Henning Mankell - Syvyys

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 396

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2005

Kun Ruotsi valmistautuu ensimmäiseen maailmansotaan. Afrikkassa osan vuodesta nykyisin asuva dekkarikirjailija Henning Mankell tarttuu näköjään myös hänelle vieraampiinkin aiheisiin, kuten tässä ruotsiksi vuonna 2004 ilmestyneesä kirjassa Syvyys. Olen lukenut jo varsin paljon Mankellin kirjoja ja olen alkanut niihn tavallaan kyllästymään, vaikkakin itselläni on kaikesta päätellen niihin jonkinlainen viha ja rakkaussuhde. Hänen "suorasukainen" tyylinsä on ainakin itseäni alkanut ärsyttää. Mankell on kuitenkin yksi parhaiten myyneistä ruotsalaiskirjailijoista täällä Suomessa, joten kaupallisessa mielessä häntä lienee turha vähätellä.

Syvyys kertoo ruotsalaisesta meriupseeri Lars Tobiasson-Swartmanista (kauhea nimihirviö), joka palvelee Ruotsin merivoimissa ensimmäisen maailmansodan (johon Ruotsi ei osallistunut) alla ja sen aikana. Lars on turvallisesti naimisissa, mutta perheen lisäys on antanut odottaa itseään. Kaikki hänen urallaan tuntuu olevan reilassa ja hän on mies parhaasta päästä. Lars saa pestin merensyvyyden tarkistusmittauksiin Ruotsin saaristomerelle, johon hän lähtee tykkivenemiehistöineen. Ilmeisesti hänen pään sisältönsä ei ole aivan kunnossa tai ainakin siellä on paljon käsittelemättömiä tunneasioita, jotka alkavat torpata hänen nousukiitoaan. Ongelma saa ainakin aluksi hänen kauan sitten kuolleen isän kasvot ja Larsin hermot tuntuvat reistailevan lisääntyvässä määrin. Lisäksi Larsia raivostuttaa hänen tuntemansa alemmuus vaimonsa hienostosukua kohtaan, jota muistutellan aina kiusallisilla ja pitkästyttävillä vuotuisilla "perheillallisilla". Lopulta pitääkin miettiä onko vaimo alun alkaenkaan sopiva?

Ongelmien kulminaatiopiste lienee eräällä luodolla tapahtuva kohtaaminen nuoren leskirouvan kanssa, josta käynnistyy jopa harhaisuuteen ulottuva valheiden ja luotujen kuvitelmien leikki. Tässäkin tarinassa Mankell osaa mässäillä ihmisten heikkouksilla ja kypsymättömyydellä, ja kuinka yllättävästi tähän(kin) rooliin istuu mies miehekkäässä ja kunniallisessa ammatissa. Lukijalle jää kivasti aikaa lukea siitä kuinka alas tullaan kovalla ropinalla. Tarinan naiset ovat vaihtelevassa määrin vahvoja ja itsenäisiä, mikä on näissä Mankellin kirjoissa jo tuttu tavaramerkki. Upseerissa kussakin on paljon vikoja, joita ruvetaankin eräässä käänteessä ruotimaan oikein olan takaa. Kenellä vika päässä ja kenellä fysiikassa. Kiintiö juoppokin tarinasta löytyy, mutta yllättäen hän ei ollut suomalainen.

Itse tarina joka pitkälti keskittyy miehisiin kuvioihin on jotenkin Mankellille vieras, tai ainakin itselleni jää lukiessa sellainen tunne. Toisaalta hänen draaman kehittelyn taito on kieltämättä hyvä, joskin läpeensä asenteellinen ja jopa paasavan sävyinen. Hetkittäin teksti vaikutta jopa vimmaiselta, ikään kuin hän olisi itse joutunut juonen petoksen kohteeksi. Syvyydessä tarjotaan jonkinverran nippelitietoa merentutkimuksessa kätettävästä tekniikasta ja asioista, jotka on tosin helposti saatavissa netistä tai tietokirjallisuudesta. Teksti on sen verran löysää ja helppolukuista, että kirjan ehättää lukea parissa illassa. Kirja on kaiketi pohjimmiltaan rakkausromaani. Jostakin syystä nämä Mankellin draamalliset kirjat saavat nykyisin itseni pahalle tuulelle, pitäisi ilmeisesti lukea useamminkin. Kaikessa subjektiivisuudessaan odotettua Henning Mankellia.

Henning Mankell - Kadonneiden miesten metsä

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 157

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2007

Olipas kyllä piittaamatonta räjähteiden käyttöä! Päätin taas vaihteeksi tarttua Henning Mankellin kirjaan ja koska hyllystäni löytyi tämä pienoisromaani Kadonneiden miesten metsä, osui valintani siihen. Kirja on kirjoitettu jo vuonna 1978 ja julkaistu vuotta myöhemmin. En tiedä miksi tämä suomennos ilmestyi vasta muutama vuosi sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat seitsemänkymmentäluvun loppupuolelle ja Pohjois-Ruotsiin. Kaksi turhautunutta miestä päättää matkustaa Sundsvallin pohjoispuolelle Kiurujärvelle, jonka rannalla sijaitsee eräänlainen rangaistuslaitos. Laitos oli toiminut aiemmin lähinnä rattijuoppojen sijoituspaikkana ja lopettanut toimintansa joskus 60-luvulla. Mankell kuljettaa lukijansa autenttisiin tunnelmiin kauniin korpiluonnon keskelle, parhaisiin norrlantilaismaisemiin. Poliisimestari ja First Harold saavat seurakseen myös pari muuta kumppania. Nämä neljä henkilöä luovat tarinan, joka ei mielestäni ole tyypillisintä Mankellia. Tarina on eräänlainen pakotarina, jossa miehet hakevat etäisyyttä ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Näissä kuvioissa etsitään yhteiskunnan kipupisteitä ja podetaan todennäköisesti jonkinlasta "ikäkriisiä". Tämä kaikin puolin pikkunätti kirja muistuttaa hieman Torgny Lindgrenin tuotoksia, joskin paljon selkeämmin ja maan läheisemmin kerrottuna. Kadonneiden miesten metsä ei ole ehtinyt saavuttaa kirjailijalle tyypillistä vasemmistolaishapatusta, jolloin lukuelämys ei muodostu poliittisesti korruptoituneeksi ja "sietämättömäksi". Vaikka miehet eivät kykene olemaan täysin riitelemättä ja nujakoimatta, muodostuu tunnelma kuitenkin aika seesteiseksi. Lukuelämyksestä kehkeytyy saman tyylinen kuin Italialaisista kengistä, hienotunteinen ja draamallinen paketti.

Vaikka kirja on melko vähäeleinen ja tapahtumaköyhä, löytyy juonessa sen verran itua että motivaatiota lukemiseen riittää. Itselläni kului pari iltaa sinikeltaisissa tunnelmissa. Ei ihan perus kioskikirjallisuutta kuitenkaan. Kirja-aitta toivottaa hauskaa joulua kaikille lukijoille.

Henning Mankell - Daisy Sisters

Suomentanut: Outi Knuuttila

Sivumäärä: 651

Painos ja vuosi: 1.painos - 2006

Naisasiamiehen sielun salat. Henning Mankellin kirja Daisy Sisters on taas osoitus kirjailijan monipuolisuudesta. Tämä jo vuonna 1982 ilmestynyt kirja on vahvasti feminismiin kallellaan ja paljastaa kirjailijan todelliset karvat. Tuleekin mieleen että olisko kirjailijan kannattanut pysytellä poissa kaupallisilta markkinoilta ja säilyttää tämä idealistinen vasemmistolainen naiskirjallinen tyylisuunta. Vaikka kirja menee tietysti pitkälti överiksi, on se mielestäni oivalinen ja mielipiteitä kirvoittava. Jos teksti ei olisi niin asenteellisesti saastunutta ja ilmeistä, olisi sitä voinut luonnehtia jopa kaunokirjallisuudeksi(ainakin hetkittäin). Siispä itse asiaan.

Tarina käynnistyy sotavuonna 1941. Elna ja Vivi ovat kirjeenvaihtokavereita, he asuvat eri paikkakunnilla ja erilaisissa perheissä. He päättävät lähteä pyöräilemään kesäloman ajaksi kotimaansa Ruotsin maisemiin. Koska Ruotsi ei osallistunut toiseen maailmansotaan, saattoi maassa liikkua jotakuinkin vapaasti. Pohjoisessa Norjan rajalla tapahtuu kuitenkin niin, että nuori sotamies raiskaa Elnan ja hän tulee raskaaksi.

Elna pitää lapsensa ja kastaa tytön Eivoriksi. Vaikka tyttö ja äiti eivät koskaan tapaa miestä, käy hän kummittelemassa Eivorin mielessä jossakin vaiheessa. Kirjan painopiste siirtyy nopeasti Eivoriin ja hänen tulevaan elämäänsä. Tarina etenee muutaman vuoden jaksoissa harpaten säännöllisesti joitakin vuosia ylitse. Henning Mankellille tyypillinen vasemmistolainen asenne ja kirjoitustyyli tulee tässäkin kirjassa tutuksi. Itse pidän kirjailijan tavasta kuvata ruotsalaista yhteiskuntaa melko kriittisesti, ja pikkutarkasti. Maisemat ja ihmiset ovat keskeisessä asemassa, mutta agressiivinen poliittinen henki syö jotenkin uskottavuutta.

Parempaa yhteiskuntaluokkaa ylenkatsotaan ja halveksutaan, kuitenkin samalla haluttaisiin tulevalle polvelle  osa tästä paremmasta kakusta. Surkea ja kaikin puolin onneton elämä periytyy äidiltä tyttärelle, vaikka kuinka yritetään rimpuilla itsenäisiksi. Jotenkin tuntuu että opiskelujen puute ajaa ihmisen tyhmiin ratkaisuihin ja sylistä syliin. Kirjailija käyttää aina myös kiintiö suomalaisia, kuten tässäkin kertomuksessa esiintyvää Liisa Taipiaista. Taipiaista - mikä helvetin sukunimi sekin on? Usein nämä suomalaiset kuvataan tyhminä, juoppoina ja ahkerina. 

Kirjan miehet ovat väkivaltaisia ja stereotyyppisiä, lapsellisia ja alkukantaisia. En tiedä kertooko kirja jotain tekijänsä sielunelämästä, mutta jos kertoo niin kirjailija on epäilemättä jokaisen naisen ystävä ja sellaisena pysyykin. Jos lukija ei kyllästy hengästyttävän paasaavaan kerrontaan, voi hän oppia jotain ruotsalaisuudesta. Tästä kirjasta ei ole paljon sanottavaa. Itse en pidä kirjaa juuri kummoisena, mutta tulipahan tämäkin luettua.

Henning Mankell - Tanssinopettajan paluu

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 464

Painos ja vuosi: 1.painos - 2002

Henning Mankellin Tanssiopettajan paluu on vuosituhannen vaihteessa kirjoitettu rikosromaani. Kirjan päähenkilö Boråsilainen rikospoliisi Stefan Lindman saa kuulla sairastavansa syöpää ja alkaa elää elämänsä loppuaikaa kuin viimeistä päivää. Stefanista kuoriutuu vätysmäinen ja surkaileva "vanhempi setä", jonka ihmissuhdetaidot ajautuvat raivostuttavalle tasolle. Päähenkilön persoona ja tyyli seuraa jo tutuksi tullutta Mankelmaista kerrontaa, jossa sankari yli-inhimillisatetään ja tehdään liiankin heikoksi. Sekopäisessä melankolisuudessaan alkaa päässä pyöriä jopa itsetuhoisiakin ajatuksia. Stefanissa on paljon Wallanderista tutuksi tullutta oman terveyden seurantaa ja itsensä kuuntelemista, ja muutenkin hysteeristä kriisinkokemista.

Kun Stefan kuitenkin malttaa keskittyä olennaiseen, ilmenee ettei hänen järjenjuoksunsa sentään ihan varikolla ole, ja hän pystyy parempaan kuin terveet pohjoisen kolleegansa. Tuntuu että hän on jopa ahkerampi sairaslomalainen kuin duunari.

Kirjan jännitys ei kuitenkaan missään vaiheessa kohoa samalle tasolle kuin esimerkiksi Kennedyn aivoissa, joka on myöhäisempää ja ehkäpä kypsempää tuotantoa. Kirja on kehittynyt ja kirjoitettu ensimmäisen Wallander-sarjan vanaveteen, ja sitä ei voi olla huomaamatta.

Taas kerran Mankell sortuu saarnaavaan ja subjektiiviseen tyyliin käsitellessään pahuutta. Toisaalta hän kyllä käsittelee ilmeisesti myös omaa pahuuttaan Stefanin isän kautta - isän joka paljastuu joksikin muuksi kuin oli oletettu. Muutenkin lapsuudesta nousee traumaattisia hetkiä, ihan kuin Stefan olisi kokenut jonkinlaisen ikäkriisin(sairauden lisäksi).

Kirja ennakoi oivallisesti Euroopassa pikkuhiljaa nousussa olleita nationalistisia ja oikeistopopulistisia virtauksia, ja aiheesta saadaan mukava aasinsilta diktatuurien aikaan. Ihmisen pohjaton kostonhimo lyö lävitse puolin jos toisin, jättämättä Stefania itseäkään kylmäksi.

Kirjan informatiivinen osuus jää laihaksi ja väkisin herää ajatus - onko kirjailijan laiskuus syy huonosti tehtyyn tausta työhön? Tarina on kaikinpuolin mielenkiintoinen, mutta esim. tiettyjä poliittisia koukeroita on kuvailtu varsin vaisusti. Pelkääkö kirjailija kirjoittaa provokatiivista teosta aiheesta, joka tunnetaan vain pinnallisesti ja vähän pintojen alta. Miksi hyvää tarkoittava ihminen haluaa päästää kostonhimoisen murhamiehen haistelemaan vapauden tuulia?

Aiheesta olisi saanut ruodittua muunmuassa rikollisuuden ja politiikan välisiä rajoja, missä vaiheessa ajatukset ja teot muuttuvat yksiselitteisen rikollisiksi? Rasistiset järjestöt ovat jo sinällään moraalisesti arveluttavia, ja teot tekevät niistä myös juridisesti sellaisia. Mielestäni kirjailijan luomat käänteet olivat monin paikoin valmiiksipureskeltuja, täten myös juoni oli pitkälti ennalta arvattavissa.

Ehdottomasti kirjan parasta antia on seikkaperäiset ympäristön kuvaukset ja mielekkäästi etenevä juoni, joten varsinaista paikallaan polkemisen tuntua kirjassa ei esiinny. Mankelilla on myös taito kaivaa ihmisistä esiin kuvaavia heikkouksia ja tapoja, jotka ovat pitkälti uskottavia. Lisäksi ihmiset ovat usein luonnostaan pessimistejä, joka on omien käsitysteni mukaan lähempänä realismia.

Kirja on lukemisen arvoinen, ei kuitenkaan yllä Mankellin parhaimpien tasolle.