Günter Grass - Aivoituksia

Suomentanut: Oili Suominen

Sivumäärä: 164

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Päätin lukea myös tämän hyllystä löytyvän kirjan Aivoituksia. Se on reippaasti vanhempaa tuotantoa kuin Taikalaatikko ja on julkaistu alkuperäiskielellä jo vuonna 1980. Kun katselen sisäkannen kuvaa tuolloisesta Günter Grassista, oivallan helposti mistä tulee täkäläinen sanonta Günter-viikset (kalapuikot). Aika hauska on kyllä tuo kansitaidekin, joka on kirjan osalta varsin osuva.

Aivoituksia on lennokas ja reteä pienoisromaani opettajapariskunnasta Harmista ja Dörtestä, jotka edustavat keskiverto saksalaista "tuhoutuvaa" sukupolvea. Grassin ennuste on että saksalaiset kuolevat sukupuuttoon, kun taas Aasiaa odottaa ylikansoittuminen. Esimerkiksi Harm ja Dörte keksivät vaikka minkälaisia verukkeita vältelläkseen lapsen tekoa. Pariskunta lähtee reissaamaan Aasiaan ja koska he ovat osa Grassin käsikirjoitusta, tarjoaa hän ratkaisuksi Dörtelle balilaista miesrakastajaa. Kirjailija on itsekin hakenut käsikirjoitukseen autenttisia tunnelmia matkustamalla Aasiaan - voisiko sieltä löytyä kenties Saksan kansalle elvyttäviä keinoja ja voimia?

Myös Saksan jakautumista toisen maailmasodan jälkeen Grass käsittelee melko poleemisesti, kuten myös poliitikkojen suhtautumisesta kulttuuriin ja taiteeseen. Esim. lännessä kirjailijoista tehdään pellejä ja idässä paranoidisesti salakuuntelemalla rikollisia. Kaikenkaikkiaan tuolloiseen nyky-yhteiskuntaan, nyky-ihmisiin ja ilmapiiriin Grass tarttuu varsin purevan sarkastisesti. Eikä pessimistisiltäkään vaikutelmilta voi välttyä.

Aivoituksia on linjassa edellisen lukemani Taikalaatikon kanssa. Ehkä tämä on kuitenkin runsassanaisempaa ja rönsyilevämpää niin kirjoitusteknisesti kuin myös sisällöllisestikin. Mielipidettä tarjotaan kronologisesti menneisyydestä, silloisesta nykyhetkestä ja lopulta myös tulevaisuudesta. Tekstiä pysähtyy ja se pysäyttää miettimään. Kirja on mielenkiintoinen, joskin toisaalta melko raflaavakin. Ainakin itse tulkitsen kirjailijan mielipiteet jos hän ne rivienvälistä ominaan tarjoaa, melko konservatiivisiksi. Kannattaa lukea tarina sympaattisista, joskin jollain tasolla myös surkeista ja eksyneistä Harmista ja Dörtestä.

Günter Grass - Taikalaatikko

Suometanut: Oili Suominen

Sivumäärä: 221

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009

Omituisia, mutta hauskoja kurkistuksia kameran "luukusta". Hiljattain tiedotusvälineet ilmoittivat yhden kenties merkittävimmistä saksalaisista kirjailijoista siirtyneen ajasta iäisyyteen. Kirjailijan, jonka tuotanto on mittava ja ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Günter Grass oli koulutukseltaan kuvataiteilija ja hän toimi myös politiikassa sosiaalidemokraattien riveissä. Vaikka Grass oli rauhan mies, löytyi hänen taustaltaan synkempääkin historiaa. Grass myönsi lopulta 2000-luvun puolella osallistuneensa SS-toimintaan, jota ymmärrettävästikin piti "hävettävänä" nuoruuden höyrähdyksenä. 

Suomalaisella lukijalla on paljon valinnan varaa, kun hän katselee kirjailijan tuotantoa. Moni lukee kenties ensimmäiseksi Danzig-trilogian ja lähinnä Peltirummun, joka itseltänikin löytyy hyllystä. Päätin kuitenkin aloittaa kahdesta hieman ohuemmasta romaanista, joista ensimmäisenä vuorossa on joitakin vuosia sitten ostamani Taikalaatikko. Günter Grass sai Nobelin-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999, joten kirja on kirjoitettu tämän jälkeen.

Taikalaatikko on persoonallisella otteella kirjoitettu elämänkertakirja, joka jatkaa parivuotta aiemmin ilmestynyttä Sipulia kuoriessa -kirjaa (tähän tulee syksyllä suomennettuna myös viimeinen osa Grimmin sanat). Tarinassa kirjailija perheineen (useine sellaisineen) lipuu läpi vuosien ja kymmenten tarjoten pisaroina mielenkiintoisia hetkiä. Kaikesta päätelle kirjailija Grass on ollut ehtivä, pystyvä ja naisiin menevä mies. Kuvaukset hänen taiteilijan luovuudestaan kielivät suuristakin suhdannevaihteluista. Ja tässä ohessa onnistuu rakastajat ja vaimot puskemaan maailmalle kahdeksan pikku-Grassia.

Kerronan mielenkiinto piilee siinä, että lapset kertovat isänsä ja perheiden tarinaa. Isä sitä ja isä tätä. Grassilla on ainakin tässä kirjassa melko kyyninen ja humoristinenkin ote oman elämänsä ruotimiseen. Toisaalta se lieneekin turvallisin tapa lähestyä esim. muutamia yhteiskunnallisesti arkojakin aiheita ja jopa kipupisteitä - joiden kautta ja rinnalla taiteilijan vuodet vierivät. Uran luonnin ohella mies elää kiihkeästi ja ajottain jopa hieman eksyneenäkin läpi elämäänsä, jättäen siinä samalla pysyvät jäljet saksalaiseen kirjallisuuteen.

Toinen hieman omituisempi juonne tarinassa on merkillinen Marie, joka pyörii perhepiirissä näppäilemässä kuvia Agfa-boxilla. Laite on varsin ylimaallinen ja sen ominaisuudet ylittävät kaikki silloiset ja jopa nykypäivän mittapuutkin. Se pystyy näkemään menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Lisäksi se luo kuvia kohteen haavemaailmasta ja joskus peloistakin. Palkitsee ja rankaisee tarpeen mukaan, silti ymmärtämättä mitään normeista. Onneksi siis usein palkitsee. Ehkäpä tämän kaiken kuva-materiaalin seassa vilahtelee myös Grassin omia toteutumattomia toiveita ja odotuksia.

Taikalaatikko on helppolukuinen kirja, mutta sen pinnan alle on kätketty paljon asioita jotka eivät kenties avaudu ensilukemalta. Mietin esim. tuota Taikalaatikkoa ja sen suhdetta Grassin elämään. Koska kirja ei ole kovin paksu, sen kykenee lukemaan parissa päivässä - jopa nopeampaakin. Jos suhteutan lukemaani aikaisempiin kokemuksiin saksalaisesta kirjallisuudesta, tulee mieleeni eniten ehkä Heinrich Böll. Toisaalta jostain omituisesta kohtaa huumorissa ainakin itselleni tulee mieleeni myös kotimainen kirjailija Veikko Huovinen. Olen lukemassa jo seuraavaa Günter Grassia, joka lupailee toisenlaista ja hyvää lukukokemusta. Taikalaatikko on hyvä ja yllättävän viihdyttäväkin kirja.

Hermann Hesse - Demian

Suomentanut: Toini Havu

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Gummerus

Painos ja vuosi: 5.painos - 1994

Onko Abraxas kaikkien Jumala? Pengoin tuossa aikani kuluksi nuita pokkareita ja löysin tämän Hermann Hessen Demianin. Olen aiemmin lukenut Narkissos ja Kultasuun, joka oli mielestäni todella hyvä. Hesse on kirjoittanut Demianin parissa kuukaudessa n. nelikymppisenä vuonna 1917, jolloin hän eli elämänsä vaikeimpia aikoja. Hän oli siis jo tuolloin tunnettu kirjailija. Kuitenkin suurimman tunnustuksen Hesse on saanut vasta toisen maailmasodan jälkeen, jolloin hän sai mm. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1946.

Tämä teos kertoo Emil Sinclairin lapsuus- ja nuoruusvuosien tarinan. Kuinka poika elää läpi rankkojen itsetutkiskeluvuosien, välissä kovastikin eksyneenä ja onnettomana. Emil on selvästi monin tavoin lahjakas, mutta pelokas ja pitkälti sulkeutunutkin. Hän peilaa voimakkaasti itseään muiden tovereiden ja heidän tekemisten kautta. Kaikki ihmiset arvottuvat joko paremmiksi tai huonommiksi kuin hän itse. Näissä alakulkoisissa mutta yllättävän mielenkiintoisissa kohtaamisissa saavat monet vanhatkin tarinat uuden ja mielenkiintoisen näkökulman. Kuinka esim. hyvän ja pahan välinen raja vetäytyy millon kumpaankin suuntaan, antaen tilaa väljempäänkin tulkintaan. Voiko pahan karkoitukseen käyttää pahan keinoja? Uusia tulkintoja Kainista ja Abelista.

Emil joutuu jo varhaisina kouluvuosinaan kiusaamisen kohteeksi, josta hän kuitenkin vapautuu uuden ystävänsä Max Demianin avulla. Demian on poika jota kukaan ei tunne kunnolla, kenties ei edes kohde itse. Emilin silmissä Demian saa kaikessa esteettisyydessään ja mystisyydessään lähes Jumalan aseman. Tästä muodostuu jopa ylimaallinen suhde, jossa oikeastaan Emil itse muuttuu ihailun kohteeksi. Kuinka Demian onkin kenties osa poikaa itseään. Hesse viipyy tahallisesti pitkiäkin aikoja näissä estetiikan kuvauksissa, jotka ovat lähes ajan pysäyttäviä. Kirjailija pystyy kertomaan jollain omintakeisella selkeydellä monimutkaisiakin asoita, tehden niistä jotenkin juhlallisia. Demian sisältääkin paljon erilaisia filosofisia pohdintoja ihmisestä, ihmisyydestä, uskomuksista, rooleista ja kasvusta. Kaiken kurjuudenkin keskellä ihmisestä löytyy paljon eteenpäin työntäviä voimia.

Hermann Hesse rakentelee hämmästyttävän selkeitä ja pitkiä lauseita, joihin kätkeytyy varmasti paljon sellaistakin mikä ei vältämättä avaudu, mutta myös vaivattomasti oivallettavaa asiaa. Ainakin omasta mielestäni tarinoinnissa on paljon melankoliaa, jonkinlaista taianomaista omaperäisyyttä. Varsinkin ihmisen sukupuolesta riippumaton platoninen kauneudenihannointi on omaa luokkaansa, johon monellakaan lukemallani kirjailijalla ei ole rohkeutta tai potentiaalia. Jos mukana on yhteiskunnallista kannanottoa tai politikointia, niin se on verhottu siinämäärin etten ainakaan itse sitä huomaa. Sen sijaan synkkiä ennusmerkkejä Euroopan tulevista vaiheista alkaa muodostua enemmänkin loppua kohti mentäessä. Kuitenkin tarina on kaiken arkisen yläpuolella, keskittyen pikemminkin paljon suurempiin tai pienempiin asioihin. Jumaliin, tai ihmiseen itseensä. Kirjan keskeinen teema onkin mielestäni ihmisenä kasvaminen ja lopulta eheytyminen. Ihminen ei saa kaikkeen vastausta, eikä vältämättä sitä edes tarvitse.

Seuraavassa lyhyt katkelma jossa on häivähdys itsellenikin tuttua.

"Olin tottunut elämään itseeni vajonneena ja tyytymään ajatukseen, että olin menettänyt kyvyn aistia ulkomaailmaa, että kyky nauttia loistavista väreistä auttamattomasti hävisi yhdessä lapsuuden kanssa ja että ihmisen täytyi maksaa sielunsa vapaudesta ja miehuudesta luopumalla tästä sulosta ja loistosta." 
Hermann Hesse - Damien s. 159

Tämän Demianin kannustamana luulen siirtyväni muihinkin Hessen kirjoihin. Ainakin tuo hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Lasihelmipeli tulee luettavaksi kesään mennessä. Vaikka uskonnollisuus ei suoraan tässäkään kirjassa nouse päälimmäiseksi, kulkee tietty hengellinen juonne mukana. Muutamista lähteistä päätellen Hessen keskeisiä teemoja muissakin teoksissa ovat ihmisen henkinen kehittyminen ja yksilössä itsessään kehittyvä viisaus. Toisaalta myös hienovireinen epäsosiaalisuus ja todellisuudesta pakeneminen. Ainakin itselleni nämä kaksi lukemaani Hesseä edustaa kirjallisuuden parhammistoa. Tästäkin ohuesta kirjasta olisi vielä paljon kerrottavaa, mutta suosittelen mielummin lukemaan itse.

Heinrich Böll - Katharina Blumin menetetty maine

Suomentanut: Kai Kaila

Sivumäärä: 127

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1975

Voi voi tuota paljon parjattua lehdistöä. Kipakkasanaisena yhteiskuntakriitikkona Heinrich Böll seurasi aikaansa ja pyrki takertumaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Ilmiselvästi Böll hallitsi satiirin ja sarkasmin kaltaisen huumorin ja tyylin, koska tämä toimittajahengessä kirjoitettu Katharina Blumin menetetty maine osuu pilkkaansa ja kovaa. Olen itsekin miettinyt nykymediaa ja sen luotettavuutta. Jos seuraa esimerkiksi  lukuisia nimeltämainitsemattomia verkkojulkaisuja, niin juttujen taso ei päätä huimaa. Toisaalta lehdistön kannattaa kirjoittaa niin kauan kun yleisö lukee ja maksaa. Niin sanottu kohujuttu myy aina, niin tänään kuin tuolloin 70-luvulla. 

Heti aluksi haluaisin kuitenkin kommentoida kirjan ulkoasua, joka on mielestäni harhaan johtava. Itse olisin ajatellut että kirja voisi olla jonkun suomalaisen naiskirjailijan draama tai rakkauskertomus. 

Tarinassa nuori nainen joutuu rikosepäillyksi ja lehdistö otta homman huostaan ennen aikojansa. Katherine Blumista tehdään lehdistössä mustamaalaava kuva ja tällä mässäillään useissa liitteissä. Häntä epäillään rikollisen suojelemisesta ja muutenkin alhaisesta moraalista, hänen lainkuulijaisuutensa asetetaan epäilyksen alaiseksi. Samalla tapausta yritetään selvittää poliisin toimesta ja muutenkin saada juridisesti luotettava kuva. Yhteiskunta suhtautuu nuoren naisen tapaukseen hyvin asenteellisesti ja valtaosa onkin valmis ristiinnaulitsemaan suoriltaan - ilman suurempia selvityksiä. Tämän vuoksi nainen saa hyökkäyksiä myös tuntemattomiksi jääviltä tahoilta. Ennen tapausta Blum oli siis kuin kuka tahansa tuntematon henkilö, joka vain (käsittääkseni) sattumalta joutui epäilyttävään ja epäsuotuisaan tilanteeseen. Toisaalta tämä hullunmylly ajaa sitten Blumin todelliseen rikokseen, joka sävyttää jutun paradoksaaliseksi sekamelskaksi. 

Kirjassa esiintyy paljon eri henkilöitä ja täytyy oikein ajatella ettei pakka mene sekaisin. Itse tekstikin on hyvin toimittaja henkistä, jossa luetellaan paljon aikoja ja paikkoja - siis hyvin dokumentaarista tekstiä. Ilmeisesti kirjan juoni onkin lainattu todellisesta elämästä, hieman karrikoiden ja värittäen. Mielestäni tarina on sekava ja jotenkin puuduttava, eikä siinä ole paljonkaan jäljellä varhaisen tuotannon ytimekkyydestä. Ilman riemastuttavia yksittäisiä hauskoja piikkejä olisikin lukukokemus ollut aika neutraali jos ei jopa hieman negatiivinenkin. Esimerkiksi Katharina Blumin kommentti poliisikuulusteluissa koskien kirkkoa ja Blumin ajankäyttöä on hauska;

"Joskus istuin myös kirkossa, en uskonnollisista syistä, vaan koska siellä on rauhallista, mutta viime aikoina naisia on alettu puhutella kirkoissakin eivätkä sitä tee vain maallikot."  s. 45

Kuvassa Heinrich Böll (Otavan kirjaston Suojaverkko -kirjan kansiliepeessä)

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin ihan luettava ja opettavainen tarina siitä, että jos mediaväki tahtoo jonkun möyhentää - niin se tekee sen varmasti ja menestyksellä. Tietämättömästä lukjasta jopa tyylikkäästi. Jos vertaan näitä kahta lukemaani Böllin kirjaa, niin Aseveljet oli kaikin puolin parempi. Hyllystäni löytyy vielä Otavan kirjaston julkaisemat Suojaverkko ja Nainen ryhmäkuvassa, ehkäpä nämäkin vielä joskus (todennäköisesti) luen.

Heinrich Böll - Aseveljet

Suomentanut: Markku Mannila

Sivumäärä: 127

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1983

Rauhallisesta ankeudesta repivään toimintaan. Heinrich Böll on  yksi aikamme merkittäviä saksalaisia kirjailijoita. Häntä on vuoroin syytetty ja puolustettu milloin mistäkin ja vaikka hän on sodat käynyttä ikäpolvea niin mitään "luurankoja" ei ilmeisesti hänen kaapissaan kolise. Kirjailija on kolmas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut saksalainen ja jotenkin hän eroaa kahdesta aiemmasta. Ehkä Böll on jollain tasolla lähempänä kansalaisia ja maan pintaa näillä alun alkaen pelkistetyillä kirjoillaan. Ainakin 70-luvulle tultaessa alkoi kirjailijasta näkyä voimakkaitakin poliittisia, lähinnä rauhan ja vihreän aatteen mielipiteitä. Jo aiemmin hän toimi myös kirjailijoiden ja toisinajattelijoiden asialla. Heinrich Böll kuoli Bonnissa vuonna 1985 ja oli tuolloin ehättänyt 67 vuoden ikään. 

Päätin siis lukea kirjahyllystäni kaksi kirjailijan pienoisromaania ja tämä on niistä ensimmäinen. Aseveljet kertoo sotilas (korpraali) Wenkin tarinan melko lyhyesti pähkinän kuoressa. Eletään vuotta 1948 ja jälleenrakentamisen aikaa. Wenk ei ole toipunut sodan aiheuttamista henkisistä traumoista ja yrittää kaikin keinoin päästä takaisin siviilielämään kiinni. Pian kuitenkin kaikki kulissit romahtavat kun Wenk huomaa entisen esimiehensä Kapteeni Schneckerin hummailevan tohtorinväitöksensä lumoissa, ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Nimittäin Schnecker liittyi kiinteästi erään Wenkin sotilaskaverin "katoamiseen" itärintamalla sodan loppuvaiheessa ja koska wenk tiesi hänen kuolleen, päätti hän kertoa tarinan lukijalle ja kadonneen Schelllingin omaisille.

Sotatarina alkaa rauhallisesta mutta silti ahdistavasta Normandiasta vuonna 1943, jolloin Wenk joutui palvelemaan "rotanloukkuun" - pienelle sektorille Ranskan rantatöyräitä. Tässä vaiheessa rakennellan tarinan juonta ja samalla kerrotaan erään rannikkodivisioonan toiminnasta, siis lähinnä Wenk kertoo armeijaelämän vastenmielisyydestä ja hänen vastahakoisuudestaan kansallallissosialistisen Saksan palveluksessa. Kuitenkin kaiken takana on preussilainen kunnian ja velvollisuuden tunto, joten Wenk ei lipeä missään vaiheessa karkuruuden tielle. Kaiken sulkeistouhun ja vartiovuoroilun lomassa hän onnistuu kuitenkin rakastumaan, mutta tämä jää mielestäni yllättävän vähäiselle huomiolle. Lopulta Wenk miehineen siirtyy palvelemaan kiristyvälle itärintamalle, jossa lopullinen "paljastuminen" tapahtuu.

Epäilemättä Aseveljet on Böllin lyhyt (ainakin osittain) elämänkerrallinen tilitys sotaretkestään toisessa maailmansodassa, jonka lopputulos tiedetään nyt jo läpikotaisin. Mielestäni tärkeämpi opetus tarinassa on se, että ihmisen historia seuraa väistämättä mukana - menneisyyden demoneista ei koskaan pääse eroon. En osaa luonnehtia kirjan tarinaa täysin pasifistiseksi, mutta kyllä siinä paljastettiin lukuisia turhuuksia mihin sota lieveilmiöineen johtaa. Mainittakoon esim. esimiesten kuormasta nipistely ja kaikenlainen asiaan kuulumaton kaupanteko, sekä ennen kaikkea tavallisen ihmisen kärsimys. Toisaalta osa sotilaista selvästikin vieroksui ja pelkäsi sotaa, jolloin heidän osuutensa oli usein vain mukana oleilua. Aseveljissä ei kuitenkaan mässäillä väkivallalla ja sodan raakuuksilla, vaan tarina on pikemminnkin melko psykologinen ja tavallaan paljastuskertomus.

Böllin tyyli kirjoittaa (ainakin tässä kirjassa) on melko niukkasanaista ja pelkistettyä. Varmasti aiheesta olisi voinut kirjoittaa tiiliskiven paksuisen tuotoksenkin, mutta Aseveljet on mukavan ohut ja helppolukuinen kirja, joten siihen on jokaisen mielekästä tarttua. Vaikka lukijana et pitäisi sodan teemasta, niin tässä kirjassa se ei ainakaan itselleni jäänyt päälimmäisenä kummittelemaan. Ainakin Proustin jälkeen tällainen kirja on suorastaan välipala. Jos et ole lukenut niin suosittelen tutustumaan.

Herta Müller - Matala maa

Suomentanut: Raija Jänicke

Sivumäärä: 137

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: Keltainen kirjasto 1.painos - 1989

Itkua ja hampaiden kiristelyä sillisalaatin lomassa. Päätin lukea tämän omasta hyllystä löytyvän Herta Müllerin kirjan Matala maa. Kirjailija on tullut itselleni tunnetuksi muutama vuosi sitten saamastaan Nobelin palkinnosta. Täytyy myöntää että en olisi kirjailijaan tarttunut ellei tarkoitukseni olisi lukea kaikkia Nobel kirjailijoita. Müller on romanialaissaksalainen kirjailija ja runoilija, joka on ehkä keskimääräistä tuotteliaampi. Hänen teemasa koskevat lähinnä pientä ja sorrettua ihmistä, usein sodan ja köyhyyden hampaissa.

Matala maa oli itselleni hyvin vaikeasti lähestyttä kirja. Ei pelkästään teemallisesti, vaan myös ilmenevän vaikeaselkoisuuden vuoksi. Tarina kertoo perheestä ja lähisuvusta pienessä kylässä, joka on selviytymässä sota-ajasta. Ilmeisesti kertoja on lapsuudesta aikuisuuteen varttuva tyttö, joka seurailee ympäröivää yhteisöä ja elää omissa fantasioissaan. Jossakin vaiheessa kertomus alkaa hilautua surrealismin puolelle, jossa todellisuus ja kuvitelma juottuu yhdeksi melko aistikkaaksi mössöksi. Koska tunnelma ja yhteisö vaikuttaa agressiiviselta ja puritaaniselta, alkaa pidemmän päälle lukeminenkin tylsistyttää. En ole koskaan jaksanut lukea kirjoja jossa lapset itkee ja ladot palaa (kytemällä).

Matala maa on kirja jolle varmasti lukijansakin löytyy, mutta itselleni oli raskassoutuinen ja vaikka lyhytkin - niin toivottoman pitkäveteinen. Itse en löytänyt mitään kauaskantoista juonta joka olisi koukuttanut lukuhetkiin. Epäilemättä Herta Müllerin kirjallisuus on "taidekirjallisuutta" jonka ei ole takoituskaan avautua yksiselitteisesti. Vaikka kirjailija onkin arvostettu ja tuotanto palkittua, en voi lausua mitään ylistäviä superlatiiveja. Lukee ken jaksaa.

Rudolf Eucken - Elämän tarkoitus ja arvo

Suomentanut: Lauri Hendell

Sivumäärä:187

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2. painos - 1925

Ulkoisen ja sisäisen maailman dialektiikkaa. Asetin tämän kirjan alunperin lukutavoitteisiini siinä uskossa että löydän sen kirjastosta. Näin ei kuitenkaan käynyt ja menetin jopa toivonikin asian tiimoilta, kunnes törmäsin täysin sattumalta kirjaan kierrätyskeskuksessa. Tätä kirjaa ei usein näe liikenteessä ja liekö sitten jo aikansa elänyt. Jokatapauksessa sain kirjan pilkkahintaan 0,20€ ja voin sen lainata ken haluaa sen lukea. Rudolf Eucken on menneen ajan maineikkaita filosofeja ja hänen suuntauksensa oli henkisyyttä korostava filosofia. Eucken sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1908, eli sata vuotta aiemmin kuin edellinen lukemani kirjailija Le Clézio.

Elämän takoitus ja arvo keskittyy pohtimaan teemaansa muun muassa erilaisten elämänkäsitysten kautta. Näitä löytyy kirjasta muutama, kuten uskonnollinen elämän käsitys, immanenttisen idealismin elämän käsitys ja näitä uudemmat elämänkäsitykset, kuten naturalismin elämänkäsitys. Näihin ei sen suuremmin voi tässä pureutua, mutta avautunee jos vaivautuu kirjan lukemaan(ellei ole tuttuja jo valmiiksi). Vaikka itsellänikin on ollut opinnoissa filosofian kursseja, en tuntenut mitenkään olevani omalla maalla.

Eucken pohtii mm. rakentamiskokeidensa avulla ihmisen suhdetta sisäiseen ja ulkoiseen maailmaan. Mikä on ihmisen rooli sosiaali- ja yksilökulttuurissa, tai esim. mikä on ihmisen suhde luontoon ja luonnon suhde ihmiseen. Minkälaisiin johtopäätöksiin Euckenin filosofiassa päädytään yksilöiden elämässä ja niiden kohtaloiden erilaisuudessa. Löysin teksteistä aika pessimistisiäkin(tosin mielenkiintoisia) sävyjä, koskien esim. ihmisen vanhenemista ja sen luomia haitallisia ajatusmalleja. Sen sijaan uskottavuutta heikentää käsittämätön poliittinen subjektiivisuus kirjan s. 129, jossa Eucken ottaa kantaa saksalaisten osallisuuteen ensimmäisen maailmansodan syttymisessä (nurkkapatriotismi).

Mielestäni kirja ei kuitenkaan tarjoa (yllätys yllätys..) täydellistä vastausta kysymykseen mikä on elämän tarkoitus ja arvo. Kirja on oppikirja kirjailijan filosofiaan, joka korostaa henkisyyttä ja näin ollen henkisesti pystyvämpien ihmisten arvoa ja selviytymistä maailmassa. Väistämättä siis tuolloin parempiosaisten ihmisten roolia yhteiskunnassa(taiteellinen ja tieteellinen eliitti). Euckenin tekstit ovat paasaavan sävyisiä, mutta toisaalta ne soljuvat keveästi ikäänkuin "lonkalta". Toisaalta ne eivät pyri esittämään asioita yksinkertaistetusti, jolloin ne avautuvatkin vain asiaan paneutuville ja vihkiytyville lukijoille (eli ei itselleni). Kirjan lukeminen ei ole täysin hukkaan heitettyä aikaa, vaikka sisältö onkin kulkeutunut jo parasta ennen päiväyksen ohitse. Raskain asia kirjassa lienee se, että johdanto ja yhteenveto ovat samanlaista pohdintaa, kuin itse pohdinnallinen osuus. Melko haastavaa ja raskassoutuista luettavaa, ei voi mitään.

Erich Maria Remarque - Länsirintamalta ei mitään uutta

Suomentanut: Armas Hämäläinen

Sivumäärä: 223

Painos ja vuosi: 10.painos - 1958

Elämänsä pilannut kokonainen sukupolvi. Päätin aloittaa tämän sodan ja kauhun kuukauden Remarquen kirjalla Länsirintamalta ei mitään uutta. Tämä kirjailijan pääteos on klassikko sotakaunokirjallisuudessa ja sitä on verrattu esimerkiksi Hemingwayn tuotantoon. Vaikka se on löyhästi omaelämänkerrallinen, lienee teksti paljolti fiktiota. Tarina kertoo Remarquen ikäluokkaan kuuluvien ihmisten suhteesta sotaan, eli se kertoo sodan runteleman sukupolven tarinan. Länsirintamalta ei mitään uuutta on julkaistu vuonna 1929, jolloin ensimmäisen maailman sodan haavat olivat alkaneet jo parantua. Kirja puolustaa paikkaansa länsimaisessa sotakirjallisuudessa ja herättää tunteita vielä nykypäivän lukijassakin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis ensimmäiseen maailmansotaan ja länsirintamalle, jossa Saksa ja Ranska liittolaisineen käy asemasotaa. Taistelut pysyttelevät Ranskan kamaralla, jolloin sota ei ole saksalaisten kotinurkilla. Saksalainen kiväärikomppania noin 150 miestä taistelee mittavaa ja ylivoimaista vastustajaa vastaan. Keskeinen ja alati harveneva ryhmä käy veret seisauttavia taisteluita ja mies tappiot ovat melkoiset. Täydennyksenä saapuvat alokkaat ovat helppoa tykinruokaa ja viattomat hevoset juoksevat suolet pellolla mylvien tuskissaan.

Tarinen kertoja nuori Paul niminen kiväärimies, jonka nimi paljastuu oikeastaan vasta ensimmäisellä kotilomalla - käy äidin kanssa tunnepitoisia keskusteluja, eikä tämä ole omiaan nostattamaan nuoren miehen taistelutahtoa. Paul menettää tasaisella tahdilla tovereitaan ja huomaa pian olevansa yksin sodassa, jossa ei tunnu voittajia olevan. Lopullinen niitti tapahtuu kranaattikuopassa, johon syöksyy vihollismies hädissään ja pahaa avistamatta. Koska Paul joutuu miehen surmaamaan puukolla, äityy tapahtuma miehen mielessä suunnattomiin mittasuhteisiin. Hetki on paljon puhuva ja siinä käydään inhimillisten ja humaanien tunteiden dialogia sisimmän kanssa. Miksi nuori ihminen joutuu tappamaan toisen ja miksi he ehkä voisivat toisessa ajassa, tilanteessa  ja paikassa olla ystäviä? Vaikka pohjimmiltaan Paul on hyväsydäminen ihminen, niin katkeruus ja pettymys loihtivat hänestäkin esiin pienen kiusanhengen. Koska myös ja varsinkin tuolloin ilmeni sotaväessä simputusta, joutuivat useat tekemään "paskamaisen" aliupseerin käskystä mitä milloinkin(usein vailla järjen häivää).
Sota on raakaa ja julmaa - se kohtelee kaikkia epäreilusti. Lukijalle nousee mieleen kysymys voiko kukaan elää sodan jälkeen tasapainoista elämää? Ehkä näennäisesti, mutta kyllä se epäilemättä on arpensa jättänyt veteraanisukupolveen.

Seuraavassa edustava ja tunnepitoinen lainaus kirjasta;

"Aamu on harmaa; oli vielä kesä kun lähdimme rintamalle ja meitä oli sataviisikymmentä miestä. Nyt meitä palelee; on jo syksy, lehdet kahisevat, äänet ovat väsyneitä: >>yks - kaks - kolme - neljä.>> Ja kolmankymmenenkahden perästä ne vaikenevat. Ja vaikenemista kestää kauan ennen kuin päällikön ääni kysyy: >>Vieläkö ketään?>> odottaa ja sanoo sitten hiljaa: >>Ryhmiin...>> Mutta komento katkeaa ja mies saa vain sanotuksi: >>Toinen komppania>>, ja sitten vaivalloisesti: >>Toinen komppania - ilman tahtia mars!>>.
   Jono, lyhyt jono hoippuu ulos aamuhämärään.
   Kolmekymmentäkaksi miestä."   Sivu 108

Kirjailija kertoo tarinan varjolla lukijalleen useitakin syitä miksi kenenkään ei koskaan pitäisi sotia toisiaan vastaan, näin ollen kirja on pasifistinen. Teksti on teknisesti helppoa lukea, mutta henkisesti kirjan lukeminen saattaakin olla aivan toinen asia. Koska tekstissä ei käytetä juurikaan alatyylin kieltä ja se ei sisällä sen suuremmin armeijaslangia, voi kirjan lukea syvemmässä ymmärryksessä kuka tahansa. Länsirintamalta ei mitään uuutta ei ole lukemistoa herkkähermoiselle. Itse pidin kirjasta...  ja sotaa ihannoivalle lukijalle(jota itse en ole) - se on suorastaan oppikirja.

Gerhart Hauptmann - Soanan kerettiläinen

Suomentanut: Alpo Kupiainen

Sivumäärä: 130

Painos: 2.painos - 1960

Penispatsaan sively ajoi hengenmiehen turmioon. Tämä kaunokirjallisuuden klassikko köllötteli naapuripitäjän kirjaston varastossa, joten jouduin tekemään pienoisen automatkailun maaseudulla. Gerhart Hauptmann on arvostettu saksalainen kirjailija jonka paras kirjallinen aika sijoittui 1890-1920 luvuille. Hän sai Nobelin palkinnon kirjallisilla ansioillaan vuonna 1912 ja menestyi niin romaanikirjallisuudessa kuin näytelmäkirjallisuudessa. Päätin lukea ensin tämän Soanan kerettiläinen -novellin, koska sen tavotteisiin asetin.

Soanan kerettiläinen on kertomus nuoresta papista jolle lihan houkutukset koituvat liian ylivoimaisiksi ja hän lankeaa haureuteen. Vaikka Francesco kokee selvää ylemmyyttä Sveitsin syrjäisillä vuoristoseuduilla asuvia maalaisia kohtaan, ei hän voi vastustaa paimenen nuoren tyttären lihallista vetovoimaa. Toisaalta hän etsii seksuaalista ja ehkä teologistakin identiteettiä jo aiemmin alastomilla naisfiiguureilla - irstailla taidepatsailla.

Kirjailija onnistuu kuvaamaan tuolloisen ajan henkeä ja suhtautumista maallisiin houkutuksiin. Pappi on ihminen siinä missä muutkin, eikä tämä jää epäselväksi. Nainen kuvataan silti puhtaan rakkauden symbolina, eikä tätä tässä moraalisella tasolla mielestäni sen suuremmin kyseenalaisteta. Pikemminkin Hauptmann on taipuvainen ymmärtämään ja hyväksymään erotiikan yhtenä elämän osa-alueena. Ihmisen pitäisi kunnioittaa omaa intuitiota ja tietynlaista oman ruumiin vapauden käyttöä. Vaikka Francescon ja Agatan tarinassa oli selkeitä moraalisiakin juonteita, ei sitä voi pitää mitenkään saarnaavana. Mielestäni kirja ei ollut tätä päivää, eikä edes tarkistettu kieli tehnyt siitä yhtään vakuuttavampaa. Mielestäni se oli kaikessa kankeudessaan jopa pöhkö ja surkuhupaisa. Sitten kun papin ura menee päin sitä itseänsä, voi sanoa olevansa asian ytimessä.

Thomas Mann - Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia

Suomentanut: Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja 

Aarno Peromies

Sivumäärä: 390

Painos ja vuosi: KK - 1985

Päätin tällä kertaa tarttua Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia -kirjaan, joka täydentää mukavasti kyseisen herran kirjallissuuden tuntemustani. Kirja koostuu kahdeksasta novellista, joista merkittävin on juuri tämä Kuolema Venetsiassa. Tässä paketissa on poikkileikkaus Thomas Mannin koko urasta lyhyiden tarinoiden muodossa, joista voi päätellä onko tuotanto muuttunut vuosien saatossa.

Ensimmäinen tarina Pikku herra Friedmann ei tarjonnut itselleni paljonkaan, kertoi lähinnä kipeä päisestä miehestä joka sompaili rakkauden tuskissaan pikkuporvareita kuhisevassa yhteisössä. Sen sijaan Tristanissa avautui jo paljon juurevampia kuvioita, tässä tarinassa tapahtumakenttänä on "Rauhala" niminen parantola, jossa hoidetaan paremman yhteiskuntaluokan asiakkaita. Paikka on lähinnä "pöpilä", mutta myös fyysisiä vaivoja kuten tuberkuloosia laitoksessa hoidetaan. Ihmiset kohtaavat toisensa erilaisissa tilanteissa ja nämä tilannekohtaukset tarjoavat oman omituisen tunnelman.

Tonio Kröger kertoo tarinan jossa käsitellään mielenkiintoisella tavalla nuoren miehen kehitystä taiteilijaksi. Tässä mieleeni tulee toistuvasti Buddenbrookien Hanno, joka kamppailee sisäisen herkkyytensä kanssa. Toiseksi Toniosta saa hyvin heiveröisen käsityksen, kuinka hänen alemuutensa ajaa eteen päin kohti täydellistä eristäytymistä. Kun ihminen ajautuu taiteilijaksi, ei se välttämättä koidu siunaukseski, vaan saattaa muodostua kyynistäväksi ja kovettavaksi. Kaikessa ylenkatseisuudessaan taiteilijat muodostavat porukan, joka ei täysin hyväksy ja ymmärrä muita ihmisiä. Saattaapa aiheuttaa jopa kateutta tavallista vapautta kohtaan. Sen sijaan jos ihminen kokee olevansa näiden kumpaisenkin ryhmän ulkopuolella, aiheuttaa se holtittoman ja juurettoman etsinnän - elämän janon jota ei voi tyydyttää. Tonio Kröger tekee matkan kotiseudulleen ja lapsuuteen, herkän ja surullisen matkan, jonka aikana hänen täytyy tehdä sopimus itsensä kanssa. Onko hän sittenkin ihminen jossa on palanen kumpaakin, taiteilijaa ja säätyläistä? Olisiko taiteilijalla ollut edes varaa rakkauden tunteeseen? Oivallisesti Thomas Mann ohjaa novellin loppua kohti kauniisiin ja seikkaperäsiin kuvauksiin Tanskasta ja itämerestä, kosteista ja suolaisen tuoksuisista tunnelmista joissa Tonio löytää rauhan, tai sitten ei.

Pikkunätti novelli Vaikea hetki, kertoo lyhyenä kuvauksena taiteilijan elämästä. Ei pelkästään niin että taiteilija elää fyysisesti kuluttavaa ja railakasta elämää, vaan myös hänen värikäs ja monipuolinen mielikuvituksensa, ja myös kaikenlainen henkinen kuorma vanhentaa ja riuduttaa ennen aikoja, saavuttaen lopulta ruumiin täydellisen luhistumisen. Tarina on Mannille tyypillistä monisäikeistä pohdintaa, ehkä kuitenkin fyysisempään suuntaan kuin odottaa sopisi.

Päänovellissa Kuolema Venetsiassa odotukset olivat korkealla, eikä pettymykseen ollut mitään syytä. Tarinassa kirjailija Gustav Aschenbach lähtee kotinsa remonttia pakoon lomalle välimeren rannikolle, ja kuinka ollakaan hän päätyy Venetsiaan, kaupunkiin jossa hän on useita kertoja aiemminkin ollut. Jotenkin kaikki tuntuu kirjailijan mielestä erilaiselta. Jo saapuessaan kaupunkiin laivalla, hän tuntee painostavan ja sateisen kostean ilmapiirin. Kuinka tarunomainen Venetsia onkaan aina hänet toivottanut tervetulleeksi auringon suloisessa paisteessa, vaan ei nyt. Jotenkin kokonaisuutta häiritsee myös meikattu vanha ukko, joika kaikessa irvokkuudessaan ja vastenmielisyydessään saa aikaan ahdistavan ja epätodellisen tunnelman. Kuitenkin oltuaan hetken kaupungissa ja jo kerran lähdettyään sieltä, hän päättää painostavasta ilmanalasta huolimatta jäädä tähän tuhansien tarinoiden kaupunkiin. Aschenbach kohtaa ruokasalongissa yhtenä satumaisena hetkenä kauniin pojan, johon hän kohdistaa täydellisesti huomionsa. Tästä tapahtumasta kehittyy epäselväksi jäävä tunnesuhde tuohon poikaan, etäinen mutta herkkä - jopa jotenkin vastenmielisen epäilyttäväkin(pedofilia). Toisaalta tässä painotetaan taiteellista vapautta ja tiettyä välitöntä harmittomuutta, joka viittaa pikemminkin esteettisen kauneuden ehdottomaan arvostamiseen ja jopa rakastamiseen(ei niinkään erotisointiin).  Mielestäni taistelu käydään järjellisyyden ja tunteellisen järjettömyyden välillä. Ilmiselvästi poikaa varjostava kirjailija kohtaa vain elämän mahdottomuuden ja ehkä myös oman identiteetin ja vanhentumisen aiheuttaman kaukokaipuun menneisiin ja voimallisempiin aikoihin. Vaikka mies ei varsinaisesti kohtaa poikaa millään sanallisen saati fyysisen tilanteen tasolla, kehittyy heidän välilleen eleiden ja tapojen mukainen vuorovaikutus. Kuin jokin kummallinen kissa- ja hiirileikki.
Thomas Mann onnistuu tässäkin novellissa kuvailemaan monisanaisesti ja värikkäästi Venetsiaa, tapahtumia ja ihmisiä. Hikisiltä ja löyhkääviltä kujilta aina raikkaisiin ja suolaisiin merituulliin(Sirokkoihin), jotka puhaltavat aina Saharasta asti. Itse laitoin merkille nämä estetiikkaa ylistävät pikkutarkat ja monilta kantein kuvailevat, jopa paatokselliset kauneuden ylistykset. Kuinka ainoastaan taiteilija voi pukea sanoiksi tai kuviksi asian, jota ei voi todistaa muutoin kuin näkemällä sellaisen itse. Voiko täydellisen kauneuden omata vain ihminen, vai voiko sellaisen nähdä myös paikassa tai asiassa? Koleran repimä kaupunki nukahtaa lopulta surulliseen, mutta västämättömään ratkaisuun - kuolemaan, jota jo tarinan nimikin lupaa lukijalleen.
Kuolema Venetsiassa on pieni suuri novelli, joka sitä lukiessa muistuttaa pikemminkin täyspitkää romaania. Itse en olisi pitkästynyt vaikka kirja olisi ollut 400-500 sivua pitkä, ehkä jopa enemmänkin. Tämä on osoitus verrattomasta kirjoittajan taidosta ja mielikuvituksesta oman itsensä ja täydellisen fiktion välillä, sekä niiden kombinaatiosta. Jopa näinkin raskasta aihetta, surullistakin leimaa kuitenkin tietynlainen kepeys ja hetkeen tarttumisen tunnelma, saman tyyppinen kuin Niko Kazantsakisin kirjassa Kerro minulle, Zorbas. Mielestäni loistava novelli, kunhan suhtautuu hieman sinisilmäisesti aiheeseen.

Novellissa Hämmennystä ja varhaista tuskaa, järjestetään porvarisperheessä nuorten kutsut. Taloon saapuu jos minkäkinlaista, etupäässä parempaa sakkia juhlimaan ja tanssimaan. Esitysten tiimellyksessä kuullaan laulua ja soittoa, lopulta yltyen sekatansseihin. Vanhahko professori virittelee historiallisia keskusteluja, väistyen itseriittoisuuden häpeässään takalalalle. Tässäkin tarinassa nostetaan yhteiskuntaluokkien ja koulutuksen välisten erojen tuomat ristiriidat näkyvästi, tosin maltillisesti esiin. Kirjailija luo voimakkaita vuorovaikutus tilanteita ja kuvailee osuvasti rymän välisiä suhteita, niin huumorilla kuin(vähintään) puolivakavuudella. Lopulta pieni lapsikin ottaa tunnetasolla askeleen kohti aikuisuutta, mustasukkaisen ja omistushaluisen tunteen ilmauksen, joka kuitenkin väistyy unen tuomaan lapsen autuuteen. Oivallinen ja harmiton tarina. Voisin kuvitella että esim. Mika Waltari olisi voinut kirjoittaa kyseisenlaisen tarinan, maltillisen oikeistolaishenkisen seurapiirikuvauksen.

Toiseksi viimeisessä novellissa Mario ja taikuri, luo kirjailia pahaenteisiä ja hyytäviä tunnelmia. Tarina on kirjan ainoa 1.persoonassa kirjoitettu ja sikälikin omalaatuinen, että se on kerrottu menneessä aikamuodossa. Kertojana on siis perheen isä ja jotenkin sepitykset ovat dokumentaarisen oloisia. Perhe lähtee kylpylään viettämään lomaa pahaa aavistamatta. Jo aluksi tulee ongelmia paikallisväestön luutuneiden konservatiivisten tapojen vuoksi ja koko aika painostava tunnelma kasvaa pahaenteisemmäksi. Mario on perheen tuttavaksi muodostunut tarjoilija, kaunis, siro ja miellyttävä. Hän onkin ratkaisevassa asemassa novellin juonen suhteen. Kylpyläpaikkakunnalle saapuu myös taikuri, joka on omalaatuinen - varsinainen keikari. Näillä eväillä saadaan aikaan pelottava jopa sadunomainen tarina, joka on kuin pahaa unta ja jonka keskeisinä teemoina ovat suggestio, hypnoosi ja jopa okkultismi. Jotenkin odotin jopa pahempaa, kuin lopulta tulikaan. Tarina on näistä eniten trillerimäinen. Kirjailija viittaa oman aikansa fasismin nousuun ujuttamalla taikurille erinäisiä maneereja ja tapoja, kuten roomalainen tervehdys ja nationalismin ylistys. Talttuuko peto lopulta?

Viimeisessä novellissa Petetty vanhempi leskirouva alkaa elää tunnerikasta vaihdevuosien jälkeistä elämää. Voisi kai sanoa viidenkympin villitykseksi. Rosaliesta kuoriutuu oikea aikansa puuma, jota hänen jälkikasvunsakin voi vain ihmetellä. Pojan englanninkielen opettaja joutuu vanhemman himokkaan naisen uhriksi. Yllättäen tämän riehakas soidinpeli katkeaa kuitenkin kuin kanan lento. Luonto on järjestänyt yllätyksen, jota petoksenakin voisi pitää. Uskoo ken haluaa. Mielenkiintoinen pointti tässä tarinassa on se, että teema on pitkälti sama kuin ensimmäisessä novellissa. Eri ikäisten ihmisten pökerryttävä rakkauden kokeminen ja pettymys. Lisäksi Petetty tarjoaa paljon lääketieteellistä faktaa naisen patofysiologiasta. Tästä viimeisestäkin novellista olisi voinut kommentoida paljonkin, mutta siirränpä valtikan lukijalle.

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia on yllättävänkin monipuolinen lukupaketti. Vaikka lyhyistä tarinoista jää usein valjuhko kuva, täytyy myöntää että näistä ei monessakaan niin käynyt. Vaikka kirja kattaa yli viisikymmentä vuotta tämän taiteilijan tuotantoa, on niissä kuitenkin samanlainen vire. Mielestäni kauttaaltaan melko synkkä kuva näistä jää, mutta toisaalta hyvin elämää ruotiva ja elämänkaarta tukeva. Seikkaperäinen ihmisten kuvailu on hyvin leimallinen tehokeino Thomas Mannin tuotannossa, tämä on hetkittäin jopa liiallisuuten menevä ja hahmostaan karikatyyrin tekevä. Tämä kirja on yksi parhaista novelli-kokoelmista mitä olen lukenut.

Thomas Mann - Buddenbrookit

Suomentanut: Ilona Nykyri

Sivumäärä: 647

Painos ja vuosi: 1.painos(uusi käännös) - 2010

Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Thomas Mann(1875-1955) on yksi saksalaisen kirjallisuuden merkittävimpiä nimiä. Hänellä on useita tunnettuja teoksia, niistä nyt mieleen tulee Taikavuori, Kuolema Venetsiassa ja tämä Buddenbrookit, josta kirjailijan ainakin virallisissa lähteissä väitetään saaneen kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Hänen veljensä, poikansa ja pojanpoikansa olivat myös kirjailijoita, joskaan ei ehkä niin maineikkaita kuin Thomas Mann itse. Kirjailija Mann on taustoiltaan juutalainen ja säätyläinen, näin ollen hänen vaikutteensa ovat pitkälti tulleet näistä piireistä. Kirjoja - niin romaaneja kuin novellejakin ehti kertyä melkoinen määrä ja näistä useita on suomennettu. Päätin lukea ensimmäiseksi tämän Buddenbrookit, koska se on itselläni kirjahyllyssä.

Buddenbrookit on massiivinen sukukronikka, niin sivumääräisesti kuin sisällöllisesti, siis todellinen klassikko. Heti kärkeen on todettava että hänen aikalaisensa ovat itse kukin harjoittaneet kyseistä kirjallisuuden lajia, kuten esimerkiksi Romain Rolland Jean-Christophensa kanssa ja Martin du Gard Thibault'n suvun kanssa. Mannin ote ainakin tässä kirjassa on melko pessimistinen, joskaan ei täysin vailla huumoria. Kirja kertoo siis Buddenbrookien porvarissuvun degeneraatiosta, niin talousellisesta kuin moraalisestakin depressiosta, joka johtaa pohjalle asti. Tarinan keskeiset henkilöt ovat kolmessa sukupolvessa, kuitenkin painottuen lähinnä nuorempiin sukupolviin. Aluksi keskitytään kolmesta sisaruksesta Antonieen alias Tonyyn, ja hänen lukuisiin muihin nimiin(kuten esim. rouva Permaneder). Heti alkajaisiksi hänellä on "suhinaa" vastakkaisen sukupuolen kanssa ja hänen moraalinsa ja kärsivällisyytensä löyhtyy kasvavaa vauhtia, johtaen pian täydelliseen yhteisölliseen häpeään. Tonyssa on jopa feministisiä piirteitä, tietynlaista jukuripäisyyttä ja lujuuttakin, mutta kaiketi ja etupäässä viekautta kavaluuden kera. Tarinan loppua kohti Antonien merkitys vähenee ja kirjailija heivaa hänet taka-alalle, eikä edes hänen syntyvä tyttärensä liioin lukijan eteen putkahtele.

Vanhan konsuli Buddenbrookin kuoltua pitkään tarinan kantavana voimana onkin Thomas Buddenbrook, kauppiassuvun lupaavin vesa joka perii kauppahuoneen johtajuuden. Hänen ongelmansa ovat ehkä tietynlainen sosiaalisten taitojen puute ja luovuuden puute, kaiken lisäksi hän alkaa fakkiutua nopeaa tahtia ja tämä johtaa bisneksen rapautumiseen. Vastuu riuduttaa Thomasin ja hän jää hehkuvan kauniin vaimonsa Gerdan varjoon. He saavat Johann alias Hanno nimisen pojan joka on jo syntyessään epäkurantin oloinen ja heiveröinen. Hannosta pitkälti koostuu tarinan viimeinen kolmannes, jossa Buddenbrookin suku saa lopullisen kuolin iskun. Johann "Hanno" on kaikesta ujoudesta ja arkuudestaan huolimatta varsin luova ja lahjakaskin musiikin saralla. Kirjailija kuvailee pojan urku- ja pianosessioita lähes orgastisina ja aikaa ja paikkaa höperryttävinä. Epäilen että jollakin tasolla Hanno Buddenbrook kertoo kirjailijasta itsestään. Hänestä tulee mieleen Thomasin taiteilija vätystelijä veli Christian, joka potee kaikenlisäksi hypochondriaa ja ilmeisesti jonkinasteista skitsoidista persoonallisuushäiriötä. Christianilla on oma etsikkoaikansa Thomasin suhteen ja hän yrittääkin hastaa tätä siinä liioin menestymättä. Taiteilijakulkuri Christianin kohtalo ei ole kaksinen, edes maailman matkaaminen ja lukuisat rakkaudet eivät pelasta häntä, vaan tie vie hermoparantolaan. Jonkin verran kirjassa käsitellään myös lähipiiriä ja muuta sukua, tosin lopulta aika merkityksettömästi.

Buddenbrookeissa kuvaillaan yleisemminkin säätyläisten elämää, sosiaalisia kuvioita ja jopa finanssitaloudellisia asioita. Huonot liikemiestaidot ja taloudelliset kyvyt ajavat bisnekset totaaliseen tuhoon. Toisaalta perheen moraalisen siveyskäsityksen ja merkityksen mureneminen ovat omalta osalta omiaan helpottamaan kaiken muunkin luhistumista. Ihmisten lisääntyvä välinpitämättömyys niin ihmissuhteissa, kuin raha-asioissa on tarinan lomasta helposti poimittavissa.

Ihmisten maneerit ja habitukset värittävät tarinaa ja antavat tietyn pohjan jopa pohtivaan tarinointiin, eikä lukija välty stereotypioiltakaan. Ehkä juuri värikäs ja perinpohjainen ihmiskuvailu on koomisin ja tarinaa parhaiten eteenpäin kuljettava seikka. Pikkutarkka ympäristön kuvailu on tyypillistä ja ominaista Thomas Mannille, tämä saattaa olla jopa väsyttävää pidemmän päälle.

Itse kiinnitin huomiota lähes makaabereihin kuolonkuvauksiin, joita kirjassa on useitakin. Näissä välähdyksen omaisissa, mutta liiallisen pitkitetyissä hetkissä kumuloituu ilmiselvästi kirjailijan itsensä viehätys kuolemaa kohtaan(kaikkia sen muotoja). Konsulinna mummon groteski kuolonkamppailu on jopa satiirisen hauska, liekö sellaiseksi tarkoitettu - en tiedä.

Thomas Mann kirjoitti Buddenbrookit aivan uransa alkuaikoina, taisipa olla peräti ensimmäinen pitkä romaani. Siihen nähden kirjailija pursuaa suoranaista kirjoittamisen lahjakkuutta. Vaikka tarina ei ehkä edusta enää tätä päivää, niin puolustaa se ainakin loistavasti aikansa kirjallisuutta ja ainakin omasta mielestäni sieltä löytyy paljon nykypäiväkin esiintyviä ilmiöitä. Huomion arvoista on Ilona Nykyrin uuden käännöksen moderni kieli(silti latistamatta vanhaa arvokkuutta), jossa hän on hyödyntänyt suomalaisia murteita. Lyypekkiläiset puhuivat turkkusta ja baijerilaiset pelhoa. Suosittelen kirjaa pitkäjänteiselle lukijalle, joka tykkää eurooppalaisesta kirjallisuudesta.

" Se >>sana>>, se onneton sana, joka oli lipsahtanut herra Permanederin suusta sinä yönä, tuli myöhemmin jollakin selvittämättä jäänellä tavalla muutamien perheenjäsenien tietoon. Mitä mies oli sanonut? - >>Painu helevethin, sontaane sianpillu!>>

Niin päättyi Tony Buddenbrookin toinen avioliitto."

Thomas Mann - Buddenbrookit s. 336

Paul Heyse - Trevison koruompelijatar

 Suomentanut: Helmi Krohn

Sivumäärä: 112

Painos ja vuosi: 1.painos - 1913

Teatteria ja dramaturgiaa. On mielenkiintoista huomata kuinka vähän tämä Trevison koruompelija poikkeaa teemallisesti Naiskohtaloista. Kummassakin on olennaisena osana tarinaa itse tarinointi. Tässäkin kirjassa ikäänkuin tarinan kertoja kertoo pienelle joukolle kertomuksen, tai sitten itse kerronnan aikana nivoutuu ympärille oma ns. jatkotarina. 

Ensimmäisessä tarinassa(Vaalean Giovannan kertomus) nuorehko, mutta jo kuitenkin yli 30 ikävuoden saavuttanut jo menetyksiäkin nänyt kaunis käsityöläinen kohtaa rakkauden. Nuori ritari Attilio lamaantuu rakkaudesta, kohdatessaan naisen katseen kaupungin turuilla. Tästä alkaa epätoivoinen rakkaustarina joka on tulvillaan epäitsekkyyttä ja uhrautuvuutta. Kuvauksissaan kertoja sortuu melkoiseen teatraalisuuteen ja melodramaattisuuteen, lipsahtaapa jopa eräänlaiseen nihilismiin. Sana- ja tapahtumaverbaliikassa mennään överiksi ainakin tämän päivän mittapuulla, ja tämä alkaa muistuttaa teennäistä ja itsekästä jaloutta. Merkille pantavaa on tässäkin "sadussa" epäitsekkyyden ja hyvän tahdon tuhoisuus, joka on maustettu sopivalla mutta tarpeellisella luokkaerolla. Ja kuin mansikkana kermakakussa on lopputuloksen peitteenä paksu kerros Italian multaa. Miksi Giovannan epäitsekyys myrkyttää rakastuneen mielen? Onko viha ja rakkaus todellakin niin läheisiä kumppanuksia? Kosto on aina aseista raadollisin ja pahin - usein myös kohtalokas.

Toisessa tarinassa(Kuolleen järven rannalla) nuori lahjakas lääkäri matkustaa vuoristojärvelle elämän pettymysten murtamana, tuhoisia ajatuksia hautoen. Hän on menettänyt aivan liikaa väärän johtopäätöksen vuoksi ja on tämän vuoksi luopumassa elämästään. Kohtalo astuu kuvioihin ja pistää miettimään onko tapahtumasarja välttämättä edullinen lääkäri Eberhardille. Hän saa tavallaan hyvittää tekemänsä virheen ja sitä kautta tarttuu uudelleen toivonkipinään. Tämäkin kertomus on hyvin lohduton ja ahdistava. Kuinka kaunis vuoristojärvi hulppeine maisemineen on niin synkkä kuin murheen laakso, väsynyt ja apea. Ainoastaan kuun loimotus luo aavemaista tunnelmaa. Yhden pienen elämän pelastaminen voi johtaa toisen jos kolmannenkin pelastumiseen. Vaikka Eberhardin asenteessa on jopa eksistentiaalia välinpitämättömyyttä, kulkee tarina kuitenkin paljon positiivisempaan suuntaan kuin lukemani muut Heysen tarinat. Onnistuuko joku vihdoinkin rakkaudessa?

Paul Heysen Trevison koruompelijatar on oivallinen, mutta hieman turhan dramaattinen kirja. Koska kirjailijan tuotannossa on myös näytelmäkirjallisia tuotoksia, ei tämä varsinallisesti yllätä, vaan ehkä se antaa jopa jonkinlaisia avaimia tarinoiden omaksumiseen. Mielestäni nämä "pienet" tarinat tarinoissa puhuttelevat ja ovat tavallaan sympaattisiakin, mutta aavistuksen niistä paistaa lapsekkuus ja naiivistisuus. Helppoa ja jopa viihdyttävää lukemista, ei kuitenkaan enää ajankohtaista. Oli kuitenkin mukavaa tutustua jo paljolti unohdettuun kirjailijaan, jonka kovakantiset ja sinällään jo taiten nivottut kirjat lepäsivät pölykerroksen alla varaston hyllyköiden siimeksessä.

Paul Heyse - Naiskohtaloita

 

Suomentanut: Helmi Setälä

Sivumäärä: 119

Painos ja vuosi: 1.painos - 1911

Elämä on kuin suklaarasia, ei koskaan tiedä mitä löytää. Paul Heysen suomennettu kirjallisuus on vähäistä ja sitä on vaikeahko löytää. Nämä upeat kirjat ovat yli 100-vuotta vanhoja ja onneksi vielä ikäisikseen priimakuntoisia. Nämäkin kirjat löysin varastokirjastosta, jossa ne ovat saaneet ainakin kunnosta päätellen viettää rauhallisia päiviä. Nämä kaksi pienoisromaania Naiskohtaloita ja Trevison koruompelijatar eivät paksuudellaan päätä huimaa, mutta saattavatpa olla mielenkiintoisiakin. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon jo vuonna 1910, ja tuolloin hän oli jo "ikäloppu".

Naiskohtaloita käynnistyy keskustelutuokiolla, jossa vanhempi herrasmies kertoo syitä alakuloisuuteensa. Vaikka tämä onkin tivaamisessa, murtuvat padot viimein ja hän avautuu masennuksestaan. Beatrice- kertomuksessaan hän uppotuu rakkaansa kohtaloon, johon ajavat uskottomuus ja mustasukkaisuus. Ihmisen rakastuessa hänellä on taipumus seurata sydämensä ääntä, kuten tässäkin onnettomassa ja surullisessa tapauksessa. Kukaan ei voi toista omistaa ja tunteita ei voi kahlita pidemmän päälle. Tämä murheellinen ja lyhyt rakkaustarina pistää miettimään arvoja, jotka tuolloin vallitsi ja vallitsevat valtaosin vieläkin. Ja kun intohimorikos on tehty, ei tehtyä saa tekemättömäksi - ajan kulkua ei voi kääntää. Oikeastaan tarina on kaikessa pessimistisyydessään pysäyttävä ja toivoton. Amadeo sai omistaa Beatricen vain hetken, joka valui pois kuin pisara hanhen selästä.

Toisen tarinan kertojamme veistää samantyyliseen teemaan, joskin tässä kohtalokaammaksi osoittautuu lupaukset sinällään, eikä niitä korjaa väkivaltainen kuolema vaan kohtalo. Keskellä kirkasta päivää Roomassa ampuu Amor nuolensa nuoreen mieheen ja rakkauden viestin viejänä toimii kaksi kapista piskiä. Se kohtalo mikä saattaa onnellisesti tuoda rakkauden luoksesi, voi lähes samalla spontaanisuudella viedä sen pois. Ja jos kaiken rakentaa viehättävästi ja sympaattisesti valmiiksi, haihtuu se kuin kohtalon oikusta savuna ilmaan. Annina on tarina lunastamattomasta lupauksesta, ja toisaalta lupauksesta joka mitätöi toisen lupauksen - ehkä juuri sen tärkeämmän. 

Jos ensimmäisen tarinan konna oli ihmiskäsi, niin  toisen tarinan konna on kohtalon koura. Koska tarinat ovat lyhyitä, en kerro niistä liikoja, koska ehkä paljastaisin turhan paljon. Teksti ei sinällään ole häiritsevän vanhanaikaista ja olennainen tulee kerrottua, siispä oivallinen kirja. Ei mikään dramaattinen trilleri, mutta ihan viihdyttävä kuitenkin.

Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Suomentanut: Kai Kaila

Sivumäärä: 346

Painos ja vuosi: 11.painos - 2004

Huima individualismin esiin marssi. Hermann Hesse oli saksalainen kirjailija joka sai kirjallisuuden Nobelpalkinnon vuonna 1946. Hänet tunnetaan muunmuassa Arosusi ja Lasihelmipeli teoksistaan. Päätin kuitenkin lukea omistamani Narkissos ja kultasuu teoksen, jonka ostin aikanaan antikvariaatista.

Kirja kertoo Kultasuu nimisen pojan kehitysvaiheista mieheksi, toisinsanoen elämän kaaren lapsuudesta hamaan loppuun asti. Hänen oppi-isänsä Narkissos(luostarista) avaa psykologiset lukot amatöörimenetelmin ja poika löytää järkyttävän lapsuutensa, ja tämä ajaa hänet viettiensä ja todellisen minänsä mukana maailmalle. Tarina seuraa vaiherikasta elämää ja antaa hyvän käsityksen silloisista ihmisistä ja tavoista - elämänmenosta. Ystävyydestä ja petturuudesta. Pelottavasta ruttoaallosta.

Pellavakutrista nuortamiestä ajaa eteenpän suunnaton elämänjano, kiihko ja puhtaan elämyksen kokeminen. Rakkauden tunnetta ja rakastumista(lihallista ja henkistä) kuvataan seikkaperäisesti, monisanaisesti ja eri näkökulmista.Taiteilijaluonne huokuu luontaista levottomuutta ja sitoutumisen vaikeutta. Kaiken lisäksi mukana seuraa kuolemaa uhmaava asenne ja agressiivista(jopa hyökkäävää) käytöstä.

Katoaako tunne, jos teknisyys taiteessa korostuu? Absoluuttisen taiteellisen kauneuden pohdintaa ja esteettisen elämyksen käsittelyä mahtuu useisiin hetkiin, luoden lähes aina kuvan äidistä - kaikkien yhteisestä äidistä. Tai veistoksellisen komeasta Narkissoksesta. Täytyy myöntää että tarinassa pistää esiin jonkinlaista biseksuaalista ja oidipaalista värähtelyä, sikäli kun osaan rivejä tulkita. Sain myös hieman epäilyttävän vaikutelman post-mortem kuvauksista, kuolemasta ja sen "kauneudesta". Toisaalta aika raikasta ja vauikuttavaa.

Tekstin rakenne on ketjuilevaa ja luetteloivaa, varsinkin alkupuolella - pitkiä proosallisia lauseita ja jopa retrospektiivistä punnitsevaa tutkintaa Kultasuusta. Tarina on kaunis ja itse voin vain hämmästellä kerronnan runsautta, ja kauniin syvällisesti kuvailevia lauseita. Hermann Hesse on selvästi runosieluinen kirjailija, enkä epäröi yhtään lukea myös seuraavaa hänen kirjaansa. Ehdottomasti yksi parhaista kaunokirjallisista teoksista mitä olen tähän mennessä lukenut(ellei jopa paras).

Eikä seuraava kaunis ja polveileva avauslause saanut käsijarrua tai pakkia päälle, itseasiassa luulen sitä jopa jonkinlaiseksi "huumoriksi" ja koeponnistukseksi - naurahdus.

"Pienten kaksoispilarien kannattaman, Mariabronnin luostarin porttia kattavan pyöreän holvikaaren edustalla kasvoi tienvarressa kastanjapuu, etelän yksinäinen etuvartija, jonka joku pyhiinvaeltaja oli entisinä aikoina tuonut mukanaan Rooman matkaltaan, vahvarunkoinen jalokastanja, levitti suojaavasti pyöreän latvuksensa tien ylle, hengitti leveänä ja tuuheana tuulessa, odotutti keväällä, jolloin kaikki ympärillä jo viheriöi ja jopa luostarin pähkinäpuissa oli uudet punertavat lehdet, lehvään puhkeamistaan, kunnes pisimpien öiden aikana sen lehtikimpuista työntyivät ilmoille outojen kukkien himmeät valkovihreät säteet, jotka levittivät ympärilleen voimakasta, kutsuvan ja ahdistavan kirpeätä tuoksua, ja lokakuussa, kun hedelmä- ja viinisato jo oli korjattu, syystuuli pudotti sen kellastuvasta lehvistöstä piikkiset hedelmät, jotka eivät kaikkina vuosina kypsyneet, joista luostarikoulun pojat tappelivat ja joita italialaissyntyinen alipriori Gregorius paistoi takassa kammiossaan." - Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Mutta kun kaikki itsetunto, mieskunto, viehkeys, naisen kaipuu ja rohkeus on väistynyt, on myös valunut pois elämän ilo - elämä, ja saapunut kuolema - henkinen ja fyysinen. Lyhty on sammunut