Fjodor Dostojevski - Peluri

Suomentanut: Olli Kuukasjärvi

Sivumäärä: 207

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: Uudistettu Suomennos/painos - 2009

Omaisuus vartissa taivaan tuuliin. Tulee harvakseltaan tartuttua näihin legendaarisiin venäläiskirjoihin. Olen aiemmin lukenut vain kaksi Dostojevskia. Rikoksen ja rangaistuksen, sekä kirjoituksia kellarista. Dostojevski kirjoitti nämä kirjallisuuden klassikot vuosien 1845 ja 1880 välisenä aikana, joten tämä nyt lukuohjelmaan ottamani Peluri sijoittuu hieman tuonne uran loppupuolelle. Esimerkiksi hän ei koskaan saanut tietää tulevista suurista mullistuksista (kuten vallankumous), koska kuoli jo vuonna 1881. Kuitenkin hänen kirjoistaan välittyy opettavaisia kertomuksia, jotka ovat tavallaan ajasta ja paikasta riippumattomia. Fjofor Dostojevskiä pidetään kenties nykykirjallisuuden tärkeimpänä kirjailijana ja hänen pääteostaan Karamazovin veljekset kenties tärkeimpänä kirjana kautta aikojen.

Peluri sijoittuu Ranskaan n. vuonna 1850-60. Kirja on yllättävän koukuttava ja jännittävä kirja, jonka jokainen sivu pitää lukijaansa lähes hengästyttävän tarkkaavaisena ja pingoittuneena. Tarinan yllä leijuu alati uhkantunne. Päähenkilö Aleksei Ivanovits kärsii auttamattomasti peliriippuvuudesta - on lähinnä ruletin orja. Hän laskeskele ja järkeilee erilaisia voitto- ja todennäköisyyskombinaatioita. Vaikuttaa siltä että hänen ainoat todelliset adrenaaliinia tihkuvat hetkensä tapahtuu rulettipöydän ääressä. Alekseilla on rikas suku takananaan ja hän ei ole ihan rutiköyhistä lähtökohdista. Hänen asemansa on sellainen että se edellyttää tyylikkyyttä ja herraskaisia käytöstapoja. Kuitenkin mies pilailee aatelisten kustannuksella ja tämä aiheuttaa merkittäviä hankaluuksia. Tapahtumien päänäyttämö on Rulettenburg, joka lienee kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Jotain huomioitavia tapahtumia on Homburgissa(luoteisessa Saksassa) ja Pariisissa

Pian käy niin että paikalle Rulettenburgiin saapuu suvun Matruuna-mummo, jota hätistelee ja liehittelee kenraali, joka on perimisjärjestyksessä kärkipaikoilla. Kenraali ei malta olla näyttämättä asemaansa ja näin ollen paljastaa oman rahanahneutensa suvun rikkaalle kanta-äidille. Kuinka ollakaan mummo tympääntyy tästä "kuoleman odottelusta" ja päättää lähteä tutustumaan tuohon mystiseen uhkapeliin. Aluksi (kuten usein käy) mummoa lykästää ja rahaa tuleekin huomattavasti. Sitten astuu riippuvuuden peikko kehiin ja kaikki menee alas pytystä säästöjä ja oblikaatioita myöten. Tämä on omiaan aiheuttamaan muutamia merkittäviä suku- ja perhedynaamisia muutoksia. Mummo nostaa kytkintä ja palaa takaisin Moskovaan.

Aleksei Ivanovits seilaa tunteiden ristiaallokossa, jota yleensä ohjailsee enemmän tai vähemmän ruletti. Hänen ihmissuhteensa kärsivät paljon ja hänen ympärilleen ilmaantuu myös kaiken maailman siipeilijöitä ja hyväksikäyttäjiä. Vaikka tarina pääosin keskittyy uhkapelaamiseen, esitellään siinä myös muutamia mielenkiintoisia henkilöitä ja suhdekuvioita. On mahdollista että kirjailija käyttää samoja henkilöitä tai ainakin esikuvia usemmissakin kirjoissaan. 

Dostojevskin venäläisyys painottuu usein tekstissä, esim. hereänä arvosteluna ranskalaisuutta kohtaan ja tietynlaisena venäläistä vilpittömyyttä korostavana huomiointina. Päälimmäisen teemana on erilaisten riippuvuuksien psykologinen ja sosiologinen tutkiminen. Enpä ole aiemmin lukenut näin köytännönlähelle osunutta kirjallista tutkielmaa esim. pelaamisen aiheuttmista fyysisistä sekä psyykkisistä oireista. Tässä tapauksessa se on ainakin hyvin sairalloista ja uhkaavaa. Kuinka riippuvuus tuhoaa koko ihmiselämän ja välillisesti myös ympäriltä kaiken pysyvämmän.

Tämä kyseinen Peluri -painos on uudistettu ja kieli on onnistuneesti nykyaikaistettu. Siksipä tarina onkin helppo lukea ja se on pikemminkin jännitysromaani. Koska se on vain n. hieman yli 200 sivuinen, on se Dostojevskin mittapuussa pienoisromaani. Tarinan kertoja on siis tämä Ivanovits itse ja kerronta lomittuu tapahtumahetkeen ja sittemmin myös muistiinpanojen (muistelusten) varaan. Jos vertaan Peluria aiempiin Dostojevskeihin oli tämä lukukokemuksena (rankasta aihepiiristään huolimatta) melko raikas ja jopa piristävä. Myönnettäköön että odottelin hieman raskastempoisempaa kirjaa. Ostin Pelurin Kirjakassista ehkä n. parivuotta aikaa ja oli muistaakseni uudeksi kirjaksi melko edullinen. Suosittelen lukemaan.

Joseph Brodsky - Joulutähti

Suomentanut: Jukka Mallinen

Sivumäärä: 98

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1999

Kristillistä joulun henkeä. Koska joulun aikana haluttaa lukea jotain jouluaiheista ja kuitenkin "lyhyempää", päätin lukea tämän Brodskyn Joulutähti -kokoelman. Joseph Brodsky on kirjoittanut lähes jokaisena jouluna runon ja näistä on koostettu suomennettu kirja. Vaikka runoilija ei ole omien sanojensa mukaan kirkon ihminen, kiehtoo häntä joulun aihe ja henki. Kalvinistina Brodsky kannattaa läntistä kirkkokuntaa ja onkin luontevaa että joulu on saanut oman (tosin melko suuren) osansa hänen tuotannossaan.

Joulutähti on kohtalaisen selkeänäkin runokokoelmana aika vaikeaselkoinen ja raskassoutuinen. Jos vertaan kirjaa aiemmin lukemaani Kesksutelu taivaan asujaimen kanssa, myönnän että joulu aiheena on ainakin itselleni "riittämätön". Mielummin lukukokemuksesta tuleekin havainnoiva - ei niinkään harras. Täytyy kuitenkin nostaa hattua miehelle joka näkee vaivaa jokainen joulu kirjoittaa runon. 

Lopuksi kirjailija käy keskustelua Petr Vailin kanssa ja tässä osiossa hän valaisee motivaatioitaan ja uskoaan yleensäkin. Tämän lisäksi Brodsky sivuaa eri aiheita kuten venäläinen kirjallisuus ja Pasternak. Lisäksi kirjailija lausuu muutaman sanan suhteesta vanhaan kotimaahansa ja sen vallanpitäjiin. Oikeastaan itselleni tuo lopun keskustelu oli paljon antoisampi kuin runot konsanaan.

Runoista kiinnostuneille kirja on varmasti lukemisen arvoinen. Itseäni ei juurikaan runot jaksa kiinnostaa ja siinäkin kategoriassa kokoelma ei edusta parhaimmistoa. Myönnän toki että nämä ovat makuasioita, joten mitäpä tuosta sitten. Ainakaan Joulutähti ei edusta perinteisimpää runoutta. Käsittääkseni nämä runot ovat valtaosin venäjänkielellä kirjoitettuja, vaikka uran loppupuolella alkoi Brodsky kirjoittaa myös englanniksi. Itseltäni löytyy myös esseekokoelma Katastrofeja ilmassa, jonka luen ehkäpä tulevan vuoden aikana.

Boris Pasternak - Tohtori Zivago

Suomentanut: Juhani Konkka

Sivumäärä: 304+366 (670)

Painos  ja vuosi: Kirjakerho - 1991

Mies jolla oli monta nimeä. Neuvostoliiton ajan kirjallisuus on usein ellei aina kantaa ottavaa. Tämäkin kirja joka on sitä - kuitenkin varsin epäkiihkeästi ja antaa hyvän kuvan sosialismin käytännön ensiaskeleista. Boris Pasternak oli venäläinen runoilija ja kirjailija, joka nautti Stalinin suosiota(kaikesta huolimatta). Hän sai tunnustuksena kirjallisista ansioistaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1958, jonka hän kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta. Pasternak vietti jonkin aikaa ulkomailla, kuten hänen ajalleen tyypillisesti monet muutkin itäblokin kirjailijat. Tohtori Zivago on kirjailijan pääteos ja kuuluu näihin raskaampiin venäläisiin kaunokirjallisiin teoksiin.

Tohtori Zivago on kirja joka kertoo Venäjästä ja sen ajautumisesta kommunistiseen vallankumoukseen. Ajasta ennen ja jälkeen kansannousun. Tarinan päähenkilö Jura alias Juri Aleksandrejevits on lääkäri ja säätyläinen, joka yrittää adaptoitua rahvaan sekaan kuin kuka tahansa kansanmies. Hänelle käy kuten monelle muulle Neuvostoliittolaistuvalle kansalaiselle, eli vaipuu turkiksista ryysyihin. Jura eli tohtori Zivago on pohjimmiltaan kaunosieluinen ja luova, ellei jopa taiteilija. Kuitenkin jokaisen itseään kunnioittavan juutalaisen pitää omata hyvä ammatti, näin ollen hänkin on myös pragmaattinen tieteilijä. Eikä mies voi vastustaa rakkauden viehätystä ja lankeaa haureuden kautta itsesyytösten tielle.

Sinällään kirjassa aistittava protesti kommunismia vastaan on mielestäni hyvin kevyttä, koska molempia osapuolia niin punaisia kuin valkoisia syytetään oman aikansa julmuuksista. Kirja etenee myös paljolti rakkauden kuvioiden ympärillä ja siinä pohditaan moraalisia käsityksiä paljon monipuolisemmin kuin itse yhteiskuntaa ja politiikkaa. Siksipä kirja onkin mielestäni enemmän romanttinen ja draamallinen, kuin paljastava tai kantaaottava. Pasternakin kantaaottavuus onkin verhottu paljon monisäikeisemmin kuin esimerkiksi Solzenitsynin, jonka kansan kuvailu on ankeaa. Tässäkin kirjassa suuressa roolissa on ihmisen petollisuus ylipäätään, niin rakkaudessa kuin yhteiskunnallisissa kuvioissa. Kuitenkin pohjattoman raakuuden ja häikäilemättömyyden osuus on Tohtori Zivagossa niukkaa, joten kirja sopii oivallisesti herkempisieluisellekin lukijalle.

Paneutumatta juonikuvioihin sen suuremmin totean kuitenkin kirjan aika pitkäveteiseksi ja tylsäksi. Koska kirja ei ole yleisestiarvioituna huono jo yksistään sen tarjoaman informaation vuoksi, kannattaa se tietysi jokaisen itseään kunnioittavan lukutoukan lukaista. Tämän laatuiselle tapahtuma-alustalle kehitetty tarina ei ole omiaan herättämään dekkarifanin mielenkiintoa, ja uskonkin että useimmalle lukijalle kirja on voittamaton paikka. Jos kuitenkin pitää esimerkiksi sukukronikoista, voi tämänkin kaunokirjallisen tiiliskiven selättää hyvällä mielellä.

Boris Pasternak on taitava tilanteiden kuvailija. Hän käyttää paljon vertauskuvallisia ja hyvin kuvaavia sanoja ja sanan käänteitä. Jotenkin kaikessa kauneudessan lauseet ja niiden kehittyminen ovat kuitenkin junnaavia. Ne ovat jopa sisällöltäänkin maltillisesti edistyviä ja paikallaan staattisesti vellovia. Tulee siis vaikutelma still-kuvamaisista tapahtumista, pysähtyneistä hetkistä. 

Mielenkiintoinen seikka on venäläiskirjallisuudelle tyypillinen yhden henkilön nimisekamelska. Lukiessa pitää miettiä että onko kysymyksessä sama henkilö kuin on kuvitellut. Lopuksi tarinan Juran alias Zivagon sielun tilaa valotetaan hänen runoillaan, sinällään persoonallinen juttu. Kyseisen painoksen kansitaide on mielenkiintoinen, koska siinäkin viitataan kauneuden ja rikkauden katoavaisuuteen. Tulipahan tämäkin klassikkokirja luettua, eikä nyt voitettuna kantana hirveästi kaduta.

Fedor Dostojevski - Kirjoituksia kellarista

Suomentanut: Esa Adrian

Sivumäärä: 170

Painos ja vuosi: - 1976

Tein tai ainakin aioin tehdä, tai no eipä tullut edes mieleenkään jos nyt ihan rehellisiä ollaan. Fedor Dostojevski on kirjailija joka ei suuremmin esittelyjä kaipaa. Hänen tuotantonsa käsittää muhkean siivun Venäläisen kirjallisuuden klassikkoteoksista. Vaikka Karamazovin veljekset on ehkä hänen tärkein teoksensa, päätin tälle Venäläisen kirjallisuuden kuukaudelle valita tämän omasta hyllystäni löytyvän Kirjoituksia kellarista. Olen joskus 90-luvulla lukenut hänen teoksensa Rikos ja rangaistus. Tästä ei paljoakaan ole mieleeni jäänyt, toisaalta en ehkä tuolloin ollut oikein vastaanottavaa sorttia.

Kellarin kirjoittelija on tavallaan jokaiselle tuttu ihmistyyppi, hän elää keskuudessamme vähin äänin - vaikka hän on olemassa, ei häntä juurikaan näe. Hän on kuin Münckhausen ja elää omassa kuvitteellisessa maailmassaan, ja nimen omaan elää koska hän uskoo itsekin keksimänsä jutut.

Kirjoituksia kellarista on kuin syrjäytyneen monologi. Se on kertomuksia hulluudesta, ja se on myös patologisen tarinan iskijän psykologinen tutkielma kallon sisällöstään.

Teksti on huomattavan paasaavaa ja psykologisesti virittynyttä(oikeastaan aika psykologinen kirja). Kellarin kirjailija on narri ja sankari samassa paketissa, jopa yhtä aikaa kumpaakin. Mahtailevaa ja röyhkeää, mutta samalla kuitenkin myös yksinäistä ja säälittävää. Puhutteleeko tämä meissä jokaisessa asuvaa yksinäistä puoltamme? Jokaisella on maailmassa mahdollisuutensa ja paikkansa, kaikki eivät vain hyödynnä niitä - eivät tahdo tai eivät osaa. 

Kellarin kertoja rakentaa oivallisen ja melko monimutkaisen tarinoinnin verkon, jossa yhdellä hetkellä sidotaan syvälle punokseen ja toisella hetkellä vedetään matto jalkojen alta. Kaikessa näsäviisaudessaan teksti on toki älyllistä verbaliikkaa.

Täytyy myöntää että kirjan lukeminen edistyi tahmeasti, liekö väsymystä vai oliko kirja oikeastikin hieman "puuduttava". Koska Fedor Dostojevskin kirjallisuus on laadukasta ja arvostettua, pitää sitäkin toisinaan lukea. Ja koska edellisestä kerrasta on pitkä aika, pitänee nyt ryhdistäytyä ja tarttua toimeen useammin. Oivallinen ja ilmainen hylkykirja löytö. Joka tapauksessa kannattaa lukea.

Ivan Bunin - Arsenjevin elämä

Suomentanut: Lea Pyykkö

Sivumäärä: 314

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

"Luomistyötä varten tarvitaan vain mennyttä, elettyä". Ivan Bunin oli venäläinen kirjailija, joka on ehkä yksi merkittävimpiä nuoremman kaartin kirjailijoita. Hänellä oli merkittäviä kirjailija ystäviä, kuten Tsehov, Gorki ja Tolstoi. Kirjailija pakeni venäjältä vallankumouksen vuoksi Ranskaan, jossa hän kuoli myöhemmin vuonna 1953. Koska hän vastusti natseja ja piilotteli juutalaisia, oli hänellä vaikeuksia sota-ajan Euroopassa. Yksi Buninin merkittävimpiä virstanpylväitä oli hänelle myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1933. Suomennettua tuotantoa ei kovin paljon löydä, mutta tämä Arsenjevin elämä lienee tärkeimmästä päästä.

Ivan Bunin on kertomisen mestari. Hänen tarinansa on ilmiselvästi elämänkerrallinen ja tämän hän toki myöntääkin. Kertomus etenee vääjäämättömän sujuvasti menneessä aikamuodossa - Aleksei Arsenjevin elämän alkuhämäristä aina hyvän matkaa nuoruusvuosille. Varmasti jokaisen elämässä on hetkiä jotka kasvattavat ja ohjaavat tekijäänsä toimissa. Kuitenkin Aleksei ei tunnu oppivan juurikaan, eikä varsinkaan ihmissuhteissa. Vaikka hän kehittyy runoilijana ja kirjailijana, ei hän saa kuitenkaan otetta läheisiinsä, Likaan(rakastettu), tai edes isäänäsä jota hän suuresti arvostaa. 

Ympärillä yhteiskunnallinen levottomuus lisääntyy ja odotellaan vallankumousta, tämä on helppo ymmärtää kun jaksaa seurata kehittyvää ilmapiiriä - luokkaerot ja ansaitsematon köyhyys.

Ivan Bunin on taitava rakentamaan mielikuvia ihan joka asiasta, kauniit Äiti-Venäjän maisemat kehystävät monipuolisesti karusta runsaaseen tapahtuma ympäristöä. Jopa Arsenjev itse pysähtelee nuuskimaan ja ihailemaan ympäristöään, nöyränä ja kunnioittavana. Kuitenkin itse koen tapahtumat lähinnä ahdistavina - koko elämän kudelma rakentuu pettymystä ja merkityksettömyyttä kohti kuin uppoava laiva. Täytyy myöntää että Bunin on kertojana vailla vertaa. 

Kirja on sinällään selkeä ja jäsennelty. Tekstiä on helppo lukea ja sen ymmärtämiseen ei tarvitse käyttää turhaa energiaa. Mennyt aikamuoto toimii verrattoman hyvin ja luo tarinaan uskottavuutta. Jos kirjan ulkomuotoa saa kommentoida muutamalla sanalla, niin lähinnä se muistuttaa jotain kuvakirjaa. Tekstin määrän vuoksi voi kertoa sivumäärän puolellatoista, jolloin voisi saada esim. keltaisen kirjaston painoksen sivumäärän. Itseäni askarrutti tarinan päähenkilön sukunimi Arsenjev, koska tietääkseni sen niminen kirjailija on ollut olemassa - onpa kaiken lisäksi vielä Buninin ikäluokkaa. Liekö sitten sattumaa vai jotain muuta? Oivallinen venäläiskirja jonka suosittelen lukemaan.

Mihail Lermontov - Aikamme sankari

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Sivumäärä: 184

Painos: 2.painos 1982

Selvännäköä vai kohtalon noudattamista? Päätin aloittaa venäläisen kirjallisuuden kuukauden tästä Mihail Lermontovin ainoasta, 170-vuotiaasta romaanista Aikamme Sankari. Kirjailija on Aleksandr Puskinin aikalainen ja on siis ensimmäisiä merkittäviä venäläisen romantiikan ajan kirjailijoita. Hän ennakoi ilmeisesti omaa kohtaloaan joutua kaksintaistelussa surmatuksi, koska näin todellakin kävi myöhemmin vuonna 1841. Lermontovia pidetään kielellisenä uudistajana ja väitetään että hänen sukujuurensa ovat Skotlannissa. Hänen tuotantonsa on lähes yksin omaan runoelmia ja näistäkin merkittävä osa löydettiin henkilökohtaisesta kirjasesta vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Aikamme sankari koostuu useammasta novellin -tyylisestä tarinasta, jotka nivoutuvat yhdeksi pienoisromaaniksi. Nämä julkaistiin aiemmin lehdissä useammassa osassa. Näissä kerrotaan persoonallisesta upseeri Grigori Aleksantrovits Petsorinista, joka saa rangaistuksena komennuksen Kaukasiaan. Hän on harteva ja jopa runollisella tavalla komea mies, jolla on sitoutumiskammo - liekö sankari sikäli aikaansa edellä. Hän on ilmiselvä naistenmies ja hetkessä elävä kulkuri. Petsorinilta ei rohkeutta puutu, ja jotenkin hänen toimintansa on itsetuhoista. Teksteissä kohtaa useita intensiivisiä hetkiä ja ne kuljettavat läpi jylhien maisemien ja kohtaamisten. Onko romantiikassa aina kysymys rakkaudesta ja kuolemasta? Elä aina elämääsi kuin viimeistä päivää.

Petsorinin vaiheita seurataan kertojan(Maksim Maksimyts) äänellä ja osittain myös hänen omista päiväkirjoistaan minä muodossa. Linnoitusten ja kasarmien ulkopuolella asustelee paikallista alkuperäisväestöä, kuten tsetseenejä. Näiden kanssa syntyy ongelmia ja nämä tilanteet eskaloituvat useissakin kohdin. Lermontov kuvailee mielenkiintoisesti tuolloista upseeristoa ja sotaväen toimintaa, kuitenkin tarinat painottuvat lähinnä ihmissuhteisiin ja romantiikkaan. Ehkäpä kaikista mielenkiintoisimpia hetkiä ovat kuitenkin juuri nämä kaksintaistelun kuvaukset. Eikä Aikamme sankari ole vain yksi ihminen vaan kenties useita henkilöitä samassa ihmisessä.

Mihail Lermontov (wikipedia)

Koska kirja on käännetty vasta 1982, on käännöskieli modernia ja helppolukuista. Tarinat eivät ole kronologisessa järjestyksessä, mutta tämä ei ainakaan itseäni suuremmin häiritse. Vaikka kirja ei ole paksu, niin silti sisältöä on yllin kyllin ja näin ollen se on itseoikeutetusti maailmankirjallisuuden klassikko. Sopivaa lukemistoa pariksi illaksi.