Herman Wouk - Marjorie

Kansitaide vastaava kuin suomalaisen painoksen I niteessä.

Suomentanut: Marja Niiniluoto

Sivumäärä: 359+488(847)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1956

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Päätin lukea Wouk -teemakuukauden viimeisenä kirjana Marjorien (Marjorie Morningstar), joka on julkaistu englanninkielisenä vuonna 1955. Tämä ehkä hieman vähemmän tunnettu kirja sijoittuu kirjailijan lapsuus- ja nuoruusmaisemiin Isoon omenaan. Suomennettuna se löytyy kahtena erillisenä niteenä ja varsin vaatimattomissa kansissa. Tästäkin kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 1958, joten lukemisesta kiinnostumaton voi katsoa sen myös esim. DVD:nä.

Herman Woukin Marjorien tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja erityisesti Manhattanille, josta sitten myöhemmin ennätetään laivamatkalle Eurooppaan. Tapahtumat käynnistyvät 30-luvun alusta ja ulottuvat aina 50-luvun puoliväliin. Majorie on kertomus tytön ja sittemmin nuoren naisen elämästä ja varttumisesta keskiluokaisessa juutalaisperheessä. Luokkatietoisessa ja uskontoaan tarkkaan noudattavassa perheessä ei luulisi tilaa olevan liberaaleille ajatuksille saati teoille, mutta kaikesta päätellen ihmisetkin ovat kykeneviä mukaituvaisuuteen.

Tarinan käynnistyessä Marjorie on valmistumaisillaan Hunter collegesta ja hänen elämänsä on tietynlaisessa murrospisteessä. Kapinointi vanhempia kohtaan, uteliaisuus ympäröivään maailmaan, nuoret miehet ja lisääntyvät illanvietot. Marjorie haaveilee taiteilijan ja erityisesti näyttelijän urasta, joka siintääkin lupauksellisesti hänen ulottuvillaan. Tähän nuori nainen hakee potkua taiteilijoita vilisevästä South Windin leirikeskuksesta, joka on oikeastaan 30-luvun alun turmeluksen kehto ja rappion esikartano. Täällä hän tutustuu kenties vääriin ihmisiin ja hunningolliseen ilmapiiriin. Tuolla hänestä lopulta kuoriutuu Marjorie Morningstar(Morgenstern), esipoptaiteellinen ja hieman boheemi viinan kanssa läträilevä tupakkatyttö.

Marjorien äiti kuvataan uteliaana ja ahdasmielisenä, joskin kannustavanakin keski-ikäisenä naisena. Hän on selvästi jättänyt oman nuoruutensa elämättä, hassannut parhaat vuodet työn raatajana ja sitten myös miehensä varjossa. Hänen toimintansa on kateellissävytteistä, mutta epäilemättä hän kautta linjan toivoo tytölleen parasta.

Marjorien isä on nousukas liikemies, joka toimii suhdanneherkässä hattu- ja vaatebisneksessä. Mr. Morgenstern on selvästi ahdistunut ja suunnattoman huolissaan tytön touhuista ja kyttäilee esim. Marjorien miesjuttuja. Hän käy läpi luopumiskriisiä - kuinka tytöstä on kehkeytymässä nainen ja isän rooli muuttuu hoivaajasta rahan vippajaksi. Itseltäni liikenee säälin tunteita Isää kohtaan, hetki jolloin pysähtyy miettimään omaakin elämää ja ajan kulumista. Kaikesta päätellen Marjorie pitää enemmän isästään ja luottaa siihen että voi hädän hetkellä paremmin tälle uskoutua ja itkeä surunsa.

Koska suuressa kaupungissa on paljon houkutuksia ja tarjokkaita, kokeilee nuori nainen siipiään miesrintamalla, uteliaana ja intensiivisenä. Vaikka hän on juutalainen siinä missä vanhempansakin, alkaa säännöt pikkuhiljaa unohtua ja moraalikin löystyä. Kuitenkin on tiettyjä asioita mihin hän ei pitkään aikaan ole valmis ryhtymään. Silti vuodet vierivät ja elämä muuttuu. Kaikkea uutta ja uskaliasta astuu kuvioihin.

Herman Wouk on luonut erikoisen ja melko haastavankin teoksen, jonka keskeisinä teemoina ovat henkilön identiteetin ja ihmissuhteiden kehityminen, sekä juutalaisuus kulttuurina ja tapoina. Melko arvokonservatiivisestikin tarkastellut tapahtumaketjut paljastavat myös paljon kirjailijan itsensä arvoista ja asenteista. Näihin on tosin ollut mahdollista tutustua jo aiemminkin. Vaikka väärät valinnat eivät ole tuhoisia, eivät ne kuitenkaan edesauta pärjäämään maailmassa. Helposti ajattelee kun tutustuu 30-luvun rappiokuvauksiin, että onko Wouk itse joutunut taiteilijana tutustumaan syvällisemminkin näihin piireihin ja ihmiskohtaloihin.

Hetkittäin tarina tuntuu kuitenkin takkuilevan staattisuuden lomassa, mutta sitä sopivasti rikotaan nopeilla ja jopa shokeeraavilla käänteillä. Mielestäni tarinan kulminaatiopiste on South Windissa ja enon kuolemassa, jonka jälkeen Marjorie menettää jotain itsestään. Ehkä luottamuksen maailman hyvyyteen ja tietynlaisen uskon tulevaisuuteen - menestykseen. Säikähdys lamauttaa ja toisaalta tiputtaa todellisuuteen.

Kuten muissakin lukemissani Woukin kirjoissa, niin tässäkin esitellään melkoinen joukko erilaisia persoonallisuuksia ja sosiaalisia kuvioita. Oikeastaan koko tarina on kautta linjan ihmis- ja persoonalähtöistä. Jopa luvut on nimetty usein ihmisten tai kohtaamisten mukaan. Toisaalta ihmisten ja varsinkin suvun kohtaamisissa ovat juutalaiset tavat keskeisessä roolissa. Ainakin itse opin uusia asioita juutalaisuudesta, heidän juhlistaan ja arvoistaan. Kenties Wouk jopa hieman irvaileekin juutalaisille pinnallisesti tärkeistä asioista, kuten raha, hyvä naimakauppa ja korkea koulutus. Ihan sama kunhan vain on lääkäri tai juristi. Ja rahaakin hassataan tarvittaessa vaikkapa juhlakoristeisiin tonni tolkulla. Sukulaisille ja liikemiesystäville täytyy näyttää. Kaikesta päätellen juutalaisen nousukkaan elämä Manhattanilla ei ole ollut aina helppoa. Mielenkiintoista kylläkin.

Marjorie on varsin draamallinen ja rajuja tunteita pursuava kirja. Vaikka ajanjakson mullistuksiakin kuvaillan ja sivutaan, keskitytään lähinnä miehen ja naisen välisiin tunnekuvauksiin. En ole mikään herkkien rakkaustarinoiden vannoutunut nautiskelija, joten silloin tällöin piti haukotella ja käväistä kasvojen pesulla. Toisaalta enpä olisi jättänyt tätäkään lukematta, joten voin tästäkin jotain saada ja oppia. Ja vaikka tarinan tärkeät ihmiset eivät välttämättä saavuttaisikaan tavoittelemaansa, niin jokainen saa kuitenkin olla oman elämänsä sankari tai konna. Eikä järki ja tunteet kulje aina samaan suuntaan, varsinkaan nuorella hormoneja kuhisevalla ihmisellä.

Vuonna 1958 valmistunut Hollywood-elokuva.

Kirja poikkeaa jonkinverran lukemistani Woukeista. Marjoriessa keskustellaan enemmän kirjallisuudesta yleensäkin ja kuuluisista kirjailijoista. Kenties niissä Herman Wouk valottaa omaa kirjahyllyään ja lukuhistoriaansa. Lisäksi tarinan viimeinen luku joka on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ja jossa kertaillaan mm. takautuvasti asioista, luo loppuun jonkinlaisen kaihoisan tunnelman. Tässä Wally Wronkenin päiväkirjassa hyvästellään epilogimaisesti (tarinan tapahtumista) n. 15 vuotta myöhemmin ikääntyvä Marjorie Morningstar. Mitä on sittemmin tapahtunut, miksi ja miten. Sen voin sanoa että tarinassa on sekä yllätyksiä, että elämänmakuisia koukeroita. Enkä pysty parempaa päätöstä Herman Woukin teemakuukaudelle edes kuvittelemaan.

Koska tänään taiteilja Herman Wouk täyttää 100 vuotta, toivotan onnea ja vielä pidempää ikää. Odottelen myös hänen englanninkielistä elämänkertakirjaa, jonka pitäisi ilmestyä joulukuussa. Tähän on hyvä lopettaa.

Kaksi Wouk -haasteeseen tarttunutta oivallista blogia
Hurja Hassu Lukija - Sodan tuulet

Lukimo Lumo - Menestyksen hinta

Kiitos että otitte haasteen vastaan!

Henrik Pontoppidan - Onnen poika (Lykke-Per)

Suomentanut: Katri Ingman-Palola

Sivumäärä: 340+312 (652)

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1957

Progressio voi olla negatiivista tai positiivista, mutta se voi olla myös kumpaakin yhtä aikaa. Tanskalainen kirjallisuus ei ole koskaan ollut itselleni kovin tuttua. Olen muistaakseni jotain joskus lukenut. Viimeksi luin Johannes V. Jenssenin kirjan muistaakseni reilu vuosi aikaa. Henrik Pontoppidan ei kenties ole suomalaisille kovinkaan tuttu, vaikka hän aikonaan voitti yhdessä Karl Gjellerupin kanssa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tämä lienee tunnustus ylipäätään tanskalaiselle kirjallisuudelle, joka tuskin tuolloinkaan oli suomalaisten ykköslukemistoa. Henrik Pontoppidanin kirjoja ei ole suomennettu kuin kaksi kappaletta, jotka ovat Aave ja Onnen poika. Tämän jälkimmäisen ostin pari vuotta sitten yksityishenkilöltä ja tuota ensimmäistä en ole löytänyt mistään (edes lainaan). Päätin siis lukea osana Nobel-urakkaani tämän Onnen poika (Lykke-Per), joka on painettu kahteen erilliseen kirjaan. Alun perin Lykke-Per ilmestyi jonkinlaisena kirjasarjana ja onkin ainakin omasta mielestäni lähinnä fiktiivinen perhe- tai henkilökronikka. Karl Gjellerupia ei ole suomennettu lainkaan, joten joudun lukemaan sitten tulevaisuudessa teoksen Minna, joka on itselläni tietokoneella englanninkielisenä tekstitiedostona.

Tarinan päähenkilön Per Sideniuksen juuret ovat pappiskodissa pienessä maaseutukaupungissa, muutaman tunnin  matkan päässä Kööpenhaminasta. Oikeastaan Per on ristimänimeltään Peter Andreas, mutta hän alkaa käyttää toista nimitystä nuoruuden kapinan ja itsenäistymisprosessin aikana. Pastori Sidenius on ankara kasvattaja hänen kymmenpäiselle lapsikatraalleen. Miltei kaikki perheen alamaiset ovat kiltisti kurissa ja nuhteessa (vaimoa myöten), paitsi tämä uppiniskainen ja määrätietoinen Per. Poika pyrkiikin irtautumaan mahdollisimman nopeasti perhepiiristä ja siellä vallitsevasta vähäeleisen ja teennäisen tunnilmaisun piiristä. Vaikka pastori Sidenius ei suoraan paljasta pettymystään pojan uravalintaa kohtaan, on se aistittavissa rivien välistä. Kenties isä pojastaan pappia toivoi jne? Sen sijaan Per lähtee opiskelemaan vesi- ja maarakennustekniikkaa pääkaupunkiin palaamattaa koskaan suurin sydämentuntein kotiinsa.

Aluksi vaikuttaa siltä että Perillä on motivaatiota ja pyrkimystä insinööritutkintoon, mutta pian muut intressit kaapaavat nuoren opiskelijan ja vuodet tuhrautuvat turhuuteen. Hänen menestykseen tai sen puutteeseen vaikuttavat pitkälti lapsuuden kurjat vuodet, henkinen ilmapiiri ja sielullinen suvaitsemattomuus. Perillä on pitkään mahtipontisia ja kauaskantoisia suunnitelmia koskien valtakunnallisia vesi- ja maarakennusasioita. Hän luo lukuisia rakennepiirustuksia joiden tarkoituksena on nostaa Tanska Euroopan kauppaliikennöinnin mahtimaaksi ja kilpailun terävimpään kärkeen. Per suunnittelee jopa yökaudet monimutkaisia matemaattisia ja teknillisiä laskutoimituksia, saaden niille myös varovaista kannatusta lähinnä patrioottisista ja kapitalistisista piireistä. Kuitenkin ennen pitkää kaikki torpedoituu Perin tyhmänylpeyteen ja lähinnä pompööseihin, sekä epärealistisiin käsityksiin itsesestään ja kyvyistään.

Kun perehtyy lähemmin Per Sideniukseen ja Henrik Pontoppidaniin oivaltaa melko helposti heitä yhdistävät tekijät. Koti pappilassa, suuri perhe, Insinööriopinnot yms. Voi siis epäillä että kirja on pitkälti omaelämänkerrallinen, kenties täydennettynä lukemista piristävillä karikatyyreillä. Per on (kuten kirjan nimikin kertoo) varsin onnekas mies. Hän ei tee oikeastaan päivääkään oikeaa työtä, vaan saa rahoituksen opintoihin ja joutenoloon satunnaisten ystävien ja naimakauppojen ansiosta. Kaikesta päätellen hänellä on myös hyvä tuuri naisasioissa, jotka hän kuitenkin sisäisten henkisten ristiriitojen vuoksi hassaa elämän varsiteille. Jos hän lyö bisnesasioissa päänsä toistuvasti byrokratian ja muiden kateuden vuoksi tanskalaisiin poppeleihin, onnistuu hän taikomaan lukijalle kutkuttaviakin hetkiä rakkauden rintamille. Koska Per on hyvin ristiriitainen ja kompleksinen ihminen, joutuu hän useissa eri suhteissa pohtimaan rakkautta ja sen merkitystä. Aina uuden ihastuksen myötä hän joutuu etsimään rakkauden todellista olemusta ja ilmenemismuotoa, kuitenkin tipahtaen aina yksin ja kenties onnettomana melko tukevillekin jaloilleen. Tarinan paradoksaalisuus piileekin siinä, että vaikka Perin pitäisi kaikesta päätellen olla onnellinen, niin hän on sitä todellisuudessa vähäisimmässä määrin.

Toinen merkittävä teema on Perin hengellinen elämä. Hänen luterilaiskristillinen elämänkatsomuksensa elää pitkään suuressa kriisissä hänen ankaran ja ahdasmielisen isänsä vuoksi. Per työstää näitäkin asioita elämänsä varella paljon ja hetkittäin hän kokeekin jonkinlaisia myötäaskelia hengelliseen suuntaan. Vaikka Per on luonteeltaan vahvasti luonnontieteisiin nojaava järkimies, on häneen jäänyt kuitenkin pieni uskonnollinen siemen itämään. Lopulta hänestä löytyy myös taiteellinen ja luova puoli, joka kanavoituu kenties eniten hänen kirjallisen perehtyneisyyden kautta. Ehkä hänen saivarteleva saamattomuutensa onkin peräisin taiteilijan sielusta tieteellisellä alalla. Joka tapauksessa Perin totuuden etsintä saa ajottain kaiken hänen ympärillään kaaoksen tilaan, samalla kun hänen pään sisällä myrskyää.

Per Sidenius on ilmiselvästi älykäs ihminen jota häiritsee koko ajan tietty impulsiivisuus ja epästabiilisuus. Monella aluella asia konkretisoituu lukuisina aloitteina, jotka eivät koskaan tule valmiiksi - jos edes kunnolla edistyvät. Ainakin itse pohdin sitäkin mahdollisuutta, että Per saattaisi potea jonkinasteista kaksisuuntaista mielialahäiriötä? Vaikka Per usein hyötyy muista ihmisistä, niin silti rivien välistä saa käsityksen että hän on jotenkin myös hyväksikäytetty. Esimerkiksi nuoruusvuosien mahtipontisista suunnitelmista  ei hän itse suuremmin pääse hyötymään, vaikka niitä aletaan eri tahoilta toteuttaa omiin nimiin. Toisaalta likimain kaikki Peristä irtautuneet tai irronneet ihmiset kokevat oppineensa häneltä jotain, kun Per itse kokee vain saaneensa vahvistuksen tuhoisille ja pessimistisille elämän käsityksilleen. Sen sijaan taantumuksellisuutta Per inhoaa ja pelkää elämässään eniten ja tämä ajaakin usein ainakin käytännöntasolla harhateille. Per huomaa näitä ominaisuuksia mm. useissa lapsuuden ja nuoruuden ystävissä, joille hänellä ei ole sen suuremmin asiaa.

Tarinassa esiintyy muutamia mielenkiintoisia ihmisiä. Perin veli juristi Eberhard on jumiutunut isänsä elämänoppeihin ja ohjeisiin, joten hän edustaa Perille pitkälti niin henkisesti kuin ruumiillisesti hänen isänsä kaksoisolentoa. Tämä voi olla omiaan pitämään sisarussuhteen melko kylmänä. Vaikka Per ei pidä suuremmin veljestään, tuntuu hän nauttivan kuitenkin tietynlaista arvostusta. Muita sisaruksia ja heidän suhteitaan ei suuremmin kirjassa käsitellä. Tärkein ihminen Perin elämässä on lopulta hänen syrjään vetäytyvä äitinsä, joka jää kuoltuaankin kummittelemaan pojan päätöksiin ja vaiheisiin. Tietyillä katumuksen hetkillä Per on tekemäisillään sovinnon hylkäämäsä perheen ja Jumalan kanssa, mutta kaikesta päätellen tätä ei ilmeisesti tapahdu. Onnen pojan taustalla lieneekin eräänlainen tuhlaajapoika tarina, josta ei tiedä mille puolelle vaaka milloinkin kallistuu. En kuitenkaan ihmettele Perin asennemaailmaa kotiaan kohtaan, koska hänet on kasvatettu melko alhaisinkin (isällisin) keinoin.

Taas kerran törmään tiettyihin negatiivisiin asenteisiin juutalaisuutta kohtaan. Tämä asia on läsnä esim. Perin ensimmäisen avioliiton myötä, koska hänen vaimonsa on juutalaista sukua. Perin omat asenteet juutalaisuutta kohtaan eivät ole negatiivisia, mutta perhe ja patrioottinen tuttavapiiri on senkin edestä. Tätä vääräuskoisuutta pidetään jopa yhteiskunnallisena uhkana. Kuitenkin hänen vaimonsa Jakobe on kenties Perin tärkein naissuhde koko hänen elämänsä aikana. Tätä ajatusta vahvistaa lopussa eräs tapahtuma, joka on jopa pienoinen yllätyskin. Muutenkin kirjassa käsitellään eri yhteiskuntaluokkien eroja ja ongelmia. Talonpojat ja säätyläiset. Rikkaat ja köyhät. Onnelliset ja onnettomat. Mielenkiitoiset ja tylsät. Useassa kohtaa ainakin itse lähdin poimimaan kirjailijan luomia stereotypioita. Pussihousuiset juntit. Suoraselkäiset patriootti-idealistit. Luotettava kaupunkiköyhälistö ja kateelliset talonpojat. Ahneet juutalaispohatat. Per tutustuu myös varusmiehenä erilaisiin tanskalaisiin mielenlaatuihin ja asenteisiin, jotka peilaavat mielestäni hyvin kyseistä aikakautta (1800-luvun loppupuolta).

Onnen poika on mielestäni oivallinen, joskin aika staattinen ja pitkäveteinen tarina. Kirja ei kalpene ainakaan omasta mielestäni esim. Thomas Mannin Buddenbrookeille tai Galsworthyn Forsyteille. Toisaalta tämä Lykke-Per syventyyy lähinnä yhteen ihmiseen, mutta kuitenkin näissä jotain samaa on ainakin tunnelman tasolla. Ehkäpä kirja muistuttaa lukemistani kuitenkin eniten Romain Rollandin Jean-Christophe sarjaa. Henrik Pontoppidan kirjoitti kirjat vuosien 1898-1904 välisenä aikana ja ne julkaistiin kahdeksassa eri osassa. Nämä saivat tuolloin hyvän vastaanoton arvostetuissakin kirjallisuuspiireissä. Vaikka tämän kaltainen kirjallisuus on kenties aikansa elänyttä, niin ainakin itse luen nämä tietyllä tarkkavaisuudella ja pieteetillä. Myönnän että tiukkaan präntätty pieni fontti ei ole helpoimpia luettavia esim. ilta kymmenen jälkeen, silti vaiva ainakin tämän kirjan osalta tuli palkittua. Tietty asiallisuus ja provokaation puute saattaa olla silti kaksiteräinen miekka, koska kyllähän tämä kirja jos mikä oli hyvällä maulla ja maltilla kirjoitettu. Esimerkiksi kuolema ei ole minkäänlainen herkuttelun aihe, eikä politiikkaa käsitellä enempää kuin on tarpeen. En tiedä kuinka realistinen on Pontoppidanin kuva tuolloisesta naisen asemasta, mutta ainakin nämä hyväosaiset naiset (pois luettuna äiti) ovat voimakkaita ja omilla jaloillaan seisovia, sekä helposti päätöksiään tekeviä aktiivisia toimijoita. Kaiken kaikkiaan melko neutraali tai jopa positiivinenkin naisen kuvaus. Epäilemättä merkittävä kirjallinen teos tämä Onnen poika. Kannattaa varata paljon aikaa ja lukea ajatuksen kanssa.

Graham Greene - Kymmenes mies

Suomentanut: Arto Häilä

Sivumäärä: 180

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Kohtalo on punonnut jokaiselle omat suunnitelmat, joita ei voi muuttaa. Graham Greene oli tuottelias kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja, joka eli melko vaiherikkaan elämän. Vaikka hän oli syntyjään englantilainen, vietti hän aikaa myös ulkomailla (esim. Meksikossa). Vaikka häntä pidetään pitkälti viihteellisen- ja rikoskirjallisuuden edustajana, löytää hänen tarinoistaan paljon myös muita ulottuvuuksia. Olen hankkinut hyllyyni puolenkymmentä Greenen kirjaa ja päätin nyt lukea tämän pienoisromaanin Kymmenes mies. Aikoinaan Greene oli ilmeisesti ehdolla jopa Nobel-palkinnon saajaksi.

Kymmenes mies on sikäli mielenkiintoinen kirja, että se on alunalkaen ollut elokuvakäsikirjoitus. Tosin se on kirjoitettu moneen kertaan ja löhöillyt laatikon pohjalla vuosikaudet. Esipuheessa kirjailija kertoo hieman vaiheistaan elokuvateollisuuden parissa ja paljastaa muutaman muunkin suunnitelman. Hän valottaa myös hieman toteutuneitakin elokuvaprojekteja, kuten esim. Miehemme Havannassa. Keskeisiä teemoja Greenellä ovat mm. sodanaikainen ja sen jälkeinen vakoilu, sekä tähän liittyvät lieveilmiöt. Ilmeisesti hänen kirjoisaan on myös usein rakkausromaanin ulottuvuuksia.

Kymmenes mies on pirullisen ovela ja käänteikäs tarina pelkuruudesta ja kohtalonivasta. Kertomuksen keskeinen henkilö on ranskalainen upporikas juristi Chavel, joka ollessan saksalaisten vankileirillä vetää ns. lyhyimmän tikun. Koska Ranskassa sijaitsevan leirin ulkopuolella on kiivasta vastarintatoimintaa joka tuottaa saksalaisille miestappioita, kostetaan tämä leirillä vankien teloittamisena. Joka kymmenes leiriläinen joutuu teloitusryhmän eteen. Hysteerinen Chavel onnistuu ostamaan itsensä ulos arpajaisista ja joutuu luovuttamaan koko omaisuutensa köyhälle sekä silminnähden välinpitämättömälle Janvierille. Tästä rakentuu erittäin koukuttava ja yllätyksellinen tarina joka ainakin allekirjoittaneen piti otteessaan viimeisille sivuille asti.

Tarinan keskeisinä teemoina ja opetuksina pitäisin kohtaloa, pelkuruuden haitallisuutta ja ympäröivän maailman hallitsemattomuutta. Jos pelkurin elämä ei ole helppoa, niin tyhmänrohkealla ei ole sitä lopulta lainkaan. Sinällään raha ei tee ihmistä onnelliseksi, eikä se tee edes ihmistä. Mitä on kunnia ja onko sillä kauaskantoista merkitystä? Piilekö lopulta jokaisessa ihmisessä potentiaalinen heikkous johonkin... tai kenties useampikin? Lisäksi olen ainakin itse aistivinani jotain piikittelyä ranskalaisuutta kohtaan.

Koska Kymmenes mies ei ole järin pitkä kertomus, ei siinä pyritä eikä edes ehditä rakentamaan liian suurta henkilögalleriaa. Näin ollen ehtii lukiessa keskittyä olennaiseen. Kerronta on varsin tyypillisen tuntuista jännäri- ja seikkailukertomustekstiä. Mielestäni Greene menee kuitenkin syvemmälle psykologiseen ja sosiaaliseen ihmismielen tutkimukseen, jossa esim. itsekunnioitus ja inhimillinen elossapysymispotentiaali painii keskenään. Kirjasta on tehty myös elokuva (vuonna 1988) jonka pääosissa nähdään mm. Anthony Hopkins. En muista nähneeni sitä, joten en pysty arvioimaan näiden laadullisia, juonellisia ja viihteellisiä eroja. Kirja on kuitenkin hyvä ja kannattaa ehdottomasti lukea.

Åke Edwardson - Läpikulkumatka

Suomentanut: Arja Kantele

Sivumäärä: 188

Kustantaja: Johnny Kniga

Painos ja vuosi: 1.painos - 2006

Tavallista tarinointia ruotsalaisuudesta. Åke Edwardson on Smoolannista kotoisin oleva ruotsalaiskirjailija. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten Göteborgiin sijoittuvista Winter-dekkareista. Hänet on palkittu kotimaassaan useilla eri palkinnoilla. Olen lukenut joitakin Winter-dekkareita ja mielestäni ne ovat olleet ihan kelvollisia. Ainakin itselleni tulee usein mieleen hänen kirjailijakolleegansa Henning Mankell. Kerronta on hyvin saman suuntaista, tosin Edwardson ei ole poliittisesti provosoitunut eikä sisällöllisesti niin kiihkeä. Ostin Läpikulkumatkan eilen, joten luenkin sen siis heti tuoreeltaan.

Läpikulkumatka sisältää ketomuksia ihmisistä ja heidän välisistä sattumuksista, miksei myös suhteista. Kirjailijan luomat ihmiset ovat melko yksinkertaisia ja heidän ajatusmaailmansa on melko maanläheistä. Usein näissä tilanteissa tunteet kiristyy likimain räjähtämispisteeseen, kuitenkaan ehkä laukeamatta viimeiseen ilotulitukseen. Toisinsanoen vaikka kertomukset ja tilanteet kantavat eteenpäin, onnistuu tunnelma latistumaan lähinnä junnaavaksi ja jotenkin seniilin oloiseksi. Tavallisten ihmisten elämä ei tietysti ole todellisuudessakaan kovin kiinnostavaa, mutta kuitenkin tässäkin kirjassa on omat hetkensä. Eihän tämäkään tarina ole tyystin vailla dramatiikkaa, mutta sekin puoli on melko pintapuolista ja arkista. Olisikohan koko elämäkin sinällään "vain" läpikulkumatka?

Jos ajattelen nuita aiemmin lukemiani Edwardsoneja, ei tämä kuitenkaan kovin huono kirja silti ole. Koska Läpikulkumatka on lähinnä arkidraamallinen tarina tai ainakin kooste sellaisista, pystyy siitä(niistä) saamaan tavallaan enemmän irti kuin joistain tusinoittain prässätyistä puolivillaisista dekkareista. Ainakin tässä kirjassa on paljon keskustelua ja vuoropuhelua, joka ainakin osin keventää lukuelämystä. Lauseet ovat niin ikään lyhyitä, vailla sen suurempia pakkojatkumoita. Kirja on siis kelvollinen mutta ei tajuntaa räjäyttävä. Ettei vain olisi kahvirastilla raapaistu?

Ainakin kirjan kansi on siisti ja vähän tuomonen pop-henkinen. Varsinkin pastellivärit loistavat kivasti.

Riikka Pulkkinen - Raja

Kirjailija: Riikka Pulkkinen

Sivumäärä: 399

Kustantaja: Gummerus

Painos ja Vuosi: 6.painos - 2007

Perimmäisten asioiden äärellä. Riikka Pulkkinen edustaa oivallisesti nuorta suomalaista kirjailijasukupolvea. Nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt kirjoittaa useampia kirjoja ja saada useita tunnustuksia. Tämä Raja on hänen esikoisteoksensa ja jo ilmestyessään saanut paljon positiivista huomiota. Raja on ainoa Gummeruksen kustantama kirja, koska myöhemmät ovat Otavan kustantamia. Pulkkinen on asunut suurimman osan elämästään Oulussa, tosin nykyään hän lienee helsinkiläinen. Sain muutamia vuosia sitten vihjeen, että tämä kannattaisi lukea - joten päätin aloittaa tämän kotimaisen kirjallisuuden kuukauden tällä Pulkkisen Rajalla.

Tämä Riikka Pulkkisen Raja osoittautuikin melko piristäväksi (vaikkakin rankaksi) kirjaksi. Tarinassa saurataan muutaman ihmisen elämää helsingissä vuosituhannen alkupuolella. Kirjailija lähestyy puhuttelevia, merkityksellisiä ja vaikuttaviakin aiheita melko raikkaalla tavalla. Hänen kirjoituksensa on melko kepeätä, vaikka aihepiirit ovat rankkoja. Kaksi kenties merkittävintä henkilöä ovat ikääntyvä kirjallisuuden professorinna Aropalo ja hänen siskontyttönsä Mari. Aropalo on ajautunut dementoituvan aviomiehen saattohoitajaksi ja elää rankan lupauksen varjossa. Hän oli lupautunut armomurhaamaan miehensä, tämän sitä pyytäessä jo sairastumisen alkuvaiheessa. Lienee selvää että tällaisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa. Tässä pohditaankin melko monipuolisesti kyseisen ilmiön etiikkaa ja oikeutta, moraalisia ja juridisiakin puolia. Lisäksi muutamat muut arkisetkin seikat ovat asian toteuttamisen esteenä tai ainakin haasteena.

Samaan aikaan sisaren tytär Mari rakastuu erääseen miesopettajaan ja tämä suhde ajautuukin surullisille ja varsin epäsopiville raiteille. Marin opettaja Julian osoittaa kiinnostuneisuutensa tyttöön, koska miehen oma avioliitto natisee liitoksissaan. Vaikka tässä "rakkaudessa" onkin lähtökohtaisesti molemminpuolista tunnetta, on se silti moraalisesti ja monin tavoin muutenkin tuomittavaa. Heitä yhdistää myös Julianin opettama kirjallisuus, jonka kautta samalla yritetään selvittää tragedian ja sen lieveilmiöiden suhdetta. Ovatko nämä välttämättömiä ja kohtalokkaita?

Tarinassa seurataan tarkemmin myös Juliania ja hänen perhettään, erityisesti hänen tyttöään Annia. Pienen ja kasvavan tytön sielunelämä avautuu kaikkine epäilyksineen ja leikkeineen uskottavasti. Ehkäpä tämä onkin positiivisin elämänkuvaus tässä kirjassa, ainakin se on jotenkin rehellisin ja vilpittömin. Ympärillä tapahtuvat asiat sekoittavat ainakin hengessä ja ilmapiirissä pientä elämää.

Pulkkinen kuvaa ihmisiä eri ikävaiheissa ja tilanteissa, jotka ovat pitkälti ratkaisevia ja kuitenkin aika arkisiakin. Elämässä monet asiat ovat pienestä kiinni ja usein pienetkin teot saattavat vaikuttaa suuresti. Keskeisinä teemoina ovat eutanasia, kielletty rakkaus ja ihmisen kehitys. Toisaalta aiheellisesti huomioita saa myös nuoren naisen haavoittuvuus ja häneen kohdistuva miehinen uhka. Miksi aikuinen mies alkaa ahdistella tyttöä ja sotkee tämän ja myös oman elämänsä? Aika monella tasolla ja monessa suhteessa käydään siis rajalla, ehkäpä jopa ylitetään se.

Vaikka aiheita lähestytään melko kepeästi, jää ainakin itselleni näistä uskottava kuva. Jotenkin tarinan päätökset ja kohtalot eivät tunnu lopullisilta. Tässä ehkä paljastuukin kirjailijan nuori ikä, ainakin hänellä on jotenkin raikas ote kerronnassa. Kaikki luvut on nimikoitu niiden päähenkiöiden mukaan, itselleni taitaa olla lajissaan ensimmäinen kerta. Tarina on hyvin jäsennelty ja teksti on helppoa lukea. Rajasta voisi kertoa ja samalla paljastaa paljonkin, mutta mielestäni on parasta todeta vain että kirja on hyvä. Ainoa kritiikin paikka on omasta mielestäni hieman ylitsepursuava eroottisuus ja sen "arkinen", jopa pornahtava käsitteleminen. Hieman vaivaannuttavaa, mutta ehkä tämä puoli houkuttelee nuorempaa lukijakuntaa.

Henning Mankell - Syvyys

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 396

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2005

Kun Ruotsi valmistautuu ensimmäiseen maailmansotaan. Afrikkassa osan vuodesta nykyisin asuva dekkarikirjailija Henning Mankell tarttuu näköjään myös hänelle vieraampiinkin aiheisiin, kuten tässä ruotsiksi vuonna 2004 ilmestyneesä kirjassa Syvyys. Olen lukenut jo varsin paljon Mankellin kirjoja ja olen alkanut niihn tavallaan kyllästymään, vaikkakin itselläni on kaikesta päätellen niihin jonkinlainen viha ja rakkaussuhde. Hänen "suorasukainen" tyylinsä on ainakin itseäni alkanut ärsyttää. Mankell on kuitenkin yksi parhaiten myyneistä ruotsalaiskirjailijoista täällä Suomessa, joten kaupallisessa mielessä häntä lienee turha vähätellä.

Syvyys kertoo ruotsalaisesta meriupseeri Lars Tobiasson-Swartmanista (kauhea nimihirviö), joka palvelee Ruotsin merivoimissa ensimmäisen maailmansodan (johon Ruotsi ei osallistunut) alla ja sen aikana. Lars on turvallisesti naimisissa, mutta perheen lisäys on antanut odottaa itseään. Kaikki hänen urallaan tuntuu olevan reilassa ja hän on mies parhaasta päästä. Lars saa pestin merensyvyyden tarkistusmittauksiin Ruotsin saaristomerelle, johon hän lähtee tykkivenemiehistöineen. Ilmeisesti hänen pään sisältönsä ei ole aivan kunnossa tai ainakin siellä on paljon käsittelemättömiä tunneasioita, jotka alkavat torpata hänen nousukiitoaan. Ongelma saa ainakin aluksi hänen kauan sitten kuolleen isän kasvot ja Larsin hermot tuntuvat reistailevan lisääntyvässä määrin. Lisäksi Larsia raivostuttaa hänen tuntemansa alemmuus vaimonsa hienostosukua kohtaan, jota muistutellan aina kiusallisilla ja pitkästyttävillä vuotuisilla "perheillallisilla". Lopulta pitääkin miettiä onko vaimo alun alkaenkaan sopiva?

Ongelmien kulminaatiopiste lienee eräällä luodolla tapahtuva kohtaaminen nuoren leskirouvan kanssa, josta käynnistyy jopa harhaisuuteen ulottuva valheiden ja luotujen kuvitelmien leikki. Tässäkin tarinassa Mankell osaa mässäillä ihmisten heikkouksilla ja kypsymättömyydellä, ja kuinka yllättävästi tähän(kin) rooliin istuu mies miehekkäässä ja kunniallisessa ammatissa. Lukijalle jää kivasti aikaa lukea siitä kuinka alas tullaan kovalla ropinalla. Tarinan naiset ovat vaihtelevassa määrin vahvoja ja itsenäisiä, mikä on näissä Mankellin kirjoissa jo tuttu tavaramerkki. Upseerissa kussakin on paljon vikoja, joita ruvetaankin eräässä käänteessä ruotimaan oikein olan takaa. Kenellä vika päässä ja kenellä fysiikassa. Kiintiö juoppokin tarinasta löytyy, mutta yllättäen hän ei ollut suomalainen.

Itse tarina joka pitkälti keskittyy miehisiin kuvioihin on jotenkin Mankellille vieras, tai ainakin itselleni jää lukiessa sellainen tunne. Toisaalta hänen draaman kehittelyn taito on kieltämättä hyvä, joskin läpeensä asenteellinen ja jopa paasavan sävyinen. Hetkittäin teksti vaikutta jopa vimmaiselta, ikään kuin hän olisi itse joutunut juonen petoksen kohteeksi. Syvyydessä tarjotaan jonkinverran nippelitietoa merentutkimuksessa kätettävästä tekniikasta ja asioista, jotka on tosin helposti saatavissa netistä tai tietokirjallisuudesta. Teksti on sen verran löysää ja helppolukuista, että kirjan ehättää lukea parissa illassa. Kirja on kaiketi pohjimmiltaan rakkausromaani. Jostakin syystä nämä Mankellin draamalliset kirjat saavat nykyisin itseni pahalle tuulelle, pitäisi ilmeisesti lukea useamminkin. Kaikessa subjektiivisuudessaan odotettua Henning Mankellia.

Louis Bromfield - Varhainen syksy

Suomentanut: Helmi Krohn

Sivumäärä: 350

Painos ja vuosi: 1. painos - 1934

Meidän suvussamme ja perheessämme ei harrasteta tämän kaltaista psykologiaa. Kolmekymmentäluvun amerikkalainen kirjallisuus on kuin betoniin valettua täytekakkua, eikä tämä Varhainen syksy tee siinä poikkeusta. Vaikka Louis Bromfield aateloitiin kyseisen kirjan vuoksi aikoinaan Pulitzer-palkinnolla, ei se taivu omaan ymmärrykseeni.

Itselleni tuli jo ensimmäisen kolmanneksen jälkeen samanlaiset fibat kuin Tuulen viemää kirjoista. Henkilöhahmot ovat kurinalaisesti rooliteltu, noita-akka, heikkoluontoinen mies, rakkaudesta sekoava individualisti ynnä muut. Pentlandin imperiumin vaiheita seuraillaan takautuvasti muutamia vuosikymmeniä ja aktuellisti vain ehkä joitakin kuukausia. Vaikuttaa siltä ettei nuoremmat polvet kunnioita jäykkiä jenkkiläisiä perinteitä, vaan pistävät elämän risaiseksi. Mukana on aimo annos farisealaisuutta ja ylipäätään ulkokultaisuutta, eikä kiihkeitä ja monisäikeisiä psykologisia kohtaamistilanteita vältellä - vaan laitetaan kympillä tuuttiin. Kirjan teksti on hyvin feminiinistä ja jopa melodramaattista, liekö sitten ollut oman aikansa trendi.

Mielestäni nykypäivän lukijaa voi huvittaa kirjailijan aliarvioiva sävy. Kukaan ei ole niin tyhmä tai paha kuin liioitelluin kanssaihminen. Kaikki epäsuotuisat tapahtumat eivät tapahdu samaan aikaan joka kerta. Samassa huoneessa äännekkäästi keskusteleminen ei jää salaisuudeksi muilta huoneessa olijoilta. Pään sisällä liikkuvat viekkaat kettumaiset ajatukset saavat myötähäpeän vuoksi karvat pystyyn.

Vaikka tarina on tulvillaan kateutta, petosta ja rahanhimoa, ei juoni tempaa mukaansa. Luulen että naispuolinen lukija saa irti enemmän, mutta uskon että valtaosa lukijoista pitää kirjaa auttamattomasti vanhanaikaisena. Sosiaalisten kiemuroiden vatvominen ei johda mihinkään läpimurtoon, koska koko hoito kelluu staattisesti paikallaan - kirjassa ei tapahdu oikeasti yhtään mitään älykästä toimintaa. 

Maininnan arvoinen asia on taiten tehdyt upeat kannet, niitä on kiva katsella. Kirja on toki helppo lukea, mutta siinä kaikki.