Herman Wouk - Maailmanpalo

Suomentanut: Aarne Valpola

Sivumäärä: 274

Kustantaja: Kirjayhtymä

Painos ja vuosi:2.painos - 1980

Kamppailua Tyynenmeren herruudesta. Herman Wouk on ainoa tai ainakin yksi ainoista elossa olevista Hemingwayn aikalaisista. Näitä on ollut muutamia jotka kirjoittivat mm. sodasta ja erityisesti maailmansodista. Norman Mailerkin kuoli muutama vuosi sitten, joten Wouk on ylhäisessä yksinäisyydessään. Ainakin kaksi vuotta sitten mies oli vielä voimissaan koska julkaisi uuden kirjan Lawgiver, jota ei ole valitettavasti suomennettu. Taiteilija täyttää ensivuoden toukokuussa 100-vuotta, jos Luoja suo. Päätin lukea omasta kirjahyllystä löytyvän kirjan Maailmanpalo, joka on kirjailijan myöhäisempää 70-luvun loppupuolen tuotantoa.

Kirjassa keskitytään toisen maailmanodan aikaan useammallakin rintamalla. Tarinaan on ujutettu erään saksalaisen kenraalin kirjoitelmia sodan edistymisestä ja lopulta saksan luhistumisesta. Oma mielenkiintoinen juonne on Midwayn taistelut Tyynellämerellä ja muutenkin amerikkalaisten vaiheet Japania vastaan. Tämä olikin kirjan viihteellisintä antia. Herman Wouk palveli itse Yhdysvaltojen laivastossa toisessa maailmansodassa, joten hänellä on myös jonkin verran kokemuksellista kaikupohjaa.

Herman Wouk vuonna 2010 lähde (wikipedia).

Heti kirjan alkupuolella käydään tutustumassa myös saksalaisten keskitysleiriin, joka on lukijalle ehkä kaikista rankinta settiä. Tässä vaiheessa Wouk yrittää selvästi päästä saksalaisten ajatusmaailmaan sisälle, ja täytyy myöntää että hän myös onnistuu siinä. Kirjailija ei tyystin väitä saksalaisia tunteettomiksi, mutta kaiketi suuren pelon keskellä on jotain kollektiivisempaakin saksalaista katkeruutta. Keskitysleirin vangit kuvataan varsin uskollisina ja omaan kohtaloon alistuneina ihmisinä, kuten he varmasti myös olivatkin. Leirillä seurataan muutamaa  yksittäistä ihmistä ja luvusta saa hyvän, mutta karmaisevan käsityksen joukkotuhoamisesta. Kuinka ihminen voi olla raaka toiselle ihmiselle? Näitä kirjoja olisi hyvä lukea nykyaikanakin, jottei pääsisi unohtumaan suurimmat rikokset ihmiskuntaa vastaan. Muutenkin eletään maailmassa epävakaita aikoja, kenties elämmekin uuden Kylmän sodan kynnyksellä.

Suuri osa tarinan loppupuolta kertoo juutalaisperheen ja suvun selviytymisestä Länsi-Euroopassa keskellä alati kasvavaa pelkoa. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Italiaan ja Ranskaan. Valitettavasti tämä jakso on ehkä pitkästyttävin ja puuduttavin osa kirjassa, koska varsinaista henkeäsalpaavaa jännitystä ei siinä esiinny. Lopulta sodan rooli konkreettisena asiana jää aika vähäiseksi, ehkäpä juuri näitä lieveilmiöitä oli enemmänkin. Mielestäni kirjan juoni jää myös hieman avoimeksi, joka saattaa ratkaisukeskeistä lukijaa harmittaa. Muutenhan Woukin teksti on helppoa lukea ja ymmärtää. Jos on kiinnostunut toisesta maailmansodasta, saattaa kirja olla hyvinkin koukuttava. Mielestäni myös naislukijoita on huomioitu tiettyjen draamallisten käänteiden muodossa. Koska kirja ei ole päätähuimaavan pitkä, jaksaa sen varmasti lukea.

William Heinesen - Musta pata

Suomentanut: Eija Palsbo

Sivumäärä: 340

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 1.painos - 1958

Padassa kuhisee. Kun aloin tässä hiljattain tarkemmin tutkimaan, niin huomasin että Färsaarilla on poikkeuksellisen rikas kulttuuri. Väkilukuun suhteutettuna esim. kirjailijoita on ja on ollut melko paljon, kaikenlisäksi he ovat saaneet myös palkintoja. Ehkä kuitenkin kaikista tunnetuin heistä on Willliam Heinesen, joka palkittiin jo vuonna 1964 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. Hän sai myöhemmin 1987 myös Ruotsin akatemian pohjoismaisen palkinnon. Kirjan esittelytekstissä mainitaan, että Heinesen olisi ollut aikoikaan myös varteenotettavasti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Joka tapauksessa kirjailija on ollut monilahjakkuus, koska esim. Färsaarilla hänet tunnetaan paremmin säveltäjänä ja taidemaalarina. 

Karun luonnon keskeltä lähtenyt Heinesen etsi onneaan myös muualta Euroopasta, tosin palaten takaisin kotiseudulleen Torshavniin. Vaikka hänen kotonaan ei ollut taloudellista puutetta, joutui kirjailija elättämään itseään muun muassa toimittajan tehtävissä. Heinesen kirjoitti kaikki tekstinsä tanskankielellä ja ainoastaan tämä Musta pata on käännetty suomenkielelle. Olemassa on ilmeisesti myös jokin radiokuunnelma suomeksi, mutta siitä huolimatta Heinesen on varsin huonosti tunnettu Suomessa. Etsin lähes kolme vuotta tätä kirjaa divareista ja kierrätyksistä, mutta lopulta löysin sen viikko sitten eräältä yksityishenkilöltä.

Mustan padan tapahtumat sijoittuvat syrjäisille seuduille Färsaarille erääseen vuonoon, jossa asuu pienehkö kyläyhteisö. Eletään toisen maailmansodan aikoja ja kaikki joutuvat elämään alati pelossa, keskellä liittoutuneiden miehitystä. Tarinassa pureudutaan kyläyhteisöön ja sen yksilöihin, kollektiiviseen tunteeseen ja itse kunkin mielialoihin. Koska kaikki on muuttunut englantilaisten saavuttua saarille, ei yksikään päivä tunnu itsestään selvältä. Erilaiset liikkeet; niin poliittiset kuin uskonnollisetkin nostavat päätään, luoden jännitteitä ihmisiin. Toisen tukeminen ja toisaalta riistäminen ovat keskeisiä tapahtumia synkkyyttä huokuvassa kylässä, jossa rakkaus ja viha vuorotellen anastavat tilaa toiseltaan.

Karu, kivikkoinen ja metsätön luonto ovat alati läsnä tapahtumien kulussa. Kollektiivisen ahdistuneisuuden vuoksi kadut ovat tyhjentyneet ja ainoastaan kolea puhurituuli henkäilee pimeillä kujilla. Tosin satamasta kantautuu usein melua pikkutunneille asti, pajoilla kuuluu kalketta ja harvoista kuppiloista humalaisten ihmisten äänekästä porinaa.

Kylänväki koostuu monenlaisita persoonista ja kaikilla heistä on omat vahvuutensa ja vikansa. Tunnetaan useita vaurastuneita henkilöitä, jotka ovat hyötyneet sodasta muun muassa kaloja myymällä tai tavaraa kuljettamalla sukellusveneitä kuhisevalla merellä. Toisaalta on niitäkin jotka ovat kärsineet sodan vuoksi ja joutuvat turvautumaan erilaisiin liikkeisiin. Tuolloin nostivat päätään esim. sosialistiset ryhmittymät ja ammattiyhdistys, jotka eivät ainakaan tässä tarinassa pääse mitenkään keskeiseen asemaan. Sen sijaan lähes pelottavat mittasuhteet saava rinkeliseurakunta sekoittaa useiden ihmisten päät, ja erityisesti yksinäiset naiset joutuvat tämä vuoksi heikoille. Seurakunta on saanut nimensä lahkon johtajasta Simonista, joka omistaa leipomon (jossa myös kokoonnutaan). Kirjan edistyessä Simonista kuoriutuu ristiriitainen persoona, kuten myös muistakin seurakuntalaisista.

Mieleen painuvia henkilöitä ovat muun muassa Ivar, jossa on hieman proletaarin vikaa ja on muutenkin nuori kapinallinen. Poika kuolee pian saksalaisten hyökätessä laivalle, jossa paikallisia miehiä työskentelee. Vaikka levottomuutta ja tappeluita aiheuttava Ivar ei ole järin pidetty, järjestetään hänelle lähes sankarilliset hautajaiset. Koko yhteisö kohtaa surun ja sodan julmuuden, kuten seuraavassa humaanissa ja jopa levollisessa (tosin niukassa)katkelmassa kiteytyy.

"Eräänä tuulisena ja kuunvaloisena yönä syyskuun lopussa Salomon Olsenin suuri troolauslaiva >>Magnus Heinason>> ohjasi kulkunsa vuonon poikki. Sen lippu liehui puolitangossa, ja kun se oli päässyt kuulomatkan päähän satamalaiturista, huudettiin sieltä pyyntö, että sairaalasta kutsuttaisiin heti sairasauto. Valkea vaunu saapui juuri laivan laskiessa rantaan, kahdet paarit ojennettiin partaan yli kannelle, haavoittunut mies pantiin toiselle ja vietiin kehräävään autoon, joka lähti nopeasti liikkeelle. Toiset paarit nostettiin hitaasti maihin satamamiesten ja merimiesten paljastaessa päänsä. Ne asetettiin varastorakennukseen odottamaan sairasauton paluuta."

Heinesen - Musta pata

Samanlainen uhkaava ja toisaalta verkkainen tunnelma vallitsee lähes kaikessa mitä kirjassa tapahtuu. Tuntuu kuin kokoajan odoteltaisiin jotain vielä merkittävämpää. Eikä Ivar suinkaan ole ainoa joka kohtaa luojansa tarinassa, jonka pinnan alla väreilee pessimistinen ja synkkä vire.

Liva on Ivarin kaunis sisko. Hän kokee herätyksen rinkeliseurakunnassa ja joutuu hurmosmaiseen tilaan. Onko kukaan kuitenkaan valmis hänen palatessaan maan pinnalle. Hänessä on patoutunutta seksuaalista energiaa, joka ei oikein kunnolla kanavoidu tässä sisäsiittoiselta vaikuttavassa farisealaisessa yhteisössä. Vaikka hänen parrakkaan siskonsa Tomean rooli jää paljon vähäisemmäksi, niin jättääkö hän tarinassa lukijaansa syvemmän jäljen?

Kauppias ja liikemies Opperman on näennäisesti hyvyyden ruummiilistuma, mutta ennen pitkää myös hän näyttää kyntensä. Onko hän sittenkään kiiltävän kilpensä takana yhtä pyyteetön ja nuhteeton? Tämä "hoonoa kieltä" puhuva mies saa paljon peliaikaa kirjassa, eikä ole vähiten vaikuttava tekijä.

Rasittavin osa Mustassa padassa on kuitenkin sama kuin Laxnessin Salka Valkassa. Lähes koko ajan keskitytään enemmän tai vähemmän rinkeliseurakunnan hihhulointiin ja tämän vaikutukseen yhteisössä. Rivien väliin ujutellaan rinkeliseurakunnan runomittaan lepomia teologisia värssyjä ja rukouksia. Tämä miltei paasaava ja raastava osa kirjaa pilaa mielestäni leijonan osan kirjan jo lupaavaksi alkavasta tenhosta. Ehkä olisin odottanut enemmän esim. sota- ja kriisitilanteiden kuvausta, joka nyt yllättäen jäi kovin vähälle. Vaikka tarinan vuonon pohjukassa sijaitseva "Musta pata" tarkoittaa tarinan ihmisiä ja paikkaa, mielletään se jossain välissä tarinaa klobaalimmaksi ihmiskuntaa ja sen henkistä ilmapiiriä kuvaavaksi termiksi. Seksuaalisia asioita käsitellään tarinassa säästeliäästi ja vain tarpeellinen osa paljastetaan. Sen sijaan näitä kiihkon tunteita tätäkin enemmän. Kulttuuriin ei päästä liioin käsiksi, vaikka tämä olisi ehkä tuonut oman potkunsa kirjaan.

Kuvassa mietteliäs Heinesen.

William Heinesenin kirjoitus tyyli on melko dokumentoivan oloista. Ilmeisesti hän ei pyrikkään turhaa mystifioimaan ihmisluontoa tai sotkemaan ja turhaa syvällistämään tarinaa ja sen ihmisiä. Ilahduttavaa on myös se, ettei tekstissä vilise "liian" hienoja sivistyssanoja, joten tavallinenkin lukija pystyy tekstin ymmärtämään. Kirjailija on selvästi ainakin jossain määrin kansallismielinen, tämän huomaa esim. hänen suhtautumisestaan kommunismiin ja sodan kulkuun. Hän ei tuomitse jyrkästi englantilaismiehittäjiä ja tanskankieltä puhuva virkamieskin on tähän kivikkoiseen töyrääseen tervetullut. Sanoisin että Musta pata ei ihan täyttänyt suuria odotuksiani, mutta lukukokemus oli kuitenkin huimasti positiivisen puolella. Tätä kirjaa on vaikea löytää ja tälläkin alueella se löytyy vain suurimmasta kirjastosta ja vapaakappale kirjastosta. Ilmeisesti tätä on vain yksi painos olemassa. Kannattaa ostaa omaan hyllyyn ja lukea, jos vain jostain löytää.

Bengt Pohjanen - Kristalliarkki

Kirjailija: Bengt Pohjanen

Sivumäärä: 224

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen

Painos ja vuosi: 1.painos - 1987

Kulttuurista tarinointia Meänmaasta. Olen vuosien saatossa tutustunut oman alueeni kulttuuriin ja historiaan suurella mielenkiinnolla. Koska meillä Torniolaaksossa on aika värikäs ja vaiherikas historia ja erityisesti lähihistoria, niin sitä käsittelevää kirjallisuuttakin on helposti löydettävissä. Varsin monet tuntevat Mikael Niemen kirjallisuuden ja erityisesti Populäärimusiikkia vittulajänkältä -kirjan, joka on viety myös teatterin näyttämölle. Sen sijaan todellinen Meänmaan sanansaattaja Bengt Pohjanen on ehkä vähän tuntemattomampi esim. Etelä-Suomessa, vaikka hän on laatinut muun muassa Meänkielen kramatiikin. Olen lukenut Pohjasen kirjoja jo 90-luvun alussa, joten tunnen hänen tuotantoaan joten kuten. Tämän Kristalliarkki -kirjan olen lukenut joskus 20 vuotta sitten ja täytyy myöntää että muistikuvat kirjasta olivat hieman erilaiset. Pohjasen tuotanto käsittelee Torniolaakson kulttuurihistoriaa ja erityisesti korpelalaisuutta, joka oli lähinnä kolme kymmentä luvulla vallinnut lestadiolaisuuden alalahko. Toki aihepiirejä on paljon muitakin, mutta tämä on ehkä mielenkiintoisin ja erikoisin.

Kristalliarkki on ilmeisesti Oskar Leanderin muistelmiin pohjautuva kirja korpelalaisuudesta ja sen lieveilmiöistä. Kirjassa käsitellään myös tuolloisia sattumuksia ja myös poliittista ilmapiiriä, joka oli varsinkin toisen maailmansodan alla alati muuttuvassa tilassa. Kuten muuallakin, niin myös Torniolaaksossa alkoi kansallissosialismi nostaa päätään. Näihin ryhmittymiin liittyi lähinnä kommunisteja, jotka ajoivat ns. köyhän asiaa ja potivat herravihaa. Toisaalta myös kommunisteilla oli vahva jalansija tuolloin molemmin puolin rajaa. Tämän vuoksi (tai ainakin jäänteenä) esim. Kolarin kunnassa on vielä nykyäänkin vahva vasemmisto.

Korpelalaisuus oli liikkeenä aika huonosti tunnettu, varsinkin muualla Suomessa ja Ruotsissa. Vaikka liikettä pidettiin omituisena ja jopa pelottavana, oli sen juuret lähtökohtaisesti lestadiolaisuudessa. Ähtäriläistä Toivo Korpelaa pidetään liikkeen isänä, mutta se kehittyi pidemmälle lähinnä paikallisten saarnamiesten vuoksi. Näistä tässä kirjassa mainitaan ainakin Martinson, joka hallinnoi lähinnä Laulumaan aluetta. Korpelalaisuus ulottui myös Suomen puolelle, lähinnä Kolarin Sieppijärven kylään. Ruotsin puolella mainitaan useita kyliä ja pitäjiä, jotka ovat itselleni hyvinkin tuttuja. Kaartinen, Jarhoinen, Pajala, Matarenki yms.

Yllättäen kirjassa vähätellään Toivo Korpelan osuutta uskontapahtumien kulkuun. Näitähän olivat esim. Mooseksen virsi, joka oli lähinnä litania kirjosanoja. Lisäksi nämä alasti toilaamiset ja joukko hysteriaan asti ulottuvat seksuaaliset seurat. Merkillisin tapaus lienee kuitenkin kristalliarkki, jonka piti ilmestyä Luossajärven jäälle maaliskuussa 1935. Ajankohtaa siirrettiin kesälle 1937, mutta arkkia ei tietysti koskaan nähty. Ihmiset ehtivät luopua omaisuudestaan ja heittäytyä toimettomaksi. Näinpä tämä kiihkein siipi korpelalaisia ajoi lahkon kriisiin ja pian se hävisikin. Sotien jälkeen korpelalaisuus yritteli vielä nostaa päätään, mutta ei saanut suurempaa merkitystä. Korpelalaisuudessa oli myös piirteitä kommunismista, koska ilmeisesti seuroissa yritettiin syöttää kuulijoille myös stalinismia. Muitakin erikoisia tapoja ja uskomuksia seuroihin liittyi, mutta en jaksa alkaa niitä tässä käsittelemään. Ainakin kirjan mukaan näitä asioita on todennäköisesti myös mystifioitu ja liioiteltu, kuten yleensäkin uskonlahkoja ja asioita joita ei kunnolla tunneta. Kerrotaan että seuran porukka olisi muun muassa säikytellyt kuokkavieraita vetämällä poronsarvet päähän ja juoksemalla perässä samalla huutaen kovaan ääneen.

Muistikuvani Kristalliarkki -kirjasta olivat jotenkin selkeämmät. Nyt kun luin kirjan se tuntui hieman sekavalta ja rikkonaiselta. Vaikka aihepiiri oli hienosti käsitelty ja ymmärrettävissä, niin kuitenkin esim. ajan kulku kirjassa ainakin itselleni jäi epäselväksi. Mikä tapahtui 30-luvulla ja mikä 50-luvulla? Näistä lukemistani Pohjasen kirjoista se tarjosi kuitenkin eniten informaatiota korpelalaisuudesta käytännössä, mitä se oli silloin heille (ihmisille) jotka elivät sitä. Koska tarinat ovat tavallaan perimätiedollisia tai ainakin jonkin henkilön kertomia, kannataa niihin jättää sopivasti taiteellista ja kulttuurista "ilmaa". Bengt Pohjanen on tehnyt suuresti työtä Meänmaan kulttuurin eteen, joten suuri kiitos hänen elämäntyölleen jo nyt. Toivottavasti tämä loistava taiteilija ja persoonallisuus tarjoaa vielä jatkossakin kertomuksia ja tarinoita.

Kuvassa Pajalan keskusta talvella 2001. Olen itse ottanut kuvan. Kunnan sivukylissä esiintyi korpelalaisuutta 20-40-luvuilla.

 Olen blogannut myös seuraavat kirjat: Konin hinta, Korpelan enkelit.

Pearl S. Buck - Hyvä maa

Suomentanut: Vera Snellman

Sivumäärä: 378

Kustantaja:WSOY

Painos ja vuosi: 6.painos - 1976

Taolaisiin juhliin hommattiin buddhalaiset rumpalit. Pearl  S. Buck oli amerikkalainen kirjailija, joka julkaisi melko paljon itää ja erityisesti Kiinaa koskevaa fiktiivistä kirjallisuutta. Hänen tuotantoaan on suomennettu paljon, mutta kuitenkin yksi kirja nousee ylitse muiden. Hyvä maa sai aikoinaan 1932 Pulizer-palkinnon ja kirjaa pidetään yhtenä painavimmista perusteista hänelle myönnettyyn Nobelin kirjallisuuspalkintoon. Kirjalija vietti lapsuutensa Kiinassa, joten lienee luonnollista että aihemaailma on sieltä ammennettu. Kaikesta päätellen Buck oli myös näitä varhaisia naisasianaisia, joten naiset ovat suuressa roolissa hänen kirjoissaan. Päätin siis lukea tämän hyllystäni löytyvän hienon Nobel-sarjan kirjan Hyvä maa. Hyllysäni näyttää olevan lisäksi myös Kätketty kukka, Keskipäivä, Mandala, Rouva Liangin tyttäret ja Ylpeä sydän.

Hyvä maa on tarina Wangin suvusta ja erityisesti Wang Lungista, joka edustaa talonpoikaisammattikuntaa. Alussa mies asuu kahdestaan vanhan isänsä kanssa ja ansaitsee hiellä ja verellä elantonsa vähäisiltä tiluksiltaan. Pian hän menee naimisiin naisorja O-lanin kanssa ja alkaa laajentaa suurella vaivalla omaisuuttaan ja maa-alueitaan. Pian koittaa kuitenkin kurjat ajat ja kaikki joutuvat kärsimään puutetta ja nälänhätää. Wang Lungin perhe kasvaa määrällisesti ja tämän vuoksi nälkäisiä suita on useampikin ruokittavana. Koska vihtahousun luihu luuranko yrittää ujuttaa kalman katkuisia sääriään perheen oven rakoon, joutuvat he muutamaan paremman elämän toivossa kaupunkiin.

Kaupungissa Wang Lung opettelee kapitalismin alkeita riksakuskina ja hänessä alkaa itää herran siemen, joka pian rappeuttaa hänen nöyrän ja rehellisen sielunsa. Vaikka mies kurittaakin näpistelevää poikaansa oikein olan takaa, luisuu hän itse luomaan imperiuminsa herroilta varastetulla kullalla. Wangissa kytee kuitenkin kunnianhimoa ja yritteliäisyyttä, joten hän palaa omille mailleen ja ostaa kosolti lisää maata viljeltäväksi.

Wang Lungin vaimo O-lan on voimakas niin fyysisesti kuin henkisestikin, vaikkei ole ulkomuodoltaan mikään kukkanen. Hetkittäin tuntuukin että hän toimii epäröivän ja epävarmankin miehen tukirankana. O-lan häpeää tavallaan omia juuriaan ja hukuttaa tämän tuntemuksen ahkeruuteen ja lasten synnyttämiseen. Mielestäni nainen on syrjään vetäytyvää ja vaatimatonta sorttia, joten hän saa tarinassa yllättävän vähän huomiota. Niinpä hän on kelvollinen oman aikansa tilallisen rouva, vaikka mies ei tätä teoillaan mitenkään osoita. Vaikka Wang Lung kunnioittaa omalla tavalla vaimoaan, niin hän vastapainoksi kokee jopa vastenmielisyyttä tämän karkeita ja lakastuvia muotojaan kohtaan.

Wang Lung on itse pyrkyri ja nousukas, joka käyttää paljon tarmoa itsensä ja perheensä eteen. Vaikka hänen lähtökohtansa on vaatimaton, pyrkii hän kiiltävän perään kuten mikäkin varis. Miestä ei voi syyttää laiskuudesta (ainakaan aluksi), koska hän tekee kaiken yksin tai vaimonsa kanssa viimeiseen asti. Mies peilaa usein itseään setäänsä ja sedän poikaan, jotka ovat kaikkea muuta kuin hän itse. Setä on laiska ja selkäänpuukottava ukko, joka ei viitsi tehdä mitään jos ei ole pakko. Hän puhuu pahaa suvustaan selän takana ja näinpä koko sedän perhe on Wangin silmissä turha mutta pakollinen paha. Aika ajoin herra Wang sortuu sinisilmäisyyteen ja hoippuu jopa "pöljyyden" rajoilla, skarpaten kuitenkin jonkun toisen huomautuksesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on sedän rooli tarinan loppupuolella, hänhän on suorastaan mafian sujoelurahan korvike.

Herra Wangin pojat ovat kaikki omalla tavallaan onnistuneita, pari lukenutta ja yksi muuten fiksu ja filmaattinen. Miehellä on poikien suhteen suuria odotuksia, jotka ei kuitenkaan ole joka hetkellä realistisia. Tavallaan pojat tukevatkin perheen dynamiikkaa, mutta ovat kaiketi oman tien kulkijoita. Poikien naittamisesta tuleekin oma kultturelli tapahtumasarja, joka tosin katkeaa rouvan kuolemaan.

Kirjassa ei kerrota täsmällistä tapahtuma-ajankohtaa, mutta koska perhe matkustaa junalla etelään niin päättelisin että eletään 1900-luvun alkuvuosia (junarata avattiin vuosiadan vaihteessa). Näin ollen tapahtumaketju jatkuu siitä aina kolme kymmentä luvulle, jolloin alkaakin olla jo paljon levottomuutta. Yhteiskunnallisia rakenteita ei suuresti kirjassa kuvailla. Kysymys kuuluukin oliko niitä suuremmin Kiinan maaseudulla tuohon aikaan, vai oliko se lähinnä niin että kylän rikkain ja vanhin päättää. Esimerkiksi yhtään viranomaista ei tarinassa esiinny, ehkä pois luettuna sotilasjoukkio joka edusti ketä lie. Ainakin sedän poika puolusti näyttävästi nuoria hulinoivia solttupoikia. Nämä kortteerasivat Wangien luona ja yrittivät nipistellä ja lähennellä  naisväkeä.

Naisten rooli ja asema tuolloisessa Kiinassa oli kurja ja arvoton. Ainakin tässä yhteydessä he olivat joko orjia tai porttoja ja heitä pidettiin likimain kauppatavarana. Vaikka asiaa olisi kirjassa hieman dramatisoitu, lienee kaikki edellä mainittu valtaosin täyttä totta. Hyvässä maassa on useita voimakkaita ja tärkeitä naishahmoja, jotka ovat jokainen omalla tavallaan selviytyjiä. He kaikki löytävät itsestään omat vahvuudet ja toisaalta miehestä kaikki heikkoudet. Ylipäätään miltei kaikki ihmiset ovat kirjassa viekkaita ja yrittävät hyötyä toinen toisestaan. Kouluttamaton ihminen esiintyy impulsiivisena ja ylitunteikkaana, joka saa raivarit vähäisestäkin asiasta.

Kulttuuria tuodaan tarinassa yllättävän niukalti esiin. Näitä edustaa lähinnä hautajaiset ja häät, joissa lukija saa käsityksen tuolloisista perhejuhlista. Tietysti nämä erilaiset hierarkiset jutut ja maalaistyö sinällään valottavat olosuhteita ja antavat vastauksia muutamiin kysymyksiin. Tuolloisena valuuttana käytettiin kuparikolikoita, hopekolikoita, kultakolikoita ja jalokiviä. Ajoittain puhuttiin pencestä, joka on käsittääkseni pikemminkin englantilainen yksikkö, ei niinkään kiinalainen? Säästöpossuna toimi mukavasti seinä, johon arvoesineet ja raha savella valettiin.

Positiivinen asia sinänsä on se, ettei yksikään tarinan henkilö joudu tapetuksi. Vaikka sodistakin puhutaan ja kateelliset ja nälkäiset joukkiot muiluuttavat ja ryöstelevät turvattomia ihmisiä, ei kukaan varsinaisesti kuole tämän seurauksena. Vaikka olisin odottanut Hyvässä maassa hieman romantiikkaakin, niin tämä typistyy lähinnä miehisten tarpeiden tyydyttämiseksi tai platoniseksi ihmissuhteiluksi. Tarinassa osoitetaan varsin konkreettisesti menestyksen ja rikastumisen turmeleva vaikutus, joka tarttuu herroista duunareihin. Itse pidin kovasti tästä kirjasta ja vaikka puolenvälin jälkeen aloin odotella loppuhuipennusta, saatoin todeta että tarina tarjosi vielä lukuisia  odottamattomiakin käänteitä. Pearl S. Buckin teksti on helppoa lukea ja sen pystyy hyvin sisäistämään. Niinpä kirja on oivallinen ja varteenotettava vaihtoehto esim. viikonloppulukemiseksi.

Mario Vargas Llosa - Tuhma tyttö

Suomentanut: Sulamit Hirvas

Sivumäärä: 420

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 2010

Menneisyyden haamut ilmestyvät vääjäämättä. Mario Vargas Llosa (s. 1936) on perulainen kirjailija ja poliitikko, joka on saanut useita merkittäviä tunnustuksia. Tärkein näistä lienee Nobelin kirjallisuuspalkinto, jonka hän sai vuonna 2010. Kirjailija oli uransa alussa vasemmistolainen, mutta käänsi kelkkansa muutamista raskauttavista syistä. Llosan tuotanto on varsin laaja ja sitä on suomennettu melko paljon (ainakin toistakymmentä kirjaa). Päätin lukea hyllystäni löytyvän kirjan Tuhma tyttö, joka onkin kirjailijan toiseksi uusin suomennos. Löysin kirjan eräästä Pelastusarmeijan myymälästä parin euron hinnalla. Hyllyssäni odottaa vielä Maytan tarina ja Maailanlopun sota.

Tuhma tyttö on merkillisen hyvä tarina Ricardosta ja hänen nuoruuden rakkaudestaan Lilystä. Tässä epätasapainoisessa "rakkaussuhteessa" on monenlaisia juonteita mm. hyväksikäytöstä, riippuvuudesta ja anteeksiannosta. Ricardo kohtaa Lilyn nuorten karkeloissa, mutta pian paljastuu että tyttö ei ole se joksi hän itseään väittää. Lily ja hänen siskonsa Lucy katoavatkin pian jälkiä jättämättä ja vaikuttaakin siltä, että orastava suhde saa äkillisen lopun. Ricardo muuttaa pian Eurooppaan ja alkaa työskennellä tulkkina ja kielenkääntäjänä Unescon alaisuudessa. Hän ei uskalla alkaa ystäviensä tavoin Perun vastarintaliikkeeseen terroristiksi, vaan toteuttaa pitkäaikaista haavetta unelmien Pariisissa.

Pikkuhiljaa Lily alkaa kuitenkin ilmestyä Ricardon elämään, milloin milläkin nimellä ja missäkin roolissa. Ricardo ei pysty vastustamaan naista ja tästä tuleekin koko kirjan kattava kissa- ja hiirileikki rakkauden kustannuksella. Tässä pirullisessa rallissa on lähes yliluonnollisia piirteitä, kuinka nainen löytää aina Ricardon ja päin vastoin. Vaikka Ricardo on tavallaan määrätietoinen ihminen, niin siitä huolimatta hän sortuu aina kerta toisensa jälkeen tähän aavemaiseen naiseen. Koko lysti tulee olemaan kallista niin henkisesti kuin taloudellisestikin, eikä tämä ole omiaan nuorentamaan miehen alati rupsahtavaa habitusta. Tarina on siis osoitus myös siitä, ettei ihminen aina opi virheistään - varsinkaan jos on loputtoman rakastunut.

Vuodet ja vuosikymmenet vierivät, muoti ja ilmapiiri maailmalla muuttuu. Kirjailija Llosa kuvailee maailman menoa ja Perun poliittista tilannetta mielenkiintoisella tavalla, joka on omiaan koukuttamaan lukijansa. Toisaalta myös nämä ihmissuhdekuviot ovat omaleimaisia ja niissä on havaittavissa häivähdys maagista realismiakin, joka lienee Latinalaisessa Amerikassa yksi tärkeimpiä tyylilajeja. Kirjoitustyyli on sinällään helppoa lukea ja onnistuin jopa unohtamaan että teos on kaunokirjallisuutta, eikä (pelkästään) mitään draamallista seikkailukirjallisuutta. Vaikka teksteissä kerrotaan autenttisesti ympäristöstä ja maisemista, niin silti painopiste on mielestäni ihmisissä ja heidän suhteissaan. Vaikka odotin että tarina olisi ylistys liberaalisuutta kohtaan, jää itselleni aika neutraali käsitys - ehkä jopa hieman moralisoivakin.

Suurimman panoksen Llosa antaa ehkäpä näihin erotiikkaa pursuileviin tilannekohtauksiin, jossa varsin häpeilemättömästi mutta kuitenkin laatu säilyttäen kerrotaan sukupuolisesta kanssakäymisestä. Myönnettäköön että hetkittäin kuljetaan siinä rajoilla. Kirjailija onnistuu kauneuden lisäksi kuvailemaan myös rumuutta, joka taas kerran lisääntyy vääjäämättä kun ihmiset keräävät itselleen ikävuosia. Eikä näitä tarinassa esiintyviä äärimmäisiä (jopa kieroutuneita) seksuaalisuuden muotoja voi hyvällä tahdollakaan pitää esteettisyyden huipentumana. Kirja on hyvin kirjoitettu ja saa varauksettomat kehut ja kiitokset. Suosittelen täysi-ikäisille lukijoille varauksetta

Saul Bellow - Yhä useamman sydän pettää

Suomentanut: Jukka Kemppinen

Sivumäärä: 347

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1987

Yli hilseen vilisevää omituista komediaa. Tartun todella harvoin näin omituiseen kirjaan. Saul Bellow oli Amerikan siirtolainen ja kirjailija, joka sai vuonna 1976 tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Toisaalta hän on saanut myös Amerikassa arvosettun Pulizer-palkinnon vuonna 1976 teoksellaan Humbold's Gift. Bellow oli juuriltaan Venäjän juutalainen, vaikka ei tätä useinkaan pitänyt merkittävänä asiana. Hänellä oli vankka yliopisto tausta mm. sosiologiasta ja hänen ensimmäinen kirjansa The Victim julkaistiin vuonna 1947. Päätin lukea tämän hyllyssäni jo pitkään levänneen keltaisenkirjaston kirjan Yhä usemmen sydän pettää. Täytyy myöntää että odotukset olivat korkealla.

Yhä usemman sydän pettää on tragikoominen tarina Kenneth Trachtenbergistä ja hänen enostaan Benn Craderista. Kenneth on nuori mies joka on päässyt keittiön kautta opiskelemaan yliopistoon, koska hänen enollaan Bennillä on siellä professuuri. Benn on hyvin omituinen ja lukenut mies, joka on syventynyt kasvitieteeseen. Botaniikan spesialiteetti on kuljettanut häntä ympäri maailmaa - seikkailusta seikkailuun. Kenneth kertoo lämpimästi (jopa turhankin lämpimästi) asioita Bennistä, ja nämä tarinat eivät ole lasten juttuja. Useissa kohdin palataan Bennin kurjaan ja jopa epäilyttävään lapsuuteen ja nuoruuteen. Kuinka enosta kehittyi häntäheikki, mutta sisarenpojasta tuli nyhverö. Näitä enon sytytyksiä käydään testaamassa esim. japanilaisessa pornoluolassa, joka osoittautuu hienotunteiselle Bennille liian kovaksi palaksi. Toisaalta Kenneth on sotkenut asiansa (ilmeisesti) ainoassa naissuhteessaan siinä määrin, että on joutunut aisan kannattajaksi ja ikuiseksi surkailijaksi. Pystyykö Kenneth voimaantumaan ja näyttämään närhen munat, sen jätän lukijan pääteltäväksi.

Kirja on uskomattoman puuduttava ja mielestäni huonon puoleinen. Toisaalta joku pitää äidistä ja joku tyttärestä - itse en pitänyt tästä kirjasta ollenkaan. Teksti ja tarina on jotenkin epämääräisen rikkonaista ja jokin sitä ylläpitävä punainen lanka puuttui lähes kokonaan. Tokihan kirjassa vilisee triviatietoakin ja kaikenlaisia filosofisia ja jopa poliittisia pohdintoja. Itseäni vaivasi tämä ei niin toimiva Stand up tyylinen monologi, joka kulki satunnaisten kohtaamisten ja tilannetapausten lomassa. Näissä Kennethin selostuksissa on jopa seksuaalinen sävy, varsinkin kun hän ylistää enoaan ja käy pyllistämässä erään lääkäriystävänsä eturauhastieteellisessä kokeessa.

Tämä Yhä useamman sydän pettää saattaa olla viimeinen Saul Bellowin kirja minka aion lukea. Ehkä pystyn sen verran venymään, että luen jonkin hänen varhaisemmista kirjoistaan. Muutaman illan kamppailu unta vastaan on päättynyt ja yksi kirjallinen etappi saavutettu. Kesken en aijo jättää mitään.

Antti Hyry - Uuni

Kirjailija: Antti Hyry

Sivumäärä: 400

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 7.painos - 2009

Pikkutarkasti jokainen nippeli ja nappeli. Antti Hyry on Kuivaniemeltä kotoisin oleva kirjailija, jonka tuotannosta olemme saaneet nauttia jo yli puolivuosisataa. Hänen tuotantonsa on jopa niin palkittua, että hän lienee saanut jokaisen tärkeämmän valtakunnallisen kirjallisuuspalkinnon - osan moneen kertaan. Tämä sympaattinen kirjailija ei ole turhia paistatellut otsikoissa ja muutenkin harvakseltaan julkaissut. Hyry on jo ikämiessarjassa, mutta tämä ei ole vaikuttanut ainakaan negatiivisesti hänen tuotantoonsa. Päätin lukea tämän omasta hyllystäni löytyvän Finladia-palkinnon saaneen Uunin, joka onkin toistaiseksi hänen viimeinen kirjansa.

Vanhempi pariskunta Hanna ja Pietari ovat muuttaneet takaisin pohjoiseen, Pietarin synnyisijoille Perämeren rantaan. Pietari päättää ottaa urakakseen leivinuunin muuraamisen ja siinä riittääkin työtä, koska miltei kaikki suuret uunit on aikojen saatossa purettu kylältä. Malleja on kuitenkin pari säilynyt ja niistä kelpaa ottaa mittoja. Uunin muuraamisessa on useita eri työvaiheita ja se osoittautuukin varsinaiseksi käytännön insinöörityöksi. Kaikenlaista tarviketta ja työkalua tarvitaan, niinpä myös paikalliset rautakaupat ja niiden myyjät tulevat tutuksi. Urakassa kuluu pari kesää ja siinä ohessa lukija saa tutustua vanhan pariskunnan elämänpiiriin. Heillä on lapsia ja lapsenlapsia, jotka niin ikään saapuvat vanhusten luo kesän viettoon. Koska Pietari ja Hanna ovat säilyneet terveenä, luonnistuu heiltä askareet kiitettävästi - vaikkakin usein joutuu ns. päivänokoset ottamaan. Tarina on myös kertomus vanhenevasta avioparista, jotka tarvitsevat toisiaan - eikä Pietari osaa kuvitella elämää ilman puolisoaan. Kaikenlaisia asioita odotellaan ja nämä asiat muodostuvat pienistä mutta tärkeistä jutuista, jotka muodostavat suuremman ja aina vain tärkeämmän kokonaisuuden. Niinpä tarinassa on myös haikeitakin sävyjä, jotka viittaavat elämän ehtoopuoleen.

Uunin muuraaminen eteneekin rauhallisesti ja vääjämäättä kohti valmista lopputulosta. Kuitenkin välissä pitää ottaa tuumaustaukoja ja käydä vaikkapa marjassa. Näillä retkillä Pietari maistelee erilaisia eväitä ja muistelee vanhoja aikoja, jotka nämäkin kuvataan viimeisen päälle ja pikkutarkasti "makustellen". Lopulta lukija on oppinut paljon uunin rakentamisesta (pienintä teknistä yksityiskohtaa myöten), marjastuksesta ja ekäpä myös leivän paistosta. 

Kuinka ollakkaan Pietari ja Hanna lähtevät myös uskonveljien ja sisarten kanssa linja-autolla kiertoajelulle Pohjoisruotsiin, jossa tutustuvat urkuteknologiaan ja niiden rakentamisen historiaan. He tutustuvat muun muassa Piteån ja Luulajan kirkkoihin ja urkuihin. Tämän lisäksi he käyvät tutustumassa urkujen kunnostamiseen ja rakentamiseen tehtaalla, joka lienee ainutlaatuinen Pohjoismaissa. Lopuksi toisena reissupäivänä käydään tutustumassa Matarengin kirkkoon ja siellä kuunnellaan jumalan palvelus, jossa soitetaan harvinaisilla renesanssiuruilla. Matkan tulkkina toimii kainuunkyläläinen ja hyvin persoonallinen Pauli, joka kertoo asiaa ja välissä asian vierestä. Pietari hauskuuttaa ja keventää harrasta tunnelmaa sopivasti, kuitenkin hillitysti ja asialinjoilla. Tässä yhteydessä lukijalle selviää paljon asiaa muun muassa sikäläisten seurakuntien historiasta ja kirkonmiehistä. Itselleni tämä osio on jo sikäli vaikuttava, koska kirjailija on selvästi pitänyt tärkeänä kertoa retkestä Torniojokivarteen.

Kuvassa Matarengin kellotapuli, jonka oven yläpuolella olevia hyvin säilyneitä maalauksia ehätti Pietari retkellään kummastelemaan. Kuvan olen itse ottanut kesällä 2010.

Antti Hyryn kerronta on niukka sanaista - lauseet ovat lyhyitä ja helpporakenteisia. Näitä lukiessa mieli täytyy hiljaisesta kunnioituksesta vanhempia sukupolvia kohtaan (myös jo menneitä). Tarinan kerronta on havainnoivaa ja toteavaa, näin ollen se on hieman jopa valmiiksi pureskeltua. Uunin juoni on pitkälti tavallisen ihmisen elämän seuraamista, kuinka paljon pienet asiat rikastuttavat elämää ja toisaalta tekevät siitä jollain tavalla rajallista. Kuinka kaikki on kuitenkin yksilöllistä ja erityistä, jokainen asia ja elämä. Kaiken kaikkiaan lämminhenkistä tarinointia, jonka ei pitäisi ketään järkyttää - saati loukata. Yllättävän vähän tekstistä paljastuu kirjoittajansa uskonnollisuus, vaikka näinkinhän voisi olla. Kaiken kruunaa tämä urakkaa viimeistelevä  "poikaporukka", jonka keski-ikä on reilusti yli 70 vuotta. Kirja on helmi suomalaisessa ja peräpohjalaisessa kirjallisuudessa. En oikein tiedä lukijakuntaa jolle kirja ei soveltuisi. Itseänikin tämä "Ruotsinlapinreissu" hieman lohdutti, koska en päässyt tälle kesälle Bodeniin.