Suometanut: J. Hollo
Sivumäärä: 208
Painos ja vuosi: 2.painos - 1958
Mielummin intuitiota kuin loogisuutta! Henri Bergson oli ranskalainen kirjailija professori, joka jätti omanlaisensa perinnön filosofiaan. Hänen keskeisiä prinsiippejä olivat sisäinen näkemys, eläytyminen ja intuitio. Keskeinen tekijä on myös hänen taistelunsa loogis-tieteellistä intellektualismia vastaan, toisin sanoen sanoutuminen irti tieteen tekemisen tiukoista ja jäykistä säännönmukaisuuksista. Henkisessä tarmossa Bergson antaakin tajuntansa virrata asiasta toiseen valitsemansa teeman sisällä.
Kirja sisältää seuraavat teemat.
I. Tajunta ja elämä
II. Sielu ja ruumis
III. >>elävien haamut>> ja >>psyykillinen tutkimus>>
IV. Unennäkö
V. Nykyisyyden muistaminen ja väärä tunnistaminen
VI. Älyllinen ponnistus
VII. Aivot ja ajatus: Eräs filosofinen harhakäsitys.
Näissä kirjailija käsittelee muun muassa aivojen suhdetta sieluun ja tajuntaan. Mitä tehtäviä eri aivojen osa-alueet hoitavat ja kuinka tiukasti näihin väitteisiin voi nojautua. Käsitetäänkö tajunta kallonsisäiseksi toiminnaksi, vai ulottuuko sen vaikutuskenttä ihmisen ulkopuolelle? Tästä päätelmät ja pohdinta ulottuu telepatiaan ja selvännäköön. Bergson astuu siis ns. rajatiedon piiriin. Mielenkiintoisen osion itsessään kirjailija luo pohdinnallaan väärän tunnistamisesta. Tämähän käsittelee siis deja-vu-tunnetta, kuinka tila syntyy ja miksi. Hän nojaa muiden tieteilijöiden ja filosofien tutkimuksiin joko kriittisesti tai näitä mukailleen.
Sinällään muisti vaikuttaisi olevan hyvinkin harjoitettavaa sorttia. Ehkäpä juuri muisti on ihmisessä se johon voi vaikuttaa, ei niinkään loogisuus ja äly. Toisaalta Bergson käyttää älyllisen ponnistuksen termiä juuri muistiin ja sen havaintoihin. Muuttuuko havainto muistoksi tapahtuman hetkellä vai paljon myöhemmin? Tapahtuuko mielen ja kehon liikkeet toisistaan riippumattomasti?
Kirja on läpeensä filosofinen tutkielma, eikä se ole lukemistoa helpoimmasta päästä. Voin kuvitella että kirjan pystyy lukemaan(jos jaksaa) ymmärtämättä hölkäsyn pölähdystä. Toisaalta kirjan kieli on vanhanaikaista ja rasittavaa - sen vuoksi jo sinällään vaikea lukuista. Itselleni tuli välittömästi Maurice Maeterlinckin Haudattu temppeli mieleen. Kirja on pikemminkin oppikirja(johonkin) kuin kaunokirjallinen teos. Jos lukijan vireystila ei ole parhammillaan, on Henkiseen tarmoon turha tarttua. Vaikka teksteissä on omat hetkensä, en jaksa lausua mitään superlatiiveja. Silkkaa metafysiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti