Suomentanut: Helmi Krohn
Sivumäärä: 112
Painos ja vuosi: 1.painos - 1913
Teatteria ja dramaturgiaa. On mielenkiintoista huomata kuinka vähän tämä Trevison koruompelija poikkeaa teemallisesti Naiskohtaloista. Kummassakin on olennaisena osana tarinaa itse tarinointi. Tässäkin kirjassa ikäänkuin tarinan kertoja kertoo pienelle joukolle kertomuksen, tai sitten itse kerronnan aikana nivoutuu ympärille oma ns. jatkotarina.
Ensimmäisessä tarinassa(Vaalean Giovannan kertomus) nuorehko, mutta jo kuitenkin yli 30 ikävuoden saavuttanut jo menetyksiäkin nänyt kaunis käsityöläinen kohtaa rakkauden. Nuori ritari Attilio lamaantuu rakkaudesta, kohdatessaan naisen katseen kaupungin turuilla. Tästä alkaa epätoivoinen rakkaustarina joka on tulvillaan epäitsekkyyttä ja uhrautuvuutta. Kuvauksissaan kertoja sortuu melkoiseen teatraalisuuteen ja melodramaattisuuteen, lipsahtaapa jopa eräänlaiseen nihilismiin. Sana- ja tapahtumaverbaliikassa mennään överiksi ainakin tämän päivän mittapuulla, ja tämä alkaa muistuttaa teennäistä ja itsekästä jaloutta. Merkille pantavaa on tässäkin "sadussa" epäitsekkyyden ja hyvän tahdon tuhoisuus, joka on maustettu sopivalla mutta tarpeellisella luokkaerolla. Ja kuin mansikkana kermakakussa on lopputuloksen peitteenä paksu kerros Italian multaa. Miksi Giovannan epäitsekyys myrkyttää rakastuneen mielen? Onko viha ja rakkaus todellakin niin läheisiä kumppanuksia? Kosto on aina aseista raadollisin ja pahin - usein myös kohtalokas.
Toisessa tarinassa(Kuolleen järven rannalla) nuori lahjakas lääkäri matkustaa vuoristojärvelle elämän pettymysten murtamana, tuhoisia ajatuksia hautoen. Hän on menettänyt aivan liikaa väärän johtopäätöksen vuoksi ja on tämän vuoksi luopumassa elämästään. Kohtalo astuu kuvioihin ja pistää miettimään onko tapahtumasarja välttämättä edullinen lääkäri Eberhardille. Hän saa tavallaan hyvittää tekemänsä virheen ja sitä kautta tarttuu uudelleen toivonkipinään. Tämäkin kertomus on hyvin lohduton ja ahdistava. Kuinka kaunis vuoristojärvi hulppeine maisemineen on niin synkkä kuin murheen laakso, väsynyt ja apea. Ainoastaan kuun loimotus luo aavemaista tunnelmaa. Yhden pienen elämän pelastaminen voi johtaa toisen jos kolmannenkin pelastumiseen. Vaikka Eberhardin asenteessa on jopa eksistentiaalia välinpitämättömyyttä, kulkee tarina kuitenkin paljon positiivisempaan suuntaan kuin lukemani muut Heysen tarinat. Onnistuuko joku vihdoinkin rakkaudessa?
Paul Heysen Trevison koruompelijatar on oivallinen, mutta hieman turhan dramaattinen kirja. Koska kirjailijan tuotannossa on myös näytelmäkirjallisia tuotoksia, ei tämä varsinallisesti yllätä, vaan ehkä se antaa jopa jonkinlaisia avaimia tarinoiden omaksumiseen. Mielestäni nämä "pienet" tarinat tarinoissa puhuttelevat ja ovat tavallaan sympaattisiakin, mutta aavistuksen niistä paistaa lapsekkuus ja naiivistisuus. Helppoa ja jopa viihdyttävää lukemista, ei kuitenkaan enää ajankohtaista. Oli kuitenkin mukavaa tutustua jo paljolti unohdettuun kirjailijaan, jonka kovakantiset ja sinällään jo taiten nivottut kirjat lepäsivät pölykerroksen alla varaston hyllyköiden siimeksessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti