Ernest Hemingway - Vaarallinen kesä & Vanhus ja meri

Suomentanut: Pentti Isomursu - Tauno Tainio

Sivumäärä: 256

Painos ja vuosi: Kirjakerho - 1987

Journalismilla pokaaleille. Papa Hemingway on ansainnut paikkansa allekirjoittaneen lukijan kirjahyllyssä. Päätin siis lukea kesälomani kunniaksi ja heti alkajaisiksi tämän kaksi novellia sisältävän kirjan Vaarallinen kesä - vanhus ja meri. Olen jotenkin onnistunut välttämään Vanhus ja meri -kirjan tähän asti, mutta nyt oli aika kypsä tällekin taideteokselle.

Vaarallinen kesä on alun perin ilmestynyt lehtiartikkelina ja on tavallaan jonkinlainen matkapäiväkirja Espanjaan ja härkätaisteluiden maailmaan. Heti kärkeen on lausuttava negatiivinen sana tästä turhasta eläimien kidutus lajista, jossa ei omasta mielestäni ole mitään hohdokasta. Tässä dokumentaarisessa tarinassa keskitytään Antonion ja Luis Miguelin arkeen toreroina. Koska härät ovat vahvoja niin lajissa aiheutuu pahoja yleensä alavartalon vammoja, nämä ovat turhia kaiken muun epäinhimillisyyden keskellä. Härät pistellään ja varrastetaan elävältä, jonka jälkeen revitään korvat ja hännät irti jos presidentti antaa luvan. Kaikkea tätä Ernest Hemingway kuvailee ihannoiden ja kukkeaa ylpeyttä tuntien. Vaikka laji on tärkeä espanjalaisessa kulttuurissa, niin se on aikansa elänyttä barbaarista ja turhamaista. Edes "Ernesto Hemingway" ei pysty taidokkailla sanankäänteillä puolustamaan lajin oikeutusta.

Teksti vilisee valotettuja ammattitermejä ja koukeroita jotka ei ota avautuakseen lukijalle, varsinkin kun koko lasti ladotaan ikäänkuin luennoimalla ja pohdiskelevalla jaaritelulla. Vaikka mukana on autenttista kuvailua Espanjan sydänmailta, ei tämä kirja saa itseltäni mitään erinomaista arvosanaa. Ilmeisesti tämä artikkeliin perustuva tuotos on yksi viimeisistä Hemingwayn kirjoituksista. En suosittele tätä eläinten ystäville ja toisaalta jos tämän kieroutuneen kuvion tuottama stressantunut liha tarjotaan vielä lautasella, en voi kehua tätä ravitsemusteknilliseltä kannaltakaan.

Vanhus ja meri on jo sinällään käsite. Monet kerrat olen aikonut kirjan lukea ja nyt sitten luin. Kirja kertoo tarinan vanhasta kalastajasta joka lähtee jälleen kerran reissulleen Havannan liepeillä liplattavalle merelle. Syvän sinisten aaltojen ja vesimassojen alla lymyää suuriakin kaloja, muun muassa haita ja dolfiineja. Harmikseen vanhus ei ota apulaista(poikaa) matkaan vaan päättää tehdä reissun yksin. Tästä retkestä tulee selviytymis kamppailu. Joskus ihminen tekee väkipäisyyttään liian pitkän matkan ja se saattaa koitua jopa kohtalokkaaksi.

Kalaretki on myös sukellus vanhenevan miehen mieleen ja rappeutuvaan fysikkaan. Koska elimistö ei ole enää nuoren miehen alkaa siihen tulla kaikenlaisia kouristuksia ja huimauksia. Vaikka vanhus arvostaa kaloja ja rakastaa merta on hän silti tappajan vaistot omaava saalistaja. Tässäkin Hemingway makustelee tappamisen viehätystä ja murtuvien rustojen sinfoniaa. Ernest Hemingway oli sen ikäluokan mies ja tosi äijä joka arvosti selviytymistä, enkä voi häntä tästä seikasta  tuomita. 

Kirja on lyhyt ja helppo lukea. Tässäkin korostuu tyypillinen lyhyt ja pelkistetty(lyhyt sanainen) kieli, joka oli täydellisen ominainen Hemingwaylle. Silti hän onnistuu kuvailemaan seikkaperäisesti pieniä ja vähäisiäkin sattumuksia. Kalastajan saalis hupenee kuin elämä konsanaan, ja silti ei pidä unohtaa rakkautta kaikkea tätä kohtaan - se on elämää parhaimmillaan. Vanhus ja meri on loistava kirja. Suosittelen sitä jopa seikkailukirjojen ystäville. Kyseinen kirja(myös lehtiartikkeli) toi miehelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1954.

Hemingway - Jäähyväiset aseille

Suomentanut: Veikko Polameri

Sivumäärä: 264

Painos ja vuosi: - 1973

Otinpa kääteni Ernest Hemingwayn klassikkokirjan Jäähyväiset aseille ja hankin toisen Hemingway lukukokemuksen. Jotenkin kirjan suomennos antoi ymmärtää kirjan olevan "toisenlainen", mutta mitäpä siitä.

Kirjaa pidetään Hemingwayn parhaana teoksena ja se on alkupuolen tuotantoa. Paljolti kirja noudattelee dokumentaarista ensimmäisen maailmansodan kuvausta Pohjois-Italiassa vuonna 1917, ja epäilemättä kokemusperäistä, koska osallistuihan Hemingway juuri kyseiseen sotaan.

Kirjassa seurataan luutnantti Henryn vaiheita lääkintäupseerina Italian joukoissa. Henry ei liioin pelkää sotaa mutta ei hän siitä pidäkään, useissa otteissa hän kuvailee sitä pahana ja jopa tarpeettomana. Selkeästi hän kokee sen velvollisuudekseen, mutta missään vaiheessa ei saa suoraa käsitystä siitä miksi hän juuri Italian joukkoihin värväytyi. Loukkaantuessaan räjähdyksessä alkaa kamppailu motivaation säilyttämiseksi. Hän joutuu pitkäksi aikaa hoitoon ja hänelle tehdään myös leikkaus. Siinä samalla hän tapaa tulevan rakastettunsa, ja lähes sekoaa sentimentaalisuuden ja rakkauden pauloissa. Oikeastaan puisevin vaihe kirjassa on juuri seikkaperäinen lepertely ja tunneilmaisu.

Luutnantti Henry ja hänen sotilastoverinsa nauttivan pitkin matkaa runsaasti viinejä, konjakkeja ja jopa viskjejä. Saapahan hän aikaiseksi miltei sotaoikeusjupakan tyhjien pullojen vuoksi(oletettu hankinnainen maksasairaus). Vaikuttaisi siltä että sotaväsymystä hoidettiin viinaksilla, joilla usein juustoa alas huuhdottiin.

Mielestäni kirja ei varsinaisesti pasifistinen teos ole. Vaikka sodasta ei mitään ruusuista kuvaa anneta, ei sitä tavallista jupinaa ja manailua lukuunottamatta ankarasti arvostella. Sen sijaan merkille pantavaa on, että kaikki kirjan kuolonuhrit räjähdystä lukuunottamatta saivat surmansa omien luodeista. Oikeastaan viholliset (lähinnä Itävalta ja Saksa) jäivät kirjassa varsin etäisiksi, linjojen takaa räjähteitä suoltaviksi muukalaisiksi.

Hemingwayn kirjoitustyyli vaikuttaa hyvin kuvailevalta ja viihdyttävältä, ei missään nimessä raskaalta. Toisaalta kirjan tarina eteni aika verkkaisesti, johtuen todennäköiseti edellämainitusta syystä. Kuolemaa ja tappamista kirjassa ei kuvailla tarkasti, eikä se tuota suurta haittaa lukuelämykseen.

Kun motivaatio on heikentynyt ja sotaväsymys on voimistunut, loppuu Henryn päättävisyys ja kunniantunto - tapahtuu "häipyminen". On oikeastaan vaikea sanoa missä vaiheessa tämä liukuminen "siviiliin" alkaa, mutta luulen että kaiketi perääntymisvaiheen omavaltaisessa teloitusryhmässä, josta hän hädintuskin pääsee karkuun jokeen. Tämän jälkeen seikkailu onkin lähinnä lymyilyä ja pakenemista. On hämmästyttävää kuinka nopeasti hän on lopulta valmis luopumaan kunniasta, toisaalta ympärillä tapahtuvat asiat ovat aika epäselviä. Jollakin tasolla loppupuolen veneretki Catherinen kanssa on kirjan koukuttavimpia kohtia, koska kiinnijäämisen riski on kouriintuntuva.

Loppu on kirjassa hyvin dramaattinen ja katkaisee kirjan jotenkin kesken, ehkä ei ole enää mitään lisättävää. Kirjassa on paljon hyviä lukuhetkiä ja kertomus kantaa eteenpäin. Mielestäni kirja on lukemisen arvoinen.