Margaret Mitchell - Tuulen viemää

Suomentanut: Maijaliisa Auterinen

Sivumäärä: 894

Painos ja vuosi: Suuri Suomalainen Kirjakerho - 1981

Kuka dorka käski laittaa lapsen hevosen selkään? Margaret Mitchell oli amerikkalainen kirjailija, joka ei elinaikanaan julkaissut kuin yhden kirjan - tämän Tuulen viemää. Tuolloin vuonna 1937 tuotosta arvostettiin Pulitzer-palkinnon verran ja siitä tehtiin kahdeksan Oscar-palkinnon arvoinen elokuva. Mitchell kärsi ilmeisesti reumasta ja itse uskoisin että myös jonkinlaisesta "henkisestä" alavireestä. Kirjailija kuoli jäätyään auton alle Atlantassa vuonna 1949. Hän oli vain 49 vuotias.

Tuulen viemää kertoo karkean tarinan naisesta, joka syntyy ja elää etelävaltioissa Yhdysvaltain sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Scarlett O'Hara on itsekeskeinen ja naiivi, lisäksi patologisen ahne ja ylpeä. Oikeastaan hänessä ei ole juurikaan hyveitä mitä kannattaisi mainita, paitsi ehkä tehokkuus jolla hän hoiti bisneksiä ja suhteitaan. Sodan vaikeat vuodet on helppo unohtaa hänen osaltaan, koska hän ansiokkaasti lokaa miltei kaiken mihin hän tarttuu. Käsittämättömän megalomaanisesti Scarlett inhoaa ihmisiä joiden kanssa hän menee naimisiin ja vieläkin enemmän "rakkauden" hedelmiä. Julmasti ja tunteettomasti hän pallottelee ystäviään ja sortuu lopulta luopiomaiseen maanpetturuuteen ja keinotteluun. Rakkaussuhteet kuvataan oivallisesti ja ne ovat perverssejä - kautta linjan valheeseen ja petokseen solmiutuvia. Oikeastaan ainoa johon Scarletilla on luultavasti aitoja "on-off"- tunteita on Ashley, joka on vätys ja taiteellisilla haihatuksilla marinoitu surkimus. Jotenkin Ashleylla ei oikein leikkaa ja hänen pehmeät kätöset eivät saa mitään konkreettista aikaiseksi.

Mielenkiintoisin ja tyylikkäin henkilö on Rhett Butler joka on todellinen sika ja röyhkimys, mutta hän on sitä suurella miehisellä tunteella. Todellinen renttu ja äijä, joka ei pelkää edes pelkuruutta. Rhett käyttää naisia lähinnä lihallisten aktiviteettien harrastamiseen. Hänen ainoa heikkous on hänen lapsensa, johon miehellä on ainoat todelliset tunnesiteet. 

Scarletin kehittyvä ystävyyssuhde rumaan ja muodottomaan Melanieen onkin kirjan erikoisin mutta kuitenkin humaanisin juonne, jota on tavallaan miellyttävääkin seurata. Kuitenkin tarina on naisellinen ja jopa oksettavuuteen asti imelä ja pohjattoman groteski psykofyysinen kuvaus rakkauden tunteista(sisältää puuskittaiset autonomisen hermoston reaktiot). Tätähän jauhetaan tautologian keinoin alusta loppuun asti.

Kirjassa kerrotaan myös hempeästi hipaisemalla amerikan sisällissodasta, mutta siltäosin sisältö jää melko laihaksi. Mielenkiintoisen seikan ja mausteen antaa Mitchellin tarve luoda rasismi jotenkin ymmärrettäväksi, kaipa se niin on silloin ollutkin. Jenkit eivät kalistelleet sapeleitaan pelkästään orjien vuoksi(hyvää hyvyyttään), vaan tarkoitus ikäänkuin pyhitti keinot. Yläluokkaiset jenkkirouvat eivät pitäneet senkään vertaa "neekereistä"(termiä käytetään kirjassa) ja Konfederaateissa heistä huolehdittiin kuten kotieläimistä. Pohjoisvaltion sinitakit muiluuttivat isoveljen kädestä itsestään liikoja luulevia etelän köyhiä ja samalla nostivat entiset orjat isänniksi.

Ku klux klaani ei suurta osaa kirjassa esitä, mutta ikäänkuin pakollisena pökäleenä matkaan juotetaan. Saa tavallaan käsityksen että kaikki miehethän siihen kuuluivat, jotka olivat sotatantereella urotöitään tehneet.

En jaksa suuresti kirjaa kehua. Todennäköisesti naislukijat saattavat kirjasta pitääkin, onhan mukaan ujutettu aimo annos naisasianaismeininkiä. Jotenkin hahmot ovat karikatyyrisia ja överiksi ampuvia. Toisin sanoen kauniit ovat tosi kauniita ja rumat tosi rumia. Rikkaat helvetin rikkaita ja köyhät helvetin köyhiä. Suuntaus nykymaailmassa on juuri tämän laatuinen, eikä eriarvoistumista voi pysäyttää edes populismi. Liekö sitten paljonkin reuman riuduttaman kirjailijan omien asenteiden luotaamista, vain eri aikakaudelle instilloituna. Myönnettäköön että helppolukuisuudesta huolimatta oli kirjan lukeminen melkoinen ponnistus, tiukkaan vedetyillä marginaaleilla ei noin 900-sivua selätetä käden käänteessä. Kirjassa ei sinällään varsinaista juonta ole, lähinnä puuskittain etenevää kerrontaa. Mutta koska vaimoni antoi haasteen, niin en voinut siitä perääntyä - kestin niinkuin mies.