Nelly Sachs - Israelin kärsimys

Suomentanut: Aila Meriluoto

Sivumäärä: 164

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 3.painos - 1967

 

Tarinoita kollektiivisesta kärsimyksestä. Aikoinaan vuonna 1966 valittiin kaksi Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaa, Samuel Josef Agnon ja Nelly Sachs. Tutustuin jo aiemmin tuohon ensimmäiseen ja nyt on sitten jälkimmäisen vuoro. Nelly Sachs on siis saksalaissyntyinen juutalaiskirjailija, joka tunnetaan lähinnä runoilijana. Ennen sotia Sachs pakeni Ruotsiin natsivainoa, joka olisi epäilemättä (kuten monen muunkin kohdalla) koitunut hänenkin kohtalokseen. En löytänyt kirjailijalta muita suomennettuja teoksia kuin tämän Israelin kärsimys, joka ei nimellänsä kuulostanut kovin keveältä lähestyä.

 

Israelin kärsimys koostuu yhdestä näytelmästä ja kahdesta runoelmasta. Aiheet käsittelevät juutalaisten kärsimystä ja vaiheita lähinnä sotien aikana ja sen välittömissä jälkimainingeissa. Näytelmässä Eeli käsitellään nuoren miehen (pojan) kuolemaa enemmän tai vähemmän sodan vuoksi. Näytelmä olisikin varmasti tunteita herättävä näyttämöllä, jos se on sitä myös kirjana. Itse en vain pääse oikein tarinan kiemuroihin täydellä teholla mukaan. Eeli on siksi tuskaista ja rankkaa tekstiä ettei se ole oikein tällaista keskikesän luettavaa. Kuoleman asunnoissa ja Tähden pimennys ovat runoelmia jotka eivät ainakaan itselleni avaudu. Runot lienevät pitkälti symboolisia ja niissä eletään voimakkaasti kielikuvissa, joten runouden ystävät saattavat näistä pitää.

 

Vaikka Israelin kärsimys tuli ajettua hieman puolivaloilla, niin ainakin näytelmäkirja vaikutti edustavan oloiselta. Ei ehkä kilpaile hyvien kesädekkareiden kanssa, mutta jos on runouden ja laatukirjallisuuden ystävä - saa tästäkin varmasti jotain irti. Itse odotin kirjalta paasaavaa ja junnaavaa tunnelmaa, enkä ainakaan sen suhteen tuntenut pettymyksen häivääkään.

Harold Pinter - Petos

Suomentanut: Annikki Laaksi

Sivumäärä: 68

Kustantaja: ?

Painos ja vuosi: -1978

Kirjoituskoneella hakattua käännösdraamaa. Harold Pinter oli englantilainen (lähinnä) näytelmäkirjailija, joka itse ehätti vain hetken (kolmisen vuotta) nauttia saamastaa Nobel-palkinnosta. En löytänyt yhtään ns. kirjallista teosta Oulun alueelta, joten jouduin tyytymään tähän suomennettuun näytelmäkäsikirjoitus vihkoseen. Sinänsä mielenkiintoinen asia, eikä tuo juuri lukemista häiritse.

Petos on siis näytelmä joka kertoo kolmiodraamasta joka on varsin kompleksisen oloinen ja hieman raskassoutuinen. Lukutuntumaa ei kevennä edes lyhyet ja ytimekkäät vuorosanat, jotka oikeastaan muodostavat "rasittavan" verbaalisen tennisottelun. Tapahtumat käydään lävitse käänteisessä järjestyksessä, eli tarina kulkee nykyheetkestä(1977) menneisyyteen - aina kymmenen vuoden taakse. Ainakin suomalaiseen yhteiskuntaan näytelmä on ollut tuolloin varsin ajankohtainen, koska juuri 1970-luvulla alkoivat perheet hajota ja ihmiset suhista enemmänkin keskenään. Jotenkin Pinterin tyyli on kyynisen ja jopa katkeran oloista, kuinka jokainen suhde tulee tiensä päähän vääjäämättä. Miksi mikään ei voi kestää ikuisesti? Toisaalta ihminen ei välttämättä kovin syvällisesti koe tekemiään intohimoisia mutta epärehellisiä valintoja moraalisella tasolla vääriksi. Sen sijaan vikaa haetaan itsestä siten, että se on hyväksyttävää ja luvallista.

Näytelmässä esiintyy neljä roolihahmoa. Heistä parhaiten jää mieleen sivuutettu ja katkeran oloinen Jerry, joka paljasta itsestään pikkumaiset puolensa. Petos ei välttämättä olisi huono näytelmä, jos tuon näkisi teatterin lavalla. Ainakaan näin tekstimuodossa se ei vakuuta. Käännöstyöstä en osaa mitään kummempaa sanoa. Onneksi vihkonen on ohut lipare, joten sen jaksaa kyllä lukea.

T. S. Eliot - Murha Katedraalissa

Suomentanut: Pertti Nieminen

Sivumäärä: 75

Painos ja vuosi: - 1985

Komedista pystyyn kuivanutta muinaistaidetta. Luin tuossa joskus aiemmin T. S. Eliotin näytelmän Cocktailkutsut, joka oli varsin lukukelpoinen kirja. Päätin täydentää hänen tuotannon tuntemustani tällä Murha Katedraalissa. Täytyy sanoa ettei ollut kaksinen paketti. Tämäkin runonäytelmä olisi mielestäni voinut jäädä syntymättä.

Näytelmä kertoo arkkipiispa Tuomas Becketin kohtalosta. Ympäristönä toimii arkkipiispan talo ja tuomiokirkko vuonna 1170. Ilmeisesti piispa joutuu poliittisen vehkeilyn uhriksi ja tulee murhatuksi katedraalissa, paikassa joka pitäisi olla pyhä ja siksikin turvallinen. Paikalla todistamassa ja tukermassa tätä draamaa on nippu kuorolaisia, sanansaattajia ja kiusaajia. Hampaattomat papit ovat kuin kanalauma, kun paikalle saapuu joukko ritareita aikeinaan riistää Tuomaksen henkiriepu. Vaikka näytelmän teeman pitäisi olla kauhistutava ja goottilainen, niin ei tämäkään puoli allekirjoittanutta lukijaa tavoita. Teatraalisuutta kirjassa piisaa, mutta siinä kaikki. Takakannen teksteissä ylistetään näytelmässä esiintyvää runon henkeä, mitähän ihmettä sekin tarkoittaa? Kaikesta päätellen näytelmä on historiallinen, mutta en tunne aihetta sen syvällisemmin.

Murha katedraalissa on aikansa elänyt ja nykylukijan tavoittamattomissa. Jos itse kuvittelisin meneväni katsomaan tätä paikalliseen teatteriin, ei siitä maksaminen sopisi omaantuntooni. Ilmeisesti Eliot tavoittelee tässä syvällisempiäkin sfäärejä ja voi olla että näytelmäkirjallisuuden ystävä näitä löytääkin. Mielestäni kaikessa jäykkyydessään lähinnä naurettavaa lukemista. Anteeksi Eliotin tuotannon ystäville, jo kuoleille ja myös eläville - ei kiitos.

Eugene O'Neill - Pitkän päivän matka yöhön

Suomentanut: Juhani Siltanen

Sivumäärä: 273

Painos ja vuosi: 1.uudistettu painos - 1989

Ongelmalliset ihmissuhteet. Eugene O'Neill oli yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija. Hän syntyi New Yorkissa vuonna 1888 ja vei aikanaan dramaattisen realismin Euroopasta uudelle mantereelle. Henkilökohtaisessa elämässä O'Neill koki useita epäonnistuneita avioliittoja ja tuli tunnetuksi myös Charlie Chaplinin appiukkona. Hänen kirjojaan on suomennettu useita, mutta valitsin tämän Pitkän päivän matka yöhön, joka on ilmeisesti hänen pääteoksensa. Tämä näytelmä julkaistiin kirjailijan toivomuksesta vasta paljon hänen kuolemansa jälkeen.

Näytelmä koostuu neljästä näytöksestä joiden tapahtuma paikkana toimii Tyronien perheen merenranta-asunto. Kaikki tapahtumat sisältyvät yhteen päivään, joka kieltämättä tuntuu pitkältä. Roolihahmoja on kaikkiaan viisi. Keskeisin on Herra James Tyrone, josta käytetään lähinnä nimitystä "Tyrone". Koska kaikilla perheenjäsenillä on ongelmia, niin luonnollisesti niitä on myös Herra Tyronella. Hän on parhaat päivänsä nähnyt nahjus ja kitupiikki, joka epäonnistui luodessaan näytteliän uraa. Vaikka hän on ehta saituri on hän silti melko viinaan menevä ja kaikesta päätellen varsin narsistinen. Käy ilmi että hänellä on myös jonkinlaisia herrakerhokytköksiä, joiden silmukoihin muut perheenjäsenet joutuvat likimain hirttymään. Tyronen vaimo Mary on elänyt parhaan elämänsä miehensä varjossa ja tässä samalla menettänyt hermonsa ja henkisen terveytensä. Ilmeisesti rouva on myös pahasti morfiinikoukussa ja ajautunut marttyyrin rooliin. Vanhempi poika James jr - alias Jamie on sen sijaan keskinkertainen runoilija ja siteeraaja, eikä hän ole saamattomuudessaan saanut mitään konkreettista aikaan. Herra Tyrone pitää Jamieta haitallisena heidän nuoremmalle pojalleen Edmundille. Edmund on henkisesti ehkä kaikista tasapainoisin perheenjäsen, mutta hänen alati rapistuva fyysinen tilansa alkaa vaikuttaa myös jaksamiseen. Pojalle uskotellaan että hänen hengitystieoireet ovat kiusallisia mutta melko harmittomia - siis täysin hoidettavissa. Ilmeisesti on kuitenkin niin, että hän potee jo pitkälle edennyttä keuhkotuberkuloosia. Vaikka perheen asunto on idyllinen ja kauniilla paikalla, ei siinä asuvat ihmiset ole likimainkaan levollisia, saati onnellisia. Kaikki syyttävät toisiaan omasta kurjuudestaan, eikä tunnelin päässä näy valoa. Eikä talossa sompaileva sisäkkö Cathleen pysty juurikaan kuvioita raikastamaan. Vaikka hän yrittää olla Marylle hyvä kuuntelija, menee heidän kanssakäymisensä juopottelun puolelle.

Jostakin syystä itselleni tuli välittömästi mieleen Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema. Ilmapiiri on jotenkin pessimistinen ja kaikki tapahtuu niin fyysisesti kuin psyykkisesti hyvin ahtaassa tunnelmassa. Estradi pimenee ja hiljenee ja esirippu laskeutuu. Ehkäpä juuri toivon puute ja ohi mennyt elämä ovakin kirjassa mieleenpainuvimpia teemoja. Toiseksi - läheisyys ja rakkauskin voivat olla sairastuttavia asioita, jos ei ehdi hoitaa myös oman pään sisältöä. Pitkän päivän matka yöhön on viihdyttävä ja lukukelpoinen näytelmäkirja, jonka lukee parissa illassa.

T. S. Eliot - Cocktailkutsut

Suomentanut: E.S. Repo ja Ville Repo

Sivumäärä: 196

Painos ja vuosi: 1.painos - 1951

Vaikuttimia Kauniiden ja rohkeiden kiperiin ja kimurantteihin kuvioihin. Lukiessani tämän näytelmäkirjallisen teoksen, tuli väistämättä mieleen erään nimeltämainitsemattoman suomalaisen keihäänheittäjän lausunnot urheilupsykologiasta ja sen tarpeellisuudesta. T. S. Eliot on englantilais-amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka tunnetaan ensisijaisesti runoistaan. Näiden ansiosta hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1948. Päätin kuitenkin lukea tämän Coctailkutsut näytelmän, koska tämä nyt oli muutenkin tuossa helpoiten saatavilla.

Kirjan tapahtumat käsittävät muutamia näytöksiä, käsittäen(jaksottain) noin kaksivuotta eräiden ihmisten elämässä. Tarinan kulku juontuu lähinnä hömppäkeskustelujen lomaan, jotka ovat kutsujen kantava voima. Kaiken taakse piiloutuu kavalan psykiatrin ja hänen parin ystävänsä salaperäinen juoni, joka ei tarkoitusperissään ainakaan itselleni täysin avaudu. Mielestäni suhteellisen tavallisia ajatuksia ja toimintatapoja omaavat ihmiset ohjaillaan "psykiatrian" piiriin kyseenalaisesti ja ilmeisesti jopa jonkinlaisten kummallisten muotiterapiahaihatusten avulla. Tavallisia asioita mutkistetaan ja yliohjaillaan. Onko coctailkutsut sopiva temmellyskenttä kokeelliselle kallonkutistamiselle, siitä voi itsekukin tehdä omat komediset johtopäätöksensä. Itseäni nämä kuviot eivät saa nauramaan, liekö sitten tosikko tai hieman modernimman ja epälaadullisemman huumorin ystävä. Jokatapauksessa kutsut jatkuvat, joko huomenna tai ylihuomenna - ehkä ensivuonna.

Sairaita ja muutenkin perverssejä ihmissuhteita syntyy kaiken aikaa, voiko niitä tervehdyttää tai tarviiko niitä tervehdyttää on oma juttunsa. Jos huomaa olevansa jotenkin "hullujen" ihmisten seurassa useammin kuin voisi kuvitella, täytynee epäillä myös omaa järkeä - tai onko sittenkin joku järjestänyt nämä kutsut tahallaan?

En ole suuremmin lukenut näytelmäkirjoja ja tämäkin tavallaan tuntui aika turhalta. Täydellinen illuusio jostakin tapahtumasta, joka tavallaan olisi jollain tasolla hauska. Teksti koostui täysin vuoropuheluista, jossa raottui myös ympäröivät puitteet ja roolien henkilöt(luonteenpiirteineen). Kuitenkin tämä jollain tasolla kaventaa ilmaisua, eikä se nyt ensimmäiseksi itseäni miellyttänyt. Onhan tämäkin oma laijinsa ja joku tästäkin voi pitää. Tästähän voisi joku alkaa veistää omaa amatööriteatteri-dramaturgiaa. Aika neutraalit fiilikset kirjasta, harmitonta ja pitkästyttävää.