Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maaginen realismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maaginen realismi. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Gabriel Garcia Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

Suomentanut: Matti Rossi
Sivumäärä: 348
Painos ja vuosi: - 1983
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy



Pitkäveteisyyden multihuipentuma. Päätin kirjoittaa kirjablogiin pitkästä aikaa näin keskeisen kesän kunniaksi. Koska hyllyssäni on ollut jo tovin pölyttymässä hiljattain edesmenneen kolumbialaisen kirjailijan Gabriel Garcia Márquezin teoksia, päätin viimein lukea tämän Nobel-klassikon Sadan vuoden yksinäisyys. Odotukseni olivat kovat hänen suhteensa ja täytyy myöntää että itselleni oli suuren suuri pettymys. Marquezin tyyliä on luonnehdittu lähinnä maagiseksi realismiksi ja kieltämättä näitä elementtejä tässäkin kirjassa oli havaittavissa. Pappa Marquez sai siis Nobelin kirjallisuuspalkinnon jo vuonna 1982 ja hän on ollut melko tuottelias kirjailija.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat tarunhohtoiseen Macondon kylään. Ympäröivä maailma on julma ja runtelee ihmisiä säälimättömästi, niinpä tämä "hirvittävä" globalisaatio rantautuu myös Macondoon. Buendiojen perheen vaiheita seurataan muutaman sukupolven ajan ja lukija saa tutustua latinalaisamerikkalaiseen, omasta mielestäni hieman "omituiseenkin" kulttuuriin. Tarinassa käsitellään kevyen kyynisesti vakaviakin aiheita, kuten moraalista rappioita ja sisällissotaa. Useissa kohdin jouduin miettimään myös kertomuksessa esiintyvää kieroutunutta seksuaalisuutta, esimerkiksi sukurutsaa ja oidipaalisuutta. Jotenkin kirjaija Marquez käsittelee lähes kaikkia aiheitaan äärimmäisen ehdottomasti, kuten jokainen tuomio on kuolemantuomio ja jokainen onnettomuus johtaa kuolemaan. Kaikki kosketukset johtavat kiimaan ja aktiin yms. Lopulta teksti on aika härskiäkin, joka taas saattaa aiheuttaa sensitiiviselle ja tiukkapipoiselle lukijalle "väristyksiä".
Lukemisesta teki raskassoutuisen jonkinlainen epämääräisyys, kuten esim. kronologia sekottui tarinassa omituisesti ja jokainen lapsi oli nimetty narsisitisesti isänsä nimellä(sekoitti pakkaa rasittavasti). Vaivaannuttavaa oli myös ainakin tässä kirjakerhon versiossa olevat lukuisat painovirheet.

Vaikka ymmärrän kyseisen kirjan ja kirjailijan itseisarvon maailmankirjallisuudessa, en voi myöntää pitäväni ainakaan tästä kirjasta. Aiheita käsitellään mielestäni lähinnä ärsyttävästi ja jopa ylimielisesti. Tyyli on pitkäveteistä ja itse koin lukemisen "sadan vuoden yksinäisyydeksi". Jos pitää jokin hyvä puoli kirjasta löytää, niin ainakin siinä käsiteltiin tärkeitä ja aina ajankohtaisia aiheita. Luulenpa kuitenkin että aika moni saattaa tästäkin kirjasta pitää, vaikka itse en pitänytkään. Anteeksi kaikille Marquez-faneille, ehkäpä se seuraava kirja iskee myös minuun.


maanantai 22. huhtikuuta 2013

José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Suomentanut: Sanna Pernu
Sivumäärä: 550
Painos ja vuosi: 1.painos - 2012
Uutuus käännös



Kumpi oli ensin, kana vai muna? Nobelkirjailija José Saramago on tällä kirjallaan lunastanut paikan allekirjoittaneen kirjahyllyssä. Vaikka tämänlaatuinen kirjallisuus ei ole ehkä ensimmäinen valinta aloitteleville lukijoille, niin mielestäni ennen pitkää herättää useimman kiinnostuksen. Saramagon kirjoja on suomennettu paljon, joten sarkaa riittää. Ricardo Reisin viimeinen vuosi lienee kirjailijan tärkein teos ja vaikka kirja on tavallaan uutuus suomennos, on se alkuperäiskielellä kirjoitettu jo vuonna 1984. José Saramago oli kovaksi keitetty kommunisti, eikä tämä ollut omiaan lisäämään hänen suosiotaan katolisessa Portugalissa. Ehkäpä juuri sen vuoksi hän on tullut suurempaan suosioon kypsemmällä iällä. Ainakaan tilastojen valossa vasemmistolaisuus ei ole esim. Nobel-raatia häirinnyt(Saramagon osaltakaan), vaikka mukaan mahtuu pari piilonatsiakin, on palkitseminen linjassa vallitsevien tapojen kanssa.

Eletään vuotta 1936. Ricardo Reis palaa takaisin synnyinsijoilleen kotimaahansa Portugaliin, hän on viettänyt 16 vuotta Brasiliassa, jossa hän on hoitanut lääkärin tointa. Tänä aikana Euroopassa on tapahtunut suuria muutoksia, oikeastaan lähes kaikki on muuttunut. Eletään sodan kynnyksellä ja fasismi on nousussa vanhalla mantereella, myös Portugalissa jota pidetään rauhan tyyssijana. Vaikka Ricardo on vain 47 vuotias, on hän hyvin väsynyt ja ainakin tunnetasolla elämän ehtoopuolella. Kaupungin kadut ja torit huokuvat yksinäisyyttä, ja tätä yksinäisyyttä  tulee huojentamaan Fernando Pessoan vaelteleva haamu. Tämä kuollut runoilija ilmestyy Ricardolle tuon tuostakin, joskin koko aika harvemmin ja harvemmin. Kuten kuoleilla on tapana, ne katoavat pikkuhiljaa ihmisten mielestä. Kuten maagiseen realismiin kuuluu, on haamuilu luonteva osa todellisuutta, eikä sitä pidetä tai yritetä pitää mitenkään yliluonnollisena tapahtumana. Sen sijaan esitetään kysymys siitä kuka näkee ja mitä, ehkä myös miksi tulet nyt, tai miksi et tule?
Hieman omituinen ominaisuus lääkäri Reisissä on hänen kiintymykseen ja rakastumiseen asti ulottuva kiinnostus rampautuneeseen ja rikkaaseen Marcendaan. Rakastaako Ricardo tytön halvaantunutta kättä, siis tätä parantumatonta vaivaa, vai ehkä hänen fyysistä epätäydellisyyttä sinällään? Suoko älykkyys jopa täydentävyytenä tämän ruummiillisen vian?
Kirjassa Saramago käsittelee mielenkiintoisella tavalla tuolloista ajan jaksoa, politiikkaa ja uskontoa. Hänen proosansa antaa hienon ja monipuolisen kuvan Lissabonista, sen ihmisistä ja jopa arkkitehtuurista. Kirjailija tarrautuu monilta osin tosiasioihin ja yhdistää luontevasti mukaan fiktiota, jolloin lukija unohtaa tämä rajan kokonaan. Tämä lienee osa maagista realismia. Esimerkiksi Fernando Pessoa on olemassa ollut runoilija ja hänen kuolinaikansa sopii hyvin kirjan tapahtumiin. Toisaalta taas Ricardo Reis oli Pessoan yksi heteronyymeistä. Viittaako tämä kirjallisuuden elävyyteen, vaikka kirjailija itse olisikin jo kuollut? Kuten usein on niin että kirjallisuus on surullista, toteutuu se tavallaan tässäkin tarinassa. Vanheneva mies potee yksinäisyyttä, ja yksinäisyys on usein murheellinen olotila.
Romantiikka esiintyy kirjassa aika tyypillisenä asetelmana, kuinka rakkaudesta kilpaillaan paremman statuksen omaavan miehen rinnalla. Lidia joka on köyhä, mutta raikas terve ja kaunis. Hänen vastapainonaan Marcenda joka on rikas ja toki kaunis, mutta fyysisesti viallinen. Voiko mies rakastaa luontevasti useampaa naista, vai onko nainen lopulta vain miehen lihallisen kaipuun tyydyttävä "asia".

Kantava ominaisuus tarinassa on sen unenomaisuus ja hetkittäiset selkeät jaksot, jotka vuorottelevat melko luontevasti. Toisaalta tämä on hetkittäin puuduttavakin asia, ottaen huomioon kirjan paksuuden. Olisiko olennainen tullut ilmaistua lyhyempänäkin kirjana? Häiritsevänä asiana pidän kirjan vuoropuheluiden asua, nämähän ovat pilkuilla eroteltuja pötkyjä ja ainakin itselleni hieman haasteellisia hahmottaa. Silti monisäikeinen tarina joka jättää tilaa rivien väliin(tämä lienee proosan merkitys ja viehättävyys). Itse aion lukea tulevaisuudessa useammankin Saramagon, kunhan kesä saapuu ja jättää jäähyväiset myöhästyneelle keväälle.