Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa V Guermantesin tie 1

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 412

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Voiko hiirestä kasvaa leijona? Päätin nyt pääsiäisen kunniaksi jatkaa Marcel Proust -urakkaani. Kadonnutta aikaa etsimässä oli kirjailijan elämäntyö ja paisui aikoinaan massiiviseksi tuhansia sivuja käsittäväksi tutkielmaksi ihmisestä, ihmismielestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Varmasti paljon muustakin, joka kenties vielä itsellenikin lopulta avautuu. Näiden erikoisten kirjojen suomentamiseen kului aikaa miltei neljäkymmentä vuotta. Inkeri Tuomiskoski ehti suomentaa kahdeksan osaa, eli kaiken ensimmäistä ja viimeistä kirjaa lukuunottamatta. Ainakin nämä ovat suomeksi kieltämättä haastavaa ja keskittymiskykyä vaativaa lukemista.

Sarjan viidennessä osassa Guermantesin tie 1 kertoja muuttaa perheineen toiseen kaupunginosaan Pariisissa. Hän alkaa hivuttautua entisäkin enemmän aikuisten maailmaan ja luomaan uskottavia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Vaikka sarjan aiemmat osat ovat tarjonneet hyvinkin monimutkaista ja raskastakin tekstirakennetta, niin tässä osassa piti hetkittäin oikein huomioida lauseiden "keventyminen". Aivan kuin tuotos olisi tyystin toisen kirjailijan. 

Heti alkupuolella tarjoutuu lukijalle mahdollisuus tutustua kertojan luentomaisiin esitelmiin unesta ja sen ilmenemisestä erilaisista näkökulmista. Näitä ei häiritse (kenties värittää) edes asunnon ohi lipuvan rykmentin paraatiharjoitukset. Seuraavassa mielenkiintoisia ja Proustin kertojanlahjoja kuvaavia katkelmia sivuilta - hetkiltä uuden asuinpaikan uudesta vuoteesta.

"Jos mieleni olisi tehnyt nukkuessa heittäytyä tavanomaisen muistini vietäväksi, niin vuode johon en ollut tottunut ja hienovarainen huomio jota minun oli pakko kääntyillessäni liikkeisiini kiinnittää olisivat kyllä oikaisseet tai pitäneet oikeassa suunnassa unieni uutta johtolankaa. Unitilassa käy samoin kuin ulkoisesta valvemaailmasta havaintoja tehtäessä. Muuta ei tarvita kuin muutos tavoissamme, jotta se muuttuisi runolliseksi; muuta ei tarvita kuin että me riisuutuessamme nukahdamme kesken kaiken vuoteellemme, kun unen mittasuhteet jo muuttuvat ja sen kauneus tulee tajuttavaksi. Herätessämme toteamme että kello on neljä, itse asiassa kello on vasta neljä aamulla, mutta tuntuu kuin olisi kulunut kokonainen päivä, niin siunaukselliselta vaikutta tuo muutaman minuutin kestänyt etsimättä tullut uni, ikään kuin se olisi laskeutunut taivaasta korkeammasta käskystä valtavana ja täyteläisenä kuin keisarin kultainen valtaomena."

ja lisäksi vielä toisaalta...

"Niinkin saattaa käydä että toteutamme vasta nukahdettuamme, unikuvissa, sen mitä päiväsaikaan aioimme tehdä, toisin sanoen unitilan järjestämien muutosten jälkeen, seuraamalla vallan toisia teitä kuin valveilla ollessamme. Sama tarina pyörii ja saa toisen lopun. Mutta niin erilainen on maailma missä nukkuessamme elämme, että ne joilla on vaikeuksia päästä uneen yrittävät ennen kaikkea päästä pois meidän maailmastamme. Jauhettuaan epätoivoissaan, tuntikausia, silmät kiinni samanlaisia ajatuksia kuin mitä heillä olisi ollut silmät auki, he rauhoittuvat jos huomaavat, että vasta vierähtänyttä minuuttia raskautti kaikkia johdonmukaisuuden lakeja niin kuin myös nykytodellisuutta uhmaava järkeily, sillä tämä >>lipsahdus>> merkitsee sitä, että portti on auki, että he ehkä kohta pääsevät valvetodellisuutta pakoon, levähtämään hetkeksi siitä jonkin matkan päähän, mikä takaa heille enemmän tai vähemmän >>hyvän>> unen."

Guermantesin tie s.102-104

Kertojan menneisyyteen ei merkittävässä määrin palata, joten tämänkin kirja toimii omana koknaisuutena hyvin. Kertoja tutustuu paremmin (jo edellisessä kirjassa esiintyneeseen) aliupseeri Saint-Loupiin ja hänen poikaansa Robertiin. Vaikka Saint-Loup on miesten piirissä arvostettu sotilas, varjostaa häntä pojan ja ilmeisesti jossain määrin myös hänen omat asenteet ja ihanteet. He nimittäin kannattavat tuolloin paljon kansaa jakanutta ja skandaalia nostanutta Dreyfusia. Kysymyksessä oli siis upseeri jonka väitettiin kavaltaneen Ranskan ja luovuttaneen tietoja saksalaisille. On sanomattakin selvää että kertoja edustaa liberaaleja arvoja ja on näin ollen tavallaan samoilla linjoilla Saint-Loupin kanssa. Kuitenkin tässä sotilasporukassa kertoja ansaitsee uusia kannuksia kertomalla käsityksiä sodista, strategioista ja sotahistoriallisista asioista.

Jossain vaihessa ilmapiiri seilaa taas luokkatietoisuuden sävyttämäksi ja esim. Francoise saa siitä oman alatyylisen osansa. Hänen kaltaiset ihmiset ovat uteliaita, pyrkyrimäisiä ja puhuvat "huonosti". Kadehtivat parempaa luokkaa. Toisaalta myös patrioottien juutalaisuuden arvostelu (ei siis kertojan taholta) saa suhteellisen merkittävästi sijaa. Itseäni eniten kyllästyttää kuitenkin lisääntyvä politikointi ja muutenkin poliittinen ilmapiiri. Ilmeisesti kertojan eheytymiseen ja kypsymiseen liittyy yhteiskunnallinen valvutuneisuus, joka ei väisty edes hänen Guermantesin herttuattareen kohdistuneen ihastumisen tai peräti rakastumisen myötä. Suhde herttuattareen ei saa oikein tuulta purjeisiin ja kuivahtaakin lopulta varsin yksipuoliseksi. Kaiken tolskaamisen keskellä kertojasta kuoriutuu kuitenkin oivallinen ja jopa hieman sosiaalisempikin seurapiiri-ihminen.

Kirjan loppupuolella nousee isoäidin sairastuminen koko ajan kouriintuntuvammin pintaan. Ainakaan itse en saa luotettavaa käsitystä hänen sairautensa laadusta, mutta tätä käy varsin mielenkiintoisella tavalla ruotimassa tohtori du Boulbon. Hän siis tutustuttaa lukijan konversiohäiriöiden ja neurastenian ihmeelliseen maailmaan. Vaikka tilat ovat jo entuudestaan tuttuja, ovat nämä jollain konkreettisella ja pragmaattisella tavalla (myös hauskastikin) kuvailevia. Ehkä kuitenkin lähinnä aiheettomia, ottaen huomioon tilan missä kertojan isoäiti superorgaanisine oireineen kituu.

Guermantesin tie 1 -kirjan myöstä saavutin ns. puolivälin krouvin, eli lukumääräisesti olen urakan puolivälissä. Jos miettii kertojan kehtiystä tähän asti, niin ainakin hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa on kasvanut ympäristöä ja ihmisiä kohtaan. Toisaalta Proust on laajentanut kirjoitustensa myötä sisältöä melkoisesti yhteiskunnalliseen suuntaan. Itse asiassa hetkittäin huomaan lisääntyviä tyylillisiä ja sisällöllisiä vaikutteita Victor Hugon suunnalta, joka onkin epäilemättä yksi Proustin esikuvia. Eniten yllättää kuitenkin kirja-sarjan helpottunut lukuasu (ainakin tämä kirjan osalta). Jatkan pian ainakin tuohon seuraavaan osaan, kenties jo kuluvan kuukauden aikana. Lopulta tämäkin osa on kuitenkin linjassa aiemman lukemani kanssa.