Suomentanut: Jorma Kapari
Sivumäärä: 224
Kustantaja: WSOY
Painos ja vuosi: 1.painos - 1979
Tutustumismatkalla elettyyn elämään. Olen lueskellut useita bloggauksia Patrick Modianon kirjoista ja huomannut että niistä on aika neutraaleja arvioita. Koska tähänkin kirjailijaan pitänee tutustua, niin ehkäpä sen aika on koittanut. Jouduin vähän odottelemaan kun olivat kirjastoissa pitkälti lainassa. Löysin tämän Hämärien puotien kujan, jonka alunperinkin ajattelin lukea. Modianolta on suomennettu kohtalainen määrä kirjoja, siis ensimmäiset jo 1970-luvulla ja nyt sitten Nobel-palkitsemisen jälkeen. Näitä aikamme ketojia löytyy itseltänikin, mutta juuri nämä Modianot puttuu.
Hämärien puotien kuja kertoo toisen maailmansodan aikana muistinsa menettäneestä Guy Rolandista, joka parikymmentä vuotta myöhemmin etsii omaa henkilöllisyyttään ja juuriaan. Muisti on mennyt miltei totaalisesti. Tarinan edetessä hän kykenee näkemiensä asioiden perusteella rakentelemaan joitain muistin sopukoissa piileviä ajatusmalleja ja jopa toiveita sekä odotuksia paljastuvasta henkilöllisyydestään. Useiden pettymysten jälkeen alkaa menneisyys vääjämättä paljastua, eikä se kaikilta osin ole miellyttäväkään. Vanhojen tuttavien ja johtolankojen avulla mies lopulta raapii unohdettua kasaan, kenties saamatta kuitenkaan täydellistä vastausta.
Kiinnitin huomiota Rolandin huolettomuuteen ja jopa välinpitämättömyyteen, vaikka luulisi että muistinmenetys ei ole koskaan mukavimpia asioita. Lisäksi täsmällistä syytä (tosin voi arvella) tähän ei kirjassa tajota, vaikka lopulta henkilöllisyydenkin kenties saattaa päätellä. Rolandin matka itsensä tuntemiseen on aika leppoisaa, eikä se tarjoa myllertäviä järkytyksiä. Tarina on mielestäni melko pirstaleinen mutta yllättävän helppoa luettavaa, vaikka esim. kronologian kanssa hetkittäin piti jonkin verran työskennellä (välillä 60-luku ja toinen maailmansota).
Hämärien puotien kuja tarjoaa erilaisia ihmisiä, tuttavuuksia jotka ovat joko uusia tai sitten jo aiemmin solmittuja. Venäläisemigrantteja, Jockey, tilanhoitaja, muusikko, sekä hienostopiiriläisiä. Hetkittäin tulee vaikutelmia jopa ravintola kyttäilystä. Teksti jakautuu useisiin melko lyhyisiinkin lukuihin ja näin ollen rytmittää lukemista kivasti. Jotenkin lukukokemuksesta jäi hieman epämääräinen ja vaisuhko olo, vaikka kirja oli sinällään ihan kelvollinen. Luulen ettei tämä täysin avautunut ainkaan tällä erää, ainahan näihin kätketään jotain piilomerkityksiä ja vertauskuvia. Ehkäpä tässäkin on tärkeäpi itse matka, kuin päämäärä. Pitäisi siis lukea muutama muukin Modiano, jotta saisi paremman käsityksen hänen tyylistään ja sanomastaan. Varovaisen positiivinen kokemus.
Sait selvästi enemmän irti kirjasta kuin minä. :) Minulla tämä jäi kokonaisuutena hämäräksi kokonaisuudeksi, ja tuskin luen Modianolta muutakaan. Luulen, että tämä oli liian taiteellinen kirja minun makuuni. Taidan pitää enemmän hieman selkeämmistä kirjoista... muistin palasten keräily ei oikein vetänyt mukaansa. :)
VastaaPoistaNiin. Tiedä häntä, mutta itsekään en ihan varauksetta kirjaa kyllä nielase. Kuului niihin vähä vaikeampiselkoisiin kirjoihin. Tavallaan helppo lukea, mutta kuten tuossa mainitsinkin niin tuskin tuota kokonaisuudessaan ymmärsin. Aion tosin kokeilla tulevaisuudessa vielä toistakin, kun nuo on tuomosia n. 200 sivuisia kirjoja. Useinhan nuo ranskalaiset kirjailijat tekevät taiteellisia, joskus jopa turhan taiteellisia kirjoja.
PoistaLuin vähän aikaa sitten Modianolta Kehäbulevardit, ja siinä oli samoja elementtejä, alkaen ravintolakyttäilystä ja jatkuen menneisyyden koostamiseen sirpaleista ja oman itsen etsintään. Ei tosiaankaan niitä helpoimmin avautuvia kirjoja.
VastaaPoistaIlmeisesti nämä ovat siis Modianon kestoaiheita. Monesti nämä nobelistit tulevat puun takaa :)
VastaaPoistaItse en ole löytänyt montaakaan arvioita tästä kirjasta, mutta saman huomion tein: vaisuja ovat arviot.
VastaaPoistaLuin kirjan uuden painoksen, jonka alussa on kirjan esittely (Heikki Kaskimies). Onnekseni luin alkupuheen vasta jälkikäteen. Lueskelin kirjaa useita päiviä, lähinnä siksi, että kirja alkoi aina unettaa, kun siihen tartuin. Monesti ajatuksetkin tuppasivat karkaamaan toisaalle ja tuli mietittyä, että olisiko koko kirja jäänyt kesken, jollei kirjailijaa olisi palkittu Nobelilla. Juuri se sai minua kuitenkin jatkamaan: pakkohan tässä jotain on olla!
Kirjan tähtihetket todellakin ovat lopussa. Kaikki edeltävä on enemmän tai vähemmän tylsää. Keskustelut, joita kirjan päähenkilö käy tuntemattomien ihmisten kanssa, ovat pitkiä ja pitkästyttäviä. Kuvaavaa on että kolmea pistettä käytetään runsaasti.
Kirjassa kuljetaan myös paljon ympäri Pariisia, luetellaan katujen nimiä ja kuvaillaan huoneiden sisustuksia. Samoin Pariisin puhelinluettelo tulee tutuksi. Modiano ei ole henkilöiden tai paikkojen kuvaajana ollenkaan samaa luokkaa kuin edellinen Nobel-voittaja Munroe.
Loppu on kuitenkin tiivis ja täyttää tarinan tyhjiä aukkoja. Tämä rytmin muutos on niin mainio, että koko kirjan näkee uudella tapaa. Se, mitä oli kuvitellut huonoksi, ei ehkä huonoa ollutkaan vaan taitavaa. Myös se, että kirjan suurimmat motiivit jäävät kertomatta, viehättää. Kirja antaa valtavasti tilaa lukijalle.
Kokonaisuutena kirja oli siis mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka ei se minusta Modianon ihailijaa vielä tehnyt. Luen pääsääntöisesti nykykirjallisuutta, joten siksikin oli piristävää lukea eri aikakaudella (muttei liian kaukaisella) kirjoitettua kirjallisuutta.
Nukkukirjoina aion käyttää Modianoa jatkossakin (uusia painoksia on otettu ainakin kolmesta 70-luvun pääteoksesta). Niiden tunnelma keinuttaa hyvin uneen.
Kiitos kommentista. Yllätys oli hänen Nobel-palkintonsa. Toisaalta useinhan näin on palkintojen kohdalla.
PoistaTämä kirjahan sai ilmestymisvuonna Ranskan arvostetuimman palkinnon Prix Concourtin. Itse oli täpinöissäni muistinmenetyksestä ja sen kuvaamisesta. Eihän sellainen, joka on menettänyt muistinsa voi ajatella terävästi, en ainakaan usko, joten siinä mielessä kirjan pienimuotoisuus ja otteettomuus kuvaavat loistavasti kirjan ihmiskohtaloa. Minä en ole mitään.
VastaaPoistaLisäksi saksalaismiehityksen kuvaaminen, jälleen varovaisen muistamattomana, on se mitä Modiano haluaakin tuoda esille. Itse elin varjona Pariisin kujilla ja tietysti iski se ikuinen matkakaipuu Ranskaan, jossa en ole vieläkään käynyt.
Tulkinnassasi on näkemystä ja on totta että muistamattomuus on sinällään jo huomattavan rajoittava tekijä. En ole myöskään käynyt Ranskassa ja Pariisihan se olisi tietysti kunkku juttu. Monet tuttavani ovat tosin todenneet pariisilaisten olevan "vaikeita tyyppejä". Itselläni ei heistä ole kokemusta.
Poista