Roddy Doyle - Paddy Clarke hähhähhää

Suomentanut: Leena Tamminen

Sivumäärä: 276

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1994

Maailmaa lapsen silmin. Harvemmin tulee tartuttua irlantilaiseen kirjallisuuteen. Roddy Doyle on käsikirjoittaja ja kirjailija, joka on julkaissut kymmenkunta kirjaa. Näistä useimmat ovat suomennettuja. Päätin lukea tämän Booker-palkinnon arvoisen kirjan Paddy Clarke hähhähhää, joka vapautti Doylen täysipäiväiseksi kirjailijaksi vuonna 1993.

Patrick Clarke asuu 1960-luvun lopun irlantilaislähiössä äidin ja saman nimisen isän kanssa. Hänellä on myös veli jota kutsutaan Sinbadiksi. Patrickia askarruttaa monet asiat. Äidin ja isän kiristyvät välit ja uhkaava avioero. Levottomuudet koulussa ja kurjemmaksi muuttuva kaveripiiri. Pojat kokeilevat kaikenlaisia juttuja, kuten tupakointia ja koulupinnaamista. Hankaloituvat kotiolot näkyvät viimein myös muutenkin koulumenestyksessä. Vaikka isän kanssa on paljon hyviäkin hetkiä, on hän silti ansaitustikin tarinan lurjus. Äiti on syrjään vetäytyvä, mutta lapsen silmin katsottuna täydellinen - miltei pyhimys. Sisarkateus aiheuttaa kitkaa veljesten välille ja siksipä Paddy(Patrick) läpsii ja kurittaa Sinbadia mennen tullen. Äityypä hän koulussakin tappelupukariksi.

Tarina kulkee varmasti ja vakaasti, kuin juna kiskoillaan. Piristävän kuvakulman tarjoaa Doylen "lapsen maailma", jonka kerronta noudattelee alakoululaisen lapsen ajatusmaailmaa. Mitä kaikkea pitää kokeilla ja mitä kaikkea tyhmääkin pitää tehdä. Koska pojat on poikia, ei tämä vaadi sen kummempia selityksiä. Kaiken vaikean ja kovemman kautta kasvattavan taustalla on kuitenkin voimakas ja vahva selviytymispotentiaali. Ehkäpä Patrick lopulta putoaa jaloilleen ja hänestäkin tulee kunniallinen kansalainen.

Yllättäen kotimaassaan Irlannissa Roddy Doyle on saanut kritiikkiäkin hänen yksinkertaisesta ja pelkistetystä kirjoitustyylistään. Sen sijaan Englannissa ja muuallakin maailmaa hänen tarinansa (kuten tämäkin) on saanut positiivisen vastaanoton. Mielestäni Doyle on onnistunut hyvin pääsemään kasvuikäisen pojan maailmaan ja luonut siitä käsinkosketeltavan todentuntuisen. Kenties hänellä on poikkeuksellisen hyvin muistissa 60-luvun irlantilaiskorttelit ja koulupihat. Vaikka kirja on täynnä kasvukipua, ahdistusta ja epävarmuutta - on se kaiketi aika keskiverto irlantilainen kasvutarina. Uskottava ja hieno kirja. Ei näitä kuka tahansa osaa kirjoitella, mutta luulen että kuka tahansa pystyy lukemaan.

Valentin Katajev - Unohduksen ruoho

Suomentanut: Lea Pyykkö

Sivumäärä: 261

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 1.painos - 1980

Luovuus on ihmisen suurinta älykkyyttä. Valentin Katajev on vain yksi kirjailija-runoilija Neuvostoliiton suuressa kirjailijakaartissa ja jäänyt pitkälti taiteilijaystäviensä varjoon. Hän aloitti uransa jo Tsaarin vallan aikana ja oli lähtöisin Ukrainan Odessasta Mustanmeren rannalta. Katajev palveli kahdessa armeijassa ja oli käsittääkseni yksi suopeasti kohdelluista taiteilijoista Neuvostoliitossa. Kirjailijan tuotantoa on suomennettu jonkinverran ja se lienee vähemmän tuttua ainakin suurelle lukijakunnalle. Ostin tämän Unohduksen ruohon muutama vuosi sitten divarista ja se on kirjailijan myöhäisempää tuotantoa.

Unohduksen ruoho on kertomus menneisyydestä, 1900-luvun alun Venäjältä ja sitten myös tämän jälkeisestä neuvosto-ajasta. Tarinassa seurataan Nobel-kirjailija Ivan Buninin ja runoilija Vladimir Majakovskin elämää. Maineikkaat kynäniekat olivat kertoja Katajevin ystäviä ja oppi-isiä. Mielenkiintoiseksi asian tekee se että Majakovski oli jopa kiihkeästikin vallankumouksen (kommusnismin) kannattaja ja Bunin taas suorastaan pelkäsi sitä ja tämän vuoksi muutti lopulta pysyvästi Ranskaan. Katajev tarjoilee lukijalleen melko informatiivisenkin matkan neuvostokirjailijoiden ja taiteilijoiden maailmaan, keskelle vallankumouksen aiheuttamaa hämmennystä ja muutosta.

Vallankumouksesta kirjailija kertoo melko maltillisesti ja vaikka ajassa olisi paljon kritisoitaavakin, tyytyy hän varsin niukasti kommentoimaan yhteiskunnallisia asioita. Taiteiljoiden ja kirjailijoiden elämässä on sen sijaan enemmän mielenkiintoista asiaa, joka kantaa läpi tarinan tuulien. Kertojan lähipiirissä vierailee muun muassa Boris Pasternak, Mihail Bulkakov, Aleksandr Blok ja moni muukin itselleni vähemmän tuttu taiteilija. Kenties taiteilijaystävien kuolemat ovat kuitenkin jonkinlaisia vedenjakajia, jotka saavat ainakin kertojan hieman melankoliseksi. 

Tuolloin viimevuosisadan alussa oli useitakin erilaisia taidesuuntauksia jotka puskivat läpi itäblokin-kirjallisuuteen ja runouteen, akmeismi, symbolismi jne. Sosialistiseen realismiin ei kirjassa ainkaan sanan varsinaisessa merkityksessä törmää, mutta esim. Majakovskin tuotanto oli sitä epäilemättä parhaimmillaan. Valentin Katajev sen sijaan vaikuttaa olevan kertoja vailla vertaa.

Kuvassa isänmaan rakkautensa säilyttänyt Valentin Katajev (kuvan lähde wikipedia).

"Ellei muistelmia, ei romaania, niin mitä minä sitten kirjoitan? Katkelmia, muisteluksia, lastuja, ajatuksia, teemoja, kuvauksia, huomioita, sitaatteja."

Valentin Katajev - Unohduksen ruoho

Niinpä niin. Itsekin vähän mietin että mitä tyyliä kirja edustaa. Ehkäpä sillä ei ole sinällään väliä, mutta ainakin se on hyvä ja mielenkiintoinen. Kuten muukin neuvostokirjallisuus, niin tämäkin kirja on melko epäviihteellinen - suurta lukijakuntaa kosiskelematon. Sen sijaan Unohduksen ruoho on jostain kohtaa kaikessa yksinpuhelussaan jopa runollinen. Ehkä tuo lastujakin  on melko kuvaavaa. Kirjoitusasu on helppoa lukea ja sisältö on helposti tajuttavaa. Vaikka kirja ei ole maailmankirjallisuuden klassikko, niin silti se on oivallinen ikkuna katsella yhdestä näkökulmasta naapurimaan kirjailjoita ja historiaa. Ehkäpä se näin ollen on muistelmateos.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa V Guermantesin tie 1

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 412

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Voiko hiirestä kasvaa leijona? Päätin nyt pääsiäisen kunniaksi jatkaa Marcel Proust -urakkaani. Kadonnutta aikaa etsimässä oli kirjailijan elämäntyö ja paisui aikoinaan massiiviseksi tuhansia sivuja käsittäväksi tutkielmaksi ihmisestä, ihmismielestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Varmasti paljon muustakin, joka kenties vielä itsellenikin lopulta avautuu. Näiden erikoisten kirjojen suomentamiseen kului aikaa miltei neljäkymmentä vuotta. Inkeri Tuomiskoski ehti suomentaa kahdeksan osaa, eli kaiken ensimmäistä ja viimeistä kirjaa lukuunottamatta. Ainakin nämä ovat suomeksi kieltämättä haastavaa ja keskittymiskykyä vaativaa lukemista.

Sarjan viidennessä osassa Guermantesin tie 1 kertoja muuttaa perheineen toiseen kaupunginosaan Pariisissa. Hän alkaa hivuttautua entisäkin enemmän aikuisten maailmaan ja luomaan uskottavia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Vaikka sarjan aiemmat osat ovat tarjonneet hyvinkin monimutkaista ja raskastakin tekstirakennetta, niin tässä osassa piti hetkittäin oikein huomioida lauseiden "keventyminen". Aivan kuin tuotos olisi tyystin toisen kirjailijan. 

Heti alkupuolella tarjoutuu lukijalle mahdollisuus tutustua kertojan luentomaisiin esitelmiin unesta ja sen ilmenemisestä erilaisista näkökulmista. Näitä ei häiritse (kenties värittää) edes asunnon ohi lipuvan rykmentin paraatiharjoitukset. Seuraavassa mielenkiintoisia ja Proustin kertojanlahjoja kuvaavia katkelmia sivuilta - hetkiltä uuden asuinpaikan uudesta vuoteesta.

"Jos mieleni olisi tehnyt nukkuessa heittäytyä tavanomaisen muistini vietäväksi, niin vuode johon en ollut tottunut ja hienovarainen huomio jota minun oli pakko kääntyillessäni liikkeisiini kiinnittää olisivat kyllä oikaisseet tai pitäneet oikeassa suunnassa unieni uutta johtolankaa. Unitilassa käy samoin kuin ulkoisesta valvemaailmasta havaintoja tehtäessä. Muuta ei tarvita kuin muutos tavoissamme, jotta se muuttuisi runolliseksi; muuta ei tarvita kuin että me riisuutuessamme nukahdamme kesken kaiken vuoteellemme, kun unen mittasuhteet jo muuttuvat ja sen kauneus tulee tajuttavaksi. Herätessämme toteamme että kello on neljä, itse asiassa kello on vasta neljä aamulla, mutta tuntuu kuin olisi kulunut kokonainen päivä, niin siunaukselliselta vaikutta tuo muutaman minuutin kestänyt etsimättä tullut uni, ikään kuin se olisi laskeutunut taivaasta korkeammasta käskystä valtavana ja täyteläisenä kuin keisarin kultainen valtaomena."

ja lisäksi vielä toisaalta...

"Niinkin saattaa käydä että toteutamme vasta nukahdettuamme, unikuvissa, sen mitä päiväsaikaan aioimme tehdä, toisin sanoen unitilan järjestämien muutosten jälkeen, seuraamalla vallan toisia teitä kuin valveilla ollessamme. Sama tarina pyörii ja saa toisen lopun. Mutta niin erilainen on maailma missä nukkuessamme elämme, että ne joilla on vaikeuksia päästä uneen yrittävät ennen kaikkea päästä pois meidän maailmastamme. Jauhettuaan epätoivoissaan, tuntikausia, silmät kiinni samanlaisia ajatuksia kuin mitä heillä olisi ollut silmät auki, he rauhoittuvat jos huomaavat, että vasta vierähtänyttä minuuttia raskautti kaikkia johdonmukaisuuden lakeja niin kuin myös nykytodellisuutta uhmaava järkeily, sillä tämä >>lipsahdus>> merkitsee sitä, että portti on auki, että he ehkä kohta pääsevät valvetodellisuutta pakoon, levähtämään hetkeksi siitä jonkin matkan päähän, mikä takaa heille enemmän tai vähemmän >>hyvän>> unen."

Guermantesin tie s.102-104

Kertojan menneisyyteen ei merkittävässä määrin palata, joten tämänkin kirja toimii omana koknaisuutena hyvin. Kertoja tutustuu paremmin (jo edellisessä kirjassa esiintyneeseen) aliupseeri Saint-Loupiin ja hänen poikaansa Robertiin. Vaikka Saint-Loup on miesten piirissä arvostettu sotilas, varjostaa häntä pojan ja ilmeisesti jossain määrin myös hänen omat asenteet ja ihanteet. He nimittäin kannattavat tuolloin paljon kansaa jakanutta ja skandaalia nostanutta Dreyfusia. Kysymyksessä oli siis upseeri jonka väitettiin kavaltaneen Ranskan ja luovuttaneen tietoja saksalaisille. On sanomattakin selvää että kertoja edustaa liberaaleja arvoja ja on näin ollen tavallaan samoilla linjoilla Saint-Loupin kanssa. Kuitenkin tässä sotilasporukassa kertoja ansaitsee uusia kannuksia kertomalla käsityksiä sodista, strategioista ja sotahistoriallisista asioista.

Jossain vaihessa ilmapiiri seilaa taas luokkatietoisuuden sävyttämäksi ja esim. Francoise saa siitä oman alatyylisen osansa. Hänen kaltaiset ihmiset ovat uteliaita, pyrkyrimäisiä ja puhuvat "huonosti". Kadehtivat parempaa luokkaa. Toisaalta myös patrioottien juutalaisuuden arvostelu (ei siis kertojan taholta) saa suhteellisen merkittävästi sijaa. Itseäni eniten kyllästyttää kuitenkin lisääntyvä politikointi ja muutenkin poliittinen ilmapiiri. Ilmeisesti kertojan eheytymiseen ja kypsymiseen liittyy yhteiskunnallinen valvutuneisuus, joka ei väisty edes hänen Guermantesin herttuattareen kohdistuneen ihastumisen tai peräti rakastumisen myötä. Suhde herttuattareen ei saa oikein tuulta purjeisiin ja kuivahtaakin lopulta varsin yksipuoliseksi. Kaiken tolskaamisen keskellä kertojasta kuoriutuu kuitenkin oivallinen ja jopa hieman sosiaalisempikin seurapiiri-ihminen.

Kirjan loppupuolella nousee isoäidin sairastuminen koko ajan kouriintuntuvammin pintaan. Ainakaan itse en saa luotettavaa käsitystä hänen sairautensa laadusta, mutta tätä käy varsin mielenkiintoisella tavalla ruotimassa tohtori du Boulbon. Hän siis tutustuttaa lukijan konversiohäiriöiden ja neurastenian ihmeelliseen maailmaan. Vaikka tilat ovat jo entuudestaan tuttuja, ovat nämä jollain konkreettisella ja pragmaattisella tavalla (myös hauskastikin) kuvailevia. Ehkä kuitenkin lähinnä aiheettomia, ottaen huomioon tilan missä kertojan isoäiti superorgaanisine oireineen kituu.

Guermantesin tie 1 -kirjan myöstä saavutin ns. puolivälin krouvin, eli lukumääräisesti olen urakan puolivälissä. Jos miettii kertojan kehtiystä tähän asti, niin ainakin hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa on kasvanut ympäristöä ja ihmisiä kohtaan. Toisaalta Proust on laajentanut kirjoitustensa myötä sisältöä melkoisesti yhteiskunnalliseen suuntaan. Itse asiassa hetkittäin huomaan lisääntyviä tyylillisiä ja sisällöllisiä vaikutteita Victor Hugon suunnalta, joka onkin epäilemättä yksi Proustin esikuvia. Eniten yllättää kuitenkin kirja-sarjan helpottunut lukuasu (ainakin tämä kirjan osalta). Jatkan pian ainakin tuohon seuraavaan osaan, kenties jo kuluvan kuukauden aikana. Lopulta tämäkin osa on kuitenkin linjassa aiemman lukemani kanssa.

John Steinbeck - Helmi

Suomentanut: Alex Matson

Sivumäärä: 118

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 5.painos - 1962

Tarina onnesta ja onnettomuudesta. Olen aiemmin lukenut John Steinbeckiltä kirjan Tuntemattomalle jumalalle, josta en pitänyt. Itseasiassa se sai minut miltei raivon valtaan monestakin syystä. Päätin antaa Steinbeckille uuden mahdollisuuden ja se kannatti. Koska hyllyssämme on miehen tuotantoa enemmänkin, antaa tämä onnistunut lukukokemus uskoa myös tuleviin koitoksiin. Päätin siis lukea pienoisromaanin Helmi, joka on alun perin julkaistu vuonna 1947 ja on näin ollen kirjailijan keskivaiheen tuotantoa. Heti kättelyssä miellytti tämä kirjan paksuus ja väljästi lyöty teksti.

Helmi on kertomus pienestä kolmihenkisestä perheestä, jota eräänä iltana kohtaa onnettomuus. Vauvan koppaan tipahtaa skorpioni joka pääsee pistämään. Äiti imaisee osan myrkystä pois ja lapsi saa näin lisäaikaa. Tarvitaan kuitenkin lääkäriä joka osaisi hoitaa oikein, mutta perhe on köyhä eikä sillä ole rahaa hoitoon. Ainoa keino olisi löytää lahdesta helmi, jolla voisi kuitata kulut. Näin tapahtuukin ja tästä seuraa mielenkiintoinen tapahtumien ketju, joka on periaatteessa etukäteen arvattavissa - mutta onnistuu kuitenkin tekemään ainakin allekirjoittaneeseen lukijaan vaikutuksen.

Tarinaa vaivaa tai rikastuttaa koko ajan eräänlainen taianomainen tunnelma. Se on kuin satu ja samalla painajainen. Utumainen ja vääjäämättömästi etenevä. Itselleni tuli lukiessa mieleen yllättävän paljon erilaisia tuntemuksia ja pystyin aistimaan tarinan värit, tuoksut ja tunnelman. Samassa paketissa aisteja stimuloivaa tekstiä ja toisaalta painostavaa pahan läsnäoloa.

Steinbeck on käsitellyt oivallisesti useita käsi kädessä kulkevia ja toisiaan sivuavia teemoja, kuten ahneus, kateus ja luontainen pahuus. Voi esittää kysymyksen tuoko raha ja vauraus onnea, vai onko sillä täysin päinvastainen vaikutus. Mitä ylipäätään on onni? Kuinka ympäristö suhtautuu vaurastumiseen ja onko naivia ajatella pystyvänsä hallitsemaan ympärillä parveilevia ihmisiä? Rikkaudella, kuten vallallakin on taipumus sumentaa ajattelukyvyn. Kenties yksikään ihminen ei loppupeleissä pysty hallitsemaan tai kahlitsemaan "onnea". Ehkäpä onnen ja epäonnen määrä on vakio. Jos ei ole onnea peleissä on onnea rakkaudessa etc.  Ainakaan rikkauksilla ei pysty ostamaan terveyttä tai menetettyä elämää. Aina on joku joka haluaa palan onnestasi, tuhoten sen lopulta kokonaan. Toisaalta ihminen on pohjimmiltaan katala ja taipuvainen hyväksikäyttämään toistaan

Helmi herätti paljon ajatuksia, vaikka näitä samoja juttuja on käsitelty lukuisissa muissakin kirjoissa ja elokuvissa. Ehkä näistä ei saa koskaan tarpeeksi. Ainakin Helmi erosi monin tavoin edukseen aiemmin lukemastani Tuntemattomalle jumalalle -kirjasta, niin sisällöltään kuin kirjoitustekniikaltaankin. Vaikka tässäkin tarinassa on paljon tunnetta ja latausta, ei se missään vaiheessa ainakaan itseäni ärsytä. Tarinassa tapahtuu paljon pahaa, mutta silti se on jollain tavalla kaunis ja hienosti rakennettu. Lukuelämyksenä hipoo täydellisyyttä.

Helmeä on kommentoinut myös Skye Walker Lukimo Lumo -blogissaan. Mielestäni piristävä uusi kirjablogi.

Alice Munro - Karkulainen

Suomentanut: Kristiina Rikman

Sivumäärä: 386

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2013

Jokainen on oman onnensa seppä. Tulee harvemmin luettua rapakon takaista kirjallisuutta ja jos tulee, niin sitten jotain dekkari- ja seikkailikirjoja. Alice Munro on toissavuotinen Nobelin kirjallisuuspalkinnnon voittaja ja pitkän linjan kirjailija. Hänet tunnetaan parhaiten novellikokoelmistaan ja lyhyistä tarinoistaan muutenkin. Kanadalainen Munro on ilmeisesti hiljattain lopettanut kirjailijan uransa, eikä hän muutenkaan ole paljon ollut julkisuudessa. Vaikka kirjailija on palkittu useilla tunnustuksilla ja häntä on suomennettukin kohtalaisen paljon, on hän minulle varsin tuntematon nimi. Oikeastaan ainoa kosketus hänen tuotantoon tulee muutamien seuraamieni blogien kautta. Päätin lukea tämän hiljattain hyllyyni ilmestyneen novellikokoelman Karkulainen, joka ilmestyi n. kymmenen vuotta sitten.

Karkulainen sisältää kahdeksan novellia, jotka kertovat erilaisten naisten eri elämänvaiheista. Novellien nimet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, tosin itse en niitä kaikkia oikein sisäistänyt. Mielenkiintoinen piirre on myös se, että tarinat osin limittyvät toisiinsa ja niissä on samoja henkilöitä. Tarinoissa pureudutaan esim. ihmisten vuorovaikutukseen ja niissä ilmeneviin ongelmiin. Vaikka luulin että kirja olisi paahteista naisasiakirjallisuutta, saatoin pian todeta astuneeni taas ennakkoasenteisuuden miinaan. Vaikka miehen ja naisen välinen kommunikaatio on usein ongelmallista, niin sitä on myös naisten välinen kommunikaatio. Vaikuttaa siltä ettei kukaan oikein ymmärrä toistaan, varsinkin jos ei kemiat ja aallonpituudet kohtaa toisiaan. Ja rohkeasti Munro uskaltaa kritisoida omaakin sukupuoltaan sinisilmäisyydestä, sekä saamattomuudesta ja uskalluksen puutteesta. Kuinka ihminen on eksyneenä omien tunteidensa kanssa. Varmasti näistä herää itsetuntoa kohottavia ajatuksia ja sen löytämiseen tarvittavia oivalluksia. Kenties keinoja purkaa patoutuneita tunteita. Aika paljon on myös asioita joille ei mitään voi... silloin jatkaa vain eteenpäin.

Novelleissa ei nojauduta suuremmin kohtalon uskoon, sen sijaan jollain tapaa jopa kohtalon ivaan. Joskus pienet sattumukset saavat aikaan kohtuuttoman suuria vaikutuksia. Jos ajat ohitse yhden tärkeän tienhaaran, menetät samalla useita muitakin. Pohjimmiltaan tarinoissa itse kussakin piilee opetus tai opetuksia, jotka joko löytää - tai on löytämättä. Siksikin sopivasti niitä on verhottu ja pienin yllätyksin maustettu. Ainakaan teksteistä ei syvyyttä puutu. Kuitenkin näiden ihmisten elämää on jotenkin helppo lähestyä ja ovat sopivan "arkisiakin".

Karkulainen oli itselleni positiivinen yllätys. Helposti luettavaa kirjallisuutta, joka ei sorru pröystäilemään eikä kerskumaan. Hetkittäin epäilin jopa taktisuudeksi ja laskelmoinniksi, koska teksti on siksikin terävää ja sisältöpitoista. Täysin kiihkotonta asiaa vailla agitaatiota, tosin maltillisen intohimoista ja inhimillisyyden huomioivaa. Mielestäni Karkulainen on aikuisen jo seestyneen naisen kirjoittamaa kypsyneitä ajatuksia sisältävää kirjallisuutta. Ehkä yksi viimeaikojen parhaita ja rentouttavimpia lukukokemuksia.

Sitäpaitsi kun katson Alice Munron kuvaa, tulen hyvälle mielelle.

Ari Paulow - Päästä meidät pahasta

Kirjailija: Ari Paulow

Sivumäärä: 384

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 2.painos - 2006

Pieniä ja suurempiakin kuvioita. Ari Paulow on oululais-kempeleläinen kirjailija, jonka tuotanto on lähinnä dekkaripainotteinen. Hän on tosin viimevuosina kirjoittanut myös nuortenkirjoja. Keskeisempänä tuotannossa on kuitenkin  nämä Jesse Hackman etsiväkirjat, joita on julkaistu jo yli kymmenen vuotta. En ole aiemmin lukenut Paulowin kirjoja, vaikka niitä on itselläni signeerattuinakin. Olen siis tavannut kirjailijan ja kannatan hänen tuotantoaan jo paikallisuudenkin vuoksi. Päätin lukea tämän kolmannen Hackman-sarjan kirjan Päästä meidät pahasta.

Tarina sijoittuu Ouluun ja Kempeleeseen, siis kirjailijalle hyvin tuttuun ympäristöön. Erään kempeleläispohatan tytär siepataan ja hänestä vaaditaan lunnasrahoina 250000 euroa. Pohatta palkkaa Jesse Hackmanin selvittämään tytön katoamista ja tästä käynnistyy melko mutkikkaaksikin äityvä rikosseikkailu. Oulun alamaailman (kuvitteelliset) kovanaamat tulevat tutuksi ja itsellenikin tutut paikat vilahtelevat teksteissä tuon tuostakin. Oikeastaan tämä onkin kirjan yksi viihdyttävimpiä puolia. Torinranta, Tietomaan parkkipaikka, Jumprun pubi, Heinäpää, Sarkkiranta yms. Tarina on pullollaan myös rentoa läpänheittoa, joka ei kuitenkaan puristu eetteriin häiritsevän läyhäkkäästi.

Koska juonessa on pohjimmiltaan peruskuviot ja -elementit, en ala sitä sen suuremmin availemaan - pilaisin vain jonkun lukukokemuksen. Kuitenkin aina jossain vaiheessa lukemista esittää itselleen muutaman kysymyksen. Onko tapahtumat uskottavia? Onko kirja viihdyttävä? Eteneekö juoni loogisesti? Ja lopulta kannattaako tai kannatiko kirja lukea? Kaikki edellä mainittu toteutui valtaosin, paitsi tuo uskottavuus. Esim. ainakaan itse en suunnittelisi yhtäkkiä pikahäitä, jos siskoni aivot olisi juuri ammuttu seinille. Lopulta myös tarinan suuruus kasvaa James Bond -mittasuhteisiin, joka täällä koleassa pohjolassa tuntuu lähinnä pompöösiltä. Eipä sillä, alkusivulla väitetään kirjan perustuvan löyhästi tositapahtumiin. Miltä osin ja kuinka paljon, sitä ei (onneksi) voi tietää? 

Päästä meidät pahasta on hyvin kirjoitettu dekkari, jonka seurassa pari iltaa vierähtää kivasti. Teksti on hyvin jäsennelty ja kronologia on selkeää. Rikollisten motiivit, mielen ja tekemisen  logiikka toimii kuten voisi todellisuudessakin uskoa. Epäilemättä tapahtumille ja tekijöille on omat esikuvansa. Rosvot vierailevat aivan tuossa naapuriteillä, joten pistää miettimään onko tämä lähiympäristö todellisuudessakaan mikään lintukoto. Hyllyssäni odottaa myös tuo Khilafa!, jonka luen kenties vielä tämän vuoden kuluessa. Ainakin tämä kirja kannatti lukea.

Jörn Donner - Presidentti

Suometanut: Ilona Anhava

Sivumäärä: 255

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1986

Ja taas kerran ulkoistan itseni. Viimeaikoina Jörn Donner on ollut taas enemmän tapetilla. Hän ohjasi juuri hiljattain ilmestyneen elokuvan Armi Ratiasta ja on vieraillut ajankohtaisohjelmissa. En ole itse paneutunut niinkään Donnerin elokuviin, vaan enemmän näihin kirjallisiin tuotoksiin. Toki hänen elokuviakin olen katsonut. Päätin lukea tämän hyllyssäni lojuvan kirjan Presidentti, joka on julkaistu vuonna 1986. Kirja on lähteissä luokiteltu Andersin sukuromaanisarjaan kuuluvaksi, mutta ainakaan itse en sen suuremmin löytänyt yhteyttä. Jos näin on se voisi olla kuitenkin Fredrik Krok.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat melko pitkälle ajanjaksolle, alkaen sotaa edeltävästä ajasta ja jatkuen 80-luvulle asti. Päähenkilö diplomaatin vaimo Anna V. kertoo elämästään 1.persoonassa. Hänen elämänsä on ollut melko vaiherikas ja ymmärrettävästä syystä alkaa latistua ikääntymisen myötä. Vaikka ympärillä tapahtuu paljon asioita on Anna V:een elämä melko yksinäistä. Ensin avioliitossa ja sitten myös itsenäisessä elämässä. Edes materialismi ei suo lohtua fiksulle ja filmaattiselle naiselle.

Anna V:een elämää ja ihmissuhteita sotkee miltei tyrannimaisesti Presidentti, johon naisella on omituisen lujittunut kiintymyssuhde. Tämä ns. P. ei kykene ilmeisesti rakastamaan muuta kuin valtaa ja kenties itseään. Hänestä saa melko graavilla tavalla narsistisen kuvan, jopa jollain tavalla sosiopaattisen. Rivien välistä saa esim. käsityksen että hän on syyllinen Anna V:een leskeytymiseen. Vaikka P. onkin naisen rakkautta hyödyntävä lurjus, ei hänen suvereenisuuttaan ja karismaansa vähätellä missään vaiheessa. Hän saa kaikkine lieveilmiöineen lähes diktaattorin aseman ja maineen.

Presidentin ilmapiiri seilaa jossain poliittisen satiirin ja lähihistoriallisen fiktiivisen romaanin välimaastossa. Kuten muissakin lukemissani kirjoissa on Donner hyvin ajantasalla kirjoittamistaan asiosta ja vallitsevasta ilmapiiristä. Ainakin suomalaisille tärkeitä historiallisia henkilöitä esiintyy diplomaatin perheen lähipiirissä ja myös joitakin oman aikansa tapahtumia ja merkkipylväitä.

Taas kerran Donner sanoutuu irti kirjan luotettavuusarvosta ja painottaa enemmän sen taiteellista sisältöä. Kuinka paljon Presidentissä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota? Tarinan on sepittänyt Anna V. itse omin sanoin pikkutunneilla fil. maist. Fredrik Krokille, jolloin yksi ja toinen asia voi olla "todennäköinen". Eli jos sisällöstä on jotain valittamista, syyttäkää Fredrik Krokia.

En tiedä onko vika taas kerran itse lukijassa (ts. omituisessa huumorintajussa), mutta minusta tämäkin kirja on ajoittain aika humoristinen. Sarkasmia ja mustaa huumoria. Ainakaan itseni ei tarvitse suuremmin ponnistella että oivallan kuka tämä kirjan P. on (vaikka esim. helposti tunnistettavaa ulkonäköä ei suuremmin ruodita). Kalenterissa ei siis parturinaikoja ole. Eikä P:een pönkittämää kansallista vasallinasemaa ainakaan kovinsanoin ja suoranaisesti parjata. Kenties tarinan P. onkin kollaasi useammastakin itsenäisyyden ajan presidenteistä? Ja kylmänsodan ajan hengen mukaisesti Suomessakin yritetään saada selville asioita "isoveli valvoo" -keinoin. Trastuit tavarits!

Presidentti on linjassa muiden lukemieni Donnerien kanssa. Jos siis hänen kirjoistaan pitää, pitää varmasti myös tästäkin. Kirjoitusasu on helposti luettavaa ja eteenpäin kuljettavaa. Sisältö on sen verran poliittista, niin yhteiskunnallisesti kuin kansainvälisesti, että näitä teemoja välttelevän kannattaa jättää kirja hyllyyn. Valta ja potentiaali monessakin mielessä on Donnerin kirjallisia voimia, eikä yksilön tragedia ole välttämättä kaukana kollektiivisesta tragediasta. Nämä voivat siis kompata ja ainakin vertauskuvallisesti kulkea käsikädessä. Sanoisin että ristiriitaista - kuten itselleni muodostunut kuva tekijästä. Jotenkin on haastavaa adaptoitua miehen kirjoittamaan kirjaan naisena olemisesta, joka on totta puhuen aika vaikuttavasti, uskottavasti ja jopa hienovireisesti kirjoitettu. Piti toistuvasti muistuttaa että nainen eikä mies. Mielestäni hyvä kirja.