Erlend Loe - Supernaiivi

Suomentanut: Outi Menna 

Sivumäärä: 223 

 Painos ja vuosi: 7.painos - 2003

Nykykirjallinen näkökulma tylsyydestä. Erlend Loe on norjalainen Trondheimissa syntynyt kirjailija. Hän on varsin tuottelias kirjailija ja kirjoittanut jopa useampia tuotoksia vuosittain. Hän on tehnyt myös musiikkivideoita ja lyhytelokuvia. Kuitenkin Erlendia voi pitää ensisijaisesti kirjailijana. Päätin lukea Supernaiivin, joka on Loen ensimmäinen suomennettu teos.

Kirja kertoo nuoresta miehestä, jonka elämä on vääjäämättä luisumassa hallinnasta. Hänen henkilökohtaiset kriisinsä esitellään ihmisen monologina, kertomuksena jonka odottaa kokoajan kasvavan. Tarina toki kasvaakin, mutta jotenkin odottaa että se jokin loppusisi ja päästäisiin asiaan. Vaikka ympärillä tapahtuu paljon mielenkiintoista, tuntuu siltä että kaikkea katsellaan harmaiden suotimien lävitse. Toki päähenkilö yrittää karistaa kaihtimia silmiltään jopa lapsellisin keinoin, mutta menee arvaamattoman pitkään ennenkuin tämä alkaa tuottaa tulosta. Kuinka selvitä monimutkaisista tieteellisistä teorioista, jotka menevät reippaasti yli hilseen? Tätähän voi tiedustella huppuluokan tiedemieheltä. Ehkäpä elämän raskain ja ankeuttavin stressi laukeaa Brion Hakkalelulla, vai onko vastaus sittenkin maailman matkailu? Kaikkien kummallisten koukeroiden ympärillä vallitsee kuitenkin lämmin ja sympaattinen tunnelma. Onko lopulta avainasemassa läheisimmät ihmiset? Ihmiset jotka voivat vetää uppoamassa olevan fakkiutuvan sielun takaisin tavalliseen nautittavaan elämään. Vai onko se ehkä sittenkin yllättävä ja odottamaton rakkaus?

Mielestäni Supernaiivi on helppo lukuinen, mutta monisäikeinen kirja. Itselleni ei ole juurikaan tullut näitä kirjoja vastaan, joissa editytään vaivihkaa(jopa salamyhkäisesti) loppuun asti. Voi vain yhtäkkiä todeta sivujen huvenneen ja loppukaneetin läsähtävän printattuna sähköpostina viimeiseen sivuun. Teksti soljuu lyhyinä lukuina ja antaa mahdollisuuden tunkea vähän väliä kirjanmerkin sivujen lomaan. Ei mitenkään raskassoutuista, ehkä juuri helpoin kirja mitä olen lukenut. Tarina joka ei kerro mitään tiettyä asiaa, sitä vaan on hauska lukea. Suosittelen kirjaa.

Milan Kundera - Identiteetti

Suomentanut: Annikki Suni

Sivumäärä: 147

Painos ja vuosi: 1.painos - 1998

Kuinka sillistä tuli salaatti. Milan Kundera on tsekkiläissyntyinen kirjailija, joka muutti luovuuden puuskassaan 1960-luvulla Ranskaan. Sittemin hän on kirjoittanut ranskankielellä useita teoksia. Identiteetti on toinen ranskankielinen kirja, jota voisi luonnehtia lähinnä pienoisromaaniksi.

Chantal ja Jean-Marc ovat avopari, joiden elämä menee hyrskyn myrskyn naisen huolettoman ja vähäpätöisen toteamuksen vuoksi - "Miehet eivät enää käänny katsomaan". Tästä alkaa monimutkainen ja naisellinen tarina mustasukkaisuudesta ja vanhenemisen ahdistuksesta. Köyhän hieman boheemin luonteisen miehen ja rahakkaan uratykkinaisen välinen yhdeksäneräinen ammattilaisnyrkkeilyottelu, joka päättyy tyrmäykseen. Kenen, sitä tarina ei kerro. Tarina alkaa kohtalaisen selkeästi, mutta jossain vaiheessa kertomuksessa siirrytään joko uniin tai kuvitelmiin, tai sekä että. Chantal juttelee intellektuellikeskusteluita junassa työkavereiden kanssa, ja viimeistään tässä vaiheessa paljastuu piilevät naisasianaisjuonteet. Ärsyttävässä määrin iskevät aikuisen naisen itsenäistymisoireet päälle, ja kaikenlisäksi hieman odottamattomassa yhteydessä. Käsittämätöntä vihan puuskaa lapsia kohtaan ja kaikkea muutakin holtitonta. Milan on oppinut ranskalaisille tavoille, tai sitten hän vain pilailee herkkien ranskalaissielujen kustannuksella(naurahdus). Muodikas nykyihminen vailla suurempaa ajattelukapasitettia voisi väittää tätä jopa tekotaiteeksi. Jotenkin kirjan henkilöitä käsitellään jopa epäilyttävällä kovakouraisuudella. Lopuksi ja kaiken kukkuraksi vedetään matto alta.

Kirja oli helppoa ja kevyttä luettavaa, jopa viihteellistä. Mieleeni tuli moderni ja romanttinen kirjallisuus. Voisin kuvitella että naislukijat viihtyvät kirjan ääressä. Kirjan henki on todella ranskalainen ja siinä vallitsee taiteellisuuden ilmapiiri. Mielestäni tarina on kuitenkin tylsä ja jotenkin epäuskottava. Toisaalta viimeksi mainittu seikka voi olla jopa tavoiteltuakin. Ei pompannut parhaimmistoon, jos nyt ei huonoinkaan ollut. En voi ilolla suositella lukemistoksi.

Romain Rolland - Jean-Christophe I

Suomentanut: Joel Lehtonen

Sivumäärä: 597

Painos ja vuosi: 4. painos - 1956

Kirjallisuuden kestävyysjuoksua. Romain Rolland oli ranskalainen kirjailija, jonka tuotannollisin kausi ajoittui 1900-luvun alkuun. Hän on yksi harvoista länsikirjailijoista, joka vieraili Stalinin hovissa Neuvostoliitossa. Rolland sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1915, juuri tästä Jean-Christophe sarjasta. Alun perin kirjasarja koostui kymmenestä osasta, jotka kirjoitettiin 1904-1912. Ilmeisesti siihen aikaan palkittiin tällaisia laajoja henkilö- ja suku-tarinoita. Kirjailija kuoli Saksan miehittämällä alueella toisen maailmansodan aikana vuonna 1944.

Tartuin siis tähän Joel Lehtosen suomentamaan(kolmeen osaan jaettuun) Jean-Christophe kronikkaan, ja nimen omaan ensimmäiseen osaan. Tämä sisältää neljä ensimmäistä kirjaa Sarastus, Aamu, Nuorukainen ja Kapinoitsija. Tarina alkaa Jean-Christophen syntymähetken alkuhämäristä ja jatkuu varhaiseen aikuisuuteen. Ensimmäiset kolme kirjaa sisältävät rikkonaisen lapsuuden, eli useat epäonnistuneet ihmissuhteet, lukien äiti-, isä- ja sisarussuhteet. Juoppo ja tuhlari isä joka ei pohjimmiltaan arvosta itseään, kanavoi toiveensa ja valitettavasti myös onnistumattomuutensa poikaansa. Tämä torpedoi lapsen kehityksen totaalisesti.

Alistuva ja hermoissan heikko äiti jaksaa hädintuskin huolehtia lapsistaan. Kaverisuhteet ja varovaiset askeleet naisten maailmaan etenevät lupaavasti, kunnes jokin aina menee pieleen. Epäonnistumisiin ajaa naiivius, karkeus, riippuvuus ja kypsymättömyys. Kuitenkin Jean-Christophe on lahjakas musiikissa ja tämä avaa ovia kohtalaiseen elämään. Neljännessä kirjassa mielen valtaa levottomuus ja luomisen tuska, jota poika ei oikein osaa kanavoida suotuisasti. Hänen epäonnistunut lapsuus oireilee epäsosiaalisuutena ja vääränlaisena itseilmaisuna, joten hän ei saa itseään tuotua suotuisasti ymmärretyksi. Äitikin on olemassa ja tämä ei jää kaikessa angstisuudessaan epäselväksi. Tästä alkaa siis hänen sisäinen helvettinsä, kiirastuli johon kirjan lainauksissa viitataan. Ja kuinka hän hyvästelee itselleen rakkaimpansa - kenties iäksi. Kapinoitsija ei juurikaan tarjoile onnistumisia, vai tarjoaako sittenkin?

Kirjan teksti on helposti luettavaa ja helposti ymmärrettävää, eikä kolmen ensimmäisen kirjan osalta joudu juurikaan tarpomaan proosan upottsavissa hetteissä. Sen sijaan neljäs kirja alkaa olla jo melko psykologista mielenmaiseman ruotimista, ja tässä vaiheessa alkaa sivuilla viipyä pidempään. Jean-Christophe on yhden ihmisen elämän kuvaus Saksassa 1800-luvun puolivälissä, ja mielestäni teos on onnistunut sosiologinen, psykologinen ja filosofinen tutkielma silloisista ihmiselämän kuvioista. Kirjassa kuvaillaan inhimillisiä tunteita ja asioita varsin luontevasti(tosin pessimistisesti), ja tämä kaikki hyvällä maulla. Tekstin asu on vanhahtavaa ja voisi olla asiallista tarkastaa uuteen painokseen, jota tuskin kirjasta enään suomeksi otetaan. Kaiken lisäksi paketti on varsin tiukkaan painettua tekstiä, eli varsinainen tiiliskivi. Kannattaa lukea ajatuksen kanssa, niin tämä elegantti kirja avautuu mahdollisimman hyvin. Mikäli luen kaksi seuravaa jäljellä olevaa osaa, henkäisen hetken tähänastisen urakan päätteeksi. Kirja ei ole viihteellinen, mutta jos arvostaa laadukasta erilaista kirjallisuutta(vanhanaikaistakin), kannattaa se lukea.

J.M. Coetzee - Michael K:n elämä

Suomentanut: Seppo Loponen

Sivumäärä: 187

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

Voihan Afrikantähti sentään. John Maxwell Coetzee on eteläafrikkalainen kirjailija, joka on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003. Lisäksi hän on ainoa kahdella Booker-palkinnolla palkittu kirjailija, joista toinen kirja on juuri tämä Michael K:n elämä.Teksteistä tulee mieleen mm. Hemingway, joka kuvailee asioita samalla seikkaperäisyydellä. Toisaalta ainakaan tässä kirjassa ei liioin tunteilla leikitty.

Tarinassa eräs työttömyyteen ajautuva henkilö lähtee kuskaamaan henkihieverissä olevaa äitiään maaseudulle toisen maailmansodan aikaisessa Eteläafrikassa. Tarina on koruttomasti kirjoitettu ja muutenkin koruton, ei kuitenkaan huono - päinvastoin. Kirjan henkilöt ovat sodan runteleman maailman uhreja, itsekukin miten sattuu. Kirjan Micheal K alias Michaels kuvataan syöksykierteeseen joutuneena olosuhteiden uhrina, joka ei pääse kunnolliseen harmoniaan luonnon kanssa. Vaikka pyrkimykset ovat kovat, eivät ne ole realistiset. Sota tulee lähelle ja koskettaa jokaista välillisesti tai välittömästi. Pelkällä kurpitsalla ei kukaan pysy kunnossa ja tämän saa myös Michael kokea. Miten ihminen selviytyy itsekkyyden ja hyväksikäytön keskellä, kuinka paljon itsekukin joutuu kyynärpäätekniikkaa käyttämään? Kriisin aikana jokainen on toiselle susi, eikä kirjassa maalattu maisema ole mieltä ylentävä ja empatiaa pursuileva. Toisaalta kertomus ei ole aivan toivotonkaan. Ystävyyssuhteita syntyy ja niitä sidotaan, osa niistä ajautuu karille omaa mahdottomuuttaan.

Vaivaannuttavaa on mielestäni pitkähköt kuvaukset pakkotyöleirielämästä, ja muutenkin liiallinen lillukanvarsien vatvominen.Uskon että kirjan maailma onkin inhorealistinen ja sellaisenaan toimiva. Jopa jonkinlaista erotiikan tynkääkin lukijalle loppupuolella tarjoillaan.

Kirja on helppolukuinen ja pelkistetty. Lauseet ovat selkeitä ja aiheeseen sopien niin lauserakenteellisesti kuin sisällöllisestikin karuja. Tarina kantaa vaivatta eteenpäin, ja vaikka se onkin ajoittain junnaavan oloista, pitää se kivasti otteessaan loppuun asti. Toisaalta ihmettelen miksi kirja on niinkin arvostettu, koska en ainakaan itse näe siinä mitään korvaamattoman poikkeuksellista. Mielestäni kirjasta puuttuu yllätyksellisyys tyystin, se olisi voinut keventää muuten niin raskasta tunnelmaa. Kuitenkin ihan kelvollinen kirja.

Salman Rushdie - Firenzen lumoojatar

Suomentanut: Arto Häilä

Sivumäärä: 382

Painos ja vuosi: 1.painos - 2010

Tuhannen ja yhden tarinan öitä. Salman Rushdie on intialaissyntyinen brittikirjailija, jonka ura on jatkunut 70-luvulta saakka näihin päiviin. Hän on saanut kirjastaan Keskiyön lapset Booker-palkinnon ja Saatanalliset säkeet kirjastaan kuolemantuomion(muslimeilta). Olen aikanaan lukenut tämän viimeksi mainitun.

Tarina alkaa kaukaisesta kaupungista. Kaikki on häikäisevän kaunista, lähes täydellistä. Ihmiset hyörii ympäriinsä ja torilla hälistään, suuri järvi tajoaa kaikille jotain - tiedä sitten mitä. Kaupunkiin saapuu muukalainen rattailla, mukanaan viesti. Kaupunkia ja mantuja hallitsee häikäilemätön, omahyväinen ja valtaa holtittomasti käyttävä keisari. Hänellä on kolme poikaa jotka kikkailevat omituisilla seksuaalisilla tavoillaan, kuten heidän ilmiselvästi hullu isänsäkin. Tästä alkaa monimutkainen lukuisista tarinoista, unista ja tositapahtumista polveileva sillisalatti. Todellisuuden henkilöt ja satuhenkilöt menevät sekaisin keskenään, jopa aikakaudet menevät omituisesti sekaisin - ainakin lukijan päässä. Yhdellä henkilöllä voi olla lisäksi useita nimiä ja nimityksiä. Kaiken huipuksi kaikki tapahtumien ihmiset eivät ole edes todellisia.

Kirjailijan tekstit ovat härskejä ja omituisia fantasioita pullollaan, yltäen lähes limaisiin ja umpiperversseihin kuvioihin. Kirja on sekava eikä siitä itselleni juuri mitään käteen jäänyt. Onko Rushdien ruuti alkanut kuivaa ikääntymisen myötä, vai haluaako hän kirjoittaa tarkoituksella tikusta asiaa. Perusjuttu olisi hyvin tullut selväksi satasivuisessa novellissa.

Vaivoin jaksoin kirjan lukea, enkä missään vaiheessa saanut draivia päälle. Viidenkymmenen sivun jälkeen iski totaalinen mielenkiinnon puute, ja se jatkui loppuun asti. Ei sopinut minulle. Taitaa olla viimeinen Rushdie jonka luin.

T. S. Eliot - Cocktailkutsut

Suomentanut: E.S. Repo ja Ville Repo

Sivumäärä: 196

Painos ja vuosi: 1.painos - 1951

Vaikuttimia Kauniiden ja rohkeiden kiperiin ja kimurantteihin kuvioihin. Lukiessani tämän näytelmäkirjallisen teoksen, tuli väistämättä mieleen erään nimeltämainitsemattoman suomalaisen keihäänheittäjän lausunnot urheilupsykologiasta ja sen tarpeellisuudesta. T. S. Eliot on englantilais-amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka tunnetaan ensisijaisesti runoistaan. Näiden ansiosta hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1948. Päätin kuitenkin lukea tämän Coctailkutsut näytelmän, koska tämä nyt oli muutenkin tuossa helpoiten saatavilla.

Kirjan tapahtumat käsittävät muutamia näytöksiä, käsittäen(jaksottain) noin kaksivuotta eräiden ihmisten elämässä. Tarinan kulku juontuu lähinnä hömppäkeskustelujen lomaan, jotka ovat kutsujen kantava voima. Kaiken taakse piiloutuu kavalan psykiatrin ja hänen parin ystävänsä salaperäinen juoni, joka ei tarkoitusperissään ainakaan itselleni täysin avaudu. Mielestäni suhteellisen tavallisia ajatuksia ja toimintatapoja omaavat ihmiset ohjaillaan "psykiatrian" piiriin kyseenalaisesti ja ilmeisesti jopa jonkinlaisten kummallisten muotiterapiahaihatusten avulla. Tavallisia asioita mutkistetaan ja yliohjaillaan. Onko coctailkutsut sopiva temmellyskenttä kokeelliselle kallonkutistamiselle, siitä voi itsekukin tehdä omat komediset johtopäätöksensä. Itseäni nämä kuviot eivät saa nauramaan, liekö sitten tosikko tai hieman modernimman ja epälaadullisemman huumorin ystävä. Jokatapauksessa kutsut jatkuvat, joko huomenna tai ylihuomenna - ehkä ensivuonna.

Sairaita ja muutenkin perverssejä ihmissuhteita syntyy kaiken aikaa, voiko niitä tervehdyttää tai tarviiko niitä tervehdyttää on oma juttunsa. Jos huomaa olevansa jotenkin "hullujen" ihmisten seurassa useammin kuin voisi kuvitella, täytynee epäillä myös omaa järkeä - tai onko sittenkin joku järjestänyt nämä kutsut tahallaan?

En ole suuremmin lukenut näytelmäkirjoja ja tämäkin tavallaan tuntui aika turhalta. Täydellinen illuusio jostakin tapahtumasta, joka tavallaan olisi jollain tasolla hauska. Teksti koostui täysin vuoropuheluista, jossa raottui myös ympäröivät puitteet ja roolien henkilöt(luonteenpiirteineen). Kuitenkin tämä jollain tasolla kaventaa ilmaisua, eikä se nyt ensimmäiseksi itseäni miellyttänyt. Onhan tämäkin oma laijinsa ja joku tästäkin voi pitää. Tästähän voisi joku alkaa veistää omaa amatööriteatteri-dramaturgiaa. Aika neutraalit fiilikset kirjasta, harmitonta ja pitkästyttävää.

William Golding - Kärpästen herra

Suomentanut: Juhana Perkki

Sivumäärä: 264

Painos ja vuosi: Suomalainen kirjakerho - 1984

Viisikko ja pudonneen koneen saari. Englantilaisen kirjailijallisuuden klassikko Kärpästen herra on William Goldingin tunnetuin teos. Herra Golding on arvostettu ja tunnettu ympäri maailmaa, hänet on palkittu niin Booker-palkinnolla, kuin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Häneen on sota jättänyt jälkensä, kuten moneen hänen ikäluokkansa mieheen. Tästä lähteestä kirjailija on ammentanut myös kirjoittaessaan Kärpästen herraa. Pahuus ihmisessä purkautuu tietyissä olosuhteissa, jos sille antaa tai joutuu antamaan tilaisuuden.

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan ajalle. Kaukana tyynellämerellä akselivallat ampuvat englantilaisen lentokoneen alas ja se putoaa autiolle saarelle. Eloon jää ainoastaan lapsia. Paratiisisaari tarjoaa kauniit puitteet ja kelvolliset olosuhteet hyvälle elämälle. Kaikki menee aluksi hyvin ja tuntuu siltä että lapset pärjäävätkin. Sitten alkaa ihmisen luontainen pahuus työntyä pintaan ja kaikki romahtaa käytännössä kivikaudelle, sudet ja lampaat alkavat erottua toisistaan - äly väistyy ja tilalle astuu vallanhimo. Ei liene väliä onko saari täynnä lapsia vai aikuisia, ehkä kaikki kulkisi aikuisten maailmassa vain hitaammin.

Tarina on mielenkiintoinen ja nopeatempoinen. Tietynlaisia epäuskottavuuksia kirjassa on lukuisa määrä, kuten esimerkiksi viisivuotiaat lapset eivät hukuta itseään, myrkylliset ötökät eivät pistä, eikä ripuli korjaa satoaan. Sen sijaan ryhmädynaamiset jutut toimivat hyvin uskottavasti, paha saa vallan joukossa ja potentiaaliset manipuloijat nousevat esiin.

Kirja ei mielestäni muistuta kaunokirjallista teosta siten kuin määritelmän ymmärrän. Kerronta on kevyttä ja huoletonta ja tuo monin paikoin nuorten seikkailukirjat mieleen, lähinnä Viisikko ja 3 etsivää kirjat. Tuntuu siltä että kirjailija jostakin tarkoituksettomasta syystä varjelee kirjansa lapsia. Setä on kirjoittanut kirjan lapsille lapsista. Kirjan opetus on kuitenkin niin tärkeä, että se jättää kaiken muun sivuseikaksi. Uskon että kirjan nuori lukijakunta jaksaa lukea Kärpäsen herran aina uudestaan ja uudestaan, kaiken maailman pelikonsoleista ja internetistä huolimatta.