Boris Polevoi- Anjuta

Suomentanut: Marja-Leena Raunio

Sivumäärä: 190

Kustantaja: Kustannusliike Progress

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Kunniaa, rakkautta ja pettymyksiä. Olen kerännyt itselleni mielenkiintoisen muinaisjäänteen 1980-luvulta. Progressin ja sitten Radugan kustantaman kirjasarjan sosialistisen realismin merkkiteoksista suomalaisille lukija-tovereille. Sarja käsittää kahdeksan kirjaa, joista yhden (Solohovin) olen lukenut jo aiemmin. Vaikka nämä ovat kenties melko kehnosti tuotettu ja hunoista materiaaleista, ovat ne silti oivallinen aikamatka haistelemaan rautaesiripun takaisia tuulahduksia. Mahtavia ajankuvauksia kenties pelottavastakin isoveljestä, joka on taas pikkuhiljaa heräilemässä pitkältä talviuneltaan. Kirja-sarja lahjoitettiin aikoinaan Neuvostoliitto-lehden tilaajille - eli jokainen vuosi ilmestyi uusi (tai tuore käännös) kirja, joka esitteli neuvostoliittolasista kaunokirjallisuutta. Nämä karamellin kirjavat kiiltokovakantiset kirjat ylistävät työn sankareita ja tavallisia ihmisiä, jotka rakensivat tämän sittemin historiankirjoihin siirtyneen punaisen supervallan.

Päätin siis lukea tämän kirja-sarjan avausteoksen Boris Polevoin Anjutan, joka ilmestyi alunperin vain muutama vuosi (1977) ennen kirjailijan poismenoa. Polevoi (oik. nim. Kampov) oli juutalaistaustainen neuvosto-venäläinen kirjailija, joka synty korkeasti koulutetuun perheeseen Moskovassa vuonna 1908. Hän työskenteli tehdas-duunarina ja lehtimiehenä ennen suurta isänmaallista sotaa (toinen maailmansota), jossa hän toimi ylempänä upseerina ja rintamakirjeenvaihtajana aivan sodan ratkaisuvaiheisiin asti. Polevoin ura jatkui hänen kuolemaansa asti ja se huomioitiin mm. Leninin kunniamerkeillä, lokakuun vallankumouksen kunniamerkillä  ja hän sai lopulta myös sosialistisen työn sankarin arvon vuonna 1974.

Anjuta on kertomus kapteeni Metsetnyistä ja hänen raskaasta taipaleestaan sodassa kansallissosialisteja vastaan. Hänen rohkeasta joukkojen johtamisesta Moskovan porteilta aina Oderin länsipuolelle asti. Metsetnyi on ensimmäinen sotilas joka astuu saksalaisten kotikentälle, antaen näin oman esimerkkinsä häntä seuraaville neuvostosotilaille. Miehuullinen eteneminen päättyy kuitenkin räjähteeseen joka silpoo sankarin kasvoja ja aiheuttaa kenties pysyvän sokeutumisen. Onneksi hänen kannoillaan seuraa nuori "poikamainen" naisaliupseeri Anjuta, joka rahaa haavoittuneen etulinjasta kenttäsairaalaan ja sieltä erääseen moskovalaiseen sotasairaalaan huippuluokan silmäspesialistille.

Silmäprofessori suostuu vastahakoisesti leikkaamaan Metsetnyin ja toivottomaltakin vaikuttanut tilanne alkaa asettua lupaaville uomilleen. Sokeutunut kapteeni joutuu luottamaan muihin vaistoihin ja luomaan oman kuvan Anjutasta mielessään, huomaten samalla rakastuvansa tähän "kasvottomaan" naiseen.

Yhtäaikaa rintamalla tapahtuu viimeiset läpimurrot ja neuvostojoukot miehittävät Berliinin. Sotasairaalassa juhlitaan sodan voittoa ja Hitlerin kukistumista. Juhlahumussa kiteytyy konkreettisesti kollektiivinen kansallistunne, se että sosialistinen Neuvostoliitto pystyy kukistamaan sotataidoiltaan verrattoman Natsi-Saksan.

Niinpä voitonpäivän paraatijuhlassa Metsetnyi kuulee takaansa käheän miesäänen sanovan;

"- Ajatelkaahan pojat minkä sodan olemme voittaneet ja millaisen vihollisen nujertaneet. Mitä tämän rinnalla on ensimmäinen Isänmaallinen sota jossa Venäjä antoi hatkat Napoleonille. Tämä oli paljon ankarampi ja tuimempi. taistelimmehan koko maailman fasismia vastaan."

Polevoi - Anjuta s. 115

Kuvassa voitonpäiväparaati vuonna 1945, johon Metsetnyi ja Anjuta osallistuivat. Panssarivaunukolonnan takana Leninin mausoleumi.

Tarinan ja erityisesti rakkaustarinan kulminaatiopiste on kuitenkin voitonpäivän paraatijuhlassa, jossa tapahtuu jotain sellaista joka torpedoi orastavan molemminpuolisen rakkaussuhteen. Anjuta ja Metsetnyi on kutsuttu juhlaan veteraaneina ja kunniavieraina, jotka pääsevät seuraamaan aitiopaikalta Stalinin ja Zukovin juhlintaa ja pullistelua. Kaiken riemun keskellä jotain alkaa ja jotain loppuu. Kenties Metsetnyi saa takaisin menetetyn näkönsä, mutta joutuu luopumaan jostain paljon tärkeämmästä. Asiasta joka vainoaa häntä lopun elämää.

Vuodet vierivät mutta siviiliin siirtynyt kapteeni ei pääse eroon muistoistaan ja haaveistaan. Missä mahtaa olla Anjuta, joka vei miehen sydämen mennessään? Kuvitelmissa Anjuta saa enkelin kasvot ja ylleen omituisen jopa taianomaisen sädekehän puhtoisena rakkauden jumalattarena. Jopa kaikki jermun tarinan kuulevat ihmiset haluaisivat nähdä ja tutustua tuohon salamyhkäiseen - täydelliseen naiseen. Metsetnyi seuraa saamiaan vihjeitä jopa napapiirin pohjoispuolelle ikuisen jään ja lumen tundralle, jossa Anjutan pitäisi työskennellä geologina. Onko kaiken tämän etsintä turhaa, tai onko se lainkaan olennaista tarinan kannalta? Itselleni tulee vaikutelma että lopulta kaikki ihmiset ovat tahollaan melko yksinäisiä, alakuloisia ja toivovat onnellisia asioita. Eikä ehkä osata löytää onnea pienemmistä asioista. Unelmat ovat unelmia niin kauan kun todellisuus ei niitä onnistu tuhoamaan. Ovatko unelmat vain tavoittamattomia asioita, joita ei edes tarvitse löytää. Mutta kuinka käy Metsetnyin ja Anjutan tarinan?

Kuvassa sosialistisen työn sankari Boris Polevoi. Ajattelija ja kirjailija. (kuva Anjutan takakannesta).

Kaikessa haaveellisuudessaan Anjutan tarina saattaa olla valistuneen lukijan mielestä lapsekas ja naiivi, kaikessa hukatussa rakkaudentuskassaan jopa "höpsähtänyt". Mielestäni kirja tarjoaa purtavaa monenlaiselle lukijalle. Tarina on omituisen hyvä. Ja vaikka kirja on melko ohut, niin se voisi olla sisällöltään valtaisa tiiliskivi. Rintamakuvauksia vieroksuvan lukijan ei tarvitse pelätä kirjaan tarttumista, koska niiden osuus jää yllättävän vähäiseksi. Muutenkin tähän sotahistorialliseen aiheeseen tartutaan melko objektiivisesti, eikä tämä ole mikään punakeltaisten lasien läpi nähty aivoja huuhteleva propagandakirjanen. Sen sijaan avoimin mielin draamasta ja romantiikasta pitävä lukija saattaa jopa kuivailla kyyneleitään. Anjuta on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.