Günter Grass - Taikalaatikko

Suometanut: Oili Suominen

Sivumäärä: 221

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009

Omituisia, mutta hauskoja kurkistuksia kameran "luukusta". Hiljattain tiedotusvälineet ilmoittivat yhden kenties merkittävimmistä saksalaisista kirjailijoista siirtyneen ajasta iäisyyteen. Kirjailijan, jonka tuotanto on mittava ja ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Günter Grass oli koulutukseltaan kuvataiteilija ja hän toimi myös politiikassa sosiaalidemokraattien riveissä. Vaikka Grass oli rauhan mies, löytyi hänen taustaltaan synkempääkin historiaa. Grass myönsi lopulta 2000-luvun puolella osallistuneensa SS-toimintaan, jota ymmärrettävästikin piti "hävettävänä" nuoruuden höyrähdyksenä. 

Suomalaisella lukijalla on paljon valinnan varaa, kun hän katselee kirjailijan tuotantoa. Moni lukee kenties ensimmäiseksi Danzig-trilogian ja lähinnä Peltirummun, joka itseltänikin löytyy hyllystä. Päätin kuitenkin aloittaa kahdesta hieman ohuemmasta romaanista, joista ensimmäisenä vuorossa on joitakin vuosia sitten ostamani Taikalaatikko. Günter Grass sai Nobelin-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999, joten kirja on kirjoitettu tämän jälkeen.

Taikalaatikko on persoonallisella otteella kirjoitettu elämänkertakirja, joka jatkaa parivuotta aiemmin ilmestynyttä Sipulia kuoriessa -kirjaa (tähän tulee syksyllä suomennettuna myös viimeinen osa Grimmin sanat). Tarinassa kirjailija perheineen (useine sellaisineen) lipuu läpi vuosien ja kymmenten tarjoten pisaroina mielenkiintoisia hetkiä. Kaikesta päätelle kirjailija Grass on ollut ehtivä, pystyvä ja naisiin menevä mies. Kuvaukset hänen taiteilijan luovuudestaan kielivät suuristakin suhdannevaihteluista. Ja tässä ohessa onnistuu rakastajat ja vaimot puskemaan maailmalle kahdeksan pikku-Grassia.

Kerronan mielenkiinto piilee siinä, että lapset kertovat isänsä ja perheiden tarinaa. Isä sitä ja isä tätä. Grassilla on ainakin tässä kirjassa melko kyyninen ja humoristinenkin ote oman elämänsä ruotimiseen. Toisaalta se lieneekin turvallisin tapa lähestyä esim. muutamia yhteiskunnallisesti arkojakin aiheita ja jopa kipupisteitä - joiden kautta ja rinnalla taiteilijan vuodet vierivät. Uran luonnin ohella mies elää kiihkeästi ja ajottain jopa hieman eksyneenäkin läpi elämäänsä, jättäen siinä samalla pysyvät jäljet saksalaiseen kirjallisuuteen.

Toinen hieman omituisempi juonne tarinassa on merkillinen Marie, joka pyörii perhepiirissä näppäilemässä kuvia Agfa-boxilla. Laite on varsin ylimaallinen ja sen ominaisuudet ylittävät kaikki silloiset ja jopa nykypäivän mittapuutkin. Se pystyy näkemään menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Lisäksi se luo kuvia kohteen haavemaailmasta ja joskus peloistakin. Palkitsee ja rankaisee tarpeen mukaan, silti ymmärtämättä mitään normeista. Onneksi siis usein palkitsee. Ehkäpä tämän kaiken kuva-materiaalin seassa vilahtelee myös Grassin omia toteutumattomia toiveita ja odotuksia.

Taikalaatikko on helppolukuinen kirja, mutta sen pinnan alle on kätketty paljon asioita jotka eivät kenties avaudu ensilukemalta. Mietin esim. tuota Taikalaatikkoa ja sen suhdetta Grassin elämään. Koska kirja ei ole kovin paksu, sen kykenee lukemaan parissa päivässä - jopa nopeampaakin. Jos suhteutan lukemaani aikaisempiin kokemuksiin saksalaisesta kirjallisuudesta, tulee mieleeni eniten ehkä Heinrich Böll. Toisaalta jostain omituisesta kohtaa huumorissa ainakin itselleni tulee mieleeni myös kotimainen kirjailija Veikko Huovinen. Olen lukemassa jo seuraavaa Günter Grassia, joka lupailee toisenlaista ja hyvää lukukokemusta. Taikalaatikko on hyvä ja yllättävän viihdyttäväkin kirja.

Alice Munro - Karkulainen

Suomentanut: Kristiina Rikman

Sivumäärä: 386

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2013

Jokainen on oman onnensa seppä. Tulee harvemmin luettua rapakon takaista kirjallisuutta ja jos tulee, niin sitten jotain dekkari- ja seikkailikirjoja. Alice Munro on toissavuotinen Nobelin kirjallisuuspalkinnnon voittaja ja pitkän linjan kirjailija. Hänet tunnetaan parhaiten novellikokoelmistaan ja lyhyistä tarinoistaan muutenkin. Kanadalainen Munro on ilmeisesti hiljattain lopettanut kirjailijan uransa, eikä hän muutenkaan ole paljon ollut julkisuudessa. Vaikka kirjailija on palkittu useilla tunnustuksilla ja häntä on suomennettukin kohtalaisen paljon, on hän minulle varsin tuntematon nimi. Oikeastaan ainoa kosketus hänen tuotantoon tulee muutamien seuraamieni blogien kautta. Päätin lukea tämän hiljattain hyllyyni ilmestyneen novellikokoelman Karkulainen, joka ilmestyi n. kymmenen vuotta sitten.

Karkulainen sisältää kahdeksan novellia, jotka kertovat erilaisten naisten eri elämänvaiheista. Novellien nimet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, tosin itse en niitä kaikkia oikein sisäistänyt. Mielenkiintoinen piirre on myös se, että tarinat osin limittyvät toisiinsa ja niissä on samoja henkilöitä. Tarinoissa pureudutaan esim. ihmisten vuorovaikutukseen ja niissä ilmeneviin ongelmiin. Vaikka luulin että kirja olisi paahteista naisasiakirjallisuutta, saatoin pian todeta astuneeni taas ennakkoasenteisuuden miinaan. Vaikka miehen ja naisen välinen kommunikaatio on usein ongelmallista, niin sitä on myös naisten välinen kommunikaatio. Vaikuttaa siltä ettei kukaan oikein ymmärrä toistaan, varsinkin jos ei kemiat ja aallonpituudet kohtaa toisiaan. Ja rohkeasti Munro uskaltaa kritisoida omaakin sukupuoltaan sinisilmäisyydestä, sekä saamattomuudesta ja uskalluksen puutteesta. Kuinka ihminen on eksyneenä omien tunteidensa kanssa. Varmasti näistä herää itsetuntoa kohottavia ajatuksia ja sen löytämiseen tarvittavia oivalluksia. Kenties keinoja purkaa patoutuneita tunteita. Aika paljon on myös asioita joille ei mitään voi... silloin jatkaa vain eteenpäin.

Novelleissa ei nojauduta suuremmin kohtalon uskoon, sen sijaan jollain tapaa jopa kohtalon ivaan. Joskus pienet sattumukset saavat aikaan kohtuuttoman suuria vaikutuksia. Jos ajat ohitse yhden tärkeän tienhaaran, menetät samalla useita muitakin. Pohjimmiltaan tarinoissa itse kussakin piilee opetus tai opetuksia, jotka joko löytää - tai on löytämättä. Siksikin sopivasti niitä on verhottu ja pienin yllätyksin maustettu. Ainakaan teksteistä ei syvyyttä puutu. Kuitenkin näiden ihmisten elämää on jotenkin helppo lähestyä ja ovat sopivan "arkisiakin".

Karkulainen oli itselleni positiivinen yllätys. Helposti luettavaa kirjallisuutta, joka ei sorru pröystäilemään eikä kerskumaan. Hetkittäin epäilin jopa taktisuudeksi ja laskelmoinniksi, koska teksti on siksikin terävää ja sisältöpitoista. Täysin kiihkotonta asiaa vailla agitaatiota, tosin maltillisen intohimoista ja inhimillisyyden huomioivaa. Mielestäni Karkulainen on aikuisen jo seestyneen naisen kirjoittamaa kypsyneitä ajatuksia sisältävää kirjallisuutta. Ehkä yksi viimeaikojen parhaita ja rentouttavimpia lukukokemuksia.

Sitäpaitsi kun katson Alice Munron kuvaa, tulen hyvälle mielelle.

Anja Kauranen - Arabian Lauri

Kirjailija: Anja Kauranen

Sivumäärä: 359

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1997

Tavallisesta elämästä vieraantuneet ihmiset. Kotimaisen kirjallisuuden kuukausi etenee kohti loppuaan. Olen vuosien saatossa lukenut muutamia Anja Kaurasen kirjoja ja mielestäni ne ovat olleet ihan hyviä. Itselleni nämä kirjat ovat avautuneet naisasiapainotteisena,  mutta kuitenkin melko maltillisina. Päätin lukea tämän vaimoni lahjakirjan Arabian Lauri (kaukaa menneisyydestä), joka on kirjailijan 90-luvun tuotantoa. Myönnettäköön, että kirjaa kohtaan oli tietynlaisia odotuksia.

Arabian Lauri on kertomus 80-luvun Helsingistä. Ajoitin tarkemmin keskeisen ajan tarinassa tapahtuvan Tsernobylin voimala-onnettomuuden mukaan (siis 1986). Päähenkilö on omituiselta vaikuttava taiteilija Lauri, joka ei saa elämässään oikein mitään valmiiksi. Myös hänen ympärillään hyörivät ihmiset ja tapahtumat ovat jotenkin kummallisia. Laurille on tapahtunut useita terveyttä uhkaavia asioita,  onnettomuuksia ja sairastelua. Tämä lintubongareiden ohessa elelevä androgyyni matkustelee ja haikailee jopa ylihengellisistä tiloista.

Lauri kavereineen edustaa kasvavaa ja vauraatuvaa keskiluokkaa, johon alkaa ujuttua paremman luokan elkeitä. Liberaalit tuulet puhaltavat ja usein tiedustellaan esim. armeija- ja töihinmeno asiaa. Kenties vanhempi polvi on jopa huolissaan? Eletään kuin viimeistä päivää,  ryypätään ja naidaan. Jotenkin lukijana itselleni tuli vahva ulkopuolisuuden tunne ja myös tunne että kaikki tarinan henkilöt olivat jotenkin yksinäisiä. Kauranen valottaa useita tuon ajan ilmiöitä kiinnostavasti ja toisaalta myös jopa tietyllä kyynisyydellä. Hän heittää myös parit piikit idealistien suuntaan.

Tarinan kertoja on minämuosossa esiintyvä Laurin poikakaveri. Heidän suhteensa lienee ystävyysuhde, vaikka hetkittäin muutakin voisi epäillä. Toiaaalta ajottain tuntuu siltäkin, että tämä Lauri olisikin kertojan alterego, aikuisuuden myötä pois hiipuva taiteilija. Vaikka tarinan ilmapiiri ja kulku ei ole varsinaisesti pessimistinen, on se kuitenkin aika päämäärätön ja jopa anarkistinen. Kirja on Kaurasen tuotokseksi melko objektiivinen ja vähemmän raflaava. Näin ollen sitä voi lukea ilman suurempia "asennekohtauksia". Ei parasta Anja Kaurasta, mutta hyvää ja erilaista sellaista.