Suomentanut: Ulla-Liisa Heino
Sivumäärä: 175
Painos ja vuosi: 3.painos - 1978
Kaikki kulkee vääjäämättömästi omaa rataansa. Päätin lukea vielä venäläisen kirjallisuuden kuukauden päätteksi tämän hyllyssäni makaavaan Tsingiz Aitmatovin Valkoisen laivan. Toki tuossa olisi pari muutakin, mutta koska tämä on vaimon haasteiden joukossa niin olkoon tässä välissä. En ole lukenut aiemmin kirjailijan tuotantoa, joten uusi ja raikas tuttavuus. Kirjailija Aitmatov on lähtöisin Kirgiisiasta ja hän aiheutti aikanaan melkoisesti puheita Neuvostoliiton lehdistössä ja kirjailijapiireissä.
Valkoinen laiva on kertomus pojasta joka kohtaa elämän ja maailman realiteetit kovimman kautta ja pakenee omiin mielikuvitus maailmoihin. Miksi paha on aina vahvempi kuin hyvä ja miksi paha aina voittaa. Tästä antaa oivalliset näytteet Orozkul-setä, joka on katkeroitunut ja paatunut "ilkeäksi" lapsettomuuden myötä. Koska Orozkul on ahdistunut ja voi pahoin, hän antaa muiden tuntea sen nahoissaan. Momun-vaari on pojan lähin ihminen joka huolehtii pojasta, hän järjestää tämän muun muassa koulutielle. Vaari tekee orjatyötä henkensäpitimiksi ilkeälle Orozkulille, joka ei pidä häntä juurikaan kummoisena ihmisenä. Tuolloin oli koko lähisuvun hyvinvointi rakentunut työikäisen miehen ympärille, olipa tämä mies sitten millainen tahansa. Joutui elämään ns. "kusi sukassa".
Poika hakee lohtua Momun-vaarin maraalitarinoista. Maraalit(saksanhirvi) on metsästetty likipitäen sukupuuttoon, mutta jostain kaukaa saapuu maraaleja poikaa ja hänen perhettä tervehtimään. Saattaisivatpa lahjoittaa lapsen kiukkuiselle Orozkulille, koska tarujen mukaan ne tuovat lapsen taloon. Tämänkin hyvän asian torpedoi ihmisen pahuus, joka sitten toisaalta on elämän kannalta välttämätöntäkin. Onko kysymyksessä palanen todellista Kirgiisialaista tarustoa, vai onko tämä yksin omaan Aitmatovin mielikuvituksen tuotetta?
Eläimet ovat Tsingiz Aitmatovin tuotannossa keskeisessä asemassa. Niin on myös tässäkin kirjassa. Kirjailija rakentaa kuvioit symboolisesti ja moniselitteisesti. On ilmeistä että se mikä tapahtuu henkilötasolla tapahtuu myös maiden ja kansojen tasolla. Tätä vaikutelmaa tehostaakseen on kirjailija sisällyttänyt kertomukseen myös väkivaltaisen tarinan heimojen välisistä sodista. Tästä käynnistyy itse maraalitarina, joka sitten kulkee juonta tukien loppuun asti.
Mielestäni kirja on helppoa luettavaa, mutta jos asiaa kuopaisee pintaa syvemmältä on tarinassa selkeästi syvempääkin merkitystä. Paha on selvästi karrikoitua laatua ja hyvyys on jopa omituisen hampaatonta. Onko kysymyksessä alistetun kansan propagandistinen huuto maailmalle? Moraalisfilosofisista ongelmista huolimatta on maailma tehty elämistä varten, hallitseepa sitä sitten hyvä tai paha. Pahuuttakin oppii ymmärtämään(vaikkei sitä hyväksy) kun viitsii selvittää syy ja seuraussuhteita. Joskus käy niin että pahasta tulee hyvä ja myös toisin päin. Usein valta sanelee nämä ehdot. Kirja on kelpo luettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti