Fjodor Dostojevski - Peluri

Suomentanut: Olli Kuukasjärvi

Sivumäärä: 207

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: Uudistettu Suomennos/painos - 2009

Omaisuus vartissa taivaan tuuliin. Tulee harvakseltaan tartuttua näihin legendaarisiin venäläiskirjoihin. Olen aiemmin lukenut vain kaksi Dostojevskia. Rikoksen ja rangaistuksen, sekä kirjoituksia kellarista. Dostojevski kirjoitti nämä kirjallisuuden klassikot vuosien 1845 ja 1880 välisenä aikana, joten tämä nyt lukuohjelmaan ottamani Peluri sijoittuu hieman tuonne uran loppupuolelle. Esimerkiksi hän ei koskaan saanut tietää tulevista suurista mullistuksista (kuten vallankumous), koska kuoli jo vuonna 1881. Kuitenkin hänen kirjoistaan välittyy opettavaisia kertomuksia, jotka ovat tavallaan ajasta ja paikasta riippumattomia. Fjofor Dostojevskiä pidetään kenties nykykirjallisuuden tärkeimpänä kirjailijana ja hänen pääteostaan Karamazovin veljekset kenties tärkeimpänä kirjana kautta aikojen.

Peluri sijoittuu Ranskaan n. vuonna 1850-60. Kirja on yllättävän koukuttava ja jännittävä kirja, jonka jokainen sivu pitää lukijaansa lähes hengästyttävän tarkkaavaisena ja pingoittuneena. Tarinan yllä leijuu alati uhkantunne. Päähenkilö Aleksei Ivanovits kärsii auttamattomasti peliriippuvuudesta - on lähinnä ruletin orja. Hän laskeskele ja järkeilee erilaisia voitto- ja todennäköisyyskombinaatioita. Vaikuttaa siltä että hänen ainoat todelliset adrenaaliinia tihkuvat hetkensä tapahtuu rulettipöydän ääressä. Alekseilla on rikas suku takananaan ja hän ei ole ihan rutiköyhistä lähtökohdista. Hänen asemansa on sellainen että se edellyttää tyylikkyyttä ja herraskaisia käytöstapoja. Kuitenkin mies pilailee aatelisten kustannuksella ja tämä aiheuttaa merkittäviä hankaluuksia. Tapahtumien päänäyttämö on Rulettenburg, joka lienee kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Jotain huomioitavia tapahtumia on Homburgissa(luoteisessa Saksassa) ja Pariisissa

Pian käy niin että paikalle Rulettenburgiin saapuu suvun Matruuna-mummo, jota hätistelee ja liehittelee kenraali, joka on perimisjärjestyksessä kärkipaikoilla. Kenraali ei malta olla näyttämättä asemaansa ja näin ollen paljastaa oman rahanahneutensa suvun rikkaalle kanta-äidille. Kuinka ollakaan mummo tympääntyy tästä "kuoleman odottelusta" ja päättää lähteä tutustumaan tuohon mystiseen uhkapeliin. Aluksi (kuten usein käy) mummoa lykästää ja rahaa tuleekin huomattavasti. Sitten astuu riippuvuuden peikko kehiin ja kaikki menee alas pytystä säästöjä ja oblikaatioita myöten. Tämä on omiaan aiheuttamaan muutamia merkittäviä suku- ja perhedynaamisia muutoksia. Mummo nostaa kytkintä ja palaa takaisin Moskovaan.

Aleksei Ivanovits seilaa tunteiden ristiaallokossa, jota yleensä ohjailsee enemmän tai vähemmän ruletti. Hänen ihmissuhteensa kärsivät paljon ja hänen ympärilleen ilmaantuu myös kaiken maailman siipeilijöitä ja hyväksikäyttäjiä. Vaikka tarina pääosin keskittyy uhkapelaamiseen, esitellään siinä myös muutamia mielenkiintoisia henkilöitä ja suhdekuvioita. On mahdollista että kirjailija käyttää samoja henkilöitä tai ainakin esikuvia usemmissakin kirjoissaan. 

Dostojevskin venäläisyys painottuu usein tekstissä, esim. hereänä arvosteluna ranskalaisuutta kohtaan ja tietynlaisena venäläistä vilpittömyyttä korostavana huomiointina. Päälimmäisen teemana on erilaisten riippuvuuksien psykologinen ja sosiologinen tutkiminen. Enpä ole aiemmin lukenut näin köytännönlähelle osunutta kirjallista tutkielmaa esim. pelaamisen aiheuttmista fyysisistä sekä psyykkisistä oireista. Tässä tapauksessa se on ainakin hyvin sairalloista ja uhkaavaa. Kuinka riippuvuus tuhoaa koko ihmiselämän ja välillisesti myös ympäriltä kaiken pysyvämmän.

Tämä kyseinen Peluri -painos on uudistettu ja kieli on onnistuneesti nykyaikaistettu. Siksipä tarina onkin helppo lukea ja se on pikemminkin jännitysromaani. Koska se on vain n. hieman yli 200 sivuinen, on se Dostojevskin mittapuussa pienoisromaani. Tarinan kertoja on siis tämä Ivanovits itse ja kerronta lomittuu tapahtumahetkeen ja sittemmin myös muistiinpanojen (muistelusten) varaan. Jos vertaan Peluria aiempiin Dostojevskeihin oli tämä lukukokemuksena (rankasta aihepiiristään huolimatta) melko raikas ja jopa piristävä. Myönnettäköön että odottelin hieman raskastempoisempaa kirjaa. Ostin Pelurin Kirjakassista ehkä n. parivuotta aikaa ja oli muistaakseni uudeksi kirjaksi melko edullinen. Suosittelen lukemaan.

John Galsworthy - Forsytein taru

Suomentanut: Tyyne Tuulio

Sivumäärä: 528+533 (1061)

Kustantaja: Tammi

Painos ja Vuosi: 11.painos - 1976

Suoraviivaista ja tehokasta kuin saksalainen jalkapallo. Galsworthy-kuukausi alkaa lähestyä loppua ja sain viimein selätettyä tämän kirjailijan pääteoksen Forsytein taru. Kirja sisältää tavallaan kirjasarjan, joka on kirjoitettu parinkymmenen vuoden aikana 1906-1922. Tarinalle on olemassa myös suora jatko-osa Nykyaikainen komedia, joka seuraa kolmannen sukupolven vaiheita vielä tätäkin myöhemmin. Forsytein taru on paksu kahden kirjan paketti (yli tuhat sivua), jossa riittää luettavaa ja pohtimistakin.

John Galsworthy on kirjoittanut oivallisen saagan ylemmän keskiluokan suvusta, joka kunnioittaa niitä samoja arvoja kuin muutkin "paremmat" ihmiset Englannissa vuosina 1880-1920. Täytynee muistaa että tämä ajanjakso käsittää buurisodan ja ensimmäisen maailmansodan, jotka laittoivat tavallisia arkipäivän arvoja uusiksi. Lisäksi ihmisten käyttöön tarjoitui paljon uusia teknisiä vempaimia, kuten esim. autot ja puhelin.

Forsytein suku - joka tässä yhteydessä käsittää muutaman perheen, kuitenkin tarinan kannalta lähinnä kaksi perhettä, eli Jolyon Forsyte nuoremman ja Soames Forsyten perheet. Vaikka kertomus aluksi keskittyy myös ns. ensimmäiseen polveen, eli Jolyon Forsyteen, James Forsyteen, Ann Forsyteen ja Timothy Forsyteen, ovat näiden roolit melko vähäiset. Koska Timothy elää yli satavuotiaaksi, niin hän luonnollisesti saa tilaa myös myöhemmässä vaiheessa.

Keskeisimmässä roolissa on Soamesin ja Irenen surullisiakin piirteitä omaava avioliitto, jossa mikään ei oikein natsaa kohdalleen. Koska yhteisön painostus on kovaa ja arvot ovat konservatiiviset - eikä lakikaan anna armoa, joutuu rouva Forsyte kärsimään miehisestä omistusoikeudesta vuosikaudet. Tässä onkin mielenkiintoista pohtia yhteisön ja yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien merkitystä. Toisaalta mikä on ihmisen vastareaktion merkitys ja rakentuuko hetken mielijohteesta syntynyt suhde degeneroituvaksi painajaismaiseksi noidankehäksi? Epäilemättä kirjailija kritisoi yhteisöllisiä ahtaita institituutioita ja tuolloisia (älyttömiäkin) lakeja, jotka palvelivat lähinnä rikkaita ja omistushaluisia miehiä.

Soames Forsyte ei ehkä edusta parhainta liikemiestyyppiä, mutta hänellä on rahan keräämisen taito. Mies on taiteen ihailija ja siksi hän sijoittakin rahansa taiteeseen. Vaikka taide on sinällään aika suhdanneherkkää, onnistuu hän elämään perityn rahan turvin lähinnä koroilla. Ilmeisesti Soames on luotettavan sorttinen mies ja tämä onkin ainoa hyvä puoli hänessä. Huonoja puolia on yllin kyllin. Hän on esimerkiksi vainoharhaisen mustasukkainen ja omistushaluinen, joka johtunee huonosta itsetunnosta ja hankalasta luonteesta. Ehkä hän on tavallaan kasvanut Jolyon nuoremman varjossa, ja tähän varjoon hän tulee syvemminkin vajoamaan kirjan edetessä.

Soamesin vaimo Irene Forsyte on professorin tytär ja lähtökohtaisesti varaton. Heidän välillään ei ole mielekästä puhua missään vaiheessa rakkaussuhteesta ja tämä käy lukijalle pian selväksi. Juopa pariskunnan välillä kasvaa suhteettomaksi erinäisten tapahtumien myötä, eikä rakkaudeton vaimo pysty olemaan avioliitossaan luotettava. On vaikea sanoa kuinka paljon itseinhoa nainen potee uskottomuudestaan, mutta luulen että hän on lähinnä sinut asian kanssa. Ihminen ei voi mitään tunteilleen.

Jolyon Forsyte nuorempi on taiteilija ja osaa siis ajatella asioita paljon luovemmin. Näin ollen hän onkin ymmärtäväinen rakkausasioissa ja pitää Soamesia lähinnä tyrannina. Akvarellimaalailun lomassa myös Jolyon onnistuu hämmentämään soppaa ja onkin yksi keskeisiä hahmoja kirjassa.

Sekä Soames että Irene onnistuu lisäämään sukua tahoillaan ja tästä kehittyykin mielenkiintoinen ja eteenpäin suuntautuva juoniverkko. Kohtaavatko Irenen poika Jon ja Soamesin tytär Fleur toisensa ja jos kohtaa niin mitä siitä seuraa? Yllättävää ja rienaava on se että Jon muistuttaa ehkä enemmän Soamesia kuin Ireneä ja Fleur enemmän Ireneä kuin Soamesia. Yhtä kaikki tämä lienee ainoa huumorinkukka jonka itse kirjasta bongasin, joten itse en pitänyt kirjaa "hauskana".

Jollakin tasolla kirjailija Galsworthy paljastaa olevansa enemmän liberaalien arvojen kannattaja, vaikkakin hän syöksee onnettomiin seurauksiin myös vapaa-ajattelijat. Onkin vaikea sanoa kumpi on enemmän lopulta vahvoilla, moderni vai perinteinen ajattelu. Jos vertaan Forsytein tarua aiemmin lukemiini Galsworthy-kirjoihin, on tämä jotenkin kliinisesti kirjoitettu. Kirjassa on jotain samaa kuin Thomas Mannin Buddenbrookeissa. Esimerkiksi varallisuuden merkitys on keskeisessä asemassa ja peritty raha on tärkeää. Toisaalta samanlaista kuolemalla herkuttelua kuten Buddenbrookeissa ei kirjassa esiinny, sen sijaan kuolema vierailee vihjailevasti ja koreilevasti. Kun tutkii Forsyteja ja Buddenbrookeja, huomaa pian että kummassakin suvussa ihmiset ovat oman itsensä karikatyyrejä.

Ilmeisesti kirjilija on tarkoittanut Forsyteilla yleisemminkin tiettyä englantilaista yhteiskuntaluokkaa, eli pyrkyrimäistä ylempää keskiluokkaa. Vaikka kirja on kokolailla saippuaoopperaa, on siinä silti oivallista ihmissuhdesatiiria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tarinan tekstiasu ei ole häiritsevän koukeroista, joten lukeminen on joutuisaa ja sujuvaa. Pitkä mutta kannattava lukusavotta.