Kazuo Ishiguro - Silmissä siintävät vuoret

Suomentanut: Marjatta Kapari

Sivumäärä: 201

Painos ja vuosi: 1.painos - 1983

Japanilaisen yhteiskunnan turmio. Kazuo Ishiguro on japanilaissyntyinen brittikirjailija, joka edustaa modernimpaa kirjallisuutta. Hänen kirjojaan on suomennettu pian kymmenen kappaletta, joista tämä Silmissä siintävät vuoret on ensimmäinen suomennos. Itselleni kirja on ensimmäinen lukemani Ishiguro. Kirjailijan tuotantoa on ollut ehdolla useissa palkintoraadeissa ja tunnustuksena on muunmuassa Booker-palkinto Pitkän päivän ilta kirjasta.

Kirja kertoo tarinan englantilaistuneesta Etsukosta, joka elää muistojen ja nykyisyyden sekamelskassa. Hänen elämäänsä on koetellut muunmuassa lapsen itsemurha, jota sinänsä säästeliäästi kirjassa käsitellään. Kuitenkin tytön kohtalo nostaa päätään toistuvasti, kun seurataan menneisyydessä erään ystävättären rikkonaista elämää ja Mariko-tytön taistelua välinpitämättömän äidin seurassa. Jotenkin eräänlainen epilogin alkusoitto tapahtuu kissojen tappokohtauksessa, kaiken valuessa virran mukana pois. 

Mieleen jää Ogata-sanin tomerat luennot japanilaisen yhteiskunnan länsimaistumisen aiheuttamasta rappiosta, kuinka moraalisuus-, kunniallisuus-. ja velvollisuuskäsitykset muuttuvat. Kaikki vanhan kunnioitus häviää ja tilalle astuu itsekeskeinen välinpitämättömyys, kukaan ei jaksa pitää huolta toisestaan ja vaalia perinteitä.

Nagasakin atomituhosta elpyvä luonto huomioidaan hälisevistä satamatunnelmista - ympäröivien rinteiden tuulisiin köysiratatasanteisiin. Kuinka rehvasteleva länsimaisuus törmää vaatimattomaan mutta ylpeään japanilaisuuteen ja kuinka raikas nykyaika törmää nostalgiseen menneisyyteen.

Jokatapauksessa kirjan tunnelma on seesteinen ja vähäeleinen, tosin hetkittäin jopa junnaavaksi ja paasaavaksi muuttuva. Kirja on kirjoitettu herkin ottein - joskin niukkasanaisesti. Kronologia sekoittuu ajan ja paikan pomppiessa edestakaisin toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa, arviolta vuosissa 1945-1970. Tarinan surumielisyys on helposti aistittavissa, kun kuolemaa tekevä samuraikulttuuri vetää viimeisiä henkäyksiään. Itse en välttynyt aistimasta lapsia ja nuoria kohtaan osoitettua välinpitämättömyyttä, ja tämä vielä liitettynä modernistuvaan naiskuvaan. Silmissä siintävät vuoret on kelvollista lukemistoa ja on mahdollista että tartun Kazuo Ishiguron muihinkin tuotoksiin tulevaisuudessa.

John Grisham - Joulua pakoon

Suomentanut: Hilkka Pekkanen

Sivumäärä: 180

Painos ja vuosi: 1.painos - 2002

Kumpi voittaa, isäntä vai lumiukko? John Grisham on parhaiten tullut tunnetuksi lukuisista oikeussalidekkareista ja jännitysdraamoista, joita itsekin olen useita lukenut. Tässä kirjassa John on selvästi vaihtanut vapaalle ja jättänyt ambulanssihaukat ja joukkokannejuristit sulattelemaan kalkkunoitaan. Joulua pakoon on aito kahvirastikirjanen, josta ei ainakaan jää pahalle mielelle(jos ei juuri nauratakkaan).

Luther ja Nora ovat aviopari yhdysvaltalaisesta pikkukaupungista. Ilmeisen keskiluokkainen pariskunta, joka on tottunut vuosien saatossa joulujen kerskakulutukseen. Heidän tyttärensä Blair lähtee Peruun jonkinlaiseen avustustyöhön ja aikoo viettää siellä vuoden. Tämä aiheuttaa hämmennystä ja pelkoa perheessä, kunka joulua voi viettää ilman perheen silmäterää? Ei sitä voikaan, tai näin ainakin Luther luulee ja päättää tilata karibianristeilyn itselleen ja vaimolleen. Aluksi joudutaan selittelylinjalle, kuinka yhteisö ja yhteiskunta suhtautuu joulun perumiseen? Kaikki vaikuttaa kuitenkin seesteiseltä ja hyvältä, kunnes yksi puhelu muuttaa kaiken. Tämän jälkeen helvetti pääsee irti eikä koheltamisella ja tunaroimisella ole rajaa. Tuntuu siltä että Onnetarkin pyllistää lähes joka asiassa. Poliisit ja ambulanssikin kutsutaan paikalle. Mutta mitä kaikkea oikein tapahtuukaan? Ovatko naapurit narreja, lurjuksia vai sankareita?

Ilmeisesti kirja on tarkoitettu komediaksi tai pikemminkin tragikomediaksi. Mielestäni Grisham ei onnistu huumorin saralla, koska itseäni ei ainakaan naurattanut kertaakaan. Kirjailija yrittää tehdä pilaa amerikkalaisesta joulunviettokulttuurista ja kerskakulutuksesta, mutta tuntuu jotenkin siltä että pilkka osuu niin sanotusti väärään nilkkaan. Kirja on jotenkin lattea ja pakolla pukatun tuntuinen. Draamalliset ainekset ja jännitys puuttuvat tyystin, ja koska huumoriakaan ei ole on kirja tylsä. Ainoa postitiivinen asia on ihmisten perimmäinen taipumus pitää huolta toisistaan, tämä ei kanna tarinaa kuitenkaan tarpeeksi.

Margaret Mitchell - Tuulen viemää

Suomentanut: Maijaliisa Auterinen

Sivumäärä: 894

Painos ja vuosi: Suuri Suomalainen Kirjakerho - 1981

Kuka dorka käski laittaa lapsen hevosen selkään? Margaret Mitchell oli amerikkalainen kirjailija, joka ei elinaikanaan julkaissut kuin yhden kirjan - tämän Tuulen viemää. Tuolloin vuonna 1937 tuotosta arvostettiin Pulitzer-palkinnon verran ja siitä tehtiin kahdeksan Oscar-palkinnon arvoinen elokuva. Mitchell kärsi ilmeisesti reumasta ja itse uskoisin että myös jonkinlaisesta "henkisestä" alavireestä. Kirjailija kuoli jäätyään auton alle Atlantassa vuonna 1949. Hän oli vain 49 vuotias.

Tuulen viemää kertoo karkean tarinan naisesta, joka syntyy ja elää etelävaltioissa Yhdysvaltain sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Scarlett O'Hara on itsekeskeinen ja naiivi, lisäksi patologisen ahne ja ylpeä. Oikeastaan hänessä ei ole juurikaan hyveitä mitä kannattaisi mainita, paitsi ehkä tehokkuus jolla hän hoiti bisneksiä ja suhteitaan. Sodan vaikeat vuodet on helppo unohtaa hänen osaltaan, koska hän ansiokkaasti lokaa miltei kaiken mihin hän tarttuu. Käsittämättömän megalomaanisesti Scarlett inhoaa ihmisiä joiden kanssa hän menee naimisiin ja vieläkin enemmän "rakkauden" hedelmiä. Julmasti ja tunteettomasti hän pallottelee ystäviään ja sortuu lopulta luopiomaiseen maanpetturuuteen ja keinotteluun. Rakkaussuhteet kuvataan oivallisesti ja ne ovat perverssejä - kautta linjan valheeseen ja petokseen solmiutuvia. Oikeastaan ainoa johon Scarletilla on luultavasti aitoja "on-off"- tunteita on Ashley, joka on vätys ja taiteellisilla haihatuksilla marinoitu surkimus. Jotenkin Ashleylla ei oikein leikkaa ja hänen pehmeät kätöset eivät saa mitään konkreettista aikaiseksi.

Mielenkiintoisin ja tyylikkäin henkilö on Rhett Butler joka on todellinen sika ja röyhkimys, mutta hän on sitä suurella miehisellä tunteella. Todellinen renttu ja äijä, joka ei pelkää edes pelkuruutta. Rhett käyttää naisia lähinnä lihallisten aktiviteettien harrastamiseen. Hänen ainoa heikkous on hänen lapsensa, johon miehellä on ainoat todelliset tunnesiteet. 

Scarletin kehittyvä ystävyyssuhde rumaan ja muodottomaan Melanieen onkin kirjan erikoisin mutta kuitenkin humaanisin juonne, jota on tavallaan miellyttävääkin seurata. Kuitenkin tarina on naisellinen ja jopa oksettavuuteen asti imelä ja pohjattoman groteski psykofyysinen kuvaus rakkauden tunteista(sisältää puuskittaiset autonomisen hermoston reaktiot). Tätähän jauhetaan tautologian keinoin alusta loppuun asti.

Kirjassa kerrotaan myös hempeästi hipaisemalla amerikan sisällissodasta, mutta siltäosin sisältö jää melko laihaksi. Mielenkiintoisen seikan ja mausteen antaa Mitchellin tarve luoda rasismi jotenkin ymmärrettäväksi, kaipa se niin on silloin ollutkin. Jenkit eivät kalistelleet sapeleitaan pelkästään orjien vuoksi(hyvää hyvyyttään), vaan tarkoitus ikäänkuin pyhitti keinot. Yläluokkaiset jenkkirouvat eivät pitäneet senkään vertaa "neekereistä"(termiä käytetään kirjassa) ja Konfederaateissa heistä huolehdittiin kuten kotieläimistä. Pohjoisvaltion sinitakit muiluuttivat isoveljen kädestä itsestään liikoja luulevia etelän köyhiä ja samalla nostivat entiset orjat isänniksi.

Ku klux klaani ei suurta osaa kirjassa esitä, mutta ikäänkuin pakollisena pökäleenä matkaan juotetaan. Saa tavallaan käsityksen että kaikki miehethän siihen kuuluivat, jotka olivat sotatantereella urotöitään tehneet.

En jaksa suuresti kirjaa kehua. Todennäköisesti naislukijat saattavat kirjasta pitääkin, onhan mukaan ujutettu aimo annos naisasianaismeininkiä. Jotenkin hahmot ovat karikatyyrisia ja överiksi ampuvia. Toisin sanoen kauniit ovat tosi kauniita ja rumat tosi rumia. Rikkaat helvetin rikkaita ja köyhät helvetin köyhiä. Suuntaus nykymaailmassa on juuri tämän laatuinen, eikä eriarvoistumista voi pysäyttää edes populismi. Liekö sitten paljonkin reuman riuduttaman kirjailijan omien asenteiden luotaamista, vain eri aikakaudelle instilloituna. Myönnettäköön että helppolukuisuudesta huolimatta oli kirjan lukeminen melkoinen ponnistus, tiukkaan vedetyillä marginaaleilla ei noin 900-sivua selätetä käden käänteessä. Kirjassa ei sinällään varsinaista juonta ole, lähinnä puuskittain etenevää kerrontaa. Mutta koska vaimoni antoi haasteen, niin en voinut siitä perääntyä - kestin niinkuin mies.

Winston Churchill - Kansa nousee

Alkuperäinen kansilehti 1900

Suomentanut: Toivo Wallenius

Sivumäärä: 221

Painos ja vuosi: 2.painos - 1956

Syöstäköön hoveista harvainvalta, olkoot valta kansalla! Ainoastaan aniharva ei tunne sir Winston Churchillia - miestä joka tunnetaan läntisen Euroopan vapauttajana toisessa maailmansodassa. Hän todellakin oli avainasemassa, kun vedettiin Euroopan rajoja uusiksi Jaltan konferensissa vuonna 1945. Vaikka Winston joutui tyytymään Stalinin ehtoihin koskien Itä-Eurooppaa - pystyi hän omalla toiminnallaan vakauttamaan maailman silloista tilannetta.

Kirjailijan uransa hän aloitti paljon aikaisemmin jo 1800-luvun puolella ja se koostuu lähinnä dokumentaarisista yleensä sotaa koskevista kirjoista ja kirjasarjoista. Niinpä hänen ainoaksi kaunokirjalliseksi teoksekseen jäi tämä Savrola - Kansa nousee. Tuotos on nuoren Winston Churchillin ilmeisesti jo toisen buurisodan aikana kirjoittama kirja, ja tämä todennäköisesti johti ainakin osittain hänen nobel-palkitsemiseen 1953.

Kuvittellisessa Lauranian valtiossa on koittamassa kovat ajat, valtio on ajautumassa vallankumoukseen ja sisällissotaan. Valtiota hallitsee presidentti Molara, joka alun perin levottomuuksien kautta - mutta osin kunniallisestikin on saavuttanut asemansa päämiehenä. Vallan sokaisemana hän on purkanut demokraattisia elementtejä valtion hallinnosta ja ajanut tavallaan itsensä diktatuurin ja juntan kapellimestariksi.

Kansan riveissä alkaa kuulua tyytymättömyyden kohinaa ja tätä on omiaan provosoimaan Savrola, mies joka hallitsee agitoinnin verbaalisen lahjansa, terävän älynsä ja vahvan karismansa ansiosta. Hänestä kehittyy pelottavan voimakas persoona, ottaen huomioon ettei hänellä ole sotilastaustaa. Savrola on pikemminkin syvällisiin ajatuksiin vaipuva ja älylisiin keskusteluhin antautuva filosofi. Mutta kykeneekö hän siitäkään huolimatta hallitsemaan voimia, jotka hän kansan keskuudessa vapauttaa - tyranniaa ja sortoa vastaan riehuvaa petoa? Oman juonteensa tarinaan tuo romantiikka ja rakkaustarina Lucillen kanssa, jota kuljetetaan yllättävän herkin ottein ja sivistyneesti.

Kirja on oivallinen kuvaus välttämättömistä tapahtumista ja sattumuksista, jotka liittyvät alistetun kansan vallankumoukseen. Kaikkia yhteiskunnallisia toimintoja ohjailee monimutkaiset lait ja ne sotkevat näennäisesti loogisia tapahtumia. Tilanne eskaloituu nopeasti pahaksi ja hallitsemattomaksi - aivan kuten maailmassa on käynyt kautta historian. Lopulta oikeus voittaa, vai voittaako?

Kansa nousee on omaleimainen ja selvästi kirjoitettu nuoruuden innolla ja eräänlaisella pieteetillä. Nuoren Winston Churchillin sisällä on asunut pieni idealisti, vaikkakin hän tuli tunnetuksi jäyhästä ja sotilaallisestakin käytöksestä. Toki useista dokumenteista saamani käsitys oikuttelevasta ja hieman lapsellisestakin miehestä vahvistuu, kuinka halukaasti esimerkiksi kirjan päähenkilö haluaa tapahtumien keskiöön. Juoni on mielestäni rakentunut uskottavaksi osin siitäkin syystä, että tarinassa esitetään paljon kuranttia tietoa koskien kaupunkisodan strategiaa ja joukkojen johtamistapoja. Lisäksi massojen käyttäytyminen ja yhteiskuntapilareiden murtuminen esitetään huomattavan puolueettomasti, joka viittaa jopa dokumentaariseen tyyliin. Tekstiä on miellyttävää lukea ja sisältö avautui ainakin itselleni helposti. Selkeästi sotakirja ja pintaa syvemmältä tutkielma vallan päihdyttävästä vaikutuksesta.

Churchill Jaltan konferensissa vuonna 1945 (kuvassa vasemmalla)

Wislawa Szymborska - Sata Szymborskaa

Suomentanut: Martti Puukko ja Jarkko Laine

Sivumäärä: 175

Painos ja vuosi: 1.painos - 2003

Olla tai sitten ei olla. Jotenkin tarttuessani tähän kirjaan paikallisessa kirjastossa, en  juurikaan saanut suuria inspiraatioita kansikuvasta. Iloisen ja elämänmyönteisen mummon kuva, johon vuodet ovat uurtaneet jälkensä. Päätin kuitenkin lukea tämän Sata Szymborskaa, koska kirja on läpileikkaus tämän Nobel-runoilijan tuotannosta. Wislawa Szymborska oli puolalainen runoilija, joka kuoli alkuvuodesta kuluvaa vuotta(miltei 90 vuotiaana).

Szymborskan runot vaikuttivat aluksi aika arkisilta ja pelkistetyiltä. Itselleni ei runous ole niin tuttua,  että osaisin esittää mitään suurempaa kritiikkiä tai ylistystä hänen runoistaan, tai esimerkiksi vertailla muihin runoilijoihin. Osa näistä ei itseäni juurikaan puhutele, mutta tokihan sieltä ne itsellenikin sopivat löytyi. Jotenkin runoissa toistuu kyllä ja ei teema, toki eri muodoissaan. Lisäksi sattumukset(pienetkin) saavat aikaan valtaisan purkauksen, jolloin pienestäkin revitään paljon irti. Itselleni tuli jopa eksistentiaalisia värähtelyjä - paikoitellen. Kuitenkaan ei varsinaisesti surrealismin puolelle ajauduttu, vaikka hetkittäin rajoja hipaistiin.

Itseäni miellyttää muunmuassa runo Terroristi, hän katselee. Siinä ajan ja sattumuksen merkitys nousee kuolemaa uhmaavaksi tai siihen johtavaksi asiaksi, jolloin pienestä kasvaa suurta. Kukapa muu voisi tämän paremmin havaita, kuin syyllinen itse.

Laitan kuitenkin seuraavan lainauksen, eli runon Kotiinpaluu.

"Hän palasi takaisin. Ei sanonut mitään.
Oli kuitenkin selvää, että jotain ikävää oli tapahtunut.
Hän pani maata vaatteet päällä.
Hän veti viltin päänsä yli.
Koukisti polvensa.
Hän oli nelissäkymmenissä, muttei tällä hetkellä. 
Hän on - vain sen ikäinen kuin äitinsä kohtussa.
seitsemän nahkan takana, suojelevassa pimeydessä.
Huomenna hän pitää luennon homeostaasista.
metagalaktisessa kosmonautiikassa.
Nyt hän käpertyy kokoon, nukkuu."

Mieleeni tuli usein itseänikin askarruttanut ajatus siitä, kuinka ihminen vaipuu kriisin hetkellä takaisin lapseksi. Eikä koulutuksella tai taustoilla ole suuresti merkitystä, koska jokaisen ihmisen psyyke on rakentunut yksillöllisesti. Äly ja tunne ei sotke vaistoja ja maneereja, jotka ovat kirjoittuneet ihmisen perimään. Erityisesti tämä runo kolahti, koska siinä oli itselleni selvä logiikka. Eipä sillä että runo sinällään sellaista tarvitsisi.

Runokokoelma oli lukukelpoista ja vaihtelevassa määrin viihdyttävääkin. En ole suuri runojen kuluttaja, mutta itselleni kirja oli positiivinen yllätys. Koska LIKE-kustannus edustaa itselleni räväkämpää ja rohkeampaa kirjallisuutta, oli kirjan design jotenkin omituisen "seniili". Ja erityisesti kun ottaa huomioon sisällön, josta fakkiutuminen on sinällään kaukana. Kannessa olisi voinut olla esimerkiksi pilveä syövä ihminen, joka suoltaa samaa tavaraa alapäästään. Mielestäni Szymborskan runot kelpaavat nuoremmallekin lukijalle.

Harry Martinson - Kulkijan pilvilinnat ja Aniara

Suomentanut: Annamari Sarajas ja Aila Meriluoto

Sivumäärä: 426

Painos ja vuosi: 3.painos ja 5.painos - 1976

Veri vetää tienpäälle. Harry Martinson oli ruotsalainen kirjailija ja runoilja. Hänen tuotantonsa on runopainotteinen ja näistä hän on myös saanut tunnustustakin. Kirjailija oli lapsuudessaan huutolainen ja orpo, lisäksi nämä seikat ajoivat hänet vaarhain merille ja kulkuriksi. Kaikenkaikkiaan hänen elämänsä oli dramaattinen ja tämä toimi ilmeisesti hänelle luovuuden lähteenä. Martinsonista liikkui kiistanalaisia huhuja ja epäilyksiä koskien hänen Nobel-palkitsemistaan vuonna 1974, sillä hän oli itse kyseisen palkinnon luovuttavassa organisaatiossa.

Sen ajan vasemmistolaisen ilmapiirin myötävaikutuksesta Harry Martinson kuoli onnettomana ja oman käden kautta sairaalassa vuonna 1978.

Päätin lukea hänen kaksi teostaan samoissa kansissa, eli Kulkijan pilvilinnat ja Aniara. Harry Martinson osallistui vapaaehtoisena talvisotaan 1939-1940. Siitä ainakin me suomalaiset voimme olla näin itsenäisyyspäivän liepeilla kiitollisia, osasipa hän kirjoittaa tai ei. 

Kulkijan pilvilinnat kertoo Bollesta ja hänen ystävästään ja liikekumppanistaan Ahlbomista, jotka perustavat sikareita valmistavan käsityöpajan vanhaan parakkiin. He saavat suhteillaan laadukkaita tarvikkeita ulkomailta ja ilmiselvästi hallitsevat tekniikat ja otteet. Sikarinvalmistus saattaa asiaa tuntemattomasta vaikuttaa yksinkertaiselta puuhalta, mutta kaikesta päätellen se on kaikkia muuta. Pitää huomioida kosteusolosuhteet, ja pitää varoa erilaisten tuoksujen kulkeutuminen aromaattisiin tupakka-aineksiin. Kädet pitää pestä moneen kertaan ja hieroa tupakkapölyllä. Lisäksi pitää noudattaa huolellisuutta tupakanlehtien leikkaamisessa, jotta ei tule hukkaa ja lopputulos on esteettinen.

Sitten hieman yllättäen tarina muuttuu. Sikaritehtailusta saadulla voitolla vain toinen kaveruksista, eli Ahlbom pääsee matkustamaan Amerikkaan. Bollea harmittaa, mutta rehti kun on niin nielee tappionsa kuin mies. Bolle sen sijaan lähtee kulkemaan ympäri Ruotsia ja kokee monenlaisia seikkailuja, iloa ja surua - vilua ja nälkääkin. Hän tutustuu lukuisiin uusiin "värikkäisiin" ystäviin, lähinnä kulkureihin ja eri alueiden asukkaisiin, eikä  "Vuori" niminen rangaistuslaitoskaan täysin vieraaksi jää. Ruotsin maantieto saa päivitystä ja käsitys silloisista oloista muotoutuu lukijalle oivallisesti. Ja ottaako Kaaroni lopulta omansa?

Tarinassa pohditaan eri kanteilta kulkurin elämää. On olemassa empaattisia ihmisiä jotka ottavat vastaan kulkijan taloonsa. Toisaalta on kitsaita ja pahoja, jopa väkivaltaisia ihmisiä jotka pieksävät ja nöyryyttävät kulkijoita. Kulkurin elämää pohditaan (jopa yllättävän)syvällisesti ja monipuolisesti. Epäluulot, mustasukkaisuus, pelko ja ylpeys ovat ihmisen suurimpia vihollisia. Nämä seikat käyvät joskus miltei kohtaokkaiksi. Toisaalta kulkurin itsensä nöyryys ja orjallisuus voivat saada lähes nälkäkuoleman partaalle, ja saattaahan joku poloinen reisullaan myös paleltua kuoliaaksi.

Kirjan loppupuoli tarjoili jonkinmoisia yllätyksiä, jotka veivät kirjan jopa "aasialais-uskonnolliseen" suuntaan.

Kirja on hämmästyttävän monipuolinen ja kerronta on vaivatonta ja viihdyttävää. Luulen että käänöstyökin on laadukasta, ainakaan tekstiä ei mielestäni tarvitse päivittää. Kulkijan pilvilinnat on lukemisen arvoinen kirja.

Aniara on kertomus siirtokunnasta joka lähtee matkalle kohti Mars-planeettaa. Avaruusalus joutuu kuitenkin sivuun reitiltään väistettyään asteroidia. Siitä alkaa surullinen ja ahdistava matka kohti tuntematonta suurta tyhjyyttä - kohti Lyyran-tähdistöä. Runoelma on tutkielma ihmismielestä ja samalla ryhmästä ihmisiä. Tarina on monikerroksinen ja toimii useilla tasoilla. Aniara on ihmiskunta pienoiskoossa, se joutuu samanlaisten haasteiden eteen kuin maailma - mutta kaikki tapahtuu paljon nopeampaa. Vaikka se tarinassa taittaa matkaa jopa 15000 vuotta, vain pienen hetken ihmisen henki sitä koristaa tai kauhistaa. Uskonto vaihtuu ja ihminen raaistuu entisestään - voiko kukaan selvitä Aniarassa, tai edes omassa maailmassamme? Luulen että tämän kysymyksen Harry Martinson esittää lukijalleen. Seuraavassa paljon kertova lainaus, lyhyt mutta ytimekäs.

"Ei avaruuden julmuus ylittää

voi ihmisjulmuutta, sen kajahdusta.

Maan vankityrmän kiviavaruus

kuin holvi kaartuu ihmissielun päällä

kun kylmät kivet mykät vastaavat:

On täällä ihminen. On Aniara täällä."

Mielestäni Aniara on tieteisrunoelma ja ainakin itselleni ainutlaatuinen. Tieteellisyyttä on jopa siinämäärin, että sisällön on suomennokseen tarkastanut fyysikko. Käännös ei ilmeisesti ole täysin Martinsonia itseään miellyttänyt, mutta kompromissien kautta on saatu luettava kokonaisuus. Harmi ettei itselläni ole tuo ruotsinkielen taito häävillä mallilla, olisi voinut lukaista vaikka toisella kotimaisellakin.

Niko Kazantzakis - Kerro minulle, Zorbas

Suomentanut: Vappu Roos

Sivumäärä: 308

Painos ja vuosi: 13.painos - 2012

Carpe Diem. Niko Kazantzakis oli kreikkalainen kirjailija, joka tunnetaan useista filmatisoiduista kirjoistaan.  Kerro minulle, Zorbas on näistä ehkäpä suosituin.  Kirja on Kreikkalaisen nykykirjallisuuden klassikkoteos. Suuren yleisön suosioon Kazantzakis tuli vasta postuumisti vuonna 1964.

Tarina kertoo isännästä joka löytää itselleen työmiehen, hänen lähtiessään Kreetalle hiilikaivosbisnestä pyörittämään. Paljastuukin että työmies Zorbas onkin lahjakas monella saralla. Hän on taitava tanssija ja osaa soittaa santourillaan monenlaisia veisuja, muun muassa kansallislauluja ja alkukantaisia melodioita. Hänessä on animaalista voimaa ja hän on lähes omnipotenttinen. Zorbas ei ole antanut kirjaviisauden saastuttaa omaa puhdasta sisäsyntyistä filosofiaansa, joka on kasvanut kasvamistaan lukuisten seikkailujen myötä. Isäntä voi vain ihailla Zorbasia, hänen individualismiansa ja hedonismiansa. Ruoka, viina, naiset ja raha - tässä kaikki mitä ihminen tarvitsee. Lisäksi ahkera työnteko puhdistaa ja uudistaa sielua ja ruumista. Ja kukapa ei sanavalmiin makedonialaisen, huumorintajuisen ja riippumattoman miehen seurassa viihtyisi - vaikka liiketoiminta ei oikein luistaisikaan.

Kreetalainen kulttuuri ja tavat saavat sopivan osuuden kirjassa, niistä kertovat ilot ja surut -kihlat ja hautajaiset. Kuolema kuvataan konkreettisena ja raadollisena, kuitenkin välttämättömänä ja luonnollisena. Luonto muutenkin heijastuu tarinassa kaikin värein ja runsain tuoksuin, kuin kaunokirjallisuudessa konsanaan. Osittain sikäläisen kulttuurin vuoksi Zorbas joutuu kahnauksiin ja osoittaa myös hyvät lähitaistelutaitonsa, jotka hän on muunmuassa sodissa hankkinut. Kreetalaisesta kulttuurista paistaa rempseä ja iloinen henki ja ilmapiiri, tästä tulee hyvälle mielelle. Toisaalta ahdistavat tavat ja tietynlaiset kunniaseikat antavat jännitettä niin arkeen kuin juhlaan. Ja lopulta jäähyväiset ovat haikeat mutta lyhyet - tuletko koskaan takaisin Zorbas?

Kirjailija on onnistunut kirjassaan vangitsemaan tunnelman, elämän janon ja ystävyyden monet kasvot. Näkökulma on sinällään mielenkiintoinen, koska pääosissa on henkilö, josta toinen kertoo. Kuitenkin tarinan päähenkilö puuttuu ensimmäisiltä ja viimeisiltä sivuilta. Mielestäni tarinan opetus on juuri hetkestä nauttiminen täysin siemauksin, koska mennyttä aikaa et koskaan takaisin saa. Teksti on helppoa lukea ja en kokenut lukiessani missään vaiheessa kiinnostuksen puutetta. En ole yllättynyt että kirja on niinkin arvostettu. Jollain komedisella tavalla Zorbaksen elämästä tuli Kreikan talous ja hallinto mieleen. Kerro minulle, Zorbas kannattaa lukea.

Seamus Heaney - Ukkosvaloa

Suomentanut: Jyrki Vainonen

Sivumäärä: 104

Painos ja vuosi: 1.painos - 1997

Maanläheistä runoutta Pohjois-Irlannista. Seamus Heaney on eräs tunnetuimmista elävistä englanninkielisistä runoilijoista. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995. Heanyn runoja on ilmestynyt suomeksi neljä Julkaisua ja tämä Ukkosvaloa on kooste parhaista paloista vuosien varrelta (1966-1996).

Seamus Heaneyn runot ovat vahvasti sidoksissa maaseutuun ja kakikin tavoin luonnonläheisiin aiheisiin. Tietysti niissä kerrotaan ihmisistä, mutta esimerkiksi ammatit ja tavalliset arjen askareet ovat huomattavassa osassa. Jotenkin tuntuu siltä että sinällään pienet ja koruttomat(tosin tunnelmalliset) tapahtumat on aateloitu uuteen korkeampaan merkitykseen, tästä hyvät esimerkit ovat jo heti kärkeen agraari- ja maalaistunnelmalliset runot Aitta ja Karhunvatukoita poimimassa. Tosin näissä(kin) runoissa loppuvaiheessa pakenemiset ja ahdistus ovat vahvasti läsnä. Lähes kauttaaltaan runoissa on hetkessä ikuisuuden tuntu, Irlannin kansan runollinen perintö yhden miehen ilmaisemana.

Ehdottomasti paras runollinen hetki ja tilanteeseen vangittu tunnelma on seuraavassa lainauksessa;

"Ostin toukat paperipusseissa niin kuin makeiset
ja ongin iltaisin kuuman maan hehkussa
ja maissin vihreässä katkussa.
Tuon penkan varjosta, niin kuin punotusta kankaasta,
bambuvavat törröttivät lempeästi,
nyökkivät ja odottivat, tunnustelivat hiljaisuutta.
Etanoita ruohikossa, lepakon vikinää, tummuvat puut..."

Seamus Heaney - Keskikesä

Mielestäni oivallisesti on tässä katkelmassa stimuloitu lukijaa lähes jokaisen aistin tasolla, tuoksut, lämpö, värin, valon ja varjon leikki, ja mikä vaikuttavinta hiljaisuuden rikkova pieni ääni. Kaikki tämä yöllisen onkiretken yhtenä hetkenä.

Myös teollistumista ja väistämätöntä ajan tuomaa muutosta ihmisten arjessa ja elämässä kuvataan myös aisteja "koettelevissa" värssyissä;

"Kun tongin siellä, löysin
tammenterhon ja ruosteisen pultin.

Jos kohotin katseeni, näin
tehtaanpiipun ja lepäävän vuoren.

Jos kuuntelin, erotin
veturinvaihdon ja ravaavan hevosen äänet.

Ei mikään ihme jos ajattelin
että saattaisin vielä katua."

Seamus Heaney - Terminus I

Kun luin tämän runoelman, täytyy myöntää että parhaasta päästä lukemaani runoutta. Heaneyn teksti ja kieli on tarkoitettu selvästi suurelle lukijakunnalle, seassa ei vilise liiaksi hienoja sanoja, eikä sisältöä ole tarpeettomasti koukeroitu. Oikeastaan runot kertovat sopivan karusti rustiikkisia asioita ja niiden ympärillä lipuu rauhallinen ja rehellinen tunnelma. Ei mitään urbaanisti raiskattua eliittirunoutta, pitkäjalkaisista pikareista juoville kaupunkilaisvulgaareille.

Toki kaikenlaiselle runoudelle ja kirjallisuudelle on oma tilauksensa, mutta tätä voisin suositella lähes jokaiselle lukijalle - joka Matille ja Maijalle jok' ei saa ihottumaa niinkin herkästä asiasta kuin runoudesta.

Eyvind Johnson - Tulta ja ruusuja

Suomentanut: Arvi Kivimaa

Sivumäärä: 478

Painos ja vuosi: 2.painos - 1974

Piinattuja sieluja inkvisition vuosina. Eyvind Johnson syntyi Överluleåssa vuonna 1900 käsityöläis perheeseen. Hänen tuotantonsa on eurooppalaishenkistä ja pitkälti yhteiskunnallisia asioita käsittelevää pohdintaa. Kirjailija kuoli vain pari vuotta Nobel-palkitsemisensa jälkeen vuonna 1976. En tarttunut tällä kertaa tekijän pääteokseen(Rantojen tyrskyt), vaan valitsin tämän Tulta ja ruusuja -kirjan.

Tulta ja ruusuja kertoo tarinan Urbain Grainier nimisestä pastorista, joka ei sovellu ammattinsa vaatimaan muottiin. Hän toimii lähinnä lihallisen- ja henkisen rakkauden lähettiläänä ja on tässä toimessaan hyvä. Naisia lakoaa ja tästä ollaan "yleisemminkin" tietoisia. Mies on karismaattinen sanaseppo ja tämän vuoksi hän selviää pitkään kaupunkinsa virassa, enemmän tai vähemmän menestyksellä. Kaupungissa ja kunnailla riehuu ruttoepidemia, ja paikallisten luostarien naisia riivaa demonit ja paholainen. Näistä saa oivallista käsitystä mm. viininviljelijä Daniel Drouinin päiväkirjamerkinnöistä, tämän mattokauppiassuvun vesan iloista ja suruista. Lisäksi tekstit nivoutuvat paikallispolittisiin ja uskonnollisiin tapahtumiin, jotka valottavat ja valmistelevat lukijan tulevaan dragediaan.
Pystyykö pieni kourallinen ihmisiä pelastamaan kaupungin tekohurskaiden inkvisitiittoreiden tuhovimmalta ja pystyykö nämä tyyneyden martyyrit säilyttämään kasvonsa. Korjaako viikatemies satoaan sairauden ja teologisen viekkauden avulla - kuka seisoo viimeisenä?

Kirja on vuoroin syvällistä pohdintaa ja tavallisen elämän kuvausta. Vaikka tekstissä esiintyy kohtalaisen paljon eri henkilöitä, ei tämä suuremmin sekoita pakettia. Lisäksi kirjan henkilöt muutuvat tekstistä lihaksi ja alkavat helposti elää tarinan mukana. Mielestäni teksteissä piikitellään kristinuskoa onnistuneesti ja hyvällä maulla. Missä vaiheessa todellinen usko muuttu hallinnon välineeksi ja teoreettisuus käytännöllisyydeksi? Tarina on tavallaan surullinen, mutta jotenkin tämän onnistuu unohtamaan tapahtumien välttämättömyyden vuoksi - tapahtumien jotka kertovat tuleville sukupolville kirkon vääristyneistä valtaa tavoittelevista asenteista ja teoista.

Kirjan teksti on kohtalaisen helppoa luettavaa. Jonkin verran asiat ja tapahtumat poukkoilevat aivojen aikakalenterissa, mutta ei häiritsevyyteen asti. Jotenkin oudoksun hieman päiväkirjamaisuuden ja tavallisen proosan vuorottelua, tämä ei ehkä ole omiaan lisäämään kirjan luettavuutta. Vaikka kirja on siksikin laadukas, niin jostakin syystä lauserakenteita "halvensi" omituiset lyhenteet kuten Urbain Grainier - U. G. yms. Lisäksi jotenkin jopa koomista sävyä toivat nämä joko kääntäjän tai kirjailijan itsesensuurin tuotteet, tyyliin "täyttää p---kaa"(naurahdus).
Kuitenkin kirjasta olen varovaisen positiivisin fiiliksin, voisin lukea kirjan tarvittaessa uudestaan, tai ehkä luen muitakin Eyvind Johnsonin kirjoja - kenties. Ainakin voisin käydä tulevana kesänä Bodenissa katsomassa kirjailijan "stugaa", joka toimii ilmeisesti turistinähtävyytenä. Sen verran itsessäni on myös norrbottenilaisverta, että suosin asioita jotka koen olevan kotiseuduiltani(Torniolaakson liepeiltä).

Joseph Brodsky - Keskustelu taivaan asujaimen kanssa

Suomentanut ja valikoinut: Jukka Mallinen

Sivumäärä:103

Painos ja vuosi: 1.painos - 1995

Junttaa piikittelevää runoutta. Joseph Brodsky oli venäläissyntyinen kirjailija, joka voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987. Hänet karkoitettiin Neuvostoliitosta vuonna 1972, ja sai viisi vuotta myöhemmin Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Brodskya syytettiin aikoinaan Venäjällä tyhjäntoimittamisesta ja milloin mistäkin. Päätin lukea suomalaisen koostaman runokokoelman Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Tarkoitukseni oli myöhemmin tutustua myös hänen essee-kokoelmiin.

Joseph Brodskyn runoissa lähes jokaisessa toistuu sodan teema, joko välittömasti tai välillisesti. Suomalaiset ovat saaneet oman positiivisen osansa, usemassakin eri runossa. Puna-armeijan kenraali Zukov saa synninpäästön kuolleiden sielujen vuoksi ja isä aurinkoinen ilmeistä salaivallista huomiota. Uuden kotimaan vapaus räjähtää taivaalta sataen sirpaleina niemiin , notkoihin ja saarelmiin. Niinpä kesä saavuttaa talven, niinkuin ihmiselon kaarikin loppunsa. Ilmiselvästi Brodskylla on kiinnostusta globaalimminkin ympäristöstä ja ajasta - aina antiikista tähän päivään.

Brodskyn runollinen kieli on miehekästä ja maskuliinista. Tuntuu siltä että osa runoista avautuu helposti, kun taas jotkut niistä ovat lähes täysin tavoittamattomissa. Lisäksi runoissa vilisee hienoja sanoja ja eri asiayhteydet ovat aika häilyvästi yhteydessä toisiinsa. Itselleni lukuelämys olikin lähinnä erilaisia tunnelmia ja mielialoja. Sinällään lukeminen ei tuottanut vaikeuksia ja sain jopa piristäviä viboja.

Seuraavassa mielenkiintoinen katkelma, jossa sydäntalven kaamos muuttuu yhdentekeväksi mössöksi ja aika haipuu pois.

"Talvisin tiistai on itseasiassa 
saman tien lauantai. Päivällä on helppo erehtyä: 
onko valot jo sammutettu vai eikö vielä sytytetty?
Lehdet voisi painaa kerran viikossa.
Aika vilkuilee peiliin kuin laulajatar,
joka on unohtanut, mikä tämä on - "Tosca" vai "Lucia".

Joseph Brodsky - eklogi (talvinen)

Erlend Loe - Supernaiivi

Suomentanut: Outi Menna 

Sivumäärä: 223 

 Painos ja vuosi: 7.painos - 2003

Nykykirjallinen näkökulma tylsyydestä. Erlend Loe on norjalainen Trondheimissa syntynyt kirjailija. Hän on varsin tuottelias kirjailija ja kirjoittanut jopa useampia tuotoksia vuosittain. Hän on tehnyt myös musiikkivideoita ja lyhytelokuvia. Kuitenkin Erlendia voi pitää ensisijaisesti kirjailijana. Päätin lukea Supernaiivin, joka on Loen ensimmäinen suomennettu teos.

Kirja kertoo nuoresta miehestä, jonka elämä on vääjäämättä luisumassa hallinnasta. Hänen henkilökohtaiset kriisinsä esitellään ihmisen monologina, kertomuksena jonka odottaa kokoajan kasvavan. Tarina toki kasvaakin, mutta jotenkin odottaa että se jokin loppusisi ja päästäisiin asiaan. Vaikka ympärillä tapahtuu paljon mielenkiintoista, tuntuu siltä että kaikkea katsellaan harmaiden suotimien lävitse. Toki päähenkilö yrittää karistaa kaihtimia silmiltään jopa lapsellisin keinoin, mutta menee arvaamattoman pitkään ennenkuin tämä alkaa tuottaa tulosta. Kuinka selvitä monimutkaisista tieteellisistä teorioista, jotka menevät reippaasti yli hilseen? Tätähän voi tiedustella huppuluokan tiedemieheltä. Ehkäpä elämän raskain ja ankeuttavin stressi laukeaa Brion Hakkalelulla, vai onko vastaus sittenkin maailman matkailu? Kaikkien kummallisten koukeroiden ympärillä vallitsee kuitenkin lämmin ja sympaattinen tunnelma. Onko lopulta avainasemassa läheisimmät ihmiset? Ihmiset jotka voivat vetää uppoamassa olevan fakkiutuvan sielun takaisin tavalliseen nautittavaan elämään. Vai onko se ehkä sittenkin yllättävä ja odottamaton rakkaus?

Mielestäni Supernaiivi on helppo lukuinen, mutta monisäikeinen kirja. Itselleni ei ole juurikaan tullut näitä kirjoja vastaan, joissa editytään vaivihkaa(jopa salamyhkäisesti) loppuun asti. Voi vain yhtäkkiä todeta sivujen huvenneen ja loppukaneetin läsähtävän printattuna sähköpostina viimeiseen sivuun. Teksti soljuu lyhyinä lukuina ja antaa mahdollisuuden tunkea vähän väliä kirjanmerkin sivujen lomaan. Ei mitenkään raskassoutuista, ehkä juuri helpoin kirja mitä olen lukenut. Tarina joka ei kerro mitään tiettyä asiaa, sitä vaan on hauska lukea. Suosittelen kirjaa.

Milan Kundera - Identiteetti

Suomentanut: Annikki Suni

Sivumäärä: 147

Painos ja vuosi: 1.painos - 1998

Kuinka sillistä tuli salaatti. Milan Kundera on tsekkiläissyntyinen kirjailija, joka muutti luovuuden puuskassaan 1960-luvulla Ranskaan. Sittemin hän on kirjoittanut ranskankielellä useita teoksia. Identiteetti on toinen ranskankielinen kirja, jota voisi luonnehtia lähinnä pienoisromaaniksi.

Chantal ja Jean-Marc ovat avopari, joiden elämä menee hyrskyn myrskyn naisen huolettoman ja vähäpätöisen toteamuksen vuoksi - "Miehet eivät enää käänny katsomaan". Tästä alkaa monimutkainen ja naisellinen tarina mustasukkaisuudesta ja vanhenemisen ahdistuksesta. Köyhän hieman boheemin luonteisen miehen ja rahakkaan uratykkinaisen välinen yhdeksäneräinen ammattilaisnyrkkeilyottelu, joka päättyy tyrmäykseen. Kenen, sitä tarina ei kerro. Tarina alkaa kohtalaisen selkeästi, mutta jossain vaiheessa kertomuksessa siirrytään joko uniin tai kuvitelmiin, tai sekä että. Chantal juttelee intellektuellikeskusteluita junassa työkavereiden kanssa, ja viimeistään tässä vaiheessa paljastuu piilevät naisasianaisjuonteet. Ärsyttävässä määrin iskevät aikuisen naisen itsenäistymisoireet päälle, ja kaikenlisäksi hieman odottamattomassa yhteydessä. Käsittämätöntä vihan puuskaa lapsia kohtaan ja kaikkea muutakin holtitonta. Milan on oppinut ranskalaisille tavoille, tai sitten hän vain pilailee herkkien ranskalaissielujen kustannuksella(naurahdus). Muodikas nykyihminen vailla suurempaa ajattelukapasitettia voisi väittää tätä jopa tekotaiteeksi. Jotenkin kirjan henkilöitä käsitellään jopa epäilyttävällä kovakouraisuudella. Lopuksi ja kaiken kukkuraksi vedetään matto alta.

Kirja oli helppoa ja kevyttä luettavaa, jopa viihteellistä. Mieleeni tuli moderni ja romanttinen kirjallisuus. Voisin kuvitella että naislukijat viihtyvät kirjan ääressä. Kirjan henki on todella ranskalainen ja siinä vallitsee taiteellisuuden ilmapiiri. Mielestäni tarina on kuitenkin tylsä ja jotenkin epäuskottava. Toisaalta viimeksi mainittu seikka voi olla jopa tavoiteltuakin. Ei pompannut parhaimmistoon, jos nyt ei huonoinkaan ollut. En voi ilolla suositella lukemistoksi.

Romain Rolland - Jean-Christophe I

Suomentanut: Joel Lehtonen

Sivumäärä: 597

Painos ja vuosi: 4. painos - 1956

Kirjallisuuden kestävyysjuoksua. Romain Rolland oli ranskalainen kirjailija, jonka tuotannollisin kausi ajoittui 1900-luvun alkuun. Hän on yksi harvoista länsikirjailijoista, joka vieraili Stalinin hovissa Neuvostoliitossa. Rolland sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1915, juuri tästä Jean-Christophe sarjasta. Alun perin kirjasarja koostui kymmenestä osasta, jotka kirjoitettiin 1904-1912. Ilmeisesti siihen aikaan palkittiin tällaisia laajoja henkilö- ja suku-tarinoita. Kirjailija kuoli Saksan miehittämällä alueella toisen maailmansodan aikana vuonna 1944.

Tartuin siis tähän Joel Lehtosen suomentamaan(kolmeen osaan jaettuun) Jean-Christophe kronikkaan, ja nimen omaan ensimmäiseen osaan. Tämä sisältää neljä ensimmäistä kirjaa Sarastus, Aamu, Nuorukainen ja Kapinoitsija. Tarina alkaa Jean-Christophen syntymähetken alkuhämäristä ja jatkuu varhaiseen aikuisuuteen. Ensimmäiset kolme kirjaa sisältävät rikkonaisen lapsuuden, eli useat epäonnistuneet ihmissuhteet, lukien äiti-, isä- ja sisarussuhteet. Juoppo ja tuhlari isä joka ei pohjimmiltaan arvosta itseään, kanavoi toiveensa ja valitettavasti myös onnistumattomuutensa poikaansa. Tämä torpedoi lapsen kehityksen totaalisesti.

Alistuva ja hermoissan heikko äiti jaksaa hädintuskin huolehtia lapsistaan. Kaverisuhteet ja varovaiset askeleet naisten maailmaan etenevät lupaavasti, kunnes jokin aina menee pieleen. Epäonnistumisiin ajaa naiivius, karkeus, riippuvuus ja kypsymättömyys. Kuitenkin Jean-Christophe on lahjakas musiikissa ja tämä avaa ovia kohtalaiseen elämään. Neljännessä kirjassa mielen valtaa levottomuus ja luomisen tuska, jota poika ei oikein osaa kanavoida suotuisasti. Hänen epäonnistunut lapsuus oireilee epäsosiaalisuutena ja vääränlaisena itseilmaisuna, joten hän ei saa itseään tuotua suotuisasti ymmärretyksi. Äitikin on olemassa ja tämä ei jää kaikessa angstisuudessaan epäselväksi. Tästä alkaa siis hänen sisäinen helvettinsä, kiirastuli johon kirjan lainauksissa viitataan. Ja kuinka hän hyvästelee itselleen rakkaimpansa - kenties iäksi. Kapinoitsija ei juurikaan tarjoile onnistumisia, vai tarjoaako sittenkin?

Kirjan teksti on helposti luettavaa ja helposti ymmärrettävää, eikä kolmen ensimmäisen kirjan osalta joudu juurikaan tarpomaan proosan upottsavissa hetteissä. Sen sijaan neljäs kirja alkaa olla jo melko psykologista mielenmaiseman ruotimista, ja tässä vaiheessa alkaa sivuilla viipyä pidempään. Jean-Christophe on yhden ihmisen elämän kuvaus Saksassa 1800-luvun puolivälissä, ja mielestäni teos on onnistunut sosiologinen, psykologinen ja filosofinen tutkielma silloisista ihmiselämän kuvioista. Kirjassa kuvaillaan inhimillisiä tunteita ja asioita varsin luontevasti(tosin pessimistisesti), ja tämä kaikki hyvällä maulla. Tekstin asu on vanhahtavaa ja voisi olla asiallista tarkastaa uuteen painokseen, jota tuskin kirjasta enään suomeksi otetaan. Kaiken lisäksi paketti on varsin tiukkaan painettua tekstiä, eli varsinainen tiiliskivi. Kannattaa lukea ajatuksen kanssa, niin tämä elegantti kirja avautuu mahdollisimman hyvin. Mikäli luen kaksi seuravaa jäljellä olevaa osaa, henkäisen hetken tähänastisen urakan päätteeksi. Kirja ei ole viihteellinen, mutta jos arvostaa laadukasta erilaista kirjallisuutta(vanhanaikaistakin), kannattaa se lukea.

J.M. Coetzee - Michael K:n elämä

Suomentanut: Seppo Loponen

Sivumäärä: 187

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

Voihan Afrikantähti sentään. John Maxwell Coetzee on eteläafrikkalainen kirjailija, joka on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003. Lisäksi hän on ainoa kahdella Booker-palkinnolla palkittu kirjailija, joista toinen kirja on juuri tämä Michael K:n elämä.Teksteistä tulee mieleen mm. Hemingway, joka kuvailee asioita samalla seikkaperäisyydellä. Toisaalta ainakaan tässä kirjassa ei liioin tunteilla leikitty.

Tarinassa eräs työttömyyteen ajautuva henkilö lähtee kuskaamaan henkihieverissä olevaa äitiään maaseudulle toisen maailmansodan aikaisessa Eteläafrikassa. Tarina on koruttomasti kirjoitettu ja muutenkin koruton, ei kuitenkaan huono - päinvastoin. Kirjan henkilöt ovat sodan runteleman maailman uhreja, itsekukin miten sattuu. Kirjan Micheal K alias Michaels kuvataan syöksykierteeseen joutuneena olosuhteiden uhrina, joka ei pääse kunnolliseen harmoniaan luonnon kanssa. Vaikka pyrkimykset ovat kovat, eivät ne ole realistiset. Sota tulee lähelle ja koskettaa jokaista välillisesti tai välittömästi. Pelkällä kurpitsalla ei kukaan pysy kunnossa ja tämän saa myös Michael kokea. Miten ihminen selviytyy itsekkyyden ja hyväksikäytön keskellä, kuinka paljon itsekukin joutuu kyynärpäätekniikkaa käyttämään? Kriisin aikana jokainen on toiselle susi, eikä kirjassa maalattu maisema ole mieltä ylentävä ja empatiaa pursuileva. Toisaalta kertomus ei ole aivan toivotonkaan. Ystävyyssuhteita syntyy ja niitä sidotaan, osa niistä ajautuu karille omaa mahdottomuuttaan.

Vaivaannuttavaa on mielestäni pitkähköt kuvaukset pakkotyöleirielämästä, ja muutenkin liiallinen lillukanvarsien vatvominen.Uskon että kirjan maailma onkin inhorealistinen ja sellaisenaan toimiva. Jopa jonkinlaista erotiikan tynkääkin lukijalle loppupuolella tarjoillaan.

Kirja on helppolukuinen ja pelkistetty. Lauseet ovat selkeitä ja aiheeseen sopien niin lauserakenteellisesti kuin sisällöllisestikin karuja. Tarina kantaa vaivatta eteenpäin, ja vaikka se onkin ajoittain junnaavan oloista, pitää se kivasti otteessaan loppuun asti. Toisaalta ihmettelen miksi kirja on niinkin arvostettu, koska en ainakaan itse näe siinä mitään korvaamattoman poikkeuksellista. Mielestäni kirjasta puuttuu yllätyksellisyys tyystin, se olisi voinut keventää muuten niin raskasta tunnelmaa. Kuitenkin ihan kelvollinen kirja.

Salman Rushdie - Firenzen lumoojatar

Suomentanut: Arto Häilä

Sivumäärä: 382

Painos ja vuosi: 1.painos - 2010

Tuhannen ja yhden tarinan öitä. Salman Rushdie on intialaissyntyinen brittikirjailija, jonka ura on jatkunut 70-luvulta saakka näihin päiviin. Hän on saanut kirjastaan Keskiyön lapset Booker-palkinnon ja Saatanalliset säkeet kirjastaan kuolemantuomion(muslimeilta). Olen aikanaan lukenut tämän viimeksi mainitun.

Tarina alkaa kaukaisesta kaupungista. Kaikki on häikäisevän kaunista, lähes täydellistä. Ihmiset hyörii ympäriinsä ja torilla hälistään, suuri järvi tajoaa kaikille jotain - tiedä sitten mitä. Kaupunkiin saapuu muukalainen rattailla, mukanaan viesti. Kaupunkia ja mantuja hallitsee häikäilemätön, omahyväinen ja valtaa holtittomasti käyttävä keisari. Hänellä on kolme poikaa jotka kikkailevat omituisilla seksuaalisilla tavoillaan, kuten heidän ilmiselvästi hullu isänsäkin. Tästä alkaa monimutkainen lukuisista tarinoista, unista ja tositapahtumista polveileva sillisalatti. Todellisuuden henkilöt ja satuhenkilöt menevät sekaisin keskenään, jopa aikakaudet menevät omituisesti sekaisin - ainakin lukijan päässä. Yhdellä henkilöllä voi olla lisäksi useita nimiä ja nimityksiä. Kaiken huipuksi kaikki tapahtumien ihmiset eivät ole edes todellisia.

Kirjailijan tekstit ovat härskejä ja omituisia fantasioita pullollaan, yltäen lähes limaisiin ja umpiperversseihin kuvioihin. Kirja on sekava eikä siitä itselleni juuri mitään käteen jäänyt. Onko Rushdien ruuti alkanut kuivaa ikääntymisen myötä, vai haluaako hän kirjoittaa tarkoituksella tikusta asiaa. Perusjuttu olisi hyvin tullut selväksi satasivuisessa novellissa.

Vaivoin jaksoin kirjan lukea, enkä missään vaiheessa saanut draivia päälle. Viidenkymmenen sivun jälkeen iski totaalinen mielenkiinnon puute, ja se jatkui loppuun asti. Ei sopinut minulle. Taitaa olla viimeinen Rushdie jonka luin.

T. S. Eliot - Cocktailkutsut

Suomentanut: E.S. Repo ja Ville Repo

Sivumäärä: 196

Painos ja vuosi: 1.painos - 1951

Vaikuttimia Kauniiden ja rohkeiden kiperiin ja kimurantteihin kuvioihin. Lukiessani tämän näytelmäkirjallisen teoksen, tuli väistämättä mieleen erään nimeltämainitsemattoman suomalaisen keihäänheittäjän lausunnot urheilupsykologiasta ja sen tarpeellisuudesta. T. S. Eliot on englantilais-amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka tunnetaan ensisijaisesti runoistaan. Näiden ansiosta hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1948. Päätin kuitenkin lukea tämän Coctailkutsut näytelmän, koska tämä nyt oli muutenkin tuossa helpoiten saatavilla.

Kirjan tapahtumat käsittävät muutamia näytöksiä, käsittäen(jaksottain) noin kaksivuotta eräiden ihmisten elämässä. Tarinan kulku juontuu lähinnä hömppäkeskustelujen lomaan, jotka ovat kutsujen kantava voima. Kaiken taakse piiloutuu kavalan psykiatrin ja hänen parin ystävänsä salaperäinen juoni, joka ei tarkoitusperissään ainakaan itselleni täysin avaudu. Mielestäni suhteellisen tavallisia ajatuksia ja toimintatapoja omaavat ihmiset ohjaillaan "psykiatrian" piiriin kyseenalaisesti ja ilmeisesti jopa jonkinlaisten kummallisten muotiterapiahaihatusten avulla. Tavallisia asioita mutkistetaan ja yliohjaillaan. Onko coctailkutsut sopiva temmellyskenttä kokeelliselle kallonkutistamiselle, siitä voi itsekukin tehdä omat komediset johtopäätöksensä. Itseäni nämä kuviot eivät saa nauramaan, liekö sitten tosikko tai hieman modernimman ja epälaadullisemman huumorin ystävä. Jokatapauksessa kutsut jatkuvat, joko huomenna tai ylihuomenna - ehkä ensivuonna.

Sairaita ja muutenkin perverssejä ihmissuhteita syntyy kaiken aikaa, voiko niitä tervehdyttää tai tarviiko niitä tervehdyttää on oma juttunsa. Jos huomaa olevansa jotenkin "hullujen" ihmisten seurassa useammin kuin voisi kuvitella, täytynee epäillä myös omaa järkeä - tai onko sittenkin joku järjestänyt nämä kutsut tahallaan?

En ole suuremmin lukenut näytelmäkirjoja ja tämäkin tavallaan tuntui aika turhalta. Täydellinen illuusio jostakin tapahtumasta, joka tavallaan olisi jollain tasolla hauska. Teksti koostui täysin vuoropuheluista, jossa raottui myös ympäröivät puitteet ja roolien henkilöt(luonteenpiirteineen). Kuitenkin tämä jollain tasolla kaventaa ilmaisua, eikä se nyt ensimmäiseksi itseäni miellyttänyt. Onhan tämäkin oma laijinsa ja joku tästäkin voi pitää. Tästähän voisi joku alkaa veistää omaa amatööriteatteri-dramaturgiaa. Aika neutraalit fiilikset kirjasta, harmitonta ja pitkästyttävää.

William Golding - Kärpästen herra

Suomentanut: Juhana Perkki

Sivumäärä: 264

Painos ja vuosi: Suomalainen kirjakerho - 1984

Viisikko ja pudonneen koneen saari. Englantilaisen kirjailijallisuuden klassikko Kärpästen herra on William Goldingin tunnetuin teos. Herra Golding on arvostettu ja tunnettu ympäri maailmaa, hänet on palkittu niin Booker-palkinnolla, kuin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Häneen on sota jättänyt jälkensä, kuten moneen hänen ikäluokkansa mieheen. Tästä lähteestä kirjailija on ammentanut myös kirjoittaessaan Kärpästen herraa. Pahuus ihmisessä purkautuu tietyissä olosuhteissa, jos sille antaa tai joutuu antamaan tilaisuuden.

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan ajalle. Kaukana tyynellämerellä akselivallat ampuvat englantilaisen lentokoneen alas ja se putoaa autiolle saarelle. Eloon jää ainoastaan lapsia. Paratiisisaari tarjoaa kauniit puitteet ja kelvolliset olosuhteet hyvälle elämälle. Kaikki menee aluksi hyvin ja tuntuu siltä että lapset pärjäävätkin. Sitten alkaa ihmisen luontainen pahuus työntyä pintaan ja kaikki romahtaa käytännössä kivikaudelle, sudet ja lampaat alkavat erottua toisistaan - äly väistyy ja tilalle astuu vallanhimo. Ei liene väliä onko saari täynnä lapsia vai aikuisia, ehkä kaikki kulkisi aikuisten maailmassa vain hitaammin.

Tarina on mielenkiintoinen ja nopeatempoinen. Tietynlaisia epäuskottavuuksia kirjassa on lukuisa määrä, kuten esimerkiksi viisivuotiaat lapset eivät hukuta itseään, myrkylliset ötökät eivät pistä, eikä ripuli korjaa satoaan. Sen sijaan ryhmädynaamiset jutut toimivat hyvin uskottavasti, paha saa vallan joukossa ja potentiaaliset manipuloijat nousevat esiin.

Kirja ei mielestäni muistuta kaunokirjallista teosta siten kuin määritelmän ymmärrän. Kerronta on kevyttä ja huoletonta ja tuo monin paikoin nuorten seikkailukirjat mieleen, lähinnä Viisikko ja 3 etsivää kirjat. Tuntuu siltä että kirjailija jostakin tarkoituksettomasta syystä varjelee kirjansa lapsia. Setä on kirjoittanut kirjan lapsille lapsista. Kirjan opetus on kuitenkin niin tärkeä, että se jättää kaiken muun sivuseikaksi. Uskon että kirjan nuori lukijakunta jaksaa lukea Kärpäsen herran aina uudestaan ja uudestaan, kaiken maailman pelikonsoleista ja internetistä huolimatta.

Ian Fleming - Casino Royale

Suomentanut: Matti Karjalainen

Sivumäärä: 226

Painos ja vuosi: 6.painos - 1991

Uhkapelejä ja glamouria. Hiljattain tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimmäisestä James Bond-elokuvasta, Tohtori No:sta. Olen tietysti katsonut kaikki Bondit, osan moneen kertaan. Suurin suosikkini on Kuuraketti. Paras Bond-näyttelijä on charmikas peribrittiläinen Roger Moore, joka on jotenkin rooliin parhaitenistuva hirtehishuumoreineen ja kuolettavine sutkautuksineen.

Sen sijaan ensimmäinen Bond-kirja täyttää pian 60 vuotta ja sen kirjoittajan Ian Flemingin kuolemasta pian 50 vuotta. Fleming ehti kirjoittaa useita agenttitarinoita(14 kappaletta), joista tehtiin miltei yhtä monta elokuvaa. Häpeäkseni täytyy myöntää että tämä oli ensimmäinen Flemingin kirja jonka luin. Olen aiemmin lukenut yhden Gardnerin Bondin(ei tietenkään sama asia), mutta siitäkin lienee parikymmentä vuotta aikaa.

Casino Royale on tiivistunnelmainen ehkä vielä itseään etsivä Bond-kirja, sen tapahtumat sijoittuvat ranskalaiseen kylpyläkaupunkiin. Siellä Bond joutuu elämänsä uhkapeliin, jossa on suuret panokset ja henkiriepu lujilla. Koko tarina pyörii casinon ja hotellin liepeillä, ja toimintaa ei liiaksi ole. Pahikset ovat useasta leiristä ja naisia ei ympärillä pyöri suuremmassa määrin. Kuitenkin tarinasta on saatu aikaseksi pikkunätti ja nyt jo legendaariseksi noussut "agenttipläjäys". Vaikka kirjan väkivalta on brutaalia, on se kuitenkin "sievästi" kuvattua.

Koska olen myös elokuvan katsonut, täytyy väistämättä vertailla tiettyjä asioita. Kirjan Bond on yllättävän herkkä ja hänen mielessään risteilee suuria tunteita, pelkoa, rakkautta, himoa ja jopa kauhua. Näitä en ainakaan suuremmin aistinut Daniel Craigin karkeilta mutta toki naisiin meneviltä kasvoilta. Lisäksi ilmapiirissä ja teksteissä vilisee toistuvasti sovinismia, joka olisi tänäpäivänä jo miltei rikollista. Edellä mainitut asiat eivät liioin itseäni vaivaa, mutta myönnettäköön että ajaa kirjan totaalisen eri radoille kuin katsomani elokuvan. James Bodista ei tässä kirjassa ole tehty mitään supersankaria ja hyvä niin.

Kirjallisesta ilmaisusta en osaa suurempaa sanoa, kaipa tuo luettavuudelta on helpoimmasta päästä. Alkupuolen puuduttava, eri valtioiden vakoojatoiminnan ja kylmänsodan lähtötilanteen vatvominen loi muutamia haukotuksia, mutta eipä sen jälkeen voi suuremmin moittia. Kirja on kirjoitettu 50-luvulla ja pakko myöntää että tämän kyllä huomaa. Kyseisen laatuinen kirjallisuus sopisi mielestäni ylä-asteikäisille pojan kolleille, jos vaikka tästä viimeistään alkaisi kiinnostus lukemiseen.

Francois Mauriac - Pyhä suudelma

Suomentanut: Arvi Nuormaa

Sivumäärä: 130

Painos ja vuosi: 4.painos - 1967

Kun henki voittaa materian. Francois Mauriac oli ranskalainen kirjailija, joka sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1952. Hän on kirjoittanut etupäässä näitä psykologisia romaaneja, jota tämä Pyhä suudelmakin edustaa. Hänen romaanejaan on muutamia suomennettu, ja tämän ainokaisen löysin paikallisesta kirjastosta. Pienoisromaani Pyhä suudelma ei paksuudellaan päätä huimaa, mutta kieltämättä teksi on varsin painavaa.

Pyhä suudelma kertoo ajalleen epäilemättä tyypillisen "ennalta sovitun" avioliiton tarinan, jossa kaksi ihmistä vasten tahtoisesti pakkonaitetaan. Mies puolinen Jean potee päällekaatuvaa häpeää ja huonoa itsetuntoa omasta kituliaasta ja rumasta ulkonäöstään. Kaikin puolin vastenmielisenä ja nöyränä hän kuitenkin nai Noemi-morsiamen , joka ei pysty sietämään tuota kamalaa luonnonoikkua. Tästä kehkeytyy kauniin verevän naisen ja rumiluksen suhde, joka tarjoaa runsaita psykologisia kuvailuja ja pohdintoja. Kyse on pitkälti uhrautumisesta ja häpeästä, alistumisesta yleisten normien ja ympäristön paineen alle. Voiko kukaan venyä pyyteettömyydessään ja vaatimattomuudessaan marttyyrin tasolle - ehkäpä voi ja on voinut. Elääkö vielä nyky-yhteiskunnassa ihmisiä jotka vain kuolema voi erottaa, jos edes sekään?

Vaikka ympäristö tarjoaa runsaudessaan ja kauneudessaan loistavat puitteet onnellisuuteen, niin paradoksaalisuudessaan nämä samat asiat kätkevät tukahdutetun ja elämän janoisen pettyneen sielun.

Kirja on vähäsanaisuudestaan huolimatta paljon kertova, sävykäs ja vivahteikas. Lyhyisiinkin lauseisiin mahtuu lukuisia mieleen rakentuvia kuvia. Voisi olla kuitenkin paikallaan ajanmukaistaa tekstin rakennetta, siis jos joku saa päähänsä tästäkin uuden painoksen ottaa. Onko kyynisyyden syvimpään kolkkaan asti ulottuva tarina siitä, kuinka ihminen voi monin tavoin kitua yhteisön pihdeissä - enään tämänpäivän lukijaa kiinnostava. Mielestäni kirja on tietysti tylsä ja pateettinen, mutta mielummin tätä lukee kuin katselee salkkareita.

Seuraavassa lyhyesti aviovuoteesta:

Aamunkoitteessa heikko, valittava huokaus oli merkkinä kamppailun päättymisestä, kamppailun, jota oli kestänyt kuusi tuntia.  Jean Peloueyre makasi liikkumattomana, hikeä valuen - iljettävämpänä kuin mato, joka vihdoinkin on malttanut erota raadostaan. - Francois Mauriac - Pyhä suudelma.

*     *     *

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Sivumäärä: 478

Painos ja vuosi: 3.painos - 2005

Hulvatonta menoa Moskovan yössä. Mihail Bulgakov kuului Neuvostokirjailijoiden kärkinimiin. Tunnetuksi hän tuli juuri tästä pitkään sorvatusta ja kirjoitetusta(yli kymmenen vuotta) Saatana saapuu Moskovaan kirjasta. Kerrotaan että kirjan alkuperäisversio paloi, ja tämä toinen versio on kokonaan uudellen kirjoitettu. Bulgakov kuoli melko nuorena, joten tuotanto katkesi epäilemättä liian aikaisin. Kirjailija joutui kotimassaan kritiikin ja sensuurin kohteeksi, ja hän ei saanut koskaan lupaa matkustaa ulkomaille.

Tarina alkaa Patriarkan lammilta mehulasin äärestä, tavallisena aurinkoisena päivänä. Paikalle saapuu kummallinen muukalainen, omituisine kirjavine ja ruudullisine vaatteineen. Hänen silmänsä ovat omituiset ja eriparia, hänen puheensa kummallisia. Kuinka sitten eräs kirjailija joutuu raitiovaunun alle, ja menettää päänsä onnettomuudessa. Tästä alkaa omituinen ja monisäikeinen tapahtumaketju Moskovassa, joka on pullollaan taiteilijoita, kirjailijoita ja esiintyjiä. Yhtäaikaisesti seurataan kirjan tapahtumia Pontius Pilatuksen ajalta, kirjan joka paloi kaminan tulipesässä. Onko tällä kirjalla sittenkin suurempaa merkitystä myös tapahtumien kulun kanssa?

Teatterissa tapahtuu ihmetöitä, joita veijarimainen mustakissa, kirjavapukuinen mies ja itse vanha vihtahousu tekevät. Naiset juoksevat miltei alasti ja rahaa sataa taivaalta.

Hypnoottisen hienoa kuvailua yötaivaalla lentävän luudan selästä, naiselta joka sai noidan mahdin. Taitaapa jossain vaiheessa avoautokin lentää kuutamoyössä. Kirjan huipentuma lienee Saatanan kekkereillä, jossa vilisee merkittäviä kuolleita ihmisiä.

Tarina on mielenkiintoinen ja koukuttava, tosin mielestäni hetkittäin sekava. Pitää tarkastaa parikin kertaa että milloin kirja on kirjoitettu. Hämmästyttävän pienin muutoksin kirjan maailman voisi rakentaa tähän päivään. Kaiken lisäksi tunnelma ei ole lainkaan "itäblokkimainen", pikemminkin moderni ja kansainvälinen. Tapahtumat jäsentyvät hieman haasteellisesti, mutta kieli sinällään on tuoretta ja helppolukuista. Kirja on tulvillaan kritiikkiä komedian keinoin, ahneudesta, hallinnosta ja ylipäätään yhteiskunnasta. Aina kun Saatana saapuu kaupunkiin(onneksi harvoin), on meininki psykedelistä ja anarkistista.

Tomas Tranströmer - Kootut teokset

Suomentanut: Caj Westerberg

Sivumäärä: 516

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Pappa Tranströmerin tuotanto lähes kokonaisuudessaan. Vaihteeksi tuli taas valittua runoteos käteen, vastapainoksi luetulle romaanikirjallisuudelle. Tomas Tranströmer on ruotsalainen runoilija, nyt jo varsin varttunut ja kaipa häntä voi jo vanhukseksikin kutsua. Omasta mielestään hän on henkisesti paljon nuorempi, kuin fyysisesti. Tämä on helppo uskoa koska hän on sairastanut aivoverenvuodon ja potee afasiaa, lisäksi hänen toinen puolensa on halvaantunut. Mies on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2011 ja hänen runoja on käännetty useille kymmenille eri kielille. Kääntäjän saatesanoissa käy ilmi muunmuassa hänen runojen suomentamisen haasteellisuus. Erityisesti haikurunot, jotka oli ilmeisesti pakko kelpuuttaa hieman "mittavirheellisinä" kirjaan. 

Tranströmer käytää teksteissään eri tyyppisiä runomittoja, ja täytyypä todeta että osa niistä ei avautunut kunnolla. Hänen runonsa käsittelevät pitkälti luontoa ja ihmistä, ihmisenä olemista ja hetken kauneutta, tai jopa kauheutta. Runon värssyt viihtyvät usein Afrikan-mantereella, tämä on ilmiselvästi yksi kirjailijan suurimpia mielenkiinnon aiheita. Lisäksi asioiden äärettömyys, äärilaidat ja vastakkaisuus nousevat itsepintaisesti esiin. 

On - vaikka ei olekaan

Liikkuu - pysähtyneenä

jne.

Suoria lainauksia kirjasta.

Esimerkiksi:  

"Kallisarvoisia pyydystettyjä pisaroita täynnä saamaa voimaa kuin Kyllä ja Ei." - Espresso s.115.

"Esihistoriallinen maalaus

Saharan kalliossa:

uiva tumma hahmo

vanhassa joessa, joka on nuori"

- Uiva tumma hahmo s. 125.

Runot kirjassa puhuttelevat monessakin kohtaa ja joku niistä nousee omasta mielestäni parhaaksi.

Seuraavassa eniten itseäni puhutteleva runo, tai lähinnä sen aloitus osa.

"SAARELTA VUONNA 1860

                              I

Eräänä paivänä kun hän huuhtoi pyykkiä laiturilla

nousi merenselän kylmä ylös käsivarsia pitkin

aina syliin asti.

Kyyneleet jäätyivät silmälaseiksi.

Saari nosti itseään ruohikosta

ja silakkaviiri liehui syvyyksissä."

- Saarelta vuonna 1860 s. 380

Mielenkiintoisen lisän antoi kirjan lopussa olevat muistelmat lähinnä lapsuus ja nuoruusvuosilta. Näissä punnitaan muunmuassa ruotsalaisuutta sodan aikana ja ennen sotia, miten tämä on peilautunut kirjailijan elämän kautta. Kuinka ihminen selviytyy oman elämän vaikeuksien ja haasteiden lävitse, kuinka hän selviytyy yhteiskunnallisten vaikeuksien ja haasteiden lävitse. Ihminen voi olla maailman kansalainen, mutta samalla myös kotimaansa kansalainen. Tomas Tranströmer on aina pitänyt kaukomaista ja niiden mystiikasta, ihmisistä ja kauniista luonnosta. Kuinka omata paljon isänmaallisuutta, olematta silti nationalisti. 

Kirja herättää paljon ajatuksia ja laittaa pohtimaan myös omaa elämää, ja jo elettyä lapsuutta ja nuoruutta. Kuinka olen itse tervehtinyt itseni keski-ikään, ja kuinka sallin sitten joskus jos elän, itselleni tasapainoisen vanhuuden.

En ole itse niitä suurimpia runo-ihmisiä, mutta nämä runot viehättivät minua omalla tavallaan. Jos pitää runoista niin pitää epäilemättä myös tästä kirjasta. Tottahan on että joitakin ihmisiä puhuttelee enemmän synkkyys ja melankolisuus, jotka näistä runoista mielestäni tyystin puutui. En kuitenkaan saanut liioin yltiöpäisen positiivista mielenmaisemaa näistä irti, joten liekö sitten jotenkin neutraalit säkeet. Tiedä häntä.

Vaivatta pystyin kirjan lukemaan, joten ehkä myös sinäkin.

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma

Suomentanut: I.H. Orras

Sivumäärä: 261

Painos ja vuosi: 12.painos - 2012

Jali suklaatehtaassa. Pitkin viimevuosisataa kirjoitettiin paljon ennusteita tulevasta. Niitä kirjoittivat ihmiset tieteen, uskonnon ja jopa taiteen nimissä. Aldous Huxley kirjoitti Uljas uusi maailma-kirjansa vuoteen 1932 mennessä. Koska mielestäni kirja on klassikko ja löytyy hyllystäni, päätin sen siis lukea. Kirja oli useissa maissa sensuurin kourissa, kuten useat muutkin hänen teoksensa. Epäilemättä Huxleyn-suvun tieteelliset taustat vaikuttivat Aldouksen ajatusmaailmaan ja hänen kirjallisiin aiheisiinsa, kuten tähän ihmiskunnan - uljaan maailman dystopiaan.

Uljas uusi maailma on kuvaus mahdollisesta tulevasta maailmasta ja maailmanjärjestyksestä. Vaikka ainakaan tähänastiset tapahtumat eivät ole edenneet uskottavassamäärin kirjan viittaamaan suuntaan, on se kuitenkin oivallinen kuvaus siitä miten asiat olisivat voineet mennä. 

Maailmaan on kehittynyt opit hänen Fordiutensa mukaan, tämä tarkoittaa esimerkiksi rodun jalostamista liukuhihnalta, tarkkaa manipulaatiota koskien eri kastien kehitystä ja yksilöiden luomista eri käyttötarkoituksiin ominaisuuksien perusteella. Oikeastaan ihmiset toteuttavat ennalta määrättyä käsikirjoitusta elämässään. Kaikki ehdollistetaan tiettyjen opetusmaneerien avulla, aina pullosta putkahtamisesta lähtien. Perheitä, isejä ja äitejä ei ole, vain olouttaminen yhteisön tarpeita palvelevaan rooliin. Taiteet ja tunteet(jopa tieteet) ovat niin ikään pannassa, ainoastaan tajuntaa laajentava Soma-huume on sallittu ja jopa suositeltava. Nautinnnot ja estottomuus, ilman kiintymistä. Työ, tuottavuus ja kapitaalin kasvattaminen.

Tarina kehkeytyy kahden ihmisen suhteesta kadonneen sivilisaation metsästykseen. Bernard ja Lenina lähtevät uteliaisuutensa ajamana tutustumaan villi-ihmisten reservaattiin, jossa eletään kuten normaalisti takapajulassa vuonna 1900 j.a.a. Useiden shokeeraavien vaiheiden ja asioiden kautta, haastetaan koko Fordilainen systeemi. Kestääkö se kuitenkaan - voiko yksi villi-ihminen lyödä lopullisen kiilan rattaaseen? Vaikka tekniset vempaimet eivät kehity reilussa 600-vuodessa "tarpeeksi", ei se kuitenkaan tarinan kulkua haittaa.

Kirjassa käsitellään siinä määrin rotuhygienisia asioita, että tulee väistämättä mieleen kansallissosialismin nousu, vain hetki tämän kirjan julkaisemisen jälkeen. Siis mitä jos?

Itseäni häiritsi varsinkin alussa raskas numeraalinen ähky, luvut ja numerot seuraavat ryöppynä toisiaan. Lisäksi tekstiä vaivasi jokin epämääräinen sekavuus. Kuitenkin pidemmälle edetessä lukeminen alkoi sujua. William Shakespearea oli lainattu oivallisesti, tämä antoi oman sävynsä. Mielestäni kirja oli suurimmassa määrin tieteiskirja ja sellaisena toimi hyvin. Kelvollista, joskin ei ehkä keveintä luettavaa.

Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus

Suomentanut: Leena Karro

Sivumäärä: 217

Painos ja vuosi: Kirjakerho - 1975

Lukemistoa koululaisille. Palasin tuossa ajassa taaksepäin katsellessani kirjoja ja tartuin tähän Idän pikajunan arvoitukseen. Muistan aikanaan lukeneeni joitain Agatha Christien kirjoja, taisipa olla peruskouluaikana - siis kauan sitten. Näistä Poirotesita on pyörinyt aika-ajoin sarjoja televisiossa, joissa siis esiintyy tämä viiksekäs herrasmies. Ne eivät kuitenkaan tee oikeutta itse kirjoille. Jokunen aika sitten tuli dokumentti Idän pikajunasta, tämä oli oikeastaan suurin innoittaja kirjan lukemiseen.

Tapahtumat sijoittuvat siis Idän Pikajunan Calais-vaunuun, jossa matkustaa laaja joukko ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista ja kansallisuuksista. Tarinan tapahtumat kulkevat melko klassista englantilaisen rikosromaanin polkua, kuten odottaa sopii. Tunnelma on hyvin konservatiivinen ja porvarillinen. Tunnusomaista tällekin tarinalle on tietynlainen "Gluedomaisuus", ja lisäksi rikoksen tekijä ei pelkää kiinnijäämistä niin paljon, että vaivautuisi uhkaamaan tutkijan henkeä. Rikoksen tekijä kunnioittaa tutkijaa, ehkä samalla tavoin kuin sarjamurhaaja. Kissa- ja hiirileikki tietysti hivelee lukijan älynystyröitä ja haastaa syvälle tapahtumien kerroksiin. Juoni rakentuu pikkuhiljaa mutta tasavarmasti kuin rikosromaanitehtaassa konsanaan, kaikki loksahtelee kohdalleen ja lopputulos on mielestäni yllättävä. Looginen ja ajallensa nerokas.

Kirjailija ei hirveästi kuvaile tapahtumaympäristöä, sen sijaan ihmisten kuvailu on täsmällistä ja pedanttia. Vertauskuvina käytetään mielellään eläimiä ja luonteita syvennetään ulkonäön mukaisesti.

Rikokset tapahtuvat suljetussa ja rajatussa tilassa, joten voidaan lähtökohtaisesti tietää, että joku joukosta on rikoksen tekijä. Tapahtumaympäristö on jo sinällään mielenkiintoinen. Kauas taipaleiden varrelle kinokseen jämähtänyt juna on siksi hyvä rikospaikka, että siitä yhden kirjan hyvinkin saa aikaiseksi.

Kirjan henkilöt eivät muistuta liiaksi toisiaan, joten tarinan rakentuminen mielessä onnistuu luontevasti ja selkeästi. Herrasmiessäännöt, liialliset sattumukset, omituinen turvallisuuden tunne ja muutamat muutkin seikat tekevät tarinasta satumaisen ja näin ollen jotenkin utopistisen. Kirjan ehdoton suosikkihahmoni on jäyhä ja imperialistisesti kuvattu eversti Arbuthnot. Hänestä tulee syystä tai toisesta mieleen Bondin Octopussyn turbaanipahis Kabir Bedi(naurahdus).

Agatha Christie on kirjoittanut paljon dekkareita joista en ole montaakaan lukenut, mutta ainakin tämä kirja on takuuvarmaa takkatulistelu-luettavaa. Villasukat siis jalkaan ja kintut rahille. Lämpimät kaakaot mukiin ja pullapitkon siivut vadille. Rikosklassikko, joka löytynee lähes kaikilla sivistyneen maailman kielillä. Tavallaan aikansa elänyt, mutta eipä nykyään enää näin originaalia tunnelmaa saada aikaan.

Carl Spitteler - Turun pommitus

Käännös:Meeri Allinen, Reetta Gröhn, Niina Kairi ja Pilvi Lehtilä

Sivumäärä: 79

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Höpsähtänyttä herrasmiespommittelua Turussa. Sveitsiläinen kirjailija-runoilija Carl Spitteler sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1919. Hänen tuotantoa en löytänyt suomennettuna kuin tämän historiallisen novellin Turun pommitus, sekin juuri hiljattain käännettynä. Ilmeisesti hän on tunnetumpi runoilijana kuin kirjailijana. Aikanaan hän työskenteli yksityisopettajana Suomessa ja tuolta ajalta on olemassa ilmeisesti muitakin kertomuksia, tosin ei suomennettuja.

Novelli Turun pommitus muistuttaa pikemminkin näytelmäkirjallista teosta, kuin sujuvaa kaunokirjallista teosta. Suomalaisuutta kirjassa ei käsitellä järin ylevästi, toisaalta tämä varmaan tuolloin on ollut täyttä todellisuutta. Suomalainen on jäyhä ja yksinkertainen, vähäsanainen, mustasukkainen, mutta kuitenkin rohkea. Englantilaisten laivojen sylkemistä pommeista ei kummoista kuvaa saa, ja ilmapiiri on pessimistisen dramaattinen. Realistisuudesta en osaa juuri lausua mitään, mutta vanhanaikainen ja verkkainen tunnelma on Suomen Turussa.

Kaupunkia ei suuresti kirjassa kuvailla, ainoastaan vähättelevään sävyyn Aurajokea, joka ei leveydellään kirjailijan päätä huimaa. Tarina rakentuu lähinnä ohikiitävistä karkelo- ja juttuhetkistä, siviilien ja sotaväen kesken. Hieman yllättävänkin kärkkäästi Spitteler arvostelee Venäjän sotaväkeä, laiskaksi ja taidottomaksi. Aika surkeaksi lähes kaikkea muutakin. Ihmisten luonteet ovat äärimmäisiä ja herraskaisesti kuvattuja, ikäänkuin kirjoittaja itse ei olisi mitenkään(milloinkaan) osa tätä "hiomatonta"yhteisöä.

Käännöstyössä on käytetty ilmeisesti ajalle tyypillistä kieltä, mukaillen tyylillisesti lähinnä venäläisiä aikalaiskirjoituksia. Vaikka Turun pommitus todellisuudessakin tapahtui aikoinaan, on tarina yksinomaan fiktiivinen. Mielestäni kirja on tylsä, enkä siitä oikein mitään irti saanut. Toisaalta enpä siltä kovin paljon odottanutkaan. En suurta kiitosta lausu suomalaisuuden kuvauksista.

Pär Lagerkvist - Barabbas ja Kääpiö

Suomentanut: Lauri Hirvensalo ja Helka Varho

Sivumäärä: 296

Painos ja vuosi: 2.painos - 1976

Kuvailevaa matkailua historiallisiin aikoihin. Pär Lagerkvist on edesmennyt ruotsalainen kirjailija, joka voitti kirjallisuuden Nobelin vuonna 1951. Hänen tuotantonsa on laaja ja käsittää romaaneja, runoja ja proosatekstejä. Lisäksi hänen kirjoistaan on tehty filmatisointeja ja teatteriesityksiä. Ilmeisesti kirjailija nauttii suurempaa arvostusta kotimaassaan, kuin muualla. Lukemani kirja on siis kaksi pienoisromaania sisältävä Barabbas ja Kääpiö. En ole aiemmin tutustunut tai edes törmännyt hänen tuotantoonsa, en liioin tunne ketään joka olisi hänen kirjojaan lukenut.

Ensimmäinen tarina kertoo Barabbaasta joka eli Jeesuksen aikana ja oli hän, joka pääsi viimehetkellä kuin koira veräjästä. Hän jonka sijasta Jeesus joutui riippumaan ristille kahden ryövärin seuraan. On mielenkiintoista kuinka aihetta käsitellään. Teologiset hahmot ovat jo raamatun tiedoissa olleita - silloiseen aikaan kuuluneita ihmisiä, joiden toimintaa käsitellään neutraalisti. Tapahtumia katsellaan vähäisempien ihmisten näkökulmasta, toisaalta suuremmin  ylistämättä tai loukkaamatta kristinuskoa ja sen oppeja. Myönnettäköön että kirjailija on käyttänyt mielikuvitusta kaiken sellaisen tiedon osalta jota ei suoraan raamatunteksteistä käy julki, kuten Barabbaan ajatusmaailma ja pienemmät sattumukset hänen ympärillään. Sinälläänhän Jeesuksen elämää käsitellään kirjassa aika säästeliäästi. Ihmetekoja käsitellään luonnollisuuden rajoissa - tapahtuiko niitä sittenkään siinä mielessä kun uskotaan. Tarinan päähenkilö on väkevä ja vahva, joskin tietyllä tavalla raukkamainenkin(ehkä viisautta). Sen sijaan hänen ympärillä olevat ihmiset kuvataan heikkoina ja vaikutteille alttiina. Tarina on mielestäni onnistunut historiallinen romaani, jossa punnitaan hyvyyttä ja pyyteetöntä uhrautuvuutta - voiko sellaista olla pohjimmiltaan olemassa. Vastapainona ihmisten vallanhimo ja häikäilemättömyys, unohtamatta että joukossa tyhmyys tiivistyy.

Renesanssiromaani Kääpiö kertoo pienen ruhtinaan palvelijan tarinan, hänen itsensä kertomana. Tarina on pelottava ja siinä on sanalla sanoen maailmanlopun meininki. Ihmismielen syvyyksissä asuu voimia jotka voivat ryöstäytyä valloilleen, ne  vain odottavat oikeaa hetkeä. Usein vähäisin ihminen jota on päähän potkittu, poljettu ja alistettu rakentaa pettymysten kautta itselleen raakalaismaisen sielun. Mielipuolten ympäröimänä hän kykenee ihannoimaan kaikkea luonnotonta, ja inhoamaan kaikkea luonnollista.

Kertomuksessa on paljon sadunomaisuutta ja se johdattaa lukijansa palatseista ja linnoista sodan äärelle. Ympärillä pyörii useita mielenkiintoisia henkilöitä eri sosiaaliluokista, yleensä kuitenkin ylemmistä luokista. Tarinan Bernardo tuo väistämättä mieleen Leonardo Da Vincin, lähes mielipuoliseen nerouteen ulottuvine taiteellis-tieteelisine kykyineen. Toisaalta kääpiöitä kuvaillaan seikkaperäisesti ja tietyllä hartaudella, inhimillisellä rehellisyydellä, jopa karustikin.

Hetkittäin kirjoitukset muistuttivat päiväkirjaa, ja erityisesti sotaa koskeva materiaali - tuoden mieleen jopa jonkinlaista raportointia. Välineistöä ja sotastrategiaa kuvataan ajanmukaisesti ja uskottavasti. Rivien välissä kautta linjan asustaa patoutunut pahuus.

Barabbas on näistä kahdesta tavattomasti positiivisempi ja armollisempi tarina. Kerronassa hieman häiritsee toisteleva ja kertaileva kieli, ikäänkuin sokea kulkisi kepin kanssa ahtaita kujia. Kuitenkin sisältöä käsitellään objektiivisesti, ja tämä antaa mukavan tuntuman sinällään uskonnolliseen aiheeseen. Kronologia on selkeä ja tarina on looginen. Helppoa luettavaa ja aihekin on itseäni kiinnostava.

Kääpiö on tavallaan ahdistavaa ja synkkää luettavaa, toisaalta ehkä kuitenkin näistä kahdesta mielenkiintoisempi tarina. Se on kirjoitettu 1. persoonassa ja hetkittäin on tarkattava, koska todellisuus lähtee lipumaan ajatusmaailmaan. Kertomuksen rakenne vaihtelee soljuvasta kielestä, raportteihin ja päiväkirjoihin. Hetkittäin vihankarikatyyri puskee päälle jopa liiallisuuksiin asti, mutta ehkä tämä onkin juuri voimakeino.

Mielestäni kirjailija on onnistunut hyvin ja ainakin nämä kaksi tarinaa olivat lukemisen arvoisia. Seuraavassa logiikkaa joka toistuu kirjassa suuremmassakin kaavassa, eri aiheissa ja yhteyksissä.

"Rakkaus on kuolevaista. Ja kuoltuaan se lahoaa ja sen muodostamasta maaperästä voi versoa uusi rakkaus. Kuollut rakkaus elää silloin salaperäistä elämäänsä uudessa rakkaudessa, joten rakkaudessa ei oikeastaan olekaan kuolemaa." - Pär Lagerkvist - Kääpiö