Suomentanut: Laura Jänisniemi
Sivumäärä: 464
Painos ja vuosi: 1.painos - 2002
Henning Mankellin Tanssiopettajan paluu
on vuosituhannen vaihteessa kirjoitettu rikosromaani. Kirjan päähenkilö
Boråsilainen rikospoliisi Stefan Lindman saa kuulla sairastavansa
syöpää ja alkaa elää elämänsä loppuaikaa kuin viimeistä päivää.
Stefanista kuoriutuu vätysmäinen ja surkaileva "vanhempi setä", jonka
ihmissuhdetaidot ajautuvat raivostuttavalle tasolle. Päähenkilön
persoona ja tyyli seuraa jo tutuksi tullutta Mankelmaista kerrontaa,
jossa sankari yli-inhimillisatetään ja tehdään liiankin heikoksi.
Sekopäisessä melankolisuudessaan alkaa päässä pyöriä jopa
itsetuhoisiakin ajatuksia. Stefanissa on paljon Wallanderista tutuksi
tullutta oman terveyden seurantaa ja itsensä kuuntelemista, ja muutenkin
hysteeristä kriisinkokemista.
Kun Stefan kuitenkin
malttaa keskittyä olennaiseen, ilmenee ettei hänen järjenjuoksunsa
sentään ihan varikolla ole, ja hän pystyy parempaan kuin terveet
pohjoisen kolleegansa. Tuntuu että hän on jopa ahkerampi
sairaslomalainen kuin duunari.
Kirjan jännitys ei kuitenkaan missään vaiheessa kohoa samalle tasolle kuin esimerkiksi Kennedyn aivoissa,
joka on myöhäisempää ja ehkäpä kypsempää tuotantoa. Kirja on kehittynyt
ja kirjoitettu ensimmäisen Wallander-sarjan vanaveteen, ja sitä ei voi
olla huomaamatta.
Taas kerran Mankell sortuu
saarnaavaan ja subjektiiviseen tyyliin käsitellessään pahuutta.
Toisaalta hän kyllä käsittelee ilmeisesti myös omaa pahuuttaan Stefanin isän
kautta - isän joka paljastuu joksikin muuksi kuin oli oletettu.
Muutenkin lapsuudesta nousee traumaattisia hetkiä, ihan kuin Stefan
olisi kokenut jonkinlaisen ikäkriisin(sairauden lisäksi).
Kirja
ennakoi oivallisesti Euroopassa pikkuhiljaa nousussa olleita
nationalistisia ja oikeistopopulistisia virtauksia, ja aiheesta saadaan
mukava aasinsilta diktatuurien aikaan. Ihmisen pohjaton kostonhimo lyö
lävitse puolin jos toisin, jättämättä Stefania itseäkään kylmäksi.
Kirjan
informatiivinen osuus jää laihaksi ja väkisin herää ajatus - onko
kirjailijan laiskuus syy huonosti tehtyyn tausta työhön? Tarina on
kaikinpuolin mielenkiintoinen, mutta esim. tiettyjä poliittisia
koukeroita on kuvailtu varsin vaisusti. Pelkääkö kirjailija kirjoittaa
provokatiivista teosta aiheesta, joka tunnetaan vain pinnallisesti ja
vähän pintojen alta. Miksi hyvää tarkoittava ihminen haluaa päästää
kostonhimoisen murhamiehen haistelemaan vapauden tuulia?
Aiheesta
olisi saanut ruodittua muunmuassa rikollisuuden ja politiikan välisiä
rajoja, missä vaiheessa ajatukset ja teot muuttuvat yksiselitteisen
rikollisiksi? Rasistiset järjestöt ovat jo sinällään moraalisesti
arveluttavia, ja teot tekevät niistä myös juridisesti sellaisia.
Mielestäni kirjailijan luomat käänteet olivat monin paikoin
valmiiksipureskeltuja, täten myös juoni oli pitkälti ennalta
arvattavissa.
Ehdottomasti kirjan parasta antia on
seikkaperäiset ympäristön kuvaukset ja mielekkäästi etenevä juoni, joten
varsinaista paikallaan polkemisen tuntua kirjassa ei esiinny.
Mankelilla on myös taito kaivaa ihmisistä esiin kuvaavia heikkouksia ja
tapoja, jotka ovat pitkälti uskottavia. Lisäksi ihmiset ovat usein
luonnostaan pessimistejä, joka on omien käsitysteni mukaan lähempänä
realismia.
Kirja on lukemisen arvoinen, ei kuitenkaan yllä Mankellin parhaimpien tasolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti