lauantai 26. tammikuuta 2013

Bo Carpelan - Kesän varjot

Suomentanut: Oili Suominen
Sivumäärä: 204
Painos ja vuosi: 4.painos - 2005


Hapansilakkaa höystettynä kermavaahdolla. Bo Carpelan(1926-2011) oli suomalainen ruotsiksi kirjoittava taiteilija herrasmies, jonka tuotanto koostuu ylevästä runoudesta ja proosasta. Hänet on palkittu kahdesti Finlandia-palkinnolla ja näistä myöhempi on tämä Kesän varjot. Riittää kun katsoo hänen vuosien kuluttamia kasvoja, niin voi todeta rankan taiteilijaelämän jättäneen jälkensä. Yritin aikoinaan tarttua Carpelanin runoteokseen(en tiedä miksi), mutta totesin silloin tehtävän mahdottomaksi.


Kesän varjot on kuin fado, jonka partituurit ovat levinneet lattialle ja kerätty hätäisesti kasaan. Aika ja jopa paikka sekoittuvat ynnä muhjuuntuvat yhdeksi mössöksi, josta ei pysty leipomaan ehjää ja levollista kokonaisuutta. Mattias potee selvästi jonkinlaista ikäkriisin ja vanhenemisen aiheuttamaa melankolisuutta, tai jopa luovuttamisen tunnetta. Maailmaa nähnyt Sonja kummittelee menneisyydessä ja nykyisyydessä, hänen alati heikentyvä tilansa laittaa rattaat pyörimään.  Keskeisessä asemassa on Bergin-tila, jonne Mattias matkustaa kesän sydämellä. Ihmiset menneisyydessä ja nykyisyydessä muodostavat ulotteellisen suhteiden seitin, jonka langat eivät luontevasti kohtaa toisiaan. Berg on ränsistynyt ja hapertunut -niin kuin kertojansakin. Miksi maailma on mennyt monilta osin pilalle, vaikka se ei parempi ole koskaan ollutkaan? Ilmeisesti tilan talo puretaan ja siinä samalla hahtuu vuosikymmenten lumous. Syntyykö kaupunkiin paluusta kaiken loppu vai ehkäpä uuden alku?  Herkkyys ei kasva kirjassa sille tasolle että itse sen koskettavuuden oivaltaisin.


Tämän laatuinen suomenruotsalainen eliittiproosa ei saa syttymään, jotenkin se on hieman teennäisenkin oloista. Kirjan jäsentely tuntuu jotenkin omituiselta, luvut on nimetty esimerkiksi tapahtumapaikkojen mukaan, tai ihmisten mukaan. Tekstissä käytetty vertauskuvallisuus sylkee silmille, ja jotenkin tuntuu kertaalleen luetulta. Kaiken kaikkiaan junnaava tunnelma. Bo on selvästi yrittänyt tuottaa taidetta tunteella ja väistämättä tuosta jotain surrulista värähtelyä tuli, mutta ei iskenyt kuitenkaan allekirjoittaneeseen lukijaan. Odotukset eivät olleet korkealla, joten pettymyskään ei ole suuri. Ymmärrän toki että nämä ovat makuasioita ja arvostan  periaatteessa Bo Carpelania, mutta enpä jaksa palata hänen tuotantoonsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti