoja. Kirja ei ole hänen parhain teoksensa, mutta kallistuu reilusti parempaan puoliskoon tuotannosta. Jos tekstin määrää supistaisi ja sisältöä stilisoisi hyvin ja valikoidusti noin 200 sivua, olisi kirja jopa Kingin top kolmosessa.

T. S. Eliot - Murha Katedraalissa

Suomentanut: Pertti Nieminen

Sivumäärä: 75

Painos ja vuosi: - 1985

Komedista pystyyn kuivanutta muinaistaidetta. Luin tuossa joskus aiemmin T. S. Eliotin näytelmän Cocktailkutsut, joka oli varsin lukukelpoinen kirja. Päätin täydentää hänen tuotannon tuntemustani tällä Murha Katedraalissa. Täytyy sanoa ettei ollut kaksinen paketti. Tämäkin runonäytelmä olisi mielestäni voinut jäädä syntymättä.

Näytelmä kertoo arkkipiispa Tuomas Becketin kohtalosta. Ympäristönä toimii arkkipiispan talo ja tuomiokirkko vuonna 1170. Ilmeisesti piispa joutuu poliittisen vehkeilyn uhriksi ja tulee murhatuksi katedraalissa, paikassa joka pitäisi olla pyhä ja siksikin turvallinen. Paikalla todistamassa ja tukermassa tätä draamaa on nippu kuorolaisia, sanansaattajia ja kiusaajia. Hampaattomat papit ovat kuin kanalauma, kun paikalle saapuu joukko ritareita aikeinaan riistää Tuomaksen henkiriepu. Vaikka näytelmän teeman pitäisi olla kauhistutava ja goottilainen, niin ei tämäkään puoli allekirjoittanutta lukijaa tavoita. Teatraalisuutta kirjassa piisaa, mutta siinä kaikki. Takakannen teksteissä ylistetään näytelmässä esiintyvää runon henkeä, mitähän ihmettä sekin tarkoittaa? Kaikesta päätellen näytelmä on historiallinen, mutta en tunne aihetta sen syvällisemmin.

Murha katedraalissa on aikansa elänyt ja nykylukijan tavoittamattomissa. Jos itse kuvittelisin meneväni katsomaan tätä paikalliseen teatteriin, ei siitä maksaminen sopisi omaantuntooni. Ilmeisesti Eliot tavoittelee tässä syvällisempiäkin sfäärejä ja voi olla että näytelmäkirjallisuuden ystävä näitä löytääkin. Mielestäni kaikessa jäykkyydessään lähinnä naurettavaa lukemista. Anteeksi Eliotin tuotannon ystäville, jo kuoleille ja myös eläville - ei kiitos.