E. L. Doctorow - Vesilaitos

Suomentanut: Kalevi Nyytäjä

Sivumäärä: 292

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 2.painos - 1996

Rutkasti älyä ja ripaus hulluutta. Päätin sujauttaa lukemista mukaan mökkireissulle. Usein olen ottanut matkaan jotain perin amerikkalaista, ja niin kävi nytkin. Koska hyllyssäni on pari E. L. Doctorowia, ajattelin että tämän hetki on tällä kertaa. Doctorow on pitkän linjan kirjailija, tosin harvakseltaan julkaissut. Hän on julkaissut n. pari kirjaa kymmeneen vuoteen, joten teoksia on kertynyt hieman toistakymmentä. Kirjailija on varsin palkittu ja suosittu, joten odotukseni Vesilaitoksen suhteen olivat korkealla.

Vesilaitos sijoittuu Amerikan sisällissodan jälkimaininkeihin ja New Yorkiin, jossa toimittaja McIlvane yrittää selvitellä Pembertonin perheen sotkuja. Nuorempi Pemberton on oivaltanut että hänen lurjusmainen kuolleeksi luultu keinottelija-isä onkin elossa. Pian poika Martin katoaa ja McIlvnane alottaa melko sekavaksi osoittautuvan urakkansa, jossa kaivetaan New Yorkin pohjamudatkin perusteellisesti. Tarina vilisee omituisia tapahtumia ja ihmisiä, joihin ei lukijana oikein pääse sisälle. Poliisipäällikkö Donne on kovilla linjoilla ja pyrkii virkavallan edustajana osoittamaan kaapinpaikan, kovempiakin otteita käyttäen.

Vesilaitoksen mielenkiintoisin hahmo on ehdottomasti lahjakas lääkäri Sartorius, joka on venyttänyt etiikkaa ja moraalia tieteen nimissä. Mies on eittämättä multitalentti ja erittäin potentiaalinen keksijä lääketieteen saralla. Hänen toimiaan ei kuitenkaan katsella pelkästään hyvällä, varsinkin kun hän on katkaissut ylimielisyyttään välinsä muuhun lääkärikuntaan. Sartorius on myös ylempi upseeri ja sotasankari, joten hän on kehittänyt paljon kenttäkelpoisia hoitomenetelmiä. Sen vuoksi häneen kohdistuu myös paljon kollegiaalista kateutta. Sartoriuksen osa ei lopulta ole mairitteleva, joskin monet muutkin nerot (jo aiemminkin) ovat jakaneet likimain saman kohtalon.

Vesilaitos oli itselleni kaikesta huolimatta pettymys. Doctorowin tapa kirjoittaa on jotenkin verkkaista ja eksyy hetkittäin harhapoluille. Itselläni oli huomattavia keskittymisongelmia kirjan suhteen. Voi olla että en ollut itsekään parhaimmillani, mutta tarina ei ollut tarpeeksi stimuloiva ja puhutteleva. Vaikka Vesilaitos käsitteleekin tärkeitä teemoja kuten tieteen etiikka ja Yhdysvaltojen lähihistoria, en voi kehua lukukokemusta. Oikeastaan kirjasta bloggaaminenkin tuntui hankalalta, kun en oikein löytänyt sopivia särmiä. Toki ymmärrän että Doctorow on laatukirjailija ja kenties yksi tärkeimpiä yhä eläviä amerikkalaiskirjailijoita. Mutta minkäs teet. Taidan silti antaa hänelle vielä toisen mahdollisuuden, ehkäpä jo ensivuoden puolella.

Stephen King - Tohtori Uni

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2014

Kuolemattomuuskin on työlästä. Pitkän linjan kirjailija Stephen King on julkaissut kauhukirjallisuutta jo 70-luvulta lähtien ja ollut varsin tuottelias. Hänen tahtinsa on ollut ajoittain niinkin kovaa, että on tämän vuoksi julkaissut myös salanimellä. Tähän mittavaan tuotantoon mahtuu muutamia todellisia nykykirjallisuuden kauhuklassikoita. Näistä mainittakoon Uinu uinu lemmikkini, Carrie, Painajainen ja Se. Mielestäni kuitenkin kaikista tärkein Kingin kirjoista on Hohto, joka julkaistiin englanninkielisenä jo vuonna 1977. Tässä vaikuttavassa kirjassa on kauhua, jännitystä, psykologiaa ja paljon muutakin. Kirjasta tehtiin aikoinaan myös ristiriitaisen vastaanoton saanut elokuva, jota tähditti hullunkatseinen Jack Nicholson. Itse muistelen lukeneeni Hohdon joskus 80-luvun lopussa, joten pitää pinnistellä kun yrittää muistella edes hitusia sen tapahtumista. Tätä sotkee myös katsomani elokuva, joka ei muistaakseni ihan samanlaisia vaikutelmia tarjonnut. Stephen King kertoo Tohtori Unen saatteessa ihmisten kyselleen paljon mitä Danny "Dan" Torrancelle myöhemmin tapahtui. Niinpä kirjailija päätti antaa kysymykseen vastauksen ja kirjoitti Tohtori Unen. Päätin siis lukea tämän Hohdon jatko-osan, joka on siis yksi uusimmista King -kirjoista.

Vuodet ovat vierineet ja hotelli Overlook on vain pahan unen tapainen muisto, joka kummittelee silloin tällöin Danny Torrancen mielessä. Danny on kasvanut aikuiseksi ja alkanut seurata elämäntavoillaan isänsä Jack Torrancen jalanjälkiä. Humalanhuuruiset illanvietot ja aamut jolloin herää muistamattomana, kuhmuilla ja verissäpäin naisten luota. Dannyn on yrittänyt kovasti dempata ryyppäämällä ahdistavaa lahjaa (hohtoa), joka ei kuitenkaan mihinkään täysin katoa. Kuitenkin eräs edellämainitun kaltainen aamu saa Dannyn kääntämään suuntansa elämässä. Vaikka vuosituhat on vaihtunut, kaksoistornit romahtaneet ja maailma on tyystin toisenlainen kuin 70-luvulla, pitää tietyt asiat tehdä kuten aina ennenkin. Mies turvautuu siis aa-kerhon apuun ja alkaa ottaa tukihenkilönsä avulla vaivalloisia askeleita raittiuden maailmaan.

Danny onnistuu ryhdistäytymään ja pääsee käyttämään vaimentunutta lahjaansa eräässä saattohoitokodissa, jossa hän ohjailee kuolevat ihmiset turvallisesti rajan toiselle puolelle. Samaan aikaan hän alkaa saada voimistuvia viestejä nuorelta tytöltä, joka asuu itärannikolla. Nämä välähdykset muistuttavat osin näitä lapsena saatuja telepaattisia viestejä. Niinpä tyttö alkaa esim. kirjoitella Dannylle viestejä liitutauluun. Eikä Danny tuolloin tiedä kuinka tärkeä suhde hänelle ja Abralle (siis tarinan tyttö) kehittyy.

Stephen King jatkaa ja laajentaa upealla tavalla Hohdon tapahtumia sisällöllisesti aivan uudeksi monipuoliseksi tarinaksi. Tosin jollain tavalla jopa ahdistavammaksi ja uhkaavammaksi. Kuvaan ilmestyy eräänlaiset ihmisestä periytyvät parasiitit, jotka metsästävät hohtavia ihmisiä. Koska voimakkaimmat hohtavat ihmiset ovat lapsia ja nuoria, ovat nämä näin ollen pahimassa vaarassa. Kaikesta tekee vielä karmeampaa se että uhria pitää kiduttaa että siitä saa kaiken "höyryn" irti. Nämä kammottavat epäihmiset ovat pukeutuneet karavaanareiden valheelliseen viittaan, jossa he ovat vaeltaneet vuosisatojen halki - ensin vankkurein ja sitten Winnebagoineen. Miksipä kukaan epäilisi harmittoman tuntuisia mummukoita ja papparaisia jotka kruisailevat kolmeakymppiä tienpientareilla.

Tohtori Uni kasvaa loppua kohti yhdeksi parhaimmista King -tarinoista. Jopa aikuinen elämän parkkiinnuttama mieslukija onnistuu kokemaan jännityksen tunnetta ja jonkinasteista vastenmielisyyden tunnetta. Koska pelko on omalla kohdalla liioittelua, niin ehkä jonkinlainen ahdistus voisi paremmin asiaa kuvata. Yliluonnollinen osuus ei sinällään suuresti tee vaikutusta, mutta ihmiskohtalot ja maailman pahuus pysäyttää miettimään. Toisaalta tarinaa piristää autokruisailut ja jopa hieman kyyninenkin ihmisen, sekä nykymaailman kuvailu.

Joskus sanotaan että vanha koira ei opi uusia konsteja. Tämä ei ainakaan Stephen Kingin kohdalla pidä paikkaansa. Ainakin itse olen pannut merkille hänen kirjallisen kehityksensä, varsinkin näiden uusimpien kirjojen myötä. Koska tässä tarinassa nämä pahat Tosi solmun "demonit" on tuotu niin lähelle ihmisen muotoa ja olemusta, onnistuu eron jopa hetkittäin unohtamaan. Nämä höyryä imevät parasiitit esim. kuolevat ampumalla ja tarvitsevat myös ruokaa kuten normaali ihmiset. Ilmeisesti myös hissukseen vanhenevat. Ehkäpä tuhannen vuoden kuluessa. Ainakin itselleni tulee lukiessa vaikutelma, että kirjailija esittää asioita myös allegoriana lasten ja nuorten turvattomuuteen nykymaailmassa. Tiedostusvälineissä on kiinnitetty erityistä huomiota kadonneisiin lapsiin ja nuoriin, useinhan näiden taustoilla (varsinkin Yhdysvalloissa) on sieppaus tai henkirikos. Lapsen elämä on täynnä luottamusta vanhempiin ja muihinkin aikuisiin ihmisiin, jotka eivät valitettavasti aina ole luottamuksen arvoisia. Pahaa tapahtuu paljon ilman yliluonnollisiakin asioita. Lisäksi varsin terävänäköisesti King on ujuttanut mukaan myös vanhempien elintapojen usein periytyvän luonteen. Alkoholismia, väkivaltaa ja huonoja valintoja. Toisaalta jokaisessa ihmisessä piilee myös voima parannukseen.

Vaikka tarina on täynnä murheellisia ja synkkiäkin juonteita, on siinä myös omat herkät ja hienot hetkensä. Mielestäni kirjailija on ottanut askeleen kaunokirjalliseen suuntaan esim. kuvailessaan Dannyn ja kuolevan ihmisen hetkiä siirryttäessä ajasta iäisyyteen. Jotenkin näissä draamallisissa hetkissä onnistutaan siirtymään ajan ja tapahtuman ulkopuolelle ja yläpuolelle. Varsinkin hänen saatellessaan syöpäsairasta Abran mummoa, on eräänlainen jopa liikuttava ja pysähdyttävä "ajaton" hetkensä. Niinpä Tohtori Uni on kirja joka kiinnostaa kenties vieläkin suurempaa lukijakuntaa. Toki perus kingimäiset tarinankulut on teksteistä helpostikin löydettävissä, mutta onhan tämä lisäksi huikeaa ja edistynyttä kirjallisuutta. Helppolukuista, tuuletettua ja raikasta. Jopa uudelleen syntynyttä. Jos olet pitänyt Kingistä, niin pidät varmasti tästäkin. Vaikka et olisi pitänyt Kingistä aiemmin, voi tämä olla kirja josta pidät. Ei mitään pelkkää kioskipokkarikirjallisuutta.

Herman Wouk - Marjorie

Kansitaide vastaava kuin suomalaisen painoksen I niteessä.

Suomentanut: Marja Niiniluoto

Sivumäärä: 359+488(847)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1956

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Päätin lukea Wouk -teemakuukauden viimeisenä kirjana Marjorien (Marjorie Morningstar), joka on julkaistu englanninkielisenä vuonna 1955. Tämä ehkä hieman vähemmän tunnettu kirja sijoittuu kirjailijan lapsuus- ja nuoruusmaisemiin Isoon omenaan. Suomennettuna se löytyy kahtena erillisenä niteenä ja varsin vaatimattomissa kansissa. Tästäkin kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 1958, joten lukemisesta kiinnostumaton voi katsoa sen myös esim. DVD:nä.

Herman Woukin Marjorien tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja erityisesti Manhattanille, josta sitten myöhemmin ennätetään laivamatkalle Eurooppaan. Tapahtumat käynnistyvät 30-luvun alusta ja ulottuvat aina 50-luvun puoliväliin. Majorie on kertomus tytön ja sittemmin nuoren naisen elämästä ja varttumisesta keskiluokaisessa juutalaisperheessä. Luokkatietoisessa ja uskontoaan tarkkaan noudattavassa perheessä ei luulisi tilaa olevan liberaaleille ajatuksille saati teoille, mutta kaikesta päätellen ihmisetkin ovat kykeneviä mukaituvaisuuteen.

Tarinan käynnistyessä Marjorie on valmistumaisillaan Hunter collegesta ja hänen elämänsä on tietynlaisessa murrospisteessä. Kapinointi vanhempia kohtaan, uteliaisuus ympäröivään maailmaan, nuoret miehet ja lisääntyvät illanvietot. Marjorie haaveilee taiteilijan ja erityisesti näyttelijän urasta, joka siintääkin lupauksellisesti hänen ulottuvillaan. Tähän nuori nainen hakee potkua taiteilijoita vilisevästä South Windin leirikeskuksesta, joka on oikeastaan 30-luvun alun turmeluksen kehto ja rappion esikartano. Täällä hän tutustuu kenties vääriin ihmisiin ja hunningolliseen ilmapiiriin. Tuolla hänestä lopulta kuoriutuu Marjorie Morningstar(Morgenstern), esipoptaiteellinen ja hieman boheemi viinan kanssa läträilevä tupakkatyttö.

Marjorien äiti kuvataan uteliaana ja ahdasmielisenä, joskin kannustavanakin keski-ikäisenä naisena. Hän on selvästi jättänyt oman nuoruutensa elämättä, hassannut parhaat vuodet työn raatajana ja sitten myös miehensä varjossa. Hänen toimintansa on kateellissävytteistä, mutta epäilemättä hän kautta linjan toivoo tytölleen parasta.

Marjorien isä on nousukas liikemies, joka toimii suhdanneherkässä hattu- ja vaatebisneksessä. Mr. Morgenstern on selvästi ahdistunut ja suunnattoman huolissaan tytön touhuista ja kyttäilee esim. Marjorien miesjuttuja. Hän käy läpi luopumiskriisiä - kuinka tytöstä on kehkeytymässä nainen ja isän rooli muuttuu hoivaajasta rahan vippajaksi. Itseltäni liikenee säälin tunteita Isää kohtaan, hetki jolloin pysähtyy miettimään omaakin elämää ja ajan kulumista. Kaikesta päätellen Marjorie pitää enemmän isästään ja luottaa siihen että voi hädän hetkellä paremmin tälle uskoutua ja itkeä surunsa.

Koska suuressa kaupungissa on paljon houkutuksia ja tarjokkaita, kokeilee nuori nainen siipiään miesrintamalla, uteliaana ja intensiivisenä. Vaikka hän on juutalainen siinä missä vanhempansakin, alkaa säännöt pikkuhiljaa unohtua ja moraalikin löystyä. Kuitenkin on tiettyjä asioita mihin hän ei pitkään aikaan ole valmis ryhtymään. Silti vuodet vierivät ja elämä muuttuu. Kaikkea uutta ja uskaliasta astuu kuvioihin.

Herman Wouk on luonut erikoisen ja melko haastavankin teoksen, jonka keskeisinä teemoina ovat henkilön identiteetin ja ihmissuhteiden kehityminen, sekä juutalaisuus kulttuurina ja tapoina. Melko arvokonservatiivisestikin tarkastellut tapahtumaketjut paljastavat myös paljon kirjailijan itsensä arvoista ja asenteista. Näihin on tosin ollut mahdollista tutustua jo aiemminkin. Vaikka väärät valinnat eivät ole tuhoisia, eivät ne kuitenkaan edesauta pärjäämään maailmassa. Helposti ajattelee kun tutustuu 30-luvun rappiokuvauksiin, että onko Wouk itse joutunut taiteilijana tutustumaan syvällisemminkin näihin piireihin ja ihmiskohtaloihin.

Hetkittäin tarina tuntuu kuitenkin takkuilevan staattisuuden lomassa, mutta sitä sopivasti rikotaan nopeilla ja jopa shokeeraavilla käänteillä. Mielestäni tarinan kulminaatiopiste on South Windissa ja enon kuolemassa, jonka jälkeen Marjorie menettää jotain itsestään. Ehkä luottamuksen maailman hyvyyteen ja tietynlaisen uskon tulevaisuuteen - menestykseen. Säikähdys lamauttaa ja toisaalta tiputtaa todellisuuteen.

Kuten muissakin lukemissani Woukin kirjoissa, niin tässäkin esitellään melkoinen joukko erilaisia persoonallisuuksia ja sosiaalisia kuvioita. Oikeastaan koko tarina on kautta linjan ihmis- ja persoonalähtöistä. Jopa luvut on nimetty usein ihmisten tai kohtaamisten mukaan. Toisaalta ihmisten ja varsinkin suvun kohtaamisissa ovat juutalaiset tavat keskeisessä roolissa. Ainakin itse opin uusia asioita juutalaisuudesta, heidän juhlistaan ja arvoistaan. Kenties Wouk jopa hieman irvaileekin juutalaisille pinnallisesti tärkeistä asioista, kuten raha, hyvä naimakauppa ja korkea koulutus. Ihan sama kunhan vain on lääkäri tai juristi. Ja rahaakin hassataan tarvittaessa vaikkapa juhlakoristeisiin tonni tolkulla. Sukulaisille ja liikemiesystäville täytyy näyttää. Kaikesta päätellen juutalaisen nousukkaan elämä Manhattanilla ei ole ollut aina helppoa. Mielenkiintoista kylläkin.

Marjorie on varsin draamallinen ja rajuja tunteita pursuava kirja. Vaikka ajanjakson mullistuksiakin kuvaillan ja sivutaan, keskitytään lähinnä miehen ja naisen välisiin tunnekuvauksiin. En ole mikään herkkien rakkaustarinoiden vannoutunut nautiskelija, joten silloin tällöin piti haukotella ja käväistä kasvojen pesulla. Toisaalta enpä olisi jättänyt tätäkään lukematta, joten voin tästäkin jotain saada ja oppia. Ja vaikka tarinan tärkeät ihmiset eivät välttämättä saavuttaisikaan tavoittelemaansa, niin jokainen saa kuitenkin olla oman elämänsä sankari tai konna. Eikä järki ja tunteet kulje aina samaan suuntaan, varsinkaan nuorella hormoneja kuhisevalla ihmisellä.

Vuonna 1958 valmistunut Hollywood-elokuva.

Kirja poikkeaa jonkinverran lukemistani Woukeista. Marjoriessa keskustellaan enemmän kirjallisuudesta yleensäkin ja kuuluisista kirjailijoista. Kenties niissä Herman Wouk valottaa omaa kirjahyllyään ja lukuhistoriaansa. Lisäksi tarinan viimeinen luku joka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ja jossa kertaillaan mm. takautuvasti asioista, luo loppuun jonkinlaisen kaihoisan tunnelman. Tässä Wally Wronkenin päiväkirjassa hyvästellään epilogimaisesti (tarinan tapahtumista) n. 15 vuotta myöhemmin ikääntyvä Marjorie Morningstar. Mitä on sittemmin tapahtunut, miksi ja miten. Sen voin sanoa että tarinassa on sekä yllätyksiä, että elämänmakuisia koukeroita. Enkä pysty parempaa päätöstä Herman Woukin teemakuukaudelle edes kuvittelemaan.

Koska tänään taiteilja Herman Wouk täyttää 100 vuotta, toivotan onnea ja vielä pidempää ikää. Odottelen myös hänen englanninkielistä elämänkertakirjaa, jonka pitäisi ilmestyä joulukuussa. Tähän on hyvä lopettaa.

Kaksi Wouk -haasteeseen tarttunutta oivallista blogia
Hurja Hassu Lukija - Sodan tuulet

Lukimo Lumo - Menestyksen hinta

Kiitos että otitte haasteen vastaan!

Herman Wouk - `Cainen` kapina

Suomentanut: Pentti Vasara

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1954

Minkäs sille voi jos päässä viiraa! Herman Woukin maailman maineeseen nostanut kirja Cainen kapina sai aikoinaan Pulitzer-palkinnon. Sen pohjalta ohjattiin myös maineikas elokuva, jonka kärkikaartiin kuului mm. Humphrey Bogart. Cainen kapina oli ensimmäinen Woukin kynäilemä sotakirja ja seuraavaa saatiin odotella aina 70-luvulle asti. Koska kirjailijalla on omakohtaisia kokemuksia toisesta maailmansodasta Tyynellämerellä, voidaan kirjan tunnelmaa pitää varsin autenttisena. Cainen kapina on näin ollen ja kaiketi kirjailijan tärkein teos, tai ainakin yksi tärkeimmistä.

Cainen kapina on toiseen maailmansotaan sijoittuva kirja, joka kertoo miinanraivaaja Cainen ja sillä neljä vuotta työskentelevän miehistön tarinan. Caine on parhaat päivänsä nähnyt huonosti kunnossa pidetty "purkki", jonka miehistö on lusmuilevaa ja vastuuta välttelevää - tosin reilua ja rentoa. Alun perin kapteenina toiminut de Vriess oli päästänyt niin laivan kuin miehistönkin hunningolle, jolloin sodan lait ja toimintatavat olivat päässeet miltei unohtumaan. Pian laivaan tulee kuri ja järjestys. Tämän kuntokuurin arkkitehtinä toimii kapteeni Queeg. Tämä epäilyttävän kova ja jopa epäreilulta vaikuttava kapteeni ei ole selvästikään tullut Cainelle hakemaan uusia ystviä.

Tarinan tärkein henkilö Willie Keith värväytyy New Yorkissa laivastoon ja kadettikouluun. Hänen alkutaipaleensa on varsin kivinen. Notko selkä ja hyväosaisen perheen löysä elämäntapa eivät ole omiaan sotaan valmantautumisessa. Aluksi vaikuttaa siltä että mies ylipäätään raakataan pois värväyslistalta, mutta onnellisten tai onnettomien (riippuu mistä katsoo) vaiheiden jälkeen hänet kelpuutetaan palvelukseen. Willie on hiljattain rakastunut nuoreen kabareetyttöön Mayhyn ja vaikuttaa siltä että setä Samuli on astunut tuoreen suhteen tielle. Eikä asiaa helpota Willien ankara ja tiukkapipoinen hienostoäiti, joka ei tunnu suuremmin pitävän Maysta. Tyttöhän on köyhistä ja heikkolaatuisista piireistä. Kuitenkin May jää vilkuttamaan Willielle tämän lähtiessä tekemään urotekoja isänmaansa hyväksi.

Willie viettää kolme vuotta miinanraivaaja Cainella, edeten aina luutnantiksi ja laivan komentajaksi asti. Tarinan edetessä lukija saa tutustua Willien upseeri- ja matruusikavereihin, sekä laivaston hierarkiaan ja sodanajan toimintatapoihin. Lukiessa piirtyy kuva niin veltoista matruuseista, kuin pilkkua viilaavista upseereista. Toisaalta Wouk paljastaa myös sopivasti yleisiäkin käsityksiä U.S.A:n reservistä ja kantahenkilöstöstä. Kuinka lahjakkaat siviilit pääsevät loistamaan miltei suojatyössä toimiviin ammattisotilaisiin verrattuna. Asetukset, pykkälät ja säännöt ovat kirjoitettu tyhmmintä mahdollista operoijaa varten. Sitten näitä pitää pilkulleen noudattaa ansioituneinpienkin älypäiden, mukaan luettuna siviilielämän tohtorit. Koska kaikkihan sen tietävät että jos asiat eivät toimi, joutuvat sotilaat surman suuhun. Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Lopulta päämäärä voi olla suurikin saavutuksiin verrattuna. Niinpä Cainekin posauttaa lopulta vain puolenkymmentä miinaa ja toimii saattolaivana suurimpien kahinoiden ulkopuolella. Silti joka jätkällä on hoppu joka paikkaan ja kaikki pitää olla tietoa eikä olettamusta.

Koska tarinan suurin ja kiehtovin osa liittyy kapinaan ja sitä seuraavaan oikeuden käyntiin, jätän mieluiten juonta liikaa avaamatta. Kapteeni Queeg on kaiken pahan alku ja juuri, joka kuitenkin toiminnassaan jättää epäilyksen varjon vellomaan koko tapahtumasarjan ylle. Onko mies pelkästään vittumainen komentaja, vaiko piilevästi ja hetkittäin ratkeilevasti oleva umpihullu - vainoharhainen höyrypää? Ainakaan ei jää epäselväksi kuka johtaa tai yrittää johtaa. Joka tapauksessa kirjassa esiintyvä armeija- ja sotilaselämä limittyy uskottavasti toisen maailmansodan ja erityisesti Tyynenmeren tapahtumiin. Miinanraivaaja Cainen vaiheista löytyy myös taka-aukeaman kartta, jossa on aikataulu ja reitti.

Taka-aukeaman kartta Cainen reitistä ja episodeista.

Kykeneekö itse kukin kriittisellä hetkellä toimimaan urhoollisesti ja yhteisen tavoitteen hyväksi, vai meneekö hermot ja päädytään ojasta allikkoon? Onko laivan tapahtumat Yhdysvaltojen laivaston ohjesäännön artikloiden 184, 185 ja 186 mukaisia tai hyväksymiä. Tätä "kapinaksi" kutsuttua tapahtumasarjaa puidaan sotaoikeudessa ja päätöskin lopulta saadaan. Tarinassa on useita vähintäänkin simputuksen kriteerit täyttäviä ylimitoitettuja "mansikkalitran" metsästyksiä, jotka itselleni nosti jopa pienen hymynkareen huulille (jokin raja pöljyydelläkin). Yllättäen nämä eivät edusta suurtakaan roolia oikeudessa.

Elokuva The Caine Mutiny valmistui vuonna 1954. Kuvassa keskellä sinipuseroinen Humphrey Bogart kapteeni Phillip Queegina.

Cainen kapina on paljolti sotakirja ja niukalti rakkausdraama. Se on lähihistoriallinen romaani, mutta toisaalta myös tutkielma ryhmädynamiikasta ja psykologiasta. Ennen muuta Cainen kapina on erinomainen ihmisen ja ihmisporukan kasvu, sekä kehityskertomus. Kuten tavallista niin tässäkin Woukin kirjassa on paljon pientä pränttiä ja tiukahkot rivivälit. Innokkaallakin lukijalla menee näin ollen helposti viikko ja jopa enemmänkin kirjan parissa. Toisaalta teksti on sen verran helppoa ja toimintakeskeistä, että sitä voi lukea vaikka perhe hyörisikin ympärillä. Muistan joskus katsoneeni Cainen kapinan elokuvana ja mieleeni on jäänyt Humphrey Bogartin ruma naamataulu ja merelliset maisemat. En pysty kuitenkaan näitä kahta vertailemaan niin mielekkäästi, että kannattaisi suuremmin kommentoida. Tämä palkittu kirja on kuitenkin ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jatkan siis Marjorie Morningstariin.

Herman Wouk - Karnevaalit

Suomentanut: Jaakko Lavanne

Sivumäärä: 380

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1967

Ei pidä surra asioita joille ei mitään voi. Vaikka Herman Wouk on tunnettu sotakirjoistaan, on hänellä myös näitä draamallisia kirjoja. Päätin lukea 60-luvun tuotantoa ja tämän Karnevaalit (Don't Stop the Carnival), joka on oikeastikin hieman toisenlainen kirja.

Tarina kertoo Broadway-tuottaja Norman Papermanista, joka kyllästyy Manhattanin hulinoihin ja suuntaa Karibialle Amerigon saarelle. Mies on kiinnostunut sikäläisestä trooppisesta ilmastosta ja välittömistä, joskin hieman alkukantaisita ihmisistä. Paikallinen hotellinomistaja on kyllästynyt yrittäjän arkeen ja tarjoaa Normanille oivallista tilaisuutta kokeilla siipiään ja liikemiestaitojaan hotellibisneksessä. Koska Normanin vaimo Henny jää New Yorkiiin hoitelemaan luulosairauttaan, mies saa käynnistää liiketoimintansa omissa oloissaan.

Koska lähes jokaisessa asiassa - kuten  elämässä muutenkin on paljon muuttuvia tekijöitä, osoittautuu paratiisisaari ja bisnekset varsin suhdanneherkiksi. Tuntuu siltä että onnetar on tyystin unohtanut Norman Papermanin, jos kohta hetkittäin tuntuu siltä että tie nousee kertakaikkisesti pystyyn. Epäonni suorastaan ilkkuu vasten kasvoja ja ei tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Lähes kaikki menee päin mäntyä. Lukiessani kirjaa pohdin muutamaan otteeseen, että olisikohan Wouk noin "hauska" mies ja heittäisi huumoriksi näinkin vakavan asian? Lopulta luulen kuitenkin että tarina kertoo vain älyttömän huonosta onnesta ja aloittelijan osaamattomuudesta. 

Norman ei ole täysin tunteeton mies - joten hän palkkaa hyväntahtoisuuttaan kaikenlaisia duunareita, jotka useimmiten osoittautuvat joko roistoiksi tai muuten vain "kädettömiksi". Kaikki se mikä voi hajota, tulee vuoren varmasti myös hajoamaan. Heti kun jokin asia onnistuu, niin kaksi muuta asiaa epäonnistuu. Jopa ihmissuhteet ajautuvat tavalla tai toisella tuhonteille.

Muistutus siitä, että kirja on kirjoitettu ja suomennettu 60-luvulla tulee ilmi useissa kohdin. Tämän päivän lukijaa saattaa järkyttää tuolloinen karkea kieli, jossa soimataan "homoja" ja" neekereitä". Kulttuuri-ilmasto on maalattu konservatiivisella kädellä, johon tuolloin (ainakin Karibialla) kuului erilaisuuden kummeksuminen ja parjaaminen.

Herman Wouk onnistuu luomaan lukijalle vakuuttavat ja hienot puitteet, joiden sokkeloissa usein (turhaan) toivoo kaiken järjestyvän. Ei sillä etteikö olisi mukavaa asua palmusaarilla ja nauttia lämmöstä, sekä kauniista maisemista. Toisaalta kokea myös sopivasti luonnonvoimia ja ympäristön tarjoamaa yllätyksellisyyttä. Ainakin juutalaiselle Normannille monet asiat ovat stressaava tekijä, eikä vähiten ihmisten tavat ja kulttuuri. Karibian saari on Manhattaniin verrattuna kivikautinen kylä täynnä luolamiehiä. Niinpä Karnevaalit tarjoaa myös mielenkiintoisen ja melko heterogeenisen kavalkadin erilaisia ihmisiä. Se suorastaan pursuaa persoonallisuuksia, jotka antavat suurimman ja hedelmällisimmän panoksen viihdyttävään tarinaan. Hieman kyllä surettaakin nämä karut ihmiskohtalot ja älytön sähläily.

Karnevaalit saattaa olla hirteishuumorilla ja peräti mustallahuumorilla sävytetty kirja, tai sitten se voi olla myös pelkästään kertomus elämän karukkoisuudesta ja arvaamattomuudesta. Tulee mieleen Murphyn lait. Mielestäni teksteissä on liian paljon karikatyyrisia piirteitä, jotta sitä voisi ihan vakavissaan lukea. Tämäkin kirja on helppoa luettavaa, eikä se tarjoa turhia kielioppi-kuperkeikkoja. Vaikka Karnevaalit ei ole kenties tyypillisintä Woukia, se voisi olla ensimmäinen kirja joka hänen tuotannostaan kannattaisi lukea. Itse pidin tästä ja suosittelen muillekin.

John Steinbeck - Helmi

Suomentanut: Alex Matson

Sivumäärä: 118

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 5.painos - 1962

Tarina onnesta ja onnettomuudesta. Olen aiemmin lukenut John Steinbeckiltä kirjan Tuntemattomalle jumalalle, josta en pitänyt. Itseasiassa se sai minut miltei raivon valtaan monestakin syystä. Päätin antaa Steinbeckille uuden mahdollisuuden ja se kannatti. Koska hyllyssämme on miehen tuotantoa enemmänkin, antaa tämä onnistunut lukukokemus uskoa myös tuleviin koitoksiin. Päätin siis lukea pienoisromaanin Helmi, joka on alun perin julkaistu vuonna 1947 ja on näin ollen kirjailijan keskivaiheen tuotantoa. Heti kättelyssä miellytti tämä kirjan paksuus ja väljästi lyöty teksti.

Helmi on kertomus pienestä kolmihenkisestä perheestä, jota eräänä iltana kohtaa onnettomuus. Vauvan koppaan tipahtaa skorpioni joka pääsee pistämään. Äiti imaisee osan myrkystä pois ja lapsi saa näin lisäaikaa. Tarvitaan kuitenkin lääkäriä joka osaisi hoitaa oikein, mutta perhe on köyhä eikä sillä ole rahaa hoitoon. Ainoa keino olisi löytää lahdesta helmi, jolla voisi kuitata kulut. Näin tapahtuukin ja tästä seuraa mielenkiintoinen tapahtumien ketju, joka on periaatteessa etukäteen arvattavissa - mutta onnistuu kuitenkin tekemään ainakin allekirjoittaneeseen lukijaan vaikutuksen.

Tarinaa vaivaa tai rikastuttaa koko ajan eräänlainen taianomainen tunnelma. Se on kuin satu ja samalla painajainen. Utumainen ja vääjäämättömästi etenevä. Itselleni tuli lukiessa mieleen yllättävän paljon erilaisia tuntemuksia ja pystyin aistimaan tarinan värit, tuoksut ja tunnelman. Samassa paketissa aisteja stimuloivaa tekstiä ja toisaalta painostavaa pahan läsnäoloa.

Steinbeck on käsitellyt oivallisesti useita käsi kädessä kulkevia ja toisiaan sivuavia teemoja, kuten ahneus, kateus ja luontainen pahuus. Voi esittää kysymyksen tuoko raha ja vauraus onnea, vai onko sillä täysin päinvastainen vaikutus. Mitä ylipäätään on onni? Kuinka ympäristö suhtautuu vaurastumiseen ja onko naivia ajatella pystyvänsä hallitsemaan ympärillä parveilevia ihmisiä? Rikkaudella, kuten vallallakin on taipumus sumentaa ajattelukyvyn. Kenties yksikään ihminen ei loppupeleissä pysty hallitsemaan tai kahlitsemaan "onnea". Ehkäpä onnen ja epäonnen määrä on vakio. Jos ei ole onnea peleissä on onnea rakkaudessa etc.  Ainakaan rikkauksilla ei pysty ostamaan terveyttä tai menetettyä elämää. Aina on joku joka haluaa palan onnestasi, tuhoten sen lopulta kokonaan. Toisaalta ihminen on pohjimmiltaan katala ja taipuvainen hyväksikäyttämään toistaan

Helmi herätti paljon ajatuksia, vaikka näitä samoja juttuja on käsitelty lukuisissa muissakin kirjoissa ja elokuvissa. Ehkä näistä ei saa koskaan tarpeeksi. Ainakin Helmi erosi monin tavoin edukseen aiemmin lukemastani Tuntemattomalle jumalalle -kirjasta, niin sisällöltään kuin kirjoitustekniikaltaankin. Vaikka tässäkin tarinassa on paljon tunnetta ja latausta, ei se missään vaiheessa ainakaan itseäni ärsytä. Tarinassa tapahtuu paljon pahaa, mutta silti se on jollain tavalla kaunis ja hienosti rakennettu. Lukuelämyksenä hipoo täydellisyyttä.

Helmeä on kommentoinut myös Skye Walker Lukimo Lumo -blogissaan. Mielestäni piristävä uusi kirjablogi.

Raymond Chandler - Vuosien varjo

Suomentanut: Kalevi Nyytäjä

Sivumäärä: 237

Kustantaja: SSKK

Painos ja vuosi: - 1990

Asiat voi hoitaa tyylilläkin. Raymond Chandler on yksi keskeisimpiä kovaksikeitetyn salapoliisiromaanin kehittäjiä.  Hänen yhteiskuntaa arvostelevat ja katujen kurjia puolia kuvaavat tarinat ovat viihdyttäneet lukijoita jo vuosikymmenten ajan, vaikka mies itse poistui ajasta iäisyyteen jo vuonna 1959. Kirjailija aloitti novelleilla vuonna 1933 ja jatkoi kirjoittamista aina kuolemaansa asti. Lyhyissä alkusanoissa valaistaan kirjailijan taustoja ja huomautetaan Chandlerin ja hänen romaaniensa keskushahmon Philip Marlowen yhtäläisyyksitä, kumpikin oman tien kulkijoita ja melko yksinäisiäkin. 

Päätin lainata kirjastosta tämän Chandlerin viimeiseksi jääneen romaanin Vuosien varjo. En ole aiemmin lukenut Chandleria, joten sikäli uusi tuttavuus itselleni. Kirjailija on tehnyt useita Hollywood käsikirjoituksia. Näistä ainakin itselleni tutuin on Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa (1951)

Vuosien varjossa yksityisetsivä Philip Marlowe lähtee varjostuskeikalle pienehköön Esmeraldan kaupunkiin San Diegon liepeille. Tuntematon taho palkkaa Marlowen välikäsien kautta erään naisen jäljille ja hän keinottelee itsensä samaan hotelliin ja naapuri huoneeseen. Pian naisesta alkaa selvitä yhtä sun toista ja Marlowe joutuu puutteellisten tietojensa vuoksi seitsemän syllän vesille. Hieman väsynyt ja verkkainen tunnelma kuljettaa lukijaa tupakankatkuisista salonkikeskusteluista jopa romanttisiin tunnelmahetkiin. Rantabungaloweista ja hotelleista aina hämärien kujien takapihoille.

Vastoin odotuksiani kovaotteiset miehet pitävät pyssykkänsä melko vaitonaisina ja sivuilla vallitsee pikemminkin odottava ja junnaava tunnelma. Ainakin tässä Chandlerissa on kosolti psykologista latausta ja mitään kovaa ja konkreettista kirja ei tarjoa, vaan aitoa uhkaavaa jäännitystä. Katujen laki tulee tutuksi ja esim. kiristys ja kyttäily ovat tarinan kantavia voimia. Etsivä Marlowe ei viitsi liioin heittäytyä kovaotteiseksi, vaan viihtyy paremminkin kauniiden naisten liepeillä. Taitaapa myös alkaa syömään kuormasta. Tulipahan mieleen sekin mahdollisuus ettei ikääntyvä Chandler ehkä tässä tarinassa ollut enää terävimmillään luomassa kiihkeätempoista toimintadekkaria. Toisaalta tietty seesteisyys tekee lukukokemuksesta omalla tavallaan miellyttävänkin.

Vuosien varjossa on keskeisessä roolissa vuosia sitten tapahtunut oletettu rikos, joka on kutonut itselleen melko pitkän ja mutkikkaan hännän. Ympärillä pyörii rahanahnetta sakkia joka ei kaihda keinoja. Ainakaan etsivä Marlowea ei voi syyttää rahan ahneeksi mieheksi, ehkä paremminkin hänen vähäiset heikkoudet löytyvät hänen suhteestaan vastakkaiseen sukupuoleen. Jos kaipaa vauhtia ja toimintaa tämä on ehdottomasti väärä kirja. Jos sen sijaan vähän monimutkaisempaa pähkinää purtavaksi, niin kenties tämä osuu ja uppoaa. Kaikesta päätellen etsivä Marlowe on pikkuhiljaa kaipaamassa pysyväisemminkin naista vierelleen. 

Raymond Chandler ehti aloittaa vielä yhden kirjan, mutta tämä jäi kesken miehen kuoleman vuoksi (sittemmin julkaistu Robert B. Parkerin viimeistelemänä). Vuosien varjossa on sopivasti supliikkia ja mustaa huumoria, tämä ei kuitenkaan tylsytä terää oivalliselta salapoliisiromaanilta. Olisikin hauska tietää mihin kirjailijan tyyli olisi johtanut, jos hän olisi saanut jatkaa uraansa vielä muutamankin vuoden.

"Yleensähän yksityisetsivä saa asiakkaan joka haluaa liian vähällä rahalla liian paljon tietoja. Tiedot joko saadaan hankituksi tai ei, asianhaaroista riippuen. Sama pätee palkkioonkin.. Mutta joskus saa tietojen lisäksi liian paljon kaikenlaista muuta, kuten tarinan parvekkeella lojuvasta ruumiista, joka ei olekaan siellä, kun sitä mene katsomaan. Terve järki käskee painumaan kotiin ja unohtamaan koko jutun; siitähän ei rahaa heru. Terve järki puhuu aina liian myöhään. Terve järki on heppu joka sanoo että sinun olisi viime viikolla pitänyt laittaa autoosi uudet jarruhihnat ennen kuin tällä viikolla ajoit auton nokan lyttyyn. Terve järki on maanantaiaamun pelinrakentaja jonka ansiosta ottelu olisi voitettu jos hän olisi ollut joukkueessa. Mutta hän ei ikinä ole. Hän istuu katsomon yläriveillä taskumatti takataskussaan. Terve järki on pieni harmaapukuinen mies joka ei koskaan tee virheitä yhteenlaskussa. Mutta rahat joita hän laskee ovat aina jonkun muun rahoja."

Raymond Chandler - Vuosien varjo s. 117-118

Isaac Bashevis Singer - Orja

Suomentanut: Kaj Kauhanen

Sivumäärä: 272

Kustantaja: KKK

Painos ja vuosi: 2.painos - 1983

Elämä ilman nautintoja on yhtä tervan vetämistä. Isaac Bashevis Singer oli puolalaissyntyinen kirjailija, joka tosin myöhemmällä iällä muutti Yhdysvaltoihin pakoon juutalaisvainoja. Hän eli melko pitkäikäiseksi ja ehti julkaista paljon kirjallisuutta, jota on sittemmin suomennettu kiitettävissä määrin. Ennen hänen Nobel-palkitsemistaan oli suomenkielellä julkaistu vain tämä Orja vuonna 1962. Päätin siis lukea mainitun kirjan, vaikka hyllyssäni on toki muitakin. Ehkäpä sitten joskus myöhemmin luen tuon Moskatin suvun, joka lienee hänen merkittävin teoksensa.

Orja on kertomus juutalaisesta Jaakobista, joka on melko värikkäidenkin vaiheiden jälkeen joutunut orjaksi puolalaisille talonpojille pieneen kylään vuorten juurelle. Ajanjakso jota eletään on ilmeisesti 1600-luvun puoliväli, joka oli koko Euroopankin mittapuulla melko "rauhatonta" aikaa. Kuten tässäkin kirjassa käy ilmi, ovat juutalaiset kärsineet koko olemassaolonsa ajan erilaista vainoa ja vihaa. Tämän saa kokea myös Jaakob, joka sitkuttelee nälkäpalkalla orjana tehden kaikenlaista maataloustyötä. Hän ruokkii karjan, tekee puita ja korjailee satoa yms. Mies on melko vahvaa tekoa ja pystyy kuin pystyykin noudattamaan miltei kaikkia tiukkojakin sääntöjä, joihin juutalaisuus velvoittaa. 

Kuitenkin Jaakob on myös mies ja hänellä kuten muillakin miehillä on tiettyjä viettejä, joita vastaan on vaikeaa - ellei jopa mahdotonta taistella. Hänen kohtalokseen ilmestyy Wanda, joka on puolalaisperheen tyttö. Tämä ahkera, pyyteetön ja tunnollinen nuori nainen voittaa väsytyskamppailun Jaakobin kanssa, jolloin he ajautuvat kiellettyyn suhteeseen. Onkin suoranainen ihme, ettei Jaakob muutenkin vihaa pursuilevassa yhteisössä menetä henkeään  vihaisten sukulaisten ja kylänmiesten toimesta. 

Yllättäin... ja juuri kun Jaakob luulee tulevansa tapetuksi, tullaan häntä noutamaan takaisin jo tuhoutuneeksi luultuun yhteisöön. Tästä alkaakin uusi ns. jälkimmäinen vaihe kirjassa. Jaakob joutuu eroon Wandasta ja hetken vaikuttakin siltä että suhde on tuhoon tuomittu. Yhteinen taival jakuu kuitenkin myöhemmin ja tästä kehkeytyy eräänlainen valheen ja näennäistotuuden kudelma, joka sopivasti rakoilee tarjoten äkillisiä ja vaarallisiakin tilanteita.

Singer kuvailee juutalaisuutta ja heidän ohessaan elävien muidenkin kansallsiuuksien elämää melko vaikuttavasti ja onnistuneesti. Itselleni ei tosin avaudu kaikki juutalaiset sanonnat ja tavat, ehkäpä se edellyttääkin joko juutalaisuutta tai ainakin kyseisen kansan parempaa tuntemusta jo valmiiksi kirjaan tarttuessa. Mielestäni kirjassa ei tehdä juutalaista tai muutakaan ihmistä toistaan paremmaksi, sen sijaan heidän keskinäiset vaikeudet kumpuavat jatkuvasti esiin. Singer esittää jopa hienoista kritiikkiä uskontoaan kohtaan. Kulttuurit ja uskonnot ovat jatkuvasti törmäyskurssilla, eikä kuolonuhreiltakaan vältytä. Koska tuolloinen ajanjakso on ollut hyvin verinen, joutuu tässäkin tarinassa moni lapsi elävältä haudatuksi ja monen aikuisen pää seipään nokkaan. Voi vain todeta että 1600-luvulla on pelattu raakaa peliä. Tosin sotaa ja väkivaltaa esiintyy nykypäivänäkin, mutta se onkin sitten taas toinen juttu.

Tarinan keskeisinä teemoina ovat kuitenkin yksilön ja yhteisön velvollisuuksien ja oikeuksien suhteet. Moraaliset käsitykset luodataan lähinnä uskonnon kautta, ei ehkä niinkään maalisten lakien kautta. Muutenkin tuntuu siltä ettei oikean ja väärän raja ole niinkään selvä. Vaikka orja vapautuukin maaorjuudesta, vaikuttaa siltä ettei hän pääse irti uskonnon ja elämän orjuudesta.

Orjan keskeiset henkilöhahmot ovat voimakkaita omalla tavallaan, mutta toisaalta melko erilaisia. Jos Jaakob on karski ja jopa hieman heikkoluonteinen, on Wanda(myöhemmin Saara) pieni ja määrätietoinen. Tässäkin tarinassa raakimmat ihmiset ovat heikosti koulutettuja ja varsinkin kasakoita pidetään barbaarisina. Yllättäen myös ruotsalaiset saavat osansa ja mikäpä siinä, ovathan he viikinkien jälkeläisiä. Jotenkin hassusti ajauduin muutenkin kuvittelemaan henkilöhahmojen ulkonäön heidän tapojensa ja ammattinsa mukaan, parissa kohtaa ehdin huomata ettei tämä pitänytkään paikkaansa. Muuten tarina ja sen tärkeimmät ihmiset seuraavat melko fatalistisesti punaista lankaa, jonka Bashevis Singer on lukijalleen punonut.

Lukukokemuksellisesti kirjan alkuosa eli noin sata sivua tuntui aika tylsältä ja junnaavalta, vaikkakin nuissa kuvailtiin esim. ympäristöä paljon enemmän ja monipuolisemmin. Juonellisesti loppupuoli tarjoili enemmän purtavaa ja yllätyksiä. Sinällään teksti on helppoa luettavaa ja positiivinen yllätys (odotin tarinaa paljon tylsemmäksi kuin se olikaan). Koin muutamia oivalluksia, jotka koskivat ennakkokäsityksiäni mm. juutalaisuutta ja historiaa kohtaan. Orja on siis mielestäni kirja joka kannattaa lukea.

Lopuksi lainaus tekstistä, jossa on häivähdys komediaa, ivaa ja jopa surrealismia. Tässä hetkessä herätyksenomaisesti (kuin lapiosta päähän) Jaakob törmää isyyden haasteisiin.

"Mies nousi vuoteesta. Repeytyneen paidan alta vilahtelivat ohuet, karvaiset ja väärät sääret. Hän etsi pullon vaimolleen. Huoneessa vallinnut liike oli herättänyt eläimet. Kissa ojenteli jäseniään, kanat kaakersivat, madot nakertelivat ja hiiri tuikkasi päänsä esiin lattianraosta. Nainen kääntyi seinään päin ja puristi maitoa rinnoistaan. Hetken kuluttua hän ojensi Jaakobille pullon jonka kaulaan hän oli kietaissut kangaskaistaleen ja näytti hänelle miten vauvan suuhun tuli heruttaa pisara kerrallaan niin ettei se tukehtuisi."

Isaac Bashevis Singer - Orja s. 242

Herman Wouk - Maailmanpalo

Suomentanut: Aarne Valpola

Sivumäärä: 274

Kustantaja: Kirjayhtymä

Painos ja vuosi:2.painos - 1980

Kamppailua Tyynenmeren herruudesta. Herman Wouk on ainoa tai ainakin yksi ainoista elossa olevista Hemingwayn aikalaisista. Näitä on ollut muutamia jotka kirjoittivat mm. sodasta ja erityisesti maailmansodista. Norman Mailerkin kuoli muutama vuosi sitten, joten Wouk on ylhäisessä yksinäisyydessään. Ainakin kaksi vuotta sitten mies oli vielä voimissaan koska julkaisi uuden kirjan Lawgiver, jota ei ole valitettavasti suomennettu. Taiteilija täyttää ensivuoden toukokuussa 100-vuotta, jos Luoja suo. Päätin lukea omasta kirjahyllystä löytyvän kirjan Maailmanpalo, joka on kirjailijan myöhäisempää 70-luvun loppupuolen tuotantoa.

Kirjassa keskitytään toisen maailmanodan aikaan useammallakin rintamalla. Tarinaan on ujutettu erään saksalaisen kenraalin kirjoitelmia sodan edistymisestä ja lopulta saksan luhistumisesta. Oma mielenkiintoinen juonne on Midwayn taistelut Tyynellämerellä ja muutenkin amerikkalaisten vaiheet Japania vastaan. Tämä olikin kirjan viihteellisintä antia. Herman Wouk palveli itse Yhdysvaltojen laivastossa toisessa maailmansodassa, joten hänellä on myös jonkin verran kokemuksellista kaikupohjaa.

Herman Wouk vuonna 2010 lähde (wikipedia).

Heti kirjan alkupuolella käydään tutustumassa myös saksalaisten keskitysleiriin, joka on lukijalle ehkä kaikista rankinta settiä. Tässä vaiheessa Wouk yrittää selvästi päästä saksalaisten ajatusmaailmaan sisälle, ja täytyy myöntää että hän myös onnistuu siinä. Kirjailija ei tyystin väitä saksalaisia tunteettomiksi, mutta kaiketi suuren pelon keskellä on jotain kollektiivisempaakin saksalaista katkeruutta. Keskitysleirin vangit kuvataan varsin uskollisina ja omaan kohtaloon alistuneina ihmisinä, kuten he varmasti myös olivatkin. Leirillä seurataan muutamaa  yksittäistä ihmistä ja luvusta saa hyvän, mutta karmaisevan käsityksen joukkotuhoamisesta. Kuinka ihminen voi olla raaka toiselle ihmiselle? Näitä kirjoja olisi hyvä lukea nykyaikanakin, jottei pääsisi unohtumaan suurimmat rikokset ihmiskuntaa vastaan. Muutenkin eletään maailmassa epävakaita aikoja, kenties elämmekin uuden Kylmän sodan kynnyksellä.

Suuri osa tarinan loppupuolta kertoo juutalaisperheen ja suvun selviytymisestä Länsi-Euroopassa keskellä alati kasvavaa pelkoa. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Italiaan ja Ranskaan. Valitettavasti tämä jakso on ehkä pitkästyttävin ja puuduttavin osa kirjassa, koska varsinaista henkeäsalpaavaa jännitystä ei siinä esiinny. Lopulta sodan rooli konkreettisena asiana jää aika vähäiseksi, ehkäpä juuri näitä lieveilmiöitä oli enemmänkin. Mielestäni kirjan juoni jää myös hieman avoimeksi, joka saattaa ratkaisukeskeistä lukijaa harmittaa. Muutenhan Woukin teksti on helppoa lukea ja ymmärtää. Jos on kiinnostunut toisesta maailmansodasta, saattaa kirja olla hyvinkin koukuttava. Mielestäni myös naislukijoita on huomioitu tiettyjen draamallisten käänteiden muodossa. Koska kirja ei ole päätähuimaavan pitkä, jaksaa sen varmasti lukea.

Pearl S. Buck - Hyvä maa

Suomentanut: Vera Snellman

Sivumäärä: 378

Kustantaja:WSOY

Painos ja vuosi: 6.painos - 1976

Taolaisiin juhliin hommattiin buddhalaiset rumpalit. Pearl  S. Buck oli amerikkalainen kirjailija, joka julkaisi melko paljon itää ja erityisesti Kiinaa koskevaa fiktiivistä kirjallisuutta. Hänen tuotantoaan on suomennettu paljon, mutta kuitenkin yksi kirja nousee ylitse muiden. Hyvä maa sai aikoinaan 1932 Pulizer-palkinnon ja kirjaa pidetään yhtenä painavimmista perusteista hänelle myönnettyyn Nobelin kirjallisuuspalkintoon. Kirjalija vietti lapsuutensa Kiinassa, joten lienee luonnollista että aihemaailma on sieltä ammennettu. Kaikesta päätellen Buck oli myös näitä varhaisia naisasianaisia, joten naiset ovat suuressa roolissa hänen kirjoissaan. Päätin siis lukea tämän hyllystäni löytyvän hienon Nobel-sarjan kirjan Hyvä maa. Hyllysäni näyttää olevan lisäksi myös Kätketty kukka, Keskipäivä, Mandala, Rouva Liangin tyttäret ja Ylpeä sydän.

Hyvä maa on tarina Wangin suvusta ja erityisesti Wang Lungista, joka edustaa talonpoikaisammattikuntaa. Alussa mies asuu kahdestaan vanhan isänsä kanssa ja ansaitsee hiellä ja verellä elantonsa vähäisiltä tiluksiltaan. Pian hän menee naimisiin naisorja O-lanin kanssa ja alkaa laajentaa suurella vaivalla omaisuuttaan ja maa-alueitaan. Pian koittaa kuitenkin kurjat ajat ja kaikki joutuvat kärsimään puutetta ja nälänhätää. Wang Lungin perhe kasvaa määrällisesti ja tämän vuoksi nälkäisiä suita on useampikin ruokittavana. Koska vihtahousun luihu luuranko yrittää ujuttaa kalman katkuisia sääriään perheen oven rakoon, joutuvat he muutamaan paremman elämän toivossa kaupunkiin.

Kaupungissa Wang Lung opettelee kapitalismin alkeita riksakuskina ja hänessä alkaa itää herran siemen, joka pian rappeuttaa hänen nöyrän ja rehellisen sielunsa. Vaikka mies kurittaakin näpistelevää poikaansa oikein olan takaa, luisuu hän itse luomaan imperiuminsa herroilta varastetulla kullalla. Wangissa kytee kuitenkin kunnianhimoa ja yritteliäisyyttä, joten hän palaa omille mailleen ja ostaa kosolti lisää maata viljeltäväksi.

Wang Lungin vaimo O-lan on voimakas niin fyysisesti kuin henkisestikin, vaikkei ole ulkomuodoltaan mikään kukkanen. Hetkittäin tuntuukin että hän toimii epäröivän ja epävarmankin miehen tukirankana. O-lan häpeää tavallaan omia juuriaan ja hukuttaa tämän tuntemuksen ahkeruuteen ja lasten synnyttämiseen. Mielestäni nainen on syrjään vetäytyvää ja vaatimatonta sorttia, joten hän saa tarinassa yllättävän vähän huomiota. Niinpä hän on kelvollinen oman aikansa tilallisen rouva, vaikka mies ei tätä teoillaan mitenkään osoita. Vaikka Wang Lung kunnioittaa omalla tavalla vaimoaan, niin hän vastapainoksi kokee jopa vastenmielisyyttä tämän karkeita ja lakastuvia muotojaan kohtaan.

Wang Lung on itse pyrkyri ja nousukas, joka käyttää paljon tarmoa itsensä ja perheensä eteen. Vaikka hänen lähtökohtansa on vaatimaton, pyrkii hän kiiltävän perään kuten mikäkin varis. Miestä ei voi syyttää laiskuudesta (ainakaan aluksi), koska hän tekee kaiken yksin tai vaimonsa kanssa viimeiseen asti. Mies peilaa usein itseään setäänsä ja sedän poikaan, jotka ovat kaikkea muuta kuin hän itse. Setä on laiska ja selkäänpuukottava ukko, joka ei viitsi tehdä mitään jos ei ole pakko. Hän puhuu pahaa suvustaan selän takana ja näinpä koko sedän perhe on Wangin silmissä turha mutta pakollinen paha. Aika ajoin herra Wang sortuu sinisilmäisyyteen ja hoippuu jopa "pöljyyden" rajoilla, skarpaten kuitenkin jonkun toisen huomautuksesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sedän rooli tarinan loppupuolella, hänhän on suorastaan mafian sujoelurahan korvike.

Herra Wangin pojat ovat kaikki omalla tavallaan onnistuneita, pari lukenutta ja yksi muuten fiksu ja filmaattinen. Miehellä on poikien suhteen suuria odotuksia, jotka ei kuitenkaan ole joka hetkellä realistisia. Tavallaan pojat tukevatkin perheen dynamiikkaa, mutta ovat kaiketi oman tien kulkijoita. Poikien naittamisesta tuleekin oma kultturelli tapahtumasarja, joka tosin katkeaa rouvan kuolemaan.

Kirjassa ei kerrota täsmällistä tapahtuma-ajankohtaa, mutta koska perhe matkustaa junalla etelään niin päättelisin että eletään 1900-luvun alkuvuosia (junarata avattiin vuosiadan vaihteessa). Näin ollen tapahtumaketju jatkuu siitä aina kolme kymmentä luvulle, jolloin alkaakin olla jo paljon levottomuutta. Yhteiskunnallisia rakenteita ei suuresti kirjassa kuvailla. Kysymys kuuluukin oliko niitä suuremmin Kiinan maaseudulla tuohon aikaan, vai oliko se lähinnä niin että kylän rikkain ja vanhin päättää. Esimerkiksi yhtään viranomaista ei tarinassa esiinny, ehkä pois luettuna sotilasjoukkio joka edusti ketä lie. Ainakin sedän poika puolusti näyttävästi nuoria hulinoivia solttupoikia. Nämä kortteerasivat Wangien luona ja yrittivät nipistellä ja lähennellä  naisväkeä.

Naisten rooli ja asema tuolloisessa Kiinassa oli kurja ja arvoton. Ainakin tässä yhteydessä he olivat joko orjia tai porttoja ja heitä pidettiin likimain kauppatavarana. Vaikka asiaa olisi kirjassa hieman dramatisoitu, lienee kaikki edellä mainittu valtaosin täyttä totta. Hyvässä maassa on useita voimakkaita ja tärkeitä naishahmoja, jotka ovat jokainen omalla tavallaan selviytyjiä. He kaikki löytävät itsestään omat vahvuudet ja toisaalta miehestä kaikki heikkoudet. Ylipäätään miltei kaikki ihmiset ovat kirjassa viekkaita ja yrittävät hyötyä toinen toisestaan. Kouluttamaton ihminen esiintyy impulsiivisena ja ylitunteikkaana, joka saa raivarit vähäisestäkin asiasta.

Kulttuuria tuodaan tarinassa yllättävän niukalti esiin. Näitä edustaa lähinnä hautajaiset ja häät, joissa lukija saa käsityksen tuolloisista perhejuhlista. Tietysti nämä erilaiset hierarkiset jutut ja maalaistyö sinällään valottavat olosuhteita ja antavat vastauksia muutamiin kysymyksiin. Tuolloisena valuuttana käytettiin kuparikolikoita, hopekolikoita, kultakolikoita ja jalokiviä. Ajoittain puhuttiin pencestä, joka on käsittääkseni pikemminkin englantilainen yksikkö, ei niinkään kiinalainen? Säästöpossuna toimi mukavasti seinä, johon arvoesineet ja raha savella valettiin.

Positiivinen asia sinänsä on se, ettei yksikään tarinan henkilö joudu tapetuksi. Vaikka sodistakin puhutaan ja kateelliset ja nälkäiset joukkiot muiluuttavat ja ryöstelevät turvattomia ihmisiä, ei kukaan varsinaisesti kuole tämän seurauksena. Vaikka olisin odottanut Hyvässä maassa hieman romantiikkaakin, niin tämä typistyy lähinnä miehisten tarpeiden tyydyttämiseksi tai platoniseksi ihmissuhteiluksi. Tarinassa osoitetaan varsin konkreettisesti menestyksen ja rikastumisen turmeleva vaikutus, joka tarttuu herroista duunareihin. Itse pidin kovasti tästä kirjasta ja vaikka puolenvälin jälkeen aloin odotella loppuhuipennusta, saatoin todeta että tarina tarjosi vielä lukuisia  odottamattomiakin käänteitä. Pearl S. Buckin teksti on helppoa lukea ja sen pystyy hyvin sisäistämään. Niinpä kirja on oivallinen ja varteenotettava vaihtoehto esim. viikonloppulukemiseksi.

Saul Bellow - Yhä useamman sydän pettää

Suomentanut: Jukka Kemppinen

Sivumäärä: 347

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1987

Yli hilseen vilisevää omituista komediaa. Tartun todella harvoin näin omituiseen kirjaan. Saul Bellow oli Amerikan siirtolainen ja kirjailija, joka sai vuonna 1976 tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Toisaalta hän on saanut myös Amerikassa arvosettun Pulizer-palkinnon vuonna 1976 teoksellaan Humbold's Gift. Bellow oli juuriltaan Venäjän juutalainen, vaikka ei tätä useinkaan pitänyt merkittävänä asiana. Hänellä oli vankka yliopisto tausta mm. sosiologiasta ja hänen ensimmäinen kirjansa The Victim julkaistiin vuonna 1947. Päätin lukea tämän hyllyssäni jo pitkään levänneen keltaisenkirjaston kirjan Yhä usemmen sydän pettää. Täytyy myöntää että odotukset olivat korkealla.

Yhä usemman sydän pettää on tragikoominen tarina Kenneth Trachtenbergistä ja hänen enostaan Benn Craderista. Kenneth on nuori mies joka on päässyt keittiön kautta opiskelemaan yliopistoon, koska hänen enollaan Bennillä on siellä professuuri. Benn on hyvin omituinen ja lukenut mies, joka on syventynyt kasvitieteeseen. Botaniikan spesialiteetti on kuljettanut häntä ympäri maailmaa - seikkailusta seikkailuun. Kenneth kertoo lämpimästi (jopa turhankin lämpimästi) asioita Bennistä, ja nämä tarinat eivät ole lasten juttuja. Useissa kohdin palataan Bennin kurjaan ja jopa epäilyttävään lapsuuteen ja nuoruuteen. Kuinka enosta kehittyi häntäheikki, mutta sisarenpojasta tuli nyhverö. Näitä enon sytytyksiä käydään testaamassa esim. japanilaisessa pornoluolassa, joka osoittautuu hienotunteiselle Bennille liian kovaksi palaksi. Toisaalta Kenneth on sotkenut asiansa (ilmeisesti) ainoassa naissuhteessaan siinä määrin, että on joutunut aisan kannattajaksi ja ikuiseksi surkailijaksi. Pystyykö Kenneth voimaantumaan ja näyttämään närhen munat, sen jätän lukijan pääteltäväksi.

Kirja on uskomattoman puuduttava ja mielestäni huonon puoleinen. Toisaalta joku pitää äidistä ja joku tyttärestä - itse en pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Teksti ja tarina on jotenkin epämääräisen rikkonaista ja jokin sitä ylläpitävä punainen lanka puuttui lähes kokonaan. Tokihan kirjassa vilisee triviatietoakin ja kaikenlaisia filosofisia ja jopa poliittisia pohdintoja. Itseäni vaivasi tämä ei niin toimiva Stand up tyylinen monologi, joka kulki satunnaisten kohtaamisten ja tilannetapausten lomassa. Näissä Kennethin selostuksissa on jopa seksuaalinen sävy, varsinkin kun hän ylistää enoaan ja käy pyllistämässä erään lääkäriystävänsä eturauhastieteellisessä kokeessa.

Tämä Yhä useamman sydän pettää saattaa olla viimeinen Saul Bellowin kirja minka aion lukea. Ehkä pystyn sen verran venymään, että luen jonkin hänen varhaisemmista kirjoistaan. Muutaman illan kamppailu unta vastaan on päättynyt ja yksi kirjallinen etappi saavutettu. Kesken en aijo jättää mitään.

Stephen King - 22.11.63

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Sivumäärä: 869

kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi:1.painos - 2013

Anteeksi... mutta olemmeko tavanneet joskus aikaisemmin? Stephen King on epäilemättä nykyajan merkittävimpiä kauhukirjailijoita. Hänen kirjansa ovat myyneet huimasti ympäri  maailmaa ja ne ovat helposti ymmärrettävää kirjallisuutta. Vaikka pääsääntöisesti King kirjoittaa kauhukirjoja, löytyy joukosta myös tällaisia hieman "outojakin" lintuja. Päätin siis lukea tämän melko uuden suomennoksen 22.11.63, joka sijoittuu lähinnä Scifi-genreen. Kirja on uuvuttavan paksu ja aika kookas muutenkin, joten savottaa rittää.

Tarinan päähenkilö on hiljattain eronnut opettaja Jake Epping, joka saa kuulla ystävältään merkillisestä paikasta kioskin ruokavarastossa. Paikasta joka ristitään "kaninkoloksi" pääsee matkustamaa ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1958. Tämä kirvoittaa Jaken mieltä siinä määrin, että hän päättää yrittää muuttaa historian kulkua. Tämä osoittautuu kuitenkin vaikeaksi tehtäväksi ja koska historia ei haluaisi muuttua, riittää vastusta jos minkäkinlaista. Kaninkolosta palaaminen ja sinne uudelleen meno nollaa aikamatkustajan itse tekemät muutokset, jättäen kuitenkin jotain sakaksi kutsuttua aika-avaruuteen. King ei tietenkään kuvaile aikamatkailun teknistä puolta juuri lainkaan, joka on tietysti ymmärrettävää jo lukijan kannalta(tuskin monikaan jaksaa miettiä saati ymmärtää aikamatkailun tieteellistä puolta). Epping tutustuu lukuisiin ihmisiin ja puuttuu heidän kohtaloihinsa, huomaten pian näiden tekojen tuhoisuuden. Asioiden ja historian pitää kulkea omaa rataansa. Näiden perhosvaikutusten määrää tuskin yhdessä kirjassa pystyisi kertomaan, mutta mukavasti ainakin itse sain pähkinänkuoressa idean ymmärrettyä.

Tarinassa kirjailija ei sorru suuremmin politikoimaan joka on sinänsä hyvä asia. Sen sijaan King kuvailee oivallisesti yhteiskunnallisia ongelmia 50- ja 60-luvuilla ja hänen kynästään välittyykin mielenkiintoinen ja monipuolinen kuvaus Yhdysvaltojen lähihistoriasta. Tämäkin tieteiskirjallinen tuotos tukee käsitystäni Kingin monipuolisuudesta ja lahjakkuudetsa kirjoittaa ymmärrettäviä ja viihdyttäviä tarinoita. Usein tarttuessani Kingin kirjoihin tulee samanlainen odottava tunnelma kuin Bon Jovia kuunnellessa - olenkohan kuullut tämän joskus ennenkin? Vaikka formaatti on usein samanlainen, niin silti näitä jaksaa lukea vuodesta toiseen.

Uskon että tästäkin kirjasta tehdään joskus vielä elokuva, joka on luultavasti paljon huonompi. Tunnelma näissä teksteissä on sen verran mielikuvitusta kannustava, ettei näistä parempaa filmaamalla saa. Jollain tasolla Kingin tekstiä leimaa ehkä tietynlainen neutraalisuus, joka antaa omalla tavallaan persoonattoman kuvan. Toisaalta hänen teksteistään näkyy lukeneisuus monin tavoin, esimerkiksi hänen antaessaan vihjeitä kirjallisuuden tuntemuksestaan. Tähänkin aiheeseen Stephen King oli tehnyt taustatyön hyvin ja ilmi selvästi hän hyödynsi myös lapsuuden muistoja. Kirja ei ole hänen parhain teoksensa, mutta kallistuu reilusti parempaan puoliskoon tuotannosta. Jos tekstin määrää supistaisi ja sisältöä stilisoisi hyvin ja valikoidusti noin 200 sivua, olisi kirja jopa Kingin top kolmosessa.

Norman Mailer - Kovat kundit eivät tanssi

Suomentanut: Arto Häilä

Sivumäärä: 306

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 2.painos - 1984

Sikari suussa tarinoiva dekadentti elämäntapasurffaaja. Norman Mailer ravisuttelee lukijoitansa tällä turmellusta pullollaan olevalla hieman jopa tyhjänpäiväisen oloisella kirjallaan Kovat kundit eivät tanssi. Luin tuossa aiemmin herra Mailerin esikoisromaanin ja täytyy sanoa että oli tyystin toista maata. Toisaalta tämä osoittaa ehkä kirjailijan monipuolisuutta. Heti kättelyssä voin sanoa ettei kirja sovellu herkemmälle tai muuten sukupuolisensitiiviselle lukijalle.

Tarina kertoo Tim Maddenin elämästä ja oikeastaan aika lyhyestä ajasta hänen krapulanhuuruisessa elämässään. Varmasti monella lukijallakin on mennyt ilta överiksi ja on filmi poikki, luultavasti ei kuitenkaan ihan näin rajusti. Sen sijaan Maddenille alkaa selvitä irvokkaita ja kammottavia yksityiskohtia, hänen havaittuaan verisen autonpenkin ja huumejemmasta löytyvän naisen pään. Eikä tässä tietenkään kaikki, vaan Mailer pöllyttelee kunnolla muun muassa homoseksuaalisuutta ja vapaata epärebublikaanista käytöstä. Mitähän setä Samuli mahtaa ajatella? No tämä ei ilmiselvästi häiritse kirjailijaa vaan antaa ehkäpä lisäkimmoketta. Kirjan hahmot ovat sinällään aika stereotyyppisen oloisia ja ei ehkä näin 30 vuotta myöhemmin osaa järkyttää. Vaikka kirjan takakannessa kehutaan että kirja on rikosromaani, en ainakaan itse tätä näin mieltänyt. Melko seksistinen kirja oli kuitenkin. Piilevää homoseksuaalisuutta kirjailijassa saattaa eittämättä ollakin ja tämähän ei nykyaikana ole enää suurikaan asia.

Naisia ja miehiä tarinassa yhdistää tietynlainen epäluotettavuus ja jokainen kusee toisen kannuun oikein urakalla. Väkivalta ja porno limittyykin melko muhevaksi kokonaisuudeksi, tämä onkin tietyllä tavallaa houkuttelevaa, jos on esimerkiksi tykkää Bukowskin kirjoista. Melko machoilevia ja adrenaliinia pursuavia hahmoja kundit ovat olleet Mailerin maailmassa, joko fantasioissa tai todellisuudessa.

Vaikka kirja onkin ihan luettava, niin ei se yllä omiin suosikkeihini. Populaarisesti käsitellyt aiheet ovat hetkellisesti mielenkiintoisia ja hauskojakin, jopa muutaman naurun purskahduksenkin saattaa sivujen tiimoilta kokea. Sen sijaan jännityselementti puuttui ainakin omasta mielestäni tyystin. Ei ehkä aivan ajan hukkaa, mutta kokemuksena keskinkertainen.

Sinclair Lewis - Babbitt

Suomentanut: Eino Voionmaa

Sivumäärä: 372

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 4.painos - 1976

Pilkka voi sattua omaan nilkkaan. Sinclair Lewis oli aikoinaan ensimmäinen amerikkalainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon (1930). Hänen pääteemojaan olivat  muun muassa  tasa-arvo asiat, tavalliset kansalaiset ja hyvinvointivaltion kehitys(kaikkine lieveilmiöineen). Mielenkiintoista kirjailijassa on se ettei hän kuitenkaan ilmeisesti koskaan ollut itse onnellinen ja niinpä hän kuolikin raskaan elämän uuvuttamana ennen aikojaan. Vaikka Lewisin kirjoja on myyty miljoonia kappaleita, ei hän kuitenkaan ole tunnetuimmasta päästä amerikkalaisia kirjailijoita - ainakaan Suomessa. Tuossa tarkastellessani hänen tuotantoaan löysin suomennettunakin useita kirjoja. Koska hyllyssäni on levännyt jo pitkään hänen pääteoksensa Babbitt, päätin lukea sen suurin odotuksin (myönnettäköön).

Babbitt on kertomus tavallisesta amerikkalaisesta paremman keskiluokan miehestä, joka asuu perheineen kasvavassa kuvitteellisessa Zenithin kaupungissa jossain päin keskilänttä. Vaikka George Babbitt on nouseva tähti bisnestaivaalla, elää hänen sisällään kasvava tyytymättömyys. Röyhkeys ja ylenkatse alempia yhteiskuntaluokkia kohtaan on tyypillistä tälle pyrkyrimäiselle ja itseriittoisalle sielulle, joka yrittää vimmatusti olla parempi kuin ehkä onkaan. Kaikkeen mihin mies tarttuu pitää olla liitettynä ylevä ajatus, korkea moraali ja voimakas heteromiehen hengellinen usko. Paljastuu kuitenkin aika nopeasti että kulissien takana herra Babbitt on valmis tinkimään monestakin kaikkien uskomasta periaatteesta. Kaikessa yltäkylläisyydessä piilee kuitenkin yksinäisyys ja vääjäämätön ajan hammas. Ja vaikka Babbitt luulee auttavansa ystäviä ja läheisiään, ajaa hän heidät pikimiten syvempään suohon kuin olisi voinut kuvitella. Sinänsä hyvin stereotyyppinen perhe-elämä tarjoaa myös muhkeita ja koomisia lukuhetkiä. Miestään palvova vaimo, joka on mustasukkainen ja marttyyrisyyteen vaipuva. Poika joka ei ilmiselvästi halua täyttää vaativan isän asettamia tavoitteita ja odotuksia, sen sijaan syöksyy pahelliseen nuorisoelämään. Isän kateus poikaansa ja hänessä ruumiilistuvaan vapauteen on käsin kosketeltava. Ovatko proletaaritkaan ihan läpeensä mädännäisiä ja voiko köyhäkin olla onnellinen? Näitä ja muitakin asioita joutuu kiinteistövälittäjä Babbitt miettimaan pistäessään elämäänsä risaiseksi. Voiko hän kuitenkin kääntää kelkkansa ennen kuin on liian myöhäistä?

Sinclair Lewis onnistuu kutomaan hauskan parodioivan kuvan amerikkalaisesta pintaliitoelämästä ja pyrkyrimäisestä poroporvarista. Kuitenkin jossain vaiheessa aivan kuin vaivihkaa astuu kuvioihin myös surullinen ja alakuloinenkin tunnelma. Kuinka yhden ihmisen silmin nähty maailma on monisävyisenä ja koomisenakin "ahdistava". Elämän kuvioiden ympärillä on monia puristavia ja yksilön vapautta uhkaavia tekijöitä. Amerikkalainen unelma on siis täydellisesti toteutuvana pelkkä utopia jo pelkästään senkin vuoksi että rajut ja itsekkäät tavoitteet jättävät jälkeensä savuavia raunioita. Kysymys kuuluukin että kauanko herra Babbitt jaksaa elää kulissielämää vastoin omaatuntoa ja raudan lujaa järkeä. Siksipä kirja on pohjimmiltaan kahden perimmäisen ideologian kamppailua, familismin ja individualismin. Kumpi voittaa - sen saa lukija päätellä. 

Sinclair Lewis (kirjan sisäkannessa)

Mielestäni kirja on yksi parhaimmista lukemistani satiirisista kirjoista, varsinkin kun se kuvailee nousukaselämää jota itse ainakin suuresti vierastan. Amerikkalaisen oman aikansa yhteiskunnan kuvaus ekonomistiselta ja sosiologiselta kannalta on huomattavan sivistävä ja asiapitoinen, kunhan sen tietysti antaa asettua omaan taiteelliseen konseptiinsa. Kuinka kylmiäkin asioita voi käsitellä ivallisella, mutta asiallisen luovalla lämmöllä. Hyvä hyvä!

Joseph Brodsky - Joulutähti

Suomentanut: Jukka Mallinen

Sivumäärä: 98

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1999

Kristillistä joulun henkeä. Koska joulun aikana haluttaa lukea jotain jouluaiheista ja kuitenkin "lyhyempää", päätin lukea tämän Brodskyn Joulutähti -kokoelman. Joseph Brodsky on kirjoittanut lähes jokaisena jouluna runon ja näistä on koostettu suomennettu kirja. Vaikka runoilija ei ole omien sanojensa mukaan kirkon ihminen, kiehtoo häntä joulun aihe ja henki. Kalvinistina Brodsky kannattaa läntistä kirkkokuntaa ja onkin luontevaa että joulu on saanut oman (tosin melko suuren) osansa hänen tuotannossaan.

Joulutähti on kohtalaisen selkeänäkin runokokoelmana aika vaikeaselkoinen ja raskassoutuinen. Jos vertaan kirjaa aiemmin lukemaani Kesksutelu taivaan asujaimen kanssa, myönnän että joulu aiheena on ainakin itselleni "riittämätön". Mielummin lukukokemuksesta tuleekin havainnoiva - ei niinkään harras. Täytyy kuitenkin nostaa hattua miehelle joka näkee vaivaa jokainen joulu kirjoittaa runon. 

Lopuksi kirjailija käy keskustelua Petr Vailin kanssa ja tässä osiossa hän valaisee motivaatioitaan ja uskoaan yleensäkin. Tämän lisäksi Brodsky sivuaa eri aiheita kuten venäläinen kirjallisuus ja Pasternak. Lisäksi kirjailija lausuu muutaman sanan suhteesta vanhaan kotimaahansa ja sen vallanpitäjiin. Oikeastaan itselleni tuo lopun keskustelu oli paljon antoisampi kuin runot konsanaan.

Runoista kiinnostuneille kirja on varmasti lukemisen arvoinen. Itseäni ei juurikaan runot jaksa kiinnostaa ja siinäkin kategoriassa kokoelma ei edusta parhaimmistoa. Myönnän toki että nämä ovat makuasioita, joten mitäpä tuosta sitten. Ainakaan Joulutähti ei edusta perinteisimpää runoutta. Käsittääkseni nämä runot ovat valtaosin venäjänkielellä kirjoitettuja, vaikka uran loppupuolella alkoi Brodsky kirjoittaa myös englanniksi. Itseltäni löytyy myös esseekokoelma Katastrofeja ilmassa, jonka luen ehkäpä tulevan vuoden aikana.

Norman Mailer - Alastomat ja kuolleet

Suomentanut: Jorma Partanen

Sivumäärä: 849

Painos ja vuosi: Kirjakerho - 1984

 

 

 

Mitä ihmettä.. onkos tuo jätkä tuossa kannessa John Wayne? Amerikkalaisessa kirjallisuudessa on useitakin sodasta kertovia maineikkaita teoksia. Kuitenkin yksi kirja on sellainen joka nousee usein esille - Alastomat ja kuolleet. Norman Mailer on kaksinkertainen Pulitzer voittaja, nyt jo valitettavasti edesmennyt, mutta luultavasti hänen kirjansa elävät silti vielä sadan vuoden kuluttuakin. Koska sodan ja kauhun kuukausi etenee vääjäämättä kohti loppuaan, piti siis tarttua härkää sarvista ja lukaista tämä sotakaunokirjallinen tiiliskivi. Aikoinaan väitettiin että kirjailija oksentaa tässä sotakokemuksensa päin amerikkalaislukijan kasvoja. Voi olla ehkä niinkin, mutta mielestäni kirja on paljon muutakin jos sitä vaivautuu pohtimaan vähän pintaa syvemmältä. Mailer ei ehtinyt sotamatkallaan osallistua kiihkeimpiin taisteluihin, mutta kuitenkin keräsi kokemusta siinä määrin että sai aikaiseksi tämän kelvollisen sotakirjan. Alastomat ja kuolleet on tilinteko toisen maailmansodan poteneelta amerikkalaiselta sukupolvelta.

 

"Hän oli harvinaisen rohkea sotilas. Rohkea - ja huono. Ihme kertakaikkiaan, että hän jäi henkiin."

Eräs Mailerin rintamatovereista

 

 

Kirjan tarina kuljettaa lukijansa toisen maailmansodan aikoihin ja Tyynellemerelle, jossa amerikkalaiset käyvät sotaa japanilaisten kanssa. Tarun hohtoinen Anopopein saari on japanilaisen divisioonan hallinnassa - on ilmeisesti vuosi 1943. Amerikkalainen divisioona jota johtaa kenraali Cummings, on saavuttamassa kulminaatio pisteen taistelussa saaren herruudesta. Sodan näyttämö on merenrannan ja vuorten välinen viidakkoalue, joka on vaikea kulkuista ja lähes läpipääsemätöntä.Vaikka todellisuudessakin amerikkalaiset operoivat tyynellä merellä, on kirjan tarina sinällään täysin fiktiota. Näin ollen kirja ei täytä historiallisen romaanin kriteerejä.

 

Norman Mailer kuvaa sotaa yksilön, joukon ja ylipäätään sodan näkökulmasta. Kerronta rakentuu lukuihin, jotka jakavat tarinan eri henkilöiden elämän aikaan ennen sotaa ja sodan hetkeen. Mielenkiintoista on sekin, ettei kirjassa ole vain yhtä päähenkilöä tai näkökulmaa. Oikeastaan tarina on hyvin psykologisesti sävyttynyt ja siinä on keskeisessä asemassa sotilaiden välinen hierarkia ja suhteet. Eräs mieleen jäävimmistä suhteista on kenraali Cummingsin ja luutnantti Hearnin välillä. He ovat tavallaan hyvin samanlaisia ja saman veroisia, mutta sodan ajan hierarkia ajaa heidän yhteisen taipaleensa sivuraiteille. Jokaiselle keskeiselle henkilölle on omistettu oma lukunsa jossa pyritään syventämään itse kunkin persoonaa ja taustoja, jolloin saadaan esiin vaikuttimia ja syitä heidän tekemiin valintoihin. Yllättävää mielestäni on sekin, että juutalaisia parjattiin myös jenkkien joukossa, ainakin sotilaiden keskuudessa. Sota on tapahtuma jossa eri yhteiskuntaluokat kohtaavat ja heidän väliset eroavuudet kutistuvat, jolloin esim. yksilön merkitys kokonaisuuden kannalta muodostuu vähäiseksi ja herra voi joutua duunarin hampaisiin. Tässäkin kirjassa mielivaltaa käyttää niin kenraali, kuin kersanttikin. Joskus auktoriteettia käytetään todellisen tavoitteen saavuttamiseen, joskus ihan muuten vaan. Tarinan sotilaat muodostavat mielenkiintoisen ja heterogeenisen ryhmän, jossa purkaantuu ilmiö jos toinenkin. Kaikille sotilaille on kuitenkin eräs yhteinen piirre ja se on pelko. Lisäksi jokaisella vähän erilainen, mutta kuitenkin likimain aina lähes lamaannuttavuuteen saakka yltävä toivottomuus. Usein näissä toimii taustalla jokin vanha trauma, jopa lapsuudesta saakka seurannut tunnevamma.

 

Juoni etenee pitkään melko hidasta vauhtia, mutta jotenkin loppu tulee hieman liiankin rivakasti ja yllättäen. Koko hoito purkautuu ilmoille kuin sublimoituna. Miten käy naistenmies Wilsonille tai esim. raudan lujalle ja häikäilemättömälle kersantti Croftille? Pystyykö Red Valsen haastamaan Croftin, tai selviääkö Coldstein ylipäätään sotaurakastaan? Kuinka käy Gallagherille hänen suuren menetyksensä jälkeen? Näihin ja moneen muuhun tapahtumaan ja kohtaloon johdattaa Mailer persoonalliseen tyyliin lukijansa tässä loistavassa esikoisteoksessaan, josta muodostui eräs tärkeimmistä amerikkalaisista toista maailmansotaa käsittelevistä sotakirjoista. Kieltämättä kirjailija olisi voinut hieman tätä tuotostaan referoida, ilman että sisältö olisi siitä hirveästi kärsinyt.

Oivallinen faktan ja fiktion inhorealistinen sekoitus kahlitsee lukijansa tuntikausiksi löysäämättä otettaan, varsinkin kun kulisseina toimii kaikenlaisia stimuloivia ärsykkeitä tuottava viidakko ja palmuranta. Viihdyttävää luettavaa tämä Alastomat ja kuolleet.



Stephen King - Lohikäärmeen silmät

Suomentanut: Tapio Tamminen

Sivumäärä: 324

Painos ja vuosi: 1.painos - 1993

Prinssit ja lohikäärmeet. Stephen King on Mainessa syntynyt yhdysvaltalainen kauhukirjailija, jonka tuotanto on laaja, mutta hieman itseään toistava.  Olen lukenut ehkä jopa kymmeniä Kingin kirjoja sekä novelleja, joista useimmat ovat olleet ihan mukiin meneviä. Päätin lukea tämän Lohikäärmeen silmät siinä toivossa että löytäisin jotain uutta kirjailijasta. Osittain jotain uutta löysinkin, tosin myös vanhaa ja tuttuakin.

Tämä fantasiapainotteinen kauhutarina kertoo Delanin valtakunnasta ja sen kansasta, hallitsioista ja taruista. Keskeisinä hahmoina ovat Kuningas Roland, hänen poikansa Peter ja Thomas. Heidän suhteitaan ja elämäänsä sotkee ilkeä velho Flagg, joka on kummitellut lukuisilla eri nimillä jo useita vuosisatoja. Stephen King onnistuu kutomaan mielenkiintoisen ja viihdyttävän tapahtumien seitin perinteisellä tavallaan, tosin ehkä epätyypillisessä kontekstissa. Perinteisesti fantasiatarinat lepäävät hyvän ja pahan valtataistelussa, eikä tämäkään tarina tee poikkeusta. Koomisesti mieleeni tulee juuri jo ties monnennenko kerran katsomani Tähtien sota elokuvasarja. Näitä kumpaistakin yhdistää esimerkiksi hyvän ja pahan läheiset suhteet - jopa sukulaisuussuhteet. Koska tarinan punainen lanka on kohtalaisen yksinkertainen, ei kannata paljastella suuremmin juonta. Jotenkin jää kuitenkin sellainen tunne että hyvyys on katoavaista ja paha palaa aina takaisin muodossa tai toisessa. Hauska pointti sinällään on se että Randall Flagg niminen henkilö esiintyy myös Musta torni -sarjassa ja ilmeisesti muutamassa muussakin, liekö jotain tekemistä keskenään - vai kierrättääkö King laajemminkin näitä nimiä kirjoissaan muuten vaan? Ainakin usein tarinoiden tapahtumapaikat ovat samoja.

Lohikäärmeen silmät -kirjassa King ei pysty parhaimpaansa, mutta oivallinen välipalakirja se on. Jos vertaan tätä esimerkiksi Kalpeaan aavistukseen tai legendaariseen Painajaiseen, jää se valovuosia jälkeen monessakin suhteessa. Ilmeisesti kirjailija on omimmillaan pelkistetyn kauhu-kirjallisuuden tuottamisessa. Vaikka monet kirjat ovat päässeet valkokankaalle asti, eivät ne ole silti koskaan haastaneet näitä alkuperäisiä kirjoja. Suurin kiitos Kingille siitä, ettei hän yritä liikaa mystifioida ja tekotaiteellistaa kirjojaan - helppoa ja mukavaa luettavaa.