Agatha Christie - Esirippu

Suomentanut: Anna-Liisa Laine

Sivumäärä: 215

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1976

Mihin kakki lopulta päättyy. Olen tässä lueskellut muiden blogikirjoituksia Agatha Chritien kirjoista ja huomannut, että kuinka monta lukemaani kirjaa olen uohtanut. Toisinaan tarttuessani kirjaan huomaan jossain vaiheessa lukeneeni sen aiemmin. Christien kirjoissa on todennäköisesti useitakin sellaisia. Päätin lukea Hurjan Hassun Lukijan haasten innoittamana taas jotain Poirotia. Tämä Esirippukin on odotellut hyllyssäni jo parisen vuotta, joten eiköhän ole aika siitäkin tomut pois pölistellä. Taidan osallistua Christie haasteeseen muutamalla muullakin kirjalla, kunhan vuosi edistyy syksyyn ja sitten talveen. Lisäksi tällä kirjalla on oivallista osallistua myös pian päättyvään dekkariviikkoon.

Esirippu julkaistiin vain hetki ennen Agatha Christien kuolemaa vuonna 1975. Se oli kirjoitettu jo sotien aikana 40-luvun alussa, mutta lepäillyt kassakaapissa odottaen otollista ja oikeaa julkaisuajankohtaa. Tämä Esirippu päättää Hercule Poirotin loisteliaan ja värikkään rikostutkijan uran.

Esiripun tapahtumat sijoittuvat Stylesin kartanoon. Paikkaan josta Poirotin "jutut" saivat alkunsa, olisi myös oivallista päättää vuosia kestänyt tutkijantyö. Poirotin kunto on iän karttuessa heikentynyt ja hän potee pahoja niveltulehdusvaivoja ja sydänoireita. Hän kutsuu ystävänsä Hastingsin kartanoon, koska epäilee että pian olisi tapahtuva henkirikos. Lähtökohtaisesti epämääräisessä ja paljon kysymyksiä herättävässä tarinassa kiteytyy Poirotin ura Grande Finaliin. Kartanoon on taas kerran ahtautunut useita ihmisiä, pariskuntia ja epäilyksen alaisia.

Poirot on luonut Hastingsille vaikutelman että hän ei pärjää ilman tämän korvia ja silmiä. Kuitenkin kaikesta päätellen veteraanitutkijan kunto ei ole ihan niin huono miltä aluksi vaikuttaa. Hastingsin keskittymistä sen sijaan häiritsee hänen apulaistutkijatyttärensä mieskuvio. Terävästä älystään huolimatta tytär Judith on ilmiselvästi rakastunut renttumaiseen Majuri Allertoniin, eikä Hastingsilla ole taitoja tai mahdollisuuksia tähän suuremmin vaikuttaa. Samaan aikaan Eversti Luttrellin vaimo joutuu vahingossa ammutuksi (jääden kuitenkin henkiin). Pian tämän jälkeen kartanon omistajan, tutkija Franklinin vaimo myrkytetään ja Poirotin kunto yhä heikkenee. 

Kapteeni Hastings ei tässä tapauksessa ole kenties parhaimmillaan ja hänen älynystyränsä ovat jotenkin hyytyneet. Tuskaisesti hän kuitenkin yrittää kulkea Poirotin vihjailemalla ja viitoittamalla tiellä, toisin sanoen ratkaista lukijallekin pitkään "hankalana" säilyvän rikosmysteerin. Asetelma on sikäli kummallinen että rikoksen oletetaan ja odotetaan tapahtuvan pelkästään intuition perusteella. Kuinka siis alkaa tutkia tapahtumatonta rikosta? Kuitenkin loppupeleissä tarinasta kehkeytyy mielenkiintoinen ja viihdyttävä tapahtumasarja, jossa noudatetaan syy- ja seuraussuhteita, sekä perinteisen turvallisia englantilaisen dekkarikirjallisuuden juonikuvioita.

Kirjan loppuratkaisu hahmottuu hieman epätyypillisesti vasta kirjan epilogissa. Tämän on kirjoittanut Poirot itse ja sen luovuttaa hänen lakimiesneuvonantajansa Hastingsille neljäkuukautta Poirotin kuoleman jälkeen. Tässä lopulta selkiytyy mitä kartanossa tapahtui ja miksi. Tarina itsessään on kirjoitettu 1. persoonassa ja se nähdään kapteeni Hastingsin silmin.

Huomasin lukiessani taas kiinnittäväni huomioni melko vähäisiin ympäristön kuvauksiin. Toisaalta kuten aiemminkin ihmisten ja itse tapahtumien kuvaukset ovat seikkaperäisiä, ohjaten lukijaa oikeille tai väärille raiteille. Christien taito ja taipumus on tönäistä lukijaa ilmeisyyden ja stereotypioiden mukana ojasta allikkoon, kunnes rikoksen tekijäksi paljastuu lopulta kaikista vähiten todennäköinen henkilö. Hiljattain tuli kuluneeksi 125 vuotta kirjailijan syntymästä ja pian tulee kuluneeksi 40 vuotta hänen kuolemastakin. Kyllä nämä "rikossadut" toimivat yhä tänäpäivänäkin ja todennäköisesti vielä kaukana tulevaisuudessakin. Hänen laajassa tuotannossa on vielä paljon luettavaa, joten monta tarinaa on vielä jäljellä.

Agatha Christie - Kuolema Niilillä

Kääntänyt: Kirsti Kattelus

Sivumäärä: 252

Painos ja vuosi: 8.painos - 1999

Modernin dekkarikirjallisuuden uranuurtaja. Vaikka Agatha Christie on kirjoittanut pseudonyyminä muissakin genreissä, ovat nämä hänet rikosromaaninsa luoneet sen maineen missä hän nykypäivänä on. Vaikka hän esiintyi Mary Westmacott nimimerkillä uransa alkuaikoina ja kirjoitteli rakkauskertomuksia, on kuitenkin ilmiselvää että hänen leipälajinsa on ollut rikoskirjallisuus. Päätin tarttua tähän kirpparilta löytyneeseen Kuolema Niilillä -kirjaan, joka on ehkä Idän pikajunan arvoituksen ohella tärkeimpiä Hercule Poirot tarinoita.

Kuinka ollakaan myös tässä Kuolema Niilillä kirjassa Christie marssittaa oivallisen ja monipuolisen joukon potentiaalisia syyllisiä rikokseen. Niilin joki ja siinä kelluva matkustajalaiva luo oivan kontekstin tapahtumille. Kirjailija onnistuu luotsaaman tarinaa sen suuremmin ympäristön loistokkuutta ylistämättä oivallisiin koukeroihin. Jotenkin tämän ymmärtääkin kun pitää ilmaista koko komeus alle kolmessasadassa sivussa. Sen sijaan taas panostetaan henkilöhahmoihin ja heidän rooliensa syventämiseen. Aivan kuten Idän pikajunan arvoituksessa, hyörii mukana myös sotilasvirkamies ja nippu persoonallisia naisia. Omasta mielestäni mielenkiintoisimmat hahmot ovat lipevä ja kieron olonen asianhoitaja Pennington ja psyykkisesti epävakaan oloinen Jacqueline  de Bellefort.

Tässäkin dekkarissa rikos tapahtuu suljetussa piirissä, jolloin lukija voi olla vakuuttunut siitä että syyllinen löytyy ympärillä hyörivästä sekalaisesta seurakunnasta. Heti lähtökohtaisesti tarinan juonta johdetaan intohimorikoksen polulle, mikäpä olisikaan herkullisempi aihe? Agatha Christie yrittää yleensä syöttää lukijalleen harhauttavia täkyjä jotta salaperäisyyden huntu säilyisi mahdollisimman pitkään, niin taphtuu myös tässäkin tarinassa. Vaikka tämäkin kirja on kirjoitettu jo 30-luvulla, jaksaa se silti tarjota yllätyksiä - ainakin niille jotka eivät ole katsoneet tätä elokuvana.

Elokuvasta Kuolema Niilillä, kuvassa vas. David Niven (Colonel Race), Peter Ustinov (Hercule Poirot) ja Bette Davis (Mrs. Van Schuyler)

Koska kysymyksessä on perus dekkari, en halua lähteä juonta sen kummemmin paljastelemaan, lukekoon itse kukin kirjan. Toisaalta tämä taitaa olla niitä kirjoja, jotka on jo miltei jokainen aikuinen lukenut. Pitkälti toisintoa Idän pikajunasta. Peruslukemistoa koululaisille.

Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus

Suomentanut: Leena Karro

Sivumäärä: 217

Painos ja vuosi: Kirjakerho - 1975

Lukemistoa koululaisille. Palasin tuossa ajassa taaksepäin katsellessani kirjoja ja tartuin tähän Idän pikajunan arvoitukseen. Muistan aikanaan lukeneeni joitain Agatha Christien kirjoja, taisipa olla peruskouluaikana - siis kauan sitten. Näistä Poirotesita on pyörinyt aika-ajoin sarjoja televisiossa, joissa siis esiintyy tämä viiksekäs herrasmies. Ne eivät kuitenkaan tee oikeutta itse kirjoille. Jokunen aika sitten tuli dokumentti Idän pikajunasta, tämä oli oikeastaan suurin innoittaja kirjan lukemiseen.

Tapahtumat sijoittuvat siis Idän Pikajunan Calais-vaunuun, jossa matkustaa laaja joukko ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista ja kansallisuuksista. Tarinan tapahtumat kulkevat melko klassista englantilaisen rikosromaanin polkua, kuten odottaa sopii. Tunnelma on hyvin konservatiivinen ja porvarillinen. Tunnusomaista tällekin tarinalle on tietynlainen "Gluedomaisuus", ja lisäksi rikoksen tekijä ei pelkää kiinnijäämistä niin paljon, että vaivautuisi uhkaamaan tutkijan henkeä. Rikoksen tekijä kunnioittaa tutkijaa, ehkä samalla tavoin kuin sarjamurhaaja. Kissa- ja hiirileikki tietysti hivelee lukijan älynystyröitä ja haastaa syvälle tapahtumien kerroksiin. Juoni rakentuu pikkuhiljaa mutta tasavarmasti kuin rikosromaanitehtaassa konsanaan, kaikki loksahtelee kohdalleen ja lopputulos on mielestäni yllättävä. Looginen ja ajallensa nerokas.

Kirjailija ei hirveästi kuvaile tapahtumaympäristöä, sen sijaan ihmisten kuvailu on täsmällistä ja pedanttia. Vertauskuvina käytetään mielellään eläimiä ja luonteita syvennetään ulkonäön mukaisesti.

Rikokset tapahtuvat suljetussa ja rajatussa tilassa, joten voidaan lähtökohtaisesti tietää, että joku joukosta on rikoksen tekijä. Tapahtumaympäristö on jo sinällään mielenkiintoinen. Kauas taipaleiden varrelle kinokseen jämähtänyt juna on siksi hyvä rikospaikka, että siitä yhden kirjan hyvinkin saa aikaiseksi.

Kirjan henkilöt eivät muistuta liiaksi toisiaan, joten tarinan rakentuminen mielessä onnistuu luontevasti ja selkeästi. Herrasmiessäännöt, liialliset sattumukset, omituinen turvallisuuden tunne ja muutamat muutkin seikat tekevät tarinasta satumaisen ja näin ollen jotenkin utopistisen. Kirjan ehdoton suosikkihahmoni on jäyhä ja imperialistisesti kuvattu eversti Arbuthnot. Hänestä tulee syystä tai toisesta mieleen Bondin Octopussyn turbaanipahis Kabir Bedi(naurahdus).

Agatha Christie on kirjoittanut paljon dekkareita joista en ole montaakaan lukenut, mutta ainakin tämä kirja on takuuvarmaa takkatulistelu-luettavaa. Villasukat siis jalkaan ja kintut rahille. Lämpimät kaakaot mukiin ja pullapitkon siivut vadille. Rikosklassikko, joka löytynee lähes kaikilla sivistyneen maailman kielillä. Tavallaan aikansa elänyt, mutta eipä nykyään enää näin originaalia tunnelmaa saada aikaan.