Hemingway - Jäähyväiset aseille

Suomentanut: Veikko Polameri

Sivumäärä: 264

Painos ja vuosi: - 1973

Otinpa kääteni Ernest Hemingwayn klassikkokirjan Jäähyväiset aseille ja hankin toisen Hemingway lukukokemuksen. Jotenkin kirjan suomennos antoi ymmärtää kirjan olevan "toisenlainen", mutta mitäpä siitä.

Kirjaa pidetään Hemingwayn parhaana teoksena ja se on alkupuolen tuotantoa. Paljolti kirja noudattelee dokumentaarista ensimmäisen maailmansodan kuvausta Pohjois-Italiassa vuonna 1917, ja epäilemättä kokemusperäistä, koska osallistuihan Hemingway juuri kyseiseen sotaan.

Kirjassa seurataan luutnantti Henryn vaiheita lääkintäupseerina Italian joukoissa. Henry ei liioin pelkää sotaa mutta ei hän siitä pidäkään, useissa otteissa hän kuvailee sitä pahana ja jopa tarpeettomana. Selkeästi hän kokee sen velvollisuudekseen, mutta missään vaiheessa ei saa suoraa käsitystä siitä miksi hän juuri Italian joukkoihin värväytyi. Loukkaantuessaan räjähdyksessä alkaa kamppailu motivaation säilyttämiseksi. Hän joutuu pitkäksi aikaa hoitoon ja hänelle tehdään myös leikkaus. Siinä samalla hän tapaa tulevan rakastettunsa, ja lähes sekoaa sentimentaalisuuden ja rakkauden pauloissa. Oikeastaan puisevin vaihe kirjassa on juuri seikkaperäinen lepertely ja tunneilmaisu.

Luutnantti Henry ja hänen sotilastoverinsa nauttivan pitkin matkaa runsaasti viinejä, konjakkeja ja jopa viskjejä. Saapahan hän aikaiseksi miltei sotaoikeusjupakan tyhjien pullojen vuoksi(oletettu hankinnainen maksasairaus). Vaikuttaisi siltä että sotaväsymystä hoidettiin viinaksilla, joilla usein juustoa alas huuhdottiin.

Mielestäni kirja ei varsinaisesti pasifistinen teos ole. Vaikka sodasta ei mitään ruusuista kuvaa anneta, ei sitä tavallista jupinaa ja manailua lukuunottamatta ankarasti arvostella. Sen sijaan merkille pantavaa on, että kaikki kirjan kuolonuhrit räjähdystä lukuunottamatta saivat surmansa omien luodeista. Oikeastaan viholliset (lähinnä Itävalta ja Saksa) jäivät kirjassa varsin etäisiksi, linjojen takaa räjähteitä suoltaviksi muukalaisiksi.

Hemingwayn kirjoitustyyli vaikuttaa hyvin kuvailevalta ja viihdyttävältä, ei missään nimessä raskaalta. Toisaalta kirjan tarina eteni aika verkkaisesti, johtuen todennäköiseti edellämainitusta syystä. Kuolemaa ja tappamista kirjassa ei kuvailla tarkasti, eikä se tuota suurta haittaa lukuelämykseen.

Kun motivaatio on heikentynyt ja sotaväsymys on voimistunut, loppuu Henryn päättävisyys ja kunniantunto - tapahtuu "häipyminen". On oikeastaan vaikea sanoa missä vaiheessa tämä liukuminen "siviiliin" alkaa, mutta luulen että kaiketi perääntymisvaiheen omavaltaisessa teloitusryhmässä, josta hän hädintuskin pääsee karkuun jokeen. Tämän jälkeen seikkailu onkin lähinnä lymyilyä ja pakenemista. On hämmästyttävää kuinka nopeasti hän on lopulta valmis luopumaan kunniasta, toisaalta ympärillä tapahtuvat asiat ovat aika epäselviä. Jollakin tasolla loppupuolen veneretki Catherinen kanssa on kirjan koukuttavimpia kohtia, koska kiinnijäämisen riski on kouriintuntuva.

Loppu on kirjassa hyvin dramaattinen ja katkaisee kirjan jotenkin kesken, ehkä ei ole enää mitään lisättävää. Kirjassa on paljon hyviä lukuhetkiä ja kertomus kantaa eteenpäin. Mielestäni kirja on lukemisen arvoinen.