Hermann Hesse - Demian

Suomentanut: Toini Havu

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Gummerus

Painos ja vuosi: 5.painos - 1994

Onko Abraxas kaikkien Jumala? Pengoin tuossa aikani kuluksi nuita pokkareita ja löysin tämän Hermann Hessen Demianin. Olen aiemmin lukenut Narkissos ja Kultasuun, joka oli mielestäni todella hyvä. Hesse on kirjoittanut Demianin parissa kuukaudessa n. nelikymppisenä vuonna 1917, jolloin hän eli elämänsä vaikeimpia aikoja. Hän oli siis jo tuolloin tunnettu kirjailija. Kuitenkin suurimman tunnustuksen Hesse on saanut vasta toisen maailmasodan jälkeen, jolloin hän sai mm. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1946.

Tämä teos kertoo Emil Sinclairin lapsuus- ja nuoruusvuosien tarinan. Kuinka poika elää läpi rankkojen itsetutkiskeluvuosien, välissä kovastikin eksyneenä ja onnettomana. Emil on selvästi monin tavoin lahjakas, mutta pelokas ja pitkälti sulkeutunutkin. Hän peilaa voimakkaasti itseään muiden tovereiden ja heidän tekemisten kautta. Kaikki ihmiset arvottuvat joko paremmiksi tai huonommiksi kuin hän itse. Näissä alakulkoisissa mutta yllättävän mielenkiintoisissa kohtaamisissa saavat monet vanhatkin tarinat uuden ja mielenkiintoisen näkökulman. Kuinka esim. hyvän ja pahan välinen raja vetäytyy millon kumpaankin suuntaan, antaen tilaa väljempäänkin tulkintaan. Voiko pahan karkoitukseen käyttää pahan keinoja? Uusia tulkintoja Kainista ja Abelista.

Emil joutuu jo varhaisina kouluvuosinaan kiusaamisen kohteeksi, josta hän kuitenkin vapautuu uuden ystävänsä Max Demianin avulla. Demian on poika jota kukaan ei tunne kunnolla, kenties ei edes kohde itse. Emilin silmissä Demian saa kaikessa esteettisyydessään ja mystisyydessään lähes Jumalan aseman. Tästä muodostuu jopa ylimaallinen suhde, jossa oikeastaan Emil itse muuttuu ihailun kohteeksi. Kuinka Demian onkin kenties osa poikaa itseään. Hesse viipyy tahallisesti pitkiäkin aikoja näissä estetiikan kuvauksissa, jotka ovat lähes ajan pysäyttäviä. Kirjailija pystyy kertomaan jollain omintakeisella selkeydellä monimutkaisiakin asoita, tehden niistä jotenkin juhlallisia. Demian sisältääkin paljon erilaisia filosofisia pohdintoja ihmisestä, ihmisyydestä, uskomuksista, rooleista ja kasvusta. Kaiken kurjuudenkin keskellä ihmisestä löytyy paljon eteenpäin työntäviä voimia.

Hermann Hesse rakentelee hämmästyttävän selkeitä ja pitkiä lauseita, joihin kätkeytyy varmasti paljon sellaistakin mikä ei vältämättä avaudu, mutta myös vaivattomasti oivallettavaa asiaa. Ainakin omasta mielestäni tarinoinnissa on paljon melankoliaa, jonkinlaista taianomaista omaperäisyyttä. Varsinkin ihmisen sukupuolesta riippumaton platoninen kauneudenihannointi on omaa luokkaansa, johon monellakaan lukemallani kirjailijalla ei ole rohkeutta tai potentiaalia. Jos mukana on yhteiskunnallista kannanottoa tai politikointia, niin se on verhottu siinämäärin etten ainakaan itse sitä huomaa. Sen sijaan synkkiä ennusmerkkejä Euroopan tulevista vaiheista alkaa muodostua enemmänkin loppua kohti mentäessä. Kuitenkin tarina on kaiken arkisen yläpuolella, keskittyen pikemminkin paljon suurempiin tai pienempiin asioihin. Jumaliin, tai ihmiseen itseensä. Kirjan keskeinen teema onkin mielestäni ihmisenä kasvaminen ja lopulta eheytyminen. Ihminen ei saa kaikkeen vastausta, eikä vältämättä sitä edes tarvitse.

Seuraavassa lyhyt katkelma jossa on häivähdys itsellenikin tuttua.

"Olin tottunut elämään itseeni vajonneena ja tyytymään ajatukseen, että olin menettänyt kyvyn aistia ulkomaailmaa, että kyky nauttia loistavista väreistä auttamattomasti hävisi yhdessä lapsuuden kanssa ja että ihmisen täytyi maksaa sielunsa vapaudesta ja miehuudesta luopumalla tästä sulosta ja loistosta." 
Hermann Hesse - Damien s. 159

Tämän Demianin kannustamana luulen siirtyväni muihinkin Hessen kirjoihin. Ainakin tuo hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Lasihelmipeli tulee luettavaksi kesään mennessä. Vaikka uskonnollisuus ei suoraan tässäkään kirjassa nouse päälimmäiseksi, kulkee tietty hengellinen juonne mukana. Muutamista lähteistä päätellen Hessen keskeisiä teemoja muissakin teoksissa ovat ihmisen henkinen kehittyminen ja yksilössä itsessään kehittyvä viisaus. Toisaalta myös hienovireinen epäsosiaalisuus ja todellisuudesta pakeneminen. Ainakin itselleni nämä kaksi lukemaani Hesseä edustaa kirjallisuuden parhammistoa. Tästäkin ohuesta kirjasta olisi vielä paljon kerrottavaa, mutta suosittelen mielummin lukemaan itse.

Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Suomentanut: Kai Kaila

Sivumäärä: 346

Painos ja vuosi: 11.painos - 2004

Huima individualismin esiin marssi. Hermann Hesse oli saksalainen kirjailija joka sai kirjallisuuden Nobelpalkinnon vuonna 1946. Hänet tunnetaan muunmuassa Arosusi ja Lasihelmipeli teoksistaan. Päätin kuitenkin lukea omistamani Narkissos ja kultasuu teoksen, jonka ostin aikanaan antikvariaatista.

Kirja kertoo Kultasuu nimisen pojan kehitysvaiheista mieheksi, toisinsanoen elämän kaaren lapsuudesta hamaan loppuun asti. Hänen oppi-isänsä Narkissos(luostarista) avaa psykologiset lukot amatöörimenetelmin ja poika löytää järkyttävän lapsuutensa, ja tämä ajaa hänet viettiensä ja todellisen minänsä mukana maailmalle. Tarina seuraa vaiherikasta elämää ja antaa hyvän käsityksen silloisista ihmisistä ja tavoista - elämänmenosta. Ystävyydestä ja petturuudesta. Pelottavasta ruttoaallosta.

Pellavakutrista nuortamiestä ajaa eteenpän suunnaton elämänjano, kiihko ja puhtaan elämyksen kokeminen. Rakkauden tunnetta ja rakastumista(lihallista ja henkistä) kuvataan seikkaperäisesti, monisanaisesti ja eri näkökulmista.Taiteilijaluonne huokuu luontaista levottomuutta ja sitoutumisen vaikeutta. Kaiken lisäksi mukana seuraa kuolemaa uhmaava asenne ja agressiivista(jopa hyökkäävää) käytöstä.

Katoaako tunne, jos teknisyys taiteessa korostuu? Absoluuttisen taiteellisen kauneuden pohdintaa ja esteettisen elämyksen käsittelyä mahtuu useisiin hetkiin, luoden lähes aina kuvan äidistä - kaikkien yhteisestä äidistä. Tai veistoksellisen komeasta Narkissoksesta. Täytyy myöntää että tarinassa pistää esiin jonkinlaista biseksuaalista ja oidipaalista värähtelyä, sikäli kun osaan rivejä tulkita. Sain myös hieman epäilyttävän vaikutelman post-mortem kuvauksista, kuolemasta ja sen "kauneudesta". Toisaalta aika raikasta ja vauikuttavaa.

Tekstin rakenne on ketjuilevaa ja luetteloivaa, varsinkin alkupuolella - pitkiä proosallisia lauseita ja jopa retrospektiivistä punnitsevaa tutkintaa Kultasuusta. Tarina on kaunis ja itse voin vain hämmästellä kerronnan runsautta, ja kauniin syvällisesti kuvailevia lauseita. Hermann Hesse on selvästi runosieluinen kirjailija, enkä epäröi yhtään lukea myös seuraavaa hänen kirjaansa. Ehdottomasti yksi parhaista kaunokirjallisista teoksista mitä olen tähän mennessä lukenut(ellei jopa paras).

Eikä seuraava kaunis ja polveileva avauslause saanut käsijarrua tai pakkia päälle, itseasiassa luulen sitä jopa jonkinlaiseksi "huumoriksi" ja koeponnistukseksi - naurahdus.

"Pienten kaksoispilarien kannattaman, Mariabronnin luostarin porttia kattavan pyöreän holvikaaren edustalla kasvoi tienvarressa kastanjapuu, etelän yksinäinen etuvartija, jonka joku pyhiinvaeltaja oli entisinä aikoina tuonut mukanaan Rooman matkaltaan, vahvarunkoinen jalokastanja, levitti suojaavasti pyöreän latvuksensa tien ylle, hengitti leveänä ja tuuheana tuulessa, odotutti keväällä, jolloin kaikki ympärillä jo viheriöi ja jopa luostarin pähkinäpuissa oli uudet punertavat lehdet, lehvään puhkeamistaan, kunnes pisimpien öiden aikana sen lehtikimpuista työntyivät ilmoille outojen kukkien himmeät valkovihreät säteet, jotka levittivät ympärilleen voimakasta, kutsuvan ja ahdistavan kirpeätä tuoksua, ja lokakuussa, kun hedelmä- ja viinisato jo oli korjattu, syystuuli pudotti sen kellastuvasta lehvistöstä piikkiset hedelmät, jotka eivät kaikkina vuosina kypsyneet, joista luostarikoulun pojat tappelivat ja joita italialaissyntyinen alipriori Gregorius paistoi takassa kammiossaan." - Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu

Mutta kun kaikki itsetunto, mieskunto, viehkeys, naisen kaipuu ja rohkeus on väistynyt, on myös valunut pois elämän ilo - elämä, ja saapunut kuolema - henkinen ja fyysinen. Lyhty on sammunut