Wladyslaw Reymont - Luvattu maa

Suomentanut: Reino Silvanto

Sivumäärä: 455

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1937

Pimeitä tehdashalleja ja loskaisia sivukujia. Löysin tuossa kuluvanvuoden alkuopuolella tämän kauniin ja hyväkuntoisen suomennetun ensipainoksen. Se lepäili kierrätyskeskuksen hyllyllä pilkkahintaan. Kirja on siis Wladyslaw Reymontin Luvattu maa ja kuuluu ilmeisesti johonkin (Nobel?)kirjasarjaan. Hyllystäni löytyy myös kaksiosainen Talonpoikia, joka kuuluu WSOY:n Nobel-sarjaan (ts. voi vielä odotella rauhassa vuoroaan). 

Puolalainen Wladyslaw Reymont aloitti kirjoittamisen melko myöhään, siis vasta yli 25-vuotiaana. Hän työskenteli erilaisissa sekatöissä - lähinnä melko ruumiillisissa, jotka tuolloin edustivatkin suurinta osaa työkentästä. Kirjailija julkaisi aluksi kertomuksia lehdissä ja vasta vuonna 1898 ilmestyi tämä kyseinen kirja Luvattu maa, joka kuitenkin kuuluu ehdottomasti varhaisempaan tuotantoon. Novellejakin ilmestyi ja nämä lienevätkin tärkeitä hänen urakehityksessään. Keskeisimpänä hänen tuotannossaan pidetään Talonpoikia -sarjaa, joka ilmestyi alunperin neljässä osassa. Reymont oli itseoppinut kirjailija (tuolloin tavallista), kuten monet suomalaisetkin kansalliskirjailijat. Tuotannon keskeiset tapahtumat ja teemat olivat kirjailijan omasta elämästä, siksi siis melko rahvaanomaisia ja työläisiä kunnioittavia. Hän kuoli melko nuorena vuonna 1925 ja sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vain vuotta aiemmin.

Wladyslaw Reymont Talonpoikia -kirjan etulehdellä.

Luvattu maa on kertomus kemisti-insinööri Karol Borowieckistä ja muutamasta hänen kaveristaan 1800-luvun lopun Lodsissa. Karol on työssä esimiehenä ja osakkaana eräässä puuvillakangas tehtaassa ja hänen unelmissaa kajastelee oma teollisuusliikeyritys. Koska tuolloinkaan ei ollut helppoa nousta ylempään yhteiskuntaluokkaan saati suuriin rahoihin, ei Karolin tie tarinassa ole yhtään sen kivettömämpi kuin muidenkaan. Vaikka Karol onkin aatelista sukua, ei hän kovinkaan paljon erotu tuolloisesta pikkupomosta.

Kaupungilla liikkuu paljon laitonta ja moraalitonta toimijaa, eikä likimain kukaan ole luotettava. Tuon tuostakin huonosti menestyvä tehdas syttyy palamaan ja omistaja pelastuu konkurssilta. Asioilla liikkuu  myös julmia ja häikäilemättömiä koronkiskureita, joita ei arvosteta mutta pelätään senkin edestä. Myös Karol Borowiecki joutuu "oman koiran" puremaksi. Vaikuttaa siltä ettei perusväestön keskuudessa juutalaisuutta suuresti arvosteta. Muun muassa Karolin aatelissuku ja sen arkkihenkilöt antavat ymmärtää luokkaerojen merkityksen ja vaikka Karol ei tästä pidäkkään, on hän taipuvainen ymmärtämään. Toisaalta Karol oli ajalleen edistyksellinen, koska piti näitä rotu- ja säätyajatuksia vanhanaikaisina. Mutta tuleeko miehestä hänen haaveilemansa rikas ja onnellinen tehtailija-pohatta? Ja millaisista moraalisista aineksista mies on lopulta tehty? Kenties ainoa pohjimmiltaan korkean moraalin omaava ihminen tarinassa lienee eräs tehtaan lääkäri, joka ei suostu näennäishoitamaan puoli-ilmaiseksi työläisiä.

Tuhruisilla teollisuusalueilla liikkuu paljon materiaalia ja työvoimaa, toisinsanoen siellä liikkuu suuret rahat. Käytetty painoyksikkö on puuta, joka vastaa 40 leiviskää ja 16,36 kg. Rahayksiköt ovat puolan ruplat ja saksan markat. Köyhät kerjäläiset tyytyvät kopekoihin, joilla ostetaan vaihtelevan laatuista pöperöä hengenpitimiksi. Kaikesta päättellen tuolloin ns. menestyksen ja totalisen romahtamisen välinen raja oli alati häilyvä ja muuttuva, joten kukaan ei voinut elää turvallisessa ilmapiirissä. Kun salongissa rouva kilistelee minkkiturkissa hienoja juomia, niin konttorihuoneesa herra puree kynsiä ja miettii miten saisi varastetuksi rahaa lankeaviin firman vekseleihin.

Tarinassa viritellään myös ihmissuhteita, niin rakkaudessa kuin toveruudessakin. Päälimmäiseksi nousee kuitenkin ihmisen pohjaton ahneus ja kateus. Jos et itse omista, niin ei saa omistaa kaverikaan. Luvatussa maassa käsitellään siis näitä kautta historian esiintyneitä peruspaheita, jotka lienevät keskeisiä myös nykyaikana. Naimakauppojen myötä raha vaihtaa omistajaa ja syntyy enemmän rikkaita mutta onnettomia ihmisiä. Sen sijaan köyhät kuolevat nälkään ja kaikkiin sellaisiin tauteihin, jotka eivät tartu parempiin ihmisiin. Kuolema tavoittaa huomiota, mutta ei koskaan kurkoittele todellista inhimillistä surua.

 

Kuvassa kansallistaiteilija Wladyslaw Reymont kuvattuna Puolan miljoonan zlotyn setelissä.

Reymontin tapa kirjoittaa on persoonallinen, mutta väistämättä ainakin itselleni tuli mieleen Bashevis Singer. Saattaa ollakin että herra Singer on ottanut vaikutetta synnyinmaansa kansalliskirjailijasta. Teksteissä ei ole suuremmin huumoria, mutta piiloivailua senkin edestä. Lukijalle tutuksi tulevat esim. katkuiset ja pölyiset (epäterveelliset) teollisuushallit, huonokuntoiset tiet ja kadut, sekä tunkkaiset ja usein ahtaat asumukset. Harvemmin aurinkokaan paistaa risukasaan ja kaikkien yllä velloo epäilyksen ja ahdingon usva. Voiko siis rehellinen ihminen Lodsissa ylipäätään elää ja menestyä? Voiko siellä kukaan aidosti ja pyyteettömästi välittää toisestaan? Reymontin tarinat lienevätkin tuolloisia paljastuskertomuksia paatuneimmista pyrkyreistä ja nousukaskapitalisteista. Mielestäni Reymontin kuvailu on ankeahkoa - hieman karikatyyristä, mutta kuitenkin siinä on rehellinen ja vilpitön pohjavire. Aivan kelvollista luettavaa siis.

Henryk Sienkiewicz - Ristiritarit

Ristiritarit ruotsalainen kansitaide

Suomentanut: Reino Silvanto

Sivumäärä: 846

Painos ja vuosi: 1.painos - 1936

Lämminhenkinen mutta väkivaltainen ritarisatu pimeältä keskiajalta. Ristiritarit on puolalaisen Henryk Sienkiewiczin massiivinen historiallinen romaani, joka kertoo Saksalaisen ritarikunnan ritarien, sekä puolalaisten ja liettualaisten välisistä suhteista noin vuoden 1400 vaiheilla. Tapahtumapaikat sijaitsevat lähinnä Itämeren kaakoispuolella laajalla Slesian ja Liettuan välisellä alueella. Saksalainen ritarikunta oli nuorin niistä kolmesta suuresta hengellisestä ritarikunnasta(kaksi muuta: johanniitat ja temppeliherrat), jotka Palestiinassa perustettiin Jerusalemin pyhiinvaeltajien suojaksi muhamettilaisia ja rosvoja vastaan - sekä sairaiden hoitamiseksi. 

Ristiritarit verhosivat haarniskansa valkoiseen viittaan jossa oli tunnuksena musta risti. Saksalaisen ritarikunnan voidaan virallisesti katsoa perustetuksi vuonna 1199, jolloin Paavi Innocentus III antoi siitä julistuksen. Alunperin keskeinen teema oli kristinuskon sanan levittäminen rauhanomaisesti ja sitten myös väkipakolla. Vuonna 1237 Saksalainen ritarikunta sai vahvistusta Kalpa-veljesten ritarikunnan liittyessä siihen. Tämän jälkeen vuosina 1309-1410 eli ritarikunta satavuotisen kukoistuksen kautensa. Tämän päätteeksi koki Ristiritarit kohtalokkaan tappion Tannenbergin taistelussa Puolaa vastaan, jonka jälkeen valtakausi alkoi vääjämättä hiipua. Lopullisesti katsotaan aseellisen veljeskunnan vaiheiden päätynenen vasta vuonna 1525. Vielä nykyäänkin toimii veljeskunta rauhaomaisesti useissa Keskieuroopan maissa julistaen jumalan sanaa ja harjoittaen avustustyötä lähinnä Israelin suuntaan.

Yllättäen Ristiritarit ei ole ylistyskirja Saksalaiselle ritarikunnalle, vaan lähinnä kertomus sen häikäilemättömästä toiminnasta Pohjois-Euroopassa. Veljeskunta on kirjailijan tekstien perusteella käyttänyt röyhkeästi kristinuskoa vain keppihevosena saavuttaakseen valtaa ja mammonaa. Tarinan päähenkilö on nuori ritarikokelas ja sittemmin ritari Zbyszko - komea ja raamikas kultakutri. Nuoren miehen sydäntä lähellä on isänmaan asiat ja rakkaus kuuluisan ritarisoturin tyttöön Danusiaan. Tuolloiset Masovian ja yleensäkin Puolan kunnian päivät olivat pullollaan urhoollisuutta ja kovaa vääntöä. Puolalaisten ritarien ja soturien korkea moraali ja kunniakäsitys romuttaa täysin raukkamaisten ja tekohurskaiden ristiritarien taistelutahdon. Ritari Zbyszko ennättää kumppaneidensa kanssa johdattaa lukijan moneen jännittävään tilanteeseen - kaksintaisteluihin, väijytyksiin ja suoranaisiin sotatilanteisiin. Pystyykö nuorukaisen setä Macko hillitsemään palavamielistä ritaria, kun vastassa on kovia ja vaarallisia preussilaisia ristiritareita.  

Itselleni jäi mieleen varsinkin intensiivisen kiihkeä kaksintaistelukohtaus kirveiden kanssa,  joka antoi sopivan brutaalin, mutta toisaalta herrasmiesmäisen kuvan ritarien kaksintaistelusta. On kysymys riikinkukon sulkien keräämisestä mielitietylle ja ehkäpä tulevalle rakastajattarelle - voitto tai kuolema. Mielummin hetki leijonana, kuin kokonainen elämä hiirulaisena. Pakko myöntää että teksteistä tihkuu testosteroni ja adrenaliini.

Sienkiewicz valistaa lukijaa myös ritareiden tapojen(muun muassa ritarikuntien hierarkia) ja varusteiden osalta. Jotenkin tämäkin kirja onnistuu luomaan romantiikan ajan tunnelmaa kaikenlaisten subjektiivisten ylistys superlatiivien avulla. Kysymys kuuluukin; nouseeko tämä himmentämään muuten niin mielenkiintoista, jopa dokumentoivalla tarkkuudella etenevää tarinaa? No, ainakaan ei itseäni häirinnyt. Mielummin luen kauneuden ylistystä, kuin rumuuden ruotimista!

Ristiritareiden keskeiset teemat ovat muun muassa valloittajan epärehellisyys, tekohurskaus ja kavaluus. Toisaalta alistetun kansan kunnian käsitys ja pelottomuus. Erityisesti rahan vaikutus rehellisyyteen on merkittävä, kaiketi ja etupäässä negatiivinen. Vaikka juonen poimuissa kytee oikea rakkaustarinakin ja suuret tunteet, nousee päälimmäiseksi kuitenkin ihmisten pahuus ja julmuus. Eikä keskiajan ihmisten mielenlaatu jää kovinkaan epäselväksi - koston himo on usein suurempi kuin reilun pelin hengessä olisi sopivaa. Eivätkä edes ruhtinaat pysty mahdottomuuksiin.

Kirja on melko paksu ja sisällöltään tiivis paketti. Vaikka se on valtaosin helppoilukuista tekstiä, hidastaa lukemista erityisesti erisnimet jotka ovat todellisia "konsonanttihirvioitä". Oikeastaan sain lukudraivin päälle vasta 400-sivun jälkeen, mutta sitten lukeminen sujuikin vauhdilla. Kirja on yksi mielenkiintoisimpia mitä olen tähän mennessä lukenut. Suosittelen kaikille, paitsi ehkä heikkohermoisille.

Czeslaw Milosz - Issan laakso

Suomentanut: Kirsti Siraste

Sivumäärä: 292

Painos ja vuosi: 1.painos - 1981

Suutari koitui pelastukseksi. Puolalainen kirjallisuus on itselleni lähes tuntematon laji ja päätinkin alkajaisiksi lukea tämän Issan laakson. Czeslaw Milosz oli puolalainen kirjailija ja runoilija, jonka tuotantoa ei ole suomennettu muutamaa kirjaa enempää. Tarkoitukseni oli alunperin lukea Vangittu mieli, mutta päädyin kuitenkin tähän. Kirjailija on saanut tunnustusta laajastikin, mutta tavallaan kulminaatiopisteenä voidaan pitää hänen Nobel-palkitsemistaan. Hän asui pitkään Yhdysvalloissa ja toimi professorina Kalifornian yliopistossa.

Puolan ja Liettuan rajalla sijaitsevassa Issan laaksossa aika lipuu verkkaisesti ja kaikki on ainakin näennäisesti hyvin. Ihmiset hoitavat arjen askareitaan ja päivittäistapoja suorastaan palvotaan. Kuitenkin pinnan alla kuohuu, luokkaerot ja kansallisuuksien erojen tuomat jännitteet riivaavat ihmisiä. Liettualaiset pitävät puolalaisia "parempina" ihmisinä ja siten vihaavat heitä. Puolalaiset sen sijaan katsovat liettualaisia hieman "nokkavarttaan pitkin", ja näin ollen kaunaisuus on taattu. Issan joen rantoja kiertelevät paholaiset eli kiusanhenget, jotka eivät jätä ihmisiä rauhaan. Ajatukset kiertävät kehää ja pakkoajatukset, suorastaan kuiskaukset käskevät ja kiristävät mieliä. Viinan kirot pilaavat hermot ja tapahtuu kammottavia asioita. 

Tarina kertoo Tomaszista ja hänen varttumisestaan jaloissa pyörivästä mukulasta murrosikäiseksi kasvukipuiseksi finninaamaksi. Lapsi on kasvanut käytännössä ilman äitiä ja isää, hän on viettänyt elämänsä ensimmäiset kolmetoista vuottaan isovanhempien kanssa. Vaikka Tomaszista on välitetty, on hänen mieltään kalvava ahdistus äidittömyydestä kouriin tuntuva. Ja vaikka äiti lopulta ilmestyykin pojan elämään, onko henkinen kehitys ehtinyt kokea peruuttamattomat vauriot. Tomasz on pystyvä ja älykäs poika, tosin arka ja päämäärätön. Kaikki tuntuu leviävän käsiin ja suorastaann ahdistavalta, kuitenkin energiaa riittää lintujen bongaamiseen ja jopa tieteelliseen luokitteluun. Vaikka kaikkea tätä tukee tietynlainen lapsekkuus, niin silti läpi kuultaa jonkinlainen progressio parempaan. 

Metsästystä ja eränkäyntiä kirjassa kuvataan oivallisesti ja kauniit joskin hieman karutkin maisemat luovat kehyksen kaikelle tapahtuvalle. Metsästysoppia Tomasz saa kolmelta veljekseltä, mutta tuntuu siltä ettei metsästys ja luontokappaleiden tappaminen ole pojan juttu. Niinpä poika joutuu käymään nöyryyttävän jaakobinpainin asian suhteen. Perimmäisten asioiden äärellä jotuu miettimään kuolemaa ja sen lopullisuutta.

Jotenkin tarinassa limittyy todellisuus ja uskomukset, jopa taikausko eräänlaiseksi vellovaksi unenomaiseksi seitiksi. Esimerkiksi Magdaleenan kummittelu ja henkiolennoksi muuttuminen tuo oman erikoisen sävyn tarinaan, tämä ei voi olla pojan mielikuvitusta, koska mies porukka käy epäillyn noidan haudalla ja suorittaa dekapitaation. Tapauksesta tulee mieleen jo vuosisatoja aiemmin tapahtuneet vampyyriksi epäiltyjen rituaaliset silpomiset. Lisäksi mielenkiintoiseen raportoivaan tyyliin kerrotaan siitä, kuinka mielen sairastuminen ja paholaisen läsnäolo verhoutuvat samaan viittaan, muuttuen näin ollen yhdeksi ja samaksi asiaksi. Kirja kertoo 1900-luvun alusta, mutta monet pinttyneet tavat ja elämä yleensäkin tuo mieleen paljon varhaisemman ajan. Kuinka pitkälti tarina perustuu tositapahtumiin on vaikea sanoa, mutta kieltämättä monilta osin muistuttaa jonkinlaisia muistelmia kolmannessa persoonassa ja tämä lähinnä Tomaszin osalta.

Kirja on mielestäni helposti lähestyttävä ja siinä on havaittavissa jopa kansalliskronikan ominaisuuksia. Teksti on sujuvaa luettavaa ja hetkittäin tarinan kulku nopeutuu ja tapahtuu selviä harppauksia. Tekstiä rikastuttaa tietynlainen unenomaisuus, joskin välissä tulee huijautuneeksi todellisuuden ja epätodellisuuden välillä. On täysin oikeutettua ajatella että kirja on ansainnut paikkansa maailmankirjallisuudessa ja tekijänsä pääteoksena. Issan laakso kannattaa lukea, vaikka siihen hetki meneekin.

Wislawa Szymborska - Sata Szymborskaa

Suomentanut: Martti Puukko ja Jarkko Laine

Sivumäärä: 175

Painos ja vuosi: 1.painos - 2003

Olla tai sitten ei olla. Jotenkin tarttuessani tähän kirjaan paikallisessa kirjastossa, en  juurikaan saanut suuria inspiraatioita kansikuvasta. Iloisen ja elämänmyönteisen mummon kuva, johon vuodet ovat uurtaneet jälkensä. Päätin kuitenkin lukea tämän Sata Szymborskaa, koska kirja on läpileikkaus tämän Nobel-runoilijan tuotannosta. Wislawa Szymborska oli puolalainen runoilija, joka kuoli alkuvuodesta kuluvaa vuotta(miltei 90 vuotiaana).

Szymborskan runot vaikuttivat aluksi aika arkisilta ja pelkistetyiltä. Itselleni ei runous ole niin tuttua,  että osaisin esittää mitään suurempaa kritiikkiä tai ylistystä hänen runoistaan, tai esimerkiksi vertailla muihin runoilijoihin. Osa näistä ei itseäni juurikaan puhutele, mutta tokihan sieltä ne itsellenikin sopivat löytyi. Jotenkin runoissa toistuu kyllä ja ei teema, toki eri muodoissaan. Lisäksi sattumukset(pienetkin) saavat aikaan valtaisan purkauksen, jolloin pienestäkin revitään paljon irti. Itselleni tuli jopa eksistentiaalisia värähtelyjä - paikoitellen. Kuitenkaan ei varsinaisesti surrealismin puolelle ajauduttu, vaikka hetkittäin rajoja hipaistiin.

Itseäni miellyttää muunmuassa runo Terroristi, hän katselee. Siinä ajan ja sattumuksen merkitys nousee kuolemaa uhmaavaksi tai siihen johtavaksi asiaksi, jolloin pienestä kasvaa suurta. Kukapa muu voisi tämän paremmin havaita, kuin syyllinen itse.

Laitan kuitenkin seuraavan lainauksen, eli runon Kotiinpaluu.

"Hän palasi takaisin. Ei sanonut mitään.
Oli kuitenkin selvää, että jotain ikävää oli tapahtunut.
Hän pani maata vaatteet päällä.
Hän veti viltin päänsä yli.
Koukisti polvensa.
Hän oli nelissäkymmenissä, muttei tällä hetkellä. 
Hän on - vain sen ikäinen kuin äitinsä kohtussa.
seitsemän nahkan takana, suojelevassa pimeydessä.
Huomenna hän pitää luennon homeostaasista.
metagalaktisessa kosmonautiikassa.
Nyt hän käpertyy kokoon, nukkuu."

Mieleeni tuli usein itseänikin askarruttanut ajatus siitä, kuinka ihminen vaipuu kriisin hetkellä takaisin lapseksi. Eikä koulutuksella tai taustoilla ole suuresti merkitystä, koska jokaisen ihmisen psyyke on rakentunut yksillöllisesti. Äly ja tunne ei sotke vaistoja ja maneereja, jotka ovat kirjoittuneet ihmisen perimään. Erityisesti tämä runo kolahti, koska siinä oli itselleni selvä logiikka. Eipä sillä että runo sinällään sellaista tarvitsisi.

Runokokoelma oli lukukelpoista ja vaihtelevassa määrin viihdyttävääkin. En ole suuri runojen kuluttaja, mutta itselleni kirja oli positiivinen yllätys. Koska LIKE-kustannus edustaa itselleni räväkämpää ja rohkeampaa kirjallisuutta, oli kirjan design jotenkin omituisen "seniili". Ja erityisesti kun ottaa huomioon sisällön, josta fakkiutuminen on sinällään kaukana. Kannessa olisi voinut olla esimerkiksi pilveä syövä ihminen, joka suoltaa samaa tavaraa alapäästään. Mielestäni Szymborskan runot kelpaavat nuoremmallekin lukijalle.