Toni Morrison - Jazz

 

Suomentanut: Seppo Loponen

Sivumäärä: 223

Painos ja vuosi: 2.painos - 1993

Hajuvesimiehet ovat aina epäilyttäviä. Toni Morrisonissa yhdistyy naisasianainen ja rotuasianainen. Hän on ensimmäinen musta naiskirjailija joka on palkittu Nobelin kirjallisuus palkinnolla. En ole mitenkään asenteellinen, mutta tämän laatuinen kirjallisuus ei ole oikein omaa genreä. Jokaista kirjaa kohtaan piilee omat odotuksensa, joihin se joko vastaa kielteisesti tai  myönteisesti. Yhtä kaikki koska rouva Morrison on arvostettu amerikkalainen kansalliskirjailija, täytyy hänen tuotantoonsa tutustua jo sen vuoksi.

Tarina on kertomus mustasta pariskunnasta joka muuttaa maalta kaupunkiin. Heti kättelyssä itselläni tule vaikutelma vapautumisesta orjuudesta, oliko kaupunkilainen vapaampi kuin maalainen? 

Joe on jonkin sortin(naisten) kosmetiikan myyjä ja kuinkas muuten - hän kohtaa ammatissaan paljon vastakkaisen sukupuolen edustajia. Mies saa eräänlaisen häntäheikin karisman ja maineen. Hänen vaimonsa Violet on jotenkin tylsempi hahmo. Violet on kotiparturi ja elämän katkeroittama vanheneva nainen joka kadehtii hänen nuorempia kilpasiskojaan. Suurin syypää on nuori nainen(miltei lapsi) Dorcas, joka harrastaa suhteilua Joen kanssa.

Kirjassa tulee päälimmäisinä teemoina naisten oikeudet ja rotujen välinen tasa-arvo. Lisäksi miehet kuvataan omistamishaluisina ja väkivaltaisen piittaamattomina. Tämän kaltainen luonnehdinta lienee aika todenmukaistakin ja täytyy myöntää ettei se ainakaan itseäni häiritse saati ärsytä. Esimerkiksi Joe on todella mustasukkainen ja impulsiivinen, jopa siinä määrin että syyllistyy intohimorikokseen.

Myös kaupunkilaistuminen ja siihen liittyvät lieveilmiöt tulevat oivallisesti kirjassa esiin. 

Syrjäiset kadut ja punaisten lyhtyjen kujat eivät ole monellakaan mittapuulla turvallisimmasta päästä, varsinkin kun niitä tallaa huonosti koulutetut mustat miehet ja häikäilemättömät satunnaiset valkoiset setät. Prostituutiota teksteissä ei sinällään kovakätisesti arvostella, vaan sitä pidetään lähinnä surullisena ja välttämättömänä osana silloisia elinkeinoja. Vaikka eletäänkin jo 1920-lukua, niin silti kaiken taustalla velloo orjuuden muisto. Huonoista lähtökohdista on kova ponnistaa, eikä tämä Jazz luo lohtua sen suuremmin tulevaisuuteenkaan.

Kirjan nimi johdattaa ehkä vähän elegantimpiin odotuksiin, mutta toisaalta mikäpä muu yksittäinen asia olisi niin afroamerikkalainen kuin Jazz - itselleni paukahtaa heti Motown rytmit mieleen(vaikka ne ovatkin enemmän funk henkisiä).

Toni Morrisonia verrataan takakansiteksteissä muun muassa William Faulkneriin ja sikäli tämä on mielestäni totta, että teksti tuntuu junnaavaan ja edistyy jotenkin kertomakirjallisuuden verkkaisuudella. Itseäni häiritsee erityisesti kirjan kronologiset aika hypyt menneisyyteen, eivätkä ne ainakaan tee lukukokemusta yhtään selkeämmäksi. Toisaalta tässä tapauksessa ne tuntuvat kuitenkin olevan välttämättömiä esim. henkilöhahmojen luonteen piirteiden rakentamisessa. Ne paljastavat otollisesti ihmisten "kahdet kasvot". Positiivinen piirre on tapahtumien ja ihmisten kuvailu useammasta näkökulmasta ja yksittäisten tapahtumien nivoutuminen yhteen. Itselleni tulee mieleen elokuvamaailmasta Tarantinon ideat, vaikka toki sinällään edustaa totaalisen erilaista suuntaa(eri taiteen lajissa). Lähinnä kuitenkin tämä ajalla leikittely.

En pitänyt suuresti Jazzista. Uskon kuitenkin että kirja kiinnostaa enemmän naislukijoita. Vaikka kirja ei ole mitenkään huonosti kirjoitettu ja siinä on omat hetkensä, nousi itselleni kuitenkin haasteeksi pitkäveteisyys. Tämä oli ensimmäinen ja ehkäpä viimeinen Toni Morrison -kirja jonka luin.

Henning Mankell - Daisy Sisters

Suomentanut: Outi Knuuttila

Sivumäärä: 651

Painos ja vuosi: 1.painos - 2006

Naisasiamiehen sielun salat. Henning Mankellin kirja Daisy Sisters on taas osoitus kirjailijan monipuolisuudesta. Tämä jo vuonna 1982 ilmestynyt kirja on vahvasti feminismiin kallellaan ja paljastaa kirjailijan todelliset karvat. Tuleekin mieleen että olisko kirjailijan kannattanut pysytellä poissa kaupallisilta markkinoilta ja säilyttää tämä idealistinen vasemmistolainen naiskirjallinen tyylisuunta. Vaikka kirja menee tietysti pitkälti överiksi, on se mielestäni oivalinen ja mielipiteitä kirvoittava. Jos teksti ei olisi niin asenteellisesti saastunutta ja ilmeistä, olisi sitä voinut luonnehtia jopa kaunokirjallisuudeksi(ainakin hetkittäin). Siispä itse asiaan.

Tarina käynnistyy sotavuonna 1941. Elna ja Vivi ovat kirjeenvaihtokavereita, he asuvat eri paikkakunnilla ja erilaisissa perheissä. He päättävät lähteä pyöräilemään kesäloman ajaksi kotimaansa Ruotsin maisemiin. Koska Ruotsi ei osallistunut toiseen maailmansotaan, saattoi maassa liikkua jotakuinkin vapaasti. Pohjoisessa Norjan rajalla tapahtuu kuitenkin niin, että nuori sotamies raiskaa Elnan ja hän tulee raskaaksi.

Elna pitää lapsensa ja kastaa tytön Eivoriksi. Vaikka tyttö ja äiti eivät koskaan tapaa miestä, käy hän kummittelemassa Eivorin mielessä jossakin vaiheessa. Kirjan painopiste siirtyy nopeasti Eivoriin ja hänen tulevaan elämäänsä. Tarina etenee muutaman vuoden jaksoissa harpaten säännöllisesti joitakin vuosia ylitse. Henning Mankellille tyypillinen vasemmistolainen asenne ja kirjoitustyyli tulee tässäkin kirjassa tutuksi. Itse pidän kirjailijan tavasta kuvata ruotsalaista yhteiskuntaa melko kriittisesti, ja pikkutarkasti. Maisemat ja ihmiset ovat keskeisessä asemassa, mutta agressiivinen poliittinen henki syö jotenkin uskottavuutta.

Parempaa yhteiskuntaluokkaa ylenkatsotaan ja halveksutaan, kuitenkin samalla haluttaisiin tulevalle polvelle  osa tästä paremmasta kakusta. Surkea ja kaikin puolin onneton elämä periytyy äidiltä tyttärelle, vaikka kuinka yritetään rimpuilla itsenäisiksi. Jotenkin tuntuu että opiskelujen puute ajaa ihmisen tyhmiin ratkaisuihin ja sylistä syliin. Kirjailija käyttää aina myös kiintiö suomalaisia, kuten tässäkin kertomuksessa esiintyvää Liisa Taipiaista. Taipiaista - mikä helvetin sukunimi sekin on? Usein nämä suomalaiset kuvataan tyhminä, juoppoina ja ahkerina. 

Kirjan miehet ovat väkivaltaisia ja stereotyyppisiä, lapsellisia ja alkukantaisia. En tiedä kertooko kirja jotain tekijänsä sielunelämästä, mutta jos kertoo niin kirjailija on epäilemättä jokaisen naisen ystävä ja sellaisena pysyykin. Jos lukija ei kyllästy hengästyttävän paasaavaan kerrontaan, voi hän oppia jotain ruotsalaisuudesta. Tästä kirjasta ei ole paljon sanottavaa. Itse en pidä kirjaa juuri kummoisena, mutta tulipahan tämäkin luettua.