Suomentanut: Caj Westerberg
Sivumäärä: 516
Painos ja vuosi: 1.painos - 2011
Pappa Tranströmerin tuotanto lähes kokonaisuudessaan. Vaihteeksi tuli taas valittua runoteos käteen, vastapainoksi luetulle romaanikirjallisuudelle. Tomas Tranströmer on ruotsalainen runoilija, nyt jo varsin varttunut ja kaipa häntä voi jo vanhukseksikin kutsua. Omasta mielestään hän on henkisesti paljon nuorempi, kuin fyysisesti. Tämä on helppo uskoa koska hän on sairastanut aivoverenvuodon ja potee afasiaa, lisäksi hänen toinen puolensa on halvaantunut. Mies on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2011 ja hänen runoja on käännetty useille kymmenille eri kielille. Kääntäjän saatesanoissa käy ilmi muunmuassa hänen runojen suomentamisen haasteellisuus. Erityisesti haikurunot, jotka oli ilmeisesti pakko kelpuuttaa hieman "mittavirheellisinä" kirjaan.
Tranströmer käytää teksteissään eri tyyppisiä runomittoja, ja täytyypä todeta että osa niistä ei avautunut kunnolla. Hänen runonsa käsittelevät pitkälti luontoa ja ihmistä, ihmisenä olemista ja hetken kauneutta, tai jopa kauheutta. Runon värssyt viihtyvät usein Afrikan-mantereella, tämä on ilmiselvästi yksi kirjailijan suurimpia mielenkiinnon aiheita. Lisäksi asioiden äärettömyys, äärilaidat ja vastakkaisuus nousevat itsepintaisesti esiin.
On - vaikka ei olekaan
Liikkuu - pysähtyneenä
jne.
Suoria lainauksia kirjasta.
Esimerkiksi:
"Kallisarvoisia pyydystettyjä pisaroita täynnä saamaa voimaa kuin Kyllä ja Ei." - Espresso s.115.
"Esihistoriallinen maalaus
Saharan kalliossa:
uiva tumma hahmo
vanhassa joessa, joka on nuori"
- Uiva tumma hahmo s. 125.
Runot kirjassa puhuttelevat monessakin kohtaa ja joku niistä nousee omasta mielestäni parhaaksi.
Seuraavassa eniten itseäni puhutteleva runo, tai lähinnä sen aloitus osa.
"SAARELTA VUONNA 1860
I
Eräänä paivänä kun hän huuhtoi pyykkiä laiturilla
nousi merenselän kylmä ylös käsivarsia pitkin
aina syliin asti.
Kyyneleet jäätyivät silmälaseiksi.
Saari nosti itseään ruohikosta
ja silakkaviiri liehui syvyyksissä."
- Saarelta vuonna 1860 s. 380
Mielenkiintoisen lisän antoi kirjan lopussa olevat muistelmat lähinnä lapsuus ja nuoruusvuosilta. Näissä punnitaan muunmuassa ruotsalaisuutta sodan aikana ja ennen sotia, miten tämä on peilautunut kirjailijan elämän kautta. Kuinka ihminen selviytyy oman elämän vaikeuksien ja haasteiden lävitse, kuinka hän selviytyy yhteiskunnallisten vaikeuksien ja haasteiden lävitse. Ihminen voi olla maailman kansalainen, mutta samalla myös kotimaansa kansalainen. Tomas Tranströmer on aina pitänyt kaukomaista ja niiden mystiikasta, ihmisistä ja kauniista luonnosta. Kuinka omata paljon isänmaallisuutta, olematta silti nationalisti.
Kirja herättää paljon ajatuksia ja laittaa pohtimaan myös omaa elämää, ja jo elettyä lapsuutta ja nuoruutta. Kuinka olen itse tervehtinyt itseni keski-ikään, ja kuinka sallin sitten joskus jos elän, itselleni tasapainoisen vanhuuden.
En ole itse niitä suurimpia runo-ihmisiä, mutta nämä runot viehättivät minua omalla tavallaan. Jos pitää runoista niin pitää epäilemättä myös tästä kirjasta. Tottahan on että joitakin ihmisiä puhuttelee enemmän synkkyys ja melankolisuus, jotka näistä runoista mielestäni tyystin puutui. En kuitenkaan saanut liioin yltiöpäisen positiivista mielenmaisemaa näistä irti, joten liekö sitten jotenkin neutraalit säkeet. Tiedä häntä.
Vaivatta pystyin kirjan lukemaan, joten ehkä myös sinäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti