Ian Fleming - Casino Royale

Suomentanut: Matti Karjalainen

Sivumäärä: 226

Painos ja vuosi: 6.painos - 1991

Uhkapelejä ja glamouria. Hiljattain tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimmäisestä James Bond-elokuvasta, Tohtori No:sta. Olen tietysti katsonut kaikki Bondit, osan moneen kertaan. Suurin suosikkini on Kuuraketti. Paras Bond-näyttelijä on charmikas peribrittiläinen Roger Moore, joka on jotenkin rooliin parhaitenistuva hirtehishuumoreineen ja kuolettavine sutkautuksineen.

Sen sijaan ensimmäinen Bond-kirja täyttää pian 60 vuotta ja sen kirjoittajan Ian Flemingin kuolemasta pian 50 vuotta. Fleming ehti kirjoittaa useita agenttitarinoita(14 kappaletta), joista tehtiin miltei yhtä monta elokuvaa. Häpeäkseni täytyy myöntää että tämä oli ensimmäinen Flemingin kirja jonka luin. Olen aiemmin lukenut yhden Gardnerin Bondin(ei tietenkään sama asia), mutta siitäkin lienee parikymmentä vuotta aikaa.

Casino Royale on tiivistunnelmainen ehkä vielä itseään etsivä Bond-kirja, sen tapahtumat sijoittuvat ranskalaiseen kylpyläkaupunkiin. Siellä Bond joutuu elämänsä uhkapeliin, jossa on suuret panokset ja henkiriepu lujilla. Koko tarina pyörii casinon ja hotellin liepeillä, ja toimintaa ei liiaksi ole. Pahikset ovat useasta leiristä ja naisia ei ympärillä pyöri suuremmassa määrin. Kuitenkin tarinasta on saatu aikaseksi pikkunätti ja nyt jo legendaariseksi noussut "agenttipläjäys". Vaikka kirjan väkivalta on brutaalia, on se kuitenkin "sievästi" kuvattua.

Koska olen myös elokuvan katsonut, täytyy väistämättä vertailla tiettyjä asioita. Kirjan Bond on yllättävän herkkä ja hänen mielessään risteilee suuria tunteita, pelkoa, rakkautta, himoa ja jopa kauhua. Näitä en ainakaan suuremmin aistinut Daniel Craigin karkeilta mutta toki naisiin meneviltä kasvoilta. Lisäksi ilmapiirissä ja teksteissä vilisee toistuvasti sovinismia, joka olisi tänäpäivänä jo miltei rikollista. Edellä mainitut asiat eivät liioin itseäni vaivaa, mutta myönnettäköön että ajaa kirjan totaalisen eri radoille kuin katsomani elokuvan. James Bodista ei tässä kirjassa ole tehty mitään supersankaria ja hyvä niin.

Kirjallisesta ilmaisusta en osaa suurempaa sanoa, kaipa tuo luettavuudelta on helpoimmasta päästä. Alkupuolen puuduttava, eri valtioiden vakoojatoiminnan ja kylmänsodan lähtötilanteen vatvominen loi muutamia haukotuksia, mutta eipä sen jälkeen voi suuremmin moittia. Kirja on kirjoitettu 50-luvulla ja pakko myöntää että tämän kyllä huomaa. Kyseisen laatuinen kirjallisuus sopisi mielestäni ylä-asteikäisille pojan kolleille, jos vaikka tästä viimeistään alkaisi kiinnostus lukemiseen.

Francois Mauriac - Pyhä suudelma

Suomentanut: Arvi Nuormaa

Sivumäärä: 130

Painos ja vuosi: 4.painos - 1967

Kun henki voittaa materian. Francois Mauriac oli ranskalainen kirjailija, joka sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1952. Hän on kirjoittanut etupäässä näitä psykologisia romaaneja, jota tämä Pyhä suudelmakin edustaa. Hänen romaanejaan on muutamia suomennettu, ja tämän ainokaisen löysin paikallisesta kirjastosta. Pienoisromaani Pyhä suudelma ei paksuudellaan päätä huimaa, mutta kieltämättä teksi on varsin painavaa.

Pyhä suudelma kertoo ajalleen epäilemättä tyypillisen "ennalta sovitun" avioliiton tarinan, jossa kaksi ihmistä vasten tahtoisesti pakkonaitetaan. Mies puolinen Jean potee päällekaatuvaa häpeää ja huonoa itsetuntoa omasta kituliaasta ja rumasta ulkonäöstään. Kaikin puolin vastenmielisenä ja nöyränä hän kuitenkin nai Noemi-morsiamen , joka ei pysty sietämään tuota kamalaa luonnonoikkua. Tästä kehkeytyy kauniin verevän naisen ja rumiluksen suhde, joka tarjoaa runsaita psykologisia kuvailuja ja pohdintoja. Kyse on pitkälti uhrautumisesta ja häpeästä, alistumisesta yleisten normien ja ympäristön paineen alle. Voiko kukaan venyä pyyteettömyydessään ja vaatimattomuudessaan marttyyrin tasolle - ehkäpä voi ja on voinut. Elääkö vielä nyky-yhteiskunnassa ihmisiä jotka vain kuolema voi erottaa, jos edes sekään?

Vaikka ympäristö tarjoaa runsaudessaan ja kauneudessaan loistavat puitteet onnellisuuteen, niin paradoksaalisuudessaan nämä samat asiat kätkevät tukahdutetun ja elämän janoisen pettyneen sielun.

Kirja on vähäsanaisuudestaan huolimatta paljon kertova, sävykäs ja vivahteikas. Lyhyisiinkin lauseisiin mahtuu lukuisia mieleen rakentuvia kuvia. Voisi olla kuitenkin paikallaan ajanmukaistaa tekstin rakennetta, siis jos joku saa päähänsä tästäkin uuden painoksen ottaa. Onko kyynisyyden syvimpään kolkkaan asti ulottuva tarina siitä, kuinka ihminen voi monin tavoin kitua yhteisön pihdeissä - enään tämänpäivän lukijaa kiinnostava. Mielestäni kirja on tietysti tylsä ja pateettinen, mutta mielummin tätä lukee kuin katselee salkkareita.

Seuraavassa lyhyesti aviovuoteesta:

Aamunkoitteessa heikko, valittava huokaus oli merkkinä kamppailun päättymisestä, kamppailun, jota oli kestänyt kuusi tuntia.  Jean Peloueyre makasi liikkumattomana, hikeä valuen - iljettävämpänä kuin mato, joka vihdoinkin on malttanut erota raadostaan. - Francois Mauriac - Pyhä suudelma.

*     *     *

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

Suomentanut: Ulla-Liisa Heino

Sivumäärä: 478

Painos ja vuosi: 3.painos - 2005

Hulvatonta menoa Moskovan yössä. Mihail Bulgakov kuului Neuvostokirjailijoiden kärkinimiin. Tunnetuksi hän tuli juuri tästä pitkään sorvatusta ja kirjoitetusta(yli kymmenen vuotta) Saatana saapuu Moskovaan kirjasta. Kerrotaan että kirjan alkuperäisversio paloi, ja tämä toinen versio on kokonaan uudellen kirjoitettu. Bulgakov kuoli melko nuorena, joten tuotanto katkesi epäilemättä liian aikaisin. Kirjailija joutui kotimassaan kritiikin ja sensuurin kohteeksi, ja hän ei saanut koskaan lupaa matkustaa ulkomaille.

Tarina alkaa Patriarkan lammilta mehulasin äärestä, tavallisena aurinkoisena päivänä. Paikalle saapuu kummallinen muukalainen, omituisine kirjavine ja ruudullisine vaatteineen. Hänen silmänsä ovat omituiset ja eriparia, hänen puheensa kummallisia. Kuinka sitten eräs kirjailija joutuu raitiovaunun alle, ja menettää päänsä onnettomuudessa. Tästä alkaa omituinen ja monisäikeinen tapahtumaketju Moskovassa, joka on pullollaan taiteilijoita, kirjailijoita ja esiintyjiä. Yhtäaikaisesti seurataan kirjan tapahtumia Pontius Pilatuksen ajalta, kirjan joka paloi kaminan tulipesässä. Onko tällä kirjalla sittenkin suurempaa merkitystä myös tapahtumien kulun kanssa?

Teatterissa tapahtuu ihmetöitä, joita veijarimainen mustakissa, kirjavapukuinen mies ja itse vanha vihtahousu tekevät. Naiset juoksevat miltei alasti ja rahaa sataa taivaalta.

Hypnoottisen hienoa kuvailua yötaivaalla lentävän luudan selästä, naiselta joka sai noidan mahdin. Taitaapa jossain vaiheessa avoautokin lentää kuutamoyössä. Kirjan huipentuma lienee Saatanan kekkereillä, jossa vilisee merkittäviä kuolleita ihmisiä.

Tarina on mielenkiintoinen ja koukuttava, tosin mielestäni hetkittäin sekava. Pitää tarkastaa parikin kertaa että milloin kirja on kirjoitettu. Hämmästyttävän pienin muutoksin kirjan maailman voisi rakentaa tähän päivään. Kaiken lisäksi tunnelma ei ole lainkaan "itäblokkimainen", pikemminkin moderni ja kansainvälinen. Tapahtumat jäsentyvät hieman haasteellisesti, mutta kieli sinällään on tuoretta ja helppolukuista. Kirja on tulvillaan kritiikkiä komedian keinoin, ahneudesta, hallinnosta ja ylipäätään yhteiskunnasta. Aina kun Saatana saapuu kaupunkiin(onneksi harvoin), on meininki psykedelistä ja anarkistista.

Tomas Tranströmer - Kootut teokset

Suomentanut: Caj Westerberg

Sivumäärä: 516

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Pappa Tranströmerin tuotanto lähes kokonaisuudessaan. Vaihteeksi tuli taas valittua runoteos käteen, vastapainoksi luetulle romaanikirjallisuudelle. Tomas Tranströmer on ruotsalainen runoilija, nyt jo varsin varttunut ja kaipa häntä voi jo vanhukseksikin kutsua. Omasta mielestään hän on henkisesti paljon nuorempi, kuin fyysisesti. Tämä on helppo uskoa koska hän on sairastanut aivoverenvuodon ja potee afasiaa, lisäksi hänen toinen puolensa on halvaantunut. Mies on palkittu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2011 ja hänen runoja on käännetty useille kymmenille eri kielille. Kääntäjän saatesanoissa käy ilmi muunmuassa hänen runojen suomentamisen haasteellisuus. Erityisesti haikurunot, jotka oli ilmeisesti pakko kelpuuttaa hieman "mittavirheellisinä" kirjaan. 

Tranströmer käytää teksteissään eri tyyppisiä runomittoja, ja täytyypä todeta että osa niistä ei avautunut kunnolla. Hänen runonsa käsittelevät pitkälti luontoa ja ihmistä, ihmisenä olemista ja hetken kauneutta, tai jopa kauheutta. Runon värssyt viihtyvät usein Afrikan-mantereella, tämä on ilmiselvästi yksi kirjailijan suurimpia mielenkiinnon aiheita. Lisäksi asioiden äärettömyys, äärilaidat ja vastakkaisuus nousevat itsepintaisesti esiin. 

On - vaikka ei olekaan

Liikkuu - pysähtyneenä

jne.

Suoria lainauksia kirjasta.

Esimerkiksi:  

"Kallisarvoisia pyydystettyjä pisaroita täynnä saamaa voimaa kuin Kyllä ja Ei." - Espresso s.115.

"Esihistoriallinen maalaus

Saharan kalliossa:

uiva tumma hahmo

vanhassa joessa, joka on nuori"

- Uiva tumma hahmo s. 125.

Runot kirjassa puhuttelevat monessakin kohtaa ja joku niistä nousee omasta mielestäni parhaaksi.

Seuraavassa eniten itseäni puhutteleva runo, tai lähinnä sen aloitus osa.

"SAARELTA VUONNA 1860

                              I

Eräänä paivänä kun hän huuhtoi pyykkiä laiturilla

nousi merenselän kylmä ylös käsivarsia pitkin

aina syliin asti.

Kyyneleet jäätyivät silmälaseiksi.

Saari nosti itseään ruohikosta

ja silakkaviiri liehui syvyyksissä."

- Saarelta vuonna 1860 s. 380

Mielenkiintoisen lisän antoi kirjan lopussa olevat muistelmat lähinnä lapsuus ja nuoruusvuosilta. Näissä punnitaan muunmuassa ruotsalaisuutta sodan aikana ja ennen sotia, miten tämä on peilautunut kirjailijan elämän kautta. Kuinka ihminen selviytyy oman elämän vaikeuksien ja haasteiden lävitse, kuinka hän selviytyy yhteiskunnallisten vaikeuksien ja haasteiden lävitse. Ihminen voi olla maailman kansalainen, mutta samalla myös kotimaansa kansalainen. Tomas Tranströmer on aina pitänyt kaukomaista ja niiden mystiikasta, ihmisistä ja kauniista luonnosta. Kuinka omata paljon isänmaallisuutta, olematta silti nationalisti. 

Kirja herättää paljon ajatuksia ja laittaa pohtimaan myös omaa elämää, ja jo elettyä lapsuutta ja nuoruutta. Kuinka olen itse tervehtinyt itseni keski-ikään, ja kuinka sallin sitten joskus jos elän, itselleni tasapainoisen vanhuuden.

En ole itse niitä suurimpia runo-ihmisiä, mutta nämä runot viehättivät minua omalla tavallaan. Jos pitää runoista niin pitää epäilemättä myös tästä kirjasta. Tottahan on että joitakin ihmisiä puhuttelee enemmän synkkyys ja melankolisuus, jotka näistä runoista mielestäni tyystin puutui. En kuitenkaan saanut liioin yltiöpäisen positiivista mielenmaisemaa näistä irti, joten liekö sitten jotenkin neutraalit säkeet. Tiedä häntä.

Vaivatta pystyin kirjan lukemaan, joten ehkä myös sinäkin.

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma

Suomentanut: I.H. Orras

Sivumäärä: 261

Painos ja vuosi: 12.painos - 2012

Jali suklaatehtaassa. Pitkin viimevuosisataa kirjoitettiin paljon ennusteita tulevasta. Niitä kirjoittivat ihmiset tieteen, uskonnon ja jopa taiteen nimissä. Aldous Huxley kirjoitti Uljas uusi maailma-kirjansa vuoteen 1932 mennessä. Koska mielestäni kirja on klassikko ja löytyy hyllystäni, päätin sen siis lukea. Kirja oli useissa maissa sensuurin kourissa, kuten useat muutkin hänen teoksensa. Epäilemättä Huxleyn-suvun tieteelliset taustat vaikuttivat Aldouksen ajatusmaailmaan ja hänen kirjallisiin aiheisiinsa, kuten tähän ihmiskunnan - uljaan maailman dystopiaan.

Uljas uusi maailma on kuvaus mahdollisesta tulevasta maailmasta ja maailmanjärjestyksestä. Vaikka ainakaan tähänastiset tapahtumat eivät ole edenneet uskottavassamäärin kirjan viittaamaan suuntaan, on se kuitenkin oivallinen kuvaus siitä miten asiat olisivat voineet mennä. 

Maailmaan on kehittynyt opit hänen Fordiutensa mukaan, tämä tarkoittaa esimerkiksi rodun jalostamista liukuhihnalta, tarkkaa manipulaatiota koskien eri kastien kehitystä ja yksilöiden luomista eri käyttötarkoituksiin ominaisuuksien perusteella. Oikeastaan ihmiset toteuttavat ennalta määrättyä käsikirjoitusta elämässään. Kaikki ehdollistetaan tiettyjen opetusmaneerien avulla, aina pullosta putkahtamisesta lähtien. Perheitä, isejä ja äitejä ei ole, vain olouttaminen yhteisön tarpeita palvelevaan rooliin. Taiteet ja tunteet(jopa tieteet) ovat niin ikään pannassa, ainoastaan tajuntaa laajentava Soma-huume on sallittu ja jopa suositeltava. Nautinnnot ja estottomuus, ilman kiintymistä. Työ, tuottavuus ja kapitaalin kasvattaminen.

Tarina kehkeytyy kahden ihmisen suhteesta kadonneen sivilisaation metsästykseen. Bernard ja Lenina lähtevät uteliaisuutensa ajamana tutustumaan villi-ihmisten reservaattiin, jossa eletään kuten normaalisti takapajulassa vuonna 1900 j.a.a. Useiden shokeeraavien vaiheiden ja asioiden kautta, haastetaan koko Fordilainen systeemi. Kestääkö se kuitenkaan - voiko yksi villi-ihminen lyödä lopullisen kiilan rattaaseen? Vaikka tekniset vempaimet eivät kehity reilussa 600-vuodessa "tarpeeksi", ei se kuitenkaan tarinan kulkua haittaa.

Kirjassa käsitellään siinä määrin rotuhygienisia asioita, että tulee väistämättä mieleen kansallissosialismin nousu, vain hetki tämän kirjan julkaisemisen jälkeen. Siis mitä jos?

Itseäni häiritsi varsinkin alussa raskas numeraalinen ähky, luvut ja numerot seuraavat ryöppynä toisiaan. Lisäksi tekstiä vaivasi jokin epämääräinen sekavuus. Kuitenkin pidemmälle edetessä lukeminen alkoi sujua. William Shakespearea oli lainattu oivallisesti, tämä antoi oman sävynsä. Mielestäni kirja oli suurimmassa määrin tieteiskirja ja sellaisena toimi hyvin. Kelvollista, joskin ei ehkä keveintä luettavaa.

Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus

Suomentanut: Leena Karro

Sivumäärä: 217

Painos ja vuosi: Kirjakerho - 1975

Lukemistoa koululaisille. Palasin tuossa ajassa taaksepäin katsellessani kirjoja ja tartuin tähän Idän pikajunan arvoitukseen. Muistan aikanaan lukeneeni joitain Agatha Christien kirjoja, taisipa olla peruskouluaikana - siis kauan sitten. Näistä Poirotesita on pyörinyt aika-ajoin sarjoja televisiossa, joissa siis esiintyy tämä viiksekäs herrasmies. Ne eivät kuitenkaan tee oikeutta itse kirjoille. Jokunen aika sitten tuli dokumentti Idän pikajunasta, tämä oli oikeastaan suurin innoittaja kirjan lukemiseen.

Tapahtumat sijoittuvat siis Idän Pikajunan Calais-vaunuun, jossa matkustaa laaja joukko ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista ja kansallisuuksista. Tarinan tapahtumat kulkevat melko klassista englantilaisen rikosromaanin polkua, kuten odottaa sopii. Tunnelma on hyvin konservatiivinen ja porvarillinen. Tunnusomaista tällekin tarinalle on tietynlainen "Gluedomaisuus", ja lisäksi rikoksen tekijä ei pelkää kiinnijäämistä niin paljon, että vaivautuisi uhkaamaan tutkijan henkeä. Rikoksen tekijä kunnioittaa tutkijaa, ehkä samalla tavoin kuin sarjamurhaaja. Kissa- ja hiirileikki tietysti hivelee lukijan älynystyröitä ja haastaa syvälle tapahtumien kerroksiin. Juoni rakentuu pikkuhiljaa mutta tasavarmasti kuin rikosromaanitehtaassa konsanaan, kaikki loksahtelee kohdalleen ja lopputulos on mielestäni yllättävä. Looginen ja ajallensa nerokas.

Kirjailija ei hirveästi kuvaile tapahtumaympäristöä, sen sijaan ihmisten kuvailu on täsmällistä ja pedanttia. Vertauskuvina käytetään mielellään eläimiä ja luonteita syvennetään ulkonäön mukaisesti.

Rikokset tapahtuvat suljetussa ja rajatussa tilassa, joten voidaan lähtökohtaisesti tietää, että joku joukosta on rikoksen tekijä. Tapahtumaympäristö on jo sinällään mielenkiintoinen. Kauas taipaleiden varrelle kinokseen jämähtänyt juna on siksi hyvä rikospaikka, että siitä yhden kirjan hyvinkin saa aikaiseksi.

Kirjan henkilöt eivät muistuta liiaksi toisiaan, joten tarinan rakentuminen mielessä onnistuu luontevasti ja selkeästi. Herrasmiessäännöt, liialliset sattumukset, omituinen turvallisuuden tunne ja muutamat muutkin seikat tekevät tarinasta satumaisen ja näin ollen jotenkin utopistisen. Kirjan ehdoton suosikkihahmoni on jäyhä ja imperialistisesti kuvattu eversti Arbuthnot. Hänestä tulee syystä tai toisesta mieleen Bondin Octopussyn turbaanipahis Kabir Bedi(naurahdus).

Agatha Christie on kirjoittanut paljon dekkareita joista en ole montaakaan lukenut, mutta ainakin tämä kirja on takuuvarmaa takkatulistelu-luettavaa. Villasukat siis jalkaan ja kintut rahille. Lämpimät kaakaot mukiin ja pullapitkon siivut vadille. Rikosklassikko, joka löytynee lähes kaikilla sivistyneen maailman kielillä. Tavallaan aikansa elänyt, mutta eipä nykyään enää näin originaalia tunnelmaa saada aikaan.

Carl Spitteler - Turun pommitus

Käännös:Meeri Allinen, Reetta Gröhn, Niina Kairi ja Pilvi Lehtilä

Sivumäärä: 79

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Höpsähtänyttä herrasmiespommittelua Turussa. Sveitsiläinen kirjailija-runoilija Carl Spitteler sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1919. Hänen tuotantoa en löytänyt suomennettuna kuin tämän historiallisen novellin Turun pommitus, sekin juuri hiljattain käännettynä. Ilmeisesti hän on tunnetumpi runoilijana kuin kirjailijana. Aikanaan hän työskenteli yksityisopettajana Suomessa ja tuolta ajalta on olemassa ilmeisesti muitakin kertomuksia, tosin ei suomennettuja.

Novelli Turun pommitus muistuttaa pikemminkin näytelmäkirjallista teosta, kuin sujuvaa kaunokirjallista teosta. Suomalaisuutta kirjassa ei käsitellä järin ylevästi, toisaalta tämä varmaan tuolloin on ollut täyttä todellisuutta. Suomalainen on jäyhä ja yksinkertainen, vähäsanainen, mustasukkainen, mutta kuitenkin rohkea. Englantilaisten laivojen sylkemistä pommeista ei kummoista kuvaa saa, ja ilmapiiri on pessimistisen dramaattinen. Realistisuudesta en osaa juuri lausua mitään, mutta vanhanaikainen ja verkkainen tunnelma on Suomen Turussa.

Kaupunkia ei suuresti kirjassa kuvailla, ainoastaan vähättelevään sävyyn Aurajokea, joka ei leveydellään kirjailijan päätä huimaa. Tarina rakentuu lähinnä ohikiitävistä karkelo- ja juttuhetkistä, siviilien ja sotaväen kesken. Hieman yllättävänkin kärkkäästi Spitteler arvostelee Venäjän sotaväkeä, laiskaksi ja taidottomaksi. Aika surkeaksi lähes kaikkea muutakin. Ihmisten luonteet ovat äärimmäisiä ja herraskaisesti kuvattuja, ikäänkuin kirjoittaja itse ei olisi mitenkään(milloinkaan) osa tätä "hiomatonta"yhteisöä.

Käännöstyössä on käytetty ilmeisesti ajalle tyypillistä kieltä, mukaillen tyylillisesti lähinnä venäläisiä aikalaiskirjoituksia. Vaikka Turun pommitus todellisuudessakin tapahtui aikoinaan, on tarina yksinomaan fiktiivinen. Mielestäni kirja on tylsä, enkä siitä oikein mitään irti saanut. Toisaalta enpä siltä kovin paljon odottanutkaan. En suurta kiitosta lausu suomalaisuuden kuvauksista.