Christian Rönnbacka - Rakennus 31

Kirjailija: Christian Rönnbacka

Sivumäärä: 335

Kustantaja: Bazar

Painos ja vuosi: 1.painos - 2014

Siasta ei saa saksanpaimenkoiraa tekemälläkään. Päätin tarkastella hetken myös tämänpäivän suomalaista dekkaritarjontaa ja tarttua tähän Kirjasähkökäyrän arvontavoittokirjaan (signeerattuun) Rakennus 31. Kiitos vielä kerran voitosta. Christian Rönnbacka on melko tuore dekkarikirjailija, enkä ole hänen kahta ensimmäistä kirjaa lukenut. Kirjailija on kotoisin Evijärveltä Etelä-Pohjanmaalta, notta tiedossa siis vähän murre sanastoa. Itselleni ei tule sen suurempaa hätää koska olen asunut aikoinaan myös alueella ja tunnen jonkin verran murretta. Onkin mielenkiintoista nähdä kuinka paljon kirjailijan tausta on vaikuttanut sisältöön ja uskottavuuteen.

Rakennus 31 sijoittuu Uudenmaan maakunnan alueelle ja lähinnä pieneen ja idylliseen porvooseen. Valitettavsati en ole itse koskaan siellä käynyt, mutta olen muuten tietoinen paikasta. Tarina käynnistyy Porvoon lähistön metsköistä löytyvillä tyhjillä hautakuopilla, joista paikallinen poliisi (yllättäen) kiinnostuu. Pian löytyykin ruumis ja tutkinta saa aivan uutta potkua. Ruumis tunnisetaan pian paikalliseksi performanssi- ja maalaustaiteilijaksi, joka nauttii taideapurahasta ja residenssistä. Kaikenkaikkiaan ympärillä hyöriikin persoonallisten poliisisetien lisäksi myös muutama rikollislahkolainen.

Rikollislahkon johtaja Master yrittää jäljitellä lähinnä Jeesuksen loppuvaiheita ja tätä aputytöt yrittävät orjallisesti kuvata nettiin. Vaikka lahkon jutuissa on paljolti mukana kristillisiä piirteitä, on se silti pikemminkin jokin verta, hikeä ja pornoa tihkuva taideteos. Tapahtuma paikka - Nikkilän vanha mielisairaala on sen sijaan mehukas ympäristö rikostarinalle, jos ja kun sen osaan hyödyntää.

Päähenkilö rikospoliisin komisario Antti Hautalehto alkaa joukkoineen tutkimaan rikosta, joka lopulta näivettyy muutaman pikkurikoksen ja lieveilmiön myötä olemattomiin. Superhetero Hautalehto onnistuu varmasti jutuillaan säikyttämään "miesallergiset" lukijat, tai ainakin saa sapen kiehumaan. Toisaalta sama reteä sanailu tarttuu myös kertojaan, joka onkin sitten asia erikseen. Vaikka näissäkin lukuisissa miehistökeskusteluissa on omat hauskatkin juttunsa, alkoivat ne ainakin itseäni hieman kyllästyttää.

Sinällään tarina on ihan lukukelpoinen ja siinä on omat hetkensä. Koska dekkareista ei kannata liikoja paljastaa, on parempi että jättää liialisen juonen ruotimisen sikseen. Kirjailija ja päähenkilö ovat kumapainenkin Pohjanmaalta ja maanviljeliäperheestä, joten tuntevat varmasti hyvin toisensa. Itseäni mietitytti muutamassa kohdassa, olisiko kysymyksessä jonkinlaisia "epäuskottavuuksia". Esimerkiksi alkaisiko rikospoliisi tutkia täydellä teholla pelkkiä kuoppia metsässä? Ruumishan löytyi vasta viimeisestä kuopasta. Rasahtaako tuoreen kallon kappale keveähkön naisen kantapään alla palasiksi? Se on nimittäin erittäin kestävää ainetta. Säilytetäänkö arkaluonteisia potilastietoja hylätyssä ja autioituneessa talossa? Ainakin omasta tiedostani ne arkistoidaan varsin huolellisesti. Näitä pieniä kysymysmerkkejä oli muitakin, mutta jos tuo ei vaikuta tarinaan suuremmin niin kyllä nämäkin voi nielaista.

Rakennus 31 on kolmas ja toistaiseksi viimeinen kirja Rönnbackalta. Mietin että josko lukisi kuitenkin ne kaksi aiempaakin. Ainakin tämä on nopeasti parissa illassa luettu, joten taitavat olla ne edellisetkin. Jos pitää suomalaisesta dekkarikirjallisuudesta, pitää myös todennäköisestä tästäkin. Olen huonompiakin kirjoja usein lukenut. Tämä oli siis vuoden viimeinen lukemani kirja ja ihan viihdyttävä sellainen.

Eyvind Johnson - Kohti hiljaisuutta

Suomentanut: Kyllikki Villa

Sivumäärä: 439

Kustantaja: Arena kirjayhtymä

Painos ja vuosi: 1.painos - 1975

Rakastajat säkkiin ja jokeen. Ruotsin Norrbottenista lähtöisin oleva Nobel-kirjailija Eyvind Johnson ehätti julkaista kirjojaan kuudella eri vuosikymmenellä. Hänen kirjansa ovat melko monipuolisesti erilaisia. Kesällä luin ensimmäiset kaksi nidettä Norrlantilaisesta Olofista ja vähän syksymmällä Kaupunki hohtaa pimeässä. Koska olen tutustunut jo aiemmin hänen varhaisempiin tuotoksiin, niin päätin lukea tämän hänen viimeiseksi jääneen kirjan Kohti hiljaisuutta. Kirjailija Johnson on yksi tärkeimmistä historiallisen romaanin kirjoittajista Ruotsissa 1900-luvulla. Usein aiheet ovat melko epäruotsalaisia.

Kohti hiljaisuutta on kertomus kolmesta eri sukupolvesta, kolmella eri aikakaudella. Päähenkilö lienee Thomas Guenole joka on häämatkalla Sveitsissä rakkaansa Ninan kanssa. Lisäksi seurataan liikemies Robert Guenolen elämää toisen maailmansodan loppuvaiheista hieman sodan jälkeiseen aikaan. Vanhimmasta polvesta vastaa Enghienin herttua joka murhataan 1800-luvun alussa keksityin perustein maanpetturuudesta ja vehkeilystä valtiota vastaan.

Tarinan eri aikakaudet ja teemat lomittuvat keskenään vaikeaselkoiseksi massaksi, joka liikkuu tragedian, historiallisen romaanin, poliittisen romaanin ja eräänlaisen draaman sekamelskassa. Tarinasta ei puutu kateutta, vehkeilyä, eikä liioin intohimoa. Tosin viimeksimainittu on jollain tavalla kieroutunutta. Oikeastaan kaikessa toiminnassa on hyötymisen ja hyväksikäytön leima, eikä kukaan pysty olemaan täysin aidoimmillaan. Näin ollen koko Guenolen sukupuu on vain osa levotonta Eurooppaa, jossa yksilö kärsii milloin yhdessä muiden kanssa kollektiivisesta kasvukivusta ja milloin itsenäisesti esim. rakkauden riivaajista.

Eyvind Johnsonin Kohti hiljaisuutta on myös tarina vangituista. Vaikka tarinan henkilöt ovat vain varhaisimmista sukupolvista vangittuina konkreettisesti, niin jokaisella polvella on selvästyi kokemus vangittuna olosta. Ainakin lukijana koin olevani hyvinkin vangittuna ja matkalla kohti hiljaisuutta. Kirja on siis hyvin raskasta luettavaa ja se on melko haasteellinen hahmottaa kronologisesti ja toisinaan henkilöhahmotkin menevät sekaisin. Aikakudet ja henkilöt pomppivat ja lukuväsymyksestä johtuen alkaa pian rivitkin pomppia silmissä. Voiko ihminen olla siis rakkautensa vanki, sukunsa vanki, valtionsa vanki tai vaikkapa oman epätäydellisen itsensä vanki? Näihin edellämainittuihin kysymyksiin ei tietenkään saa suoraa vastausta, mutta kenties hulppealla mielikuvituksella varustettu lukija voi selvitä tässäkin tarinassa kalkkiviivoille - kenties myös saada jotain.

Kohti hiljaisuutta on tähän mennessä pitkäpiimäisin kirja Eyvind Johnsonilta, eikä ole kaukana kaikista tylsistyttävimmästä lukukokemuksesta. Olisin odottanut kirjailijan kehittyneen hieman toiseen suuntaan, mutta kaipa hänen myöhäinen tyylinsä puhuttelee "syvällisempää" lukijaa. Itse en koe kuuluvani niihin. Joka tapauksessa tämäkin kirjaston kirja on luettu mikä luettu.

Pauli Rintahaka - Jumalattomat

Kirjailija: Pauli Rintahaka

Sivumäärä: 125

Kustantaja: Omakustanne

Painos ja vuosi: Elisa E-kirja 2014

Kyllähän se joulu sieltä tulee, jos ei muuten niin kilon paloina! Olen jo kauan aikonut lukea jotain netin kautta tai esim. E-kirjana. Koska näihin joutuu jonkinverran näkemään vaivaa, en ole saanut aikaiseksi. Nyt sitten päätin ottaa härkää sarvista ja valita jonkun palvelun ja kirjan. Päädyin kirjailija Pauli Rintahakaan ja hänen Jumalattomat -kirjaan. Koska kyseinen kirja on ns. omakustanteinen ja sitä ei ole prässätty minkään suuremman kustannusyhtiön myllyn lävitse, odotin tietynlaista kotikutoisuutta.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat valtaosin mielisairaalaympäristöön ja tarinan päähenkilö on Jarmo (Jamppa) Nevala, joka on joutunut hoitoon jonkin psykiatrisen sairauden tai häiriön vuoksi. Sairaalassa Jarmo tapaa pari mielenkiintoista henkilöä, sairaseläkkeellä olevan Komisarion ja Minna Virtasen. Tämän kaiken ympärille rakentuu juonellisesti lähinnä dekkaria muistuttava kudelma, joka on kerrottu osittain 1.persoonassa ja osittain 3.persoonassa.

Mierlestäni Jumalattomat ei ole ainoastaan dekkari, vaan miltei heti alusta lähiten se on jotenkin laajempi tarina. Lähes kaikkien tarinan keskeisten henkilöiden taustoilla on ankea lapsuus ja surkeat ihmissuhteet. Vaikka (kuten kaikissa dekkareissa) tässäkin kirjassa tapahtuu henkirikos tai henkirikoksia, nousee rinnalle muutamia muitakin juonilinjoja ja sivujuonteita.

Jarmo Nevalalle on kehitynyt jo pidemmän ajan kuluessa vähintään keskivaikea, ellei jopa vaikea psyykkinen sairaus. Hän elää myös omassa pienessä päänsisäisessä maailmassa, jossa on mielenkiintoisia jopa jumalhahmossa ilmentyviä "taruolentoja". Nämä Goranit ja Gööranit ovat osaltaan rakentamassa ja luomassa Jampalle kyseenalaisia ajatusmalleja ja toimintatapoja.

Jarmo tutustuu mielisairaalassa siis Minna Virtaseen, joka onkin mielenkiintoinen tapaus. Nuori nainen on kaikessa kylmäkiskoisuudessaan omaa luokkaansa, eikä jätä vähäisintä jälkeä tarinaan saati lukijaan. Komisario sen sijaan lienee hyvin klassinen esimerkki itsensä työllä väsyttävästä juoppoutuvasta suomalaisesta miehestä, joka ei keski-iän kynnyksellä jaksa eikä osaa käsitellä tunteitaan - eikä hallita elämää.

Jumalattomat on tarina joka voisi olla totta, ainakin periaatteessa. Vaikka henkilöt ovatkin hieman karikatyyrisiä, ei tämä haittaa ainakaan itseäni. Päinvastoin tässä onkin oma kerronnallinen voimansa ja se antaa tietynlaista potkua hommiin. Koska juonen aallonharjoilla tarjoillaan myös verta ja peräsuolenpätkiä, voi tämä herkempää lukijaa kauhistuttaa. Pauli Rintahaan kirjoitustyyli on hieman paasaava ja kiihkeä, joka kehittyy parhaimmillaan kyyniseksi ja sarkastiseksi ts. hirteishuumorillisen hauskaksi - jopa ihmismielen tutkielmaksi. Tarinan ihmiset ovat näin ollen itsekin kiihkeitä ja näiden väliset tapaamiset sekä keskustelut räjähtävät tiettyyn välittömyyteen, joka antaa vaikutelman "hälläväliä" elämänasenteesta.

Lukiessani Jumalattomia olen positiivisesti yllättänyt. Teksti on varsin käsiteltyä ja muokattua, enkä sieltä löytänyt kuin kaksi kirjoitus- tai painovirhettä. Useinhan näitä löytää jopa keltaisenkirjaston kirjoista. On päivänselvää ettei kirjaa voi eikä kannata verrata maailmankirjallisuuden klassikoihin, mutta itse jollain hauskalla tavalla bongasin varsinkin nuista "julistuksista" kellarin kirjoittelijan. Tiettyä laadukkuutta löytyy myös lähihistroiallisista globaaleista ja yhteiskunnallisista (melko terävistäkin) piikeistä, jotka jättävät sopivasti tulkinnan varaa. Ehkäpä tämä kirja onkin liian "kirjava" upotakseen dekkari genreen, joka taas saattaa rajata lukijakuntaa. Siis kaksiteräinen miekka. Lisäksi hetkittäin näissä kiihkeissä vaiheissa tulee mieleen jopa tajunnanvirtaus.

Itseäni harmittaa näiden E-kirjojen saavuttamisen vaikeus. Ainakin vanhemmalle tai tietokonetta ja nettiä vähemmän käyttävälle henkilölle saattaa tulla teknisiä ongelmia. Harmi siksikin että tämäkin sopivasti omaleimainen kirja löytäisi tod. näk. useammin lukijansa. Vaikka Pauli Rintahaka ei välttämättä olisi mikään kassamagneetti kirjakustantajalle, niin huimasti hänessä on potentiaalia.  Ainakin monelta osin on taustatyötä tehty, joten asiatietoakin löytyy. Suosittelen tutustumaan.

Fjodor Dostojevski - Peluri

Suomentanut: Olli Kuukasjärvi

Sivumäärä: 207

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: Uudistettu Suomennos/painos - 2009

Omaisuus vartissa taivaan tuuliin. Tulee harvakseltaan tartuttua näihin legendaarisiin venäläiskirjoihin. Olen aiemmin lukenut vain kaksi Dostojevskia. Rikoksen ja rangaistuksen, sekä kirjoituksia kellarista. Dostojevski kirjoitti nämä kirjallisuuden klassikot vuosien 1845 ja 1880 välisenä aikana, joten tämä nyt lukuohjelmaan ottamani Peluri sijoittuu hieman tuonne uran loppupuolelle. Esimerkiksi hän ei koskaan saanut tietää tulevista suurista mullistuksista (kuten vallankumous), koska kuoli jo vuonna 1881. Kuitenkin hänen kirjoistaan välittyy opettavaisia kertomuksia, jotka ovat tavallaan ajasta ja paikasta riippumattomia. Fjofor Dostojevskiä pidetään kenties nykykirjallisuuden tärkeimpänä kirjailijana ja hänen pääteostaan Karamazovin veljekset kenties tärkeimpänä kirjana kautta aikojen.

Peluri sijoittuu Ranskaan n. vuonna 1850-60. Kirja on yllättävän koukuttava ja jännittävä kirja, jonka jokainen sivu pitää lukijaansa lähes hengästyttävän tarkkaavaisena ja pingoittuneena. Tarinan yllä leijuu alati uhkantunne. Päähenkilö Aleksei Ivanovits kärsii auttamattomasti peliriippuvuudesta - on lähinnä ruletin orja. Hän laskeskele ja järkeilee erilaisia voitto- ja todennäköisyyskombinaatioita. Vaikuttaa siltä että hänen ainoat todelliset adrenaaliinia tihkuvat hetkensä tapahtuu rulettipöydän ääressä. Alekseilla on rikas suku takananaan ja hän ei ole ihan rutiköyhistä lähtökohdista. Hänen asemansa on sellainen että se edellyttää tyylikkyyttä ja herraskaisia käytöstapoja. Kuitenkin mies pilailee aatelisten kustannuksella ja tämä aiheuttaa merkittäviä hankaluuksia. Tapahtumien päänäyttämö on Rulettenburg, joka lienee kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Jotain huomioitavia tapahtumia on Homburgissa(luoteisessa Saksassa) ja Pariisissa

Pian käy niin että paikalle Rulettenburgiin saapuu suvun Matruuna-mummo, jota hätistelee ja liehittelee kenraali, joka on perimisjärjestyksessä kärkipaikoilla. Kenraali ei malta olla näyttämättä asemaansa ja näin ollen paljastaa oman rahanahneutensa suvun rikkaalle kanta-äidille. Kuinka ollakaan mummo tympääntyy tästä "kuoleman odottelusta" ja päättää lähteä tutustumaan tuohon mystiseen uhkapeliin. Aluksi (kuten usein käy) mummoa lykästää ja rahaa tuleekin huomattavasti. Sitten astuu riippuvuuden peikko kehiin ja kaikki menee alas pytystä säästöjä ja oblikaatioita myöten. Tämä on omiaan aiheuttamaan muutamia merkittäviä suku- ja perhedynaamisia muutoksia. Mummo nostaa kytkintä ja palaa takaisin Moskovaan.

Aleksei Ivanovits seilaa tunteiden ristiaallokossa, jota yleensä ohjailsee enemmän tai vähemmän ruletti. Hänen ihmissuhteensa kärsivät paljon ja hänen ympärilleen ilmaantuu myös kaiken maailman siipeilijöitä ja hyväksikäyttäjiä. Vaikka tarina pääosin keskittyy uhkapelaamiseen, esitellään siinä myös muutamia mielenkiintoisia henkilöitä ja suhdekuvioita. On mahdollista että kirjailija käyttää samoja henkilöitä tai ainakin esikuvia usemmissakin kirjoissaan. 

Dostojevskin venäläisyys painottuu usein tekstissä, esim. hereänä arvosteluna ranskalaisuutta kohtaan ja tietynlaisena venäläistä vilpittömyyttä korostavana huomiointina. Päälimmäisen teemana on erilaisten riippuvuuksien psykologinen ja sosiologinen tutkiminen. Enpä ole aiemmin lukenut näin köytännönlähelle osunutta kirjallista tutkielmaa esim. pelaamisen aiheuttmista fyysisistä sekä psyykkisistä oireista. Tässä tapauksessa se on ainakin hyvin sairalloista ja uhkaavaa. Kuinka riippuvuus tuhoaa koko ihmiselämän ja välillisesti myös ympäriltä kaiken pysyvämmän.

Tämä kyseinen Peluri -painos on uudistettu ja kieli on onnistuneesti nykyaikaistettu. Siksipä tarina onkin helppo lukea ja se on pikemminkin jännitysromaani. Koska se on vain n. hieman yli 200 sivuinen, on se Dostojevskin mittapuussa pienoisromaani. Tarinan kertoja on siis tämä Ivanovits itse ja kerronta lomittuu tapahtumahetkeen ja sittemmin myös muistiinpanojen (muistelusten) varaan. Jos vertaan Peluria aiempiin Dostojevskeihin oli tämä lukukokemuksena (rankasta aihepiiristään huolimatta) melko raikas ja jopa piristävä. Myönnettäköön että odottelin hieman raskastempoisempaa kirjaa. Ostin Pelurin Kirjakassista ehkä n. parivuotta aikaa ja oli muistaakseni uudeksi kirjaksi melko edullinen. Suosittelen lukemaan.

Pierre Boulle - Kwai-joen silta

Suomentanut: Anna Louhivuori

Sivumäärä: 217

Kustantaja: SSKK

Painos ja vuosi: -1969

Ei kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa. Pierre Boulle oli ransakalainen kirjailija, joka tunnettiin lähinnä Apinoiden planeetasta ja Kwai-joen sillasta. Nämä kirjathan siis filmatisoitiin ja toinen (Kwai-joen silta) nousi jopa elokuvaklassikon asemaan. Apinoiden planeetasta tehtiin hiljattain uusintafilmatisointi. Minusta se oli turhaa koska ensimmäinenkin oli niin surkea. Muistan katsoneeni tuon Kwai-joen sillan elokuvana joskus aikoja sitten, joten siitä ei paljon muistikuvia ole.  

Boullella on jonkinlaista kokemuspohjaa toisesta maailmasodasta ja lähinnä juuri tuolta Burmanseudulta. Hän oli siis japanilaisten vankileirillä, jouduttuaan vangiksi palveltuaan Indo-Kiinan joukoissa n. vuosina 1942-43. Tämän jälkeenkin Boulle palveli vielä Englannin erikoisjoukoissa. Päätin siis lukea tuon Kwai-joen sillan, joka on oma kirja.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan ja Burmaan, jossa japanilaiset pitivät lukuisia vankileirejään. Rangaistuspataljoonan on tarkoitus rakentaa silta Kwai-joen ylitse, yhdistäen näin japanilaisten rautatien Bengalin ja Singaporen välille. Leiriä johtaa sotatoimista juopottelun vuoksi heivattu eversti Saito, joka pitää näennäisesti tiukkaa kuria. Saito on johtamistaidoiltaan keskinkertainen ja lisäksi hän ei omaa kunnollista karismaa saati auktoriteettia, eikä hänellä ole oikein muita keinoja kuin väkivalta. Hänen johdettavanaan on joukko englantilaisia sotavankeja, joita yrittää suitsia eversti Nicholson. Koska Nicholson ei halua upseeereineen osallistua ruumiilliseen työhön sotilaidensa kanssa, hän niskuroi ja vetoaa milloin mihinkin syyhyn - lopulta jopa kansainvälisiin sopimuksiin. Aluksi vaikuttaakin siltä että Nicholson on vain jääräpäinen ja tyhmänrohkea kilpiensä kiillottelija, mutta aika osoittaa toisin. Hänen upseeritoverinsa lääkäri Clipton taiteilee koko ajan raivon ja ihailun välimaastossa ja yrittää toimia jonkinlaisena sovittelijana Nicholsin ja Saiton välillä.

Paljastuu että siltaa suunnitellut japanilaisinsinööri onkin täydellinen amatööri ja statisti, eikä hänellä ole minkäänlaisia piirustuksia siltaa varten. Ja koska japanilaiset eivät kovin helposti  myönnä virheitään, jatkuu sillan kötysteleminen kuukauden ajan ilman tulosta. Kuitenkin lopulta Saito luovuttaa sillan suunnittelun ja toteutuksen yksinomaan englantilaisille. Näinpä homma lopulta lähtee käyntiin. 

Aluksi englantilaissotilaita kidutettiin ja pidettiin nälässä. Tämä olikin rankin puoli leirillä. Ei kuri niinkään. Koska englantilaiset olivat tottuneet Nicholsin kuriin, tarvivat he koko ajan tiukkaa komentoa jottei sotilaan asenne ja motivaatio rapistuisi. He olivat sotilaita eikä vankeja. Ainakin eversti Nicholsonin mielestä.

Samaan aikaan pieni englantilainen kommandojoukko suunnittelee iskua japanilaisten junayhteyksiin. Eversri Green on valinnut kolmenhengen pioneeri-iskuryhmän, jonka pääsuunnittelijoina toimivat räjähde-ekspertit ja upseerit Warden ja Shears. He valitsevat Kwai-joen sillan, koska se on merkitykseltään ja kokoluokaltaan täysin omassa sarjassa. Mutta mitä tapahtuu kun tilanne eskaloituu?

Mielestäni Boullen tarina on hyvin rakenneltu ja jäsennelty, se on helppo lukea koska ei ole liikaa liikkuvia osia. Ilmapiiri on jännitteinen mutta selkeä ja rauhallinen. Lähinnä psykologisia odotuksentäyteisiä hetkiä, että paljastuuko vai ei? Kaikista räjähtävistä ja laukeavista asioista kerrottiin yllättävän vähän. Sen sijaan sillanrakennuksesta hieman enemmän. Lukijan ei siis tarvitse tietää sen suuremmin sotimisesta tai sotilaselämästä. Toimintakin rajoittuu lähinnä pieksämiseen, muutamaan kranatin posaukseen, yhteen puukkohippaan ja yhteen räjähdykseen. En yhtään ylläty että näistä aineksista on saatu aikaiseksi koukuttavan jännittävä ja muutenkin hyvä sotakirja. Tiettyä yllätyksellisyyttä voi kokea vielä viimeisillä sivuillakin, joten se tarjoaa hyviä lukuhetkiä. Ehkä tiukkaan toimintaan mieltynyt saattaa kenties pitkästyä.

Miguel Angel Asturias - Herra Presidentti

Suomentanut: Pirkko Lokka (tarkist. ja runot Pentti Saaritsa)

Sivumäärä: 363

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 3.painos - 1976

Diktatuuria ja mielivaltaa. Miguel Angel Asturias oli Guatemalalainen diplomaatti ja kirjailija. Hän asui pitikiä aikoja Euroopassa, jossa opiskeli ja laajensi tuolloin kirjalliset lahjansa myös runouteen. Vaikka keskeisinä teemoina hänen kirjoissaan ovat yhteiskunnaliset asiat, yhdistyy niihin myös jonkin verran Etelä-Amerikkalaista mytologiaa. Asturias palkittiin Leninin rauhanpalkinnolla ja myöhemmin myös Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Palattuaan myöhemmin kotimaastaan takaisin Eurooppaan, hän ei enää astunut takaisin synnyinmaansa kamaralle. Kirjailija on haudattu Pariisiin. Päätin lukea tämän Nobel-sarjaan kuuluvan kirjan Herra presidentti, joka oli kirjailijan läpimurtoteos. Hyllystäni löytyy myös hänen toinen suomennettu kirja Weekend Guatemalassa, jonka kenties luen myös lähiaikoina.

Herra presidentti sijoittuu ajallisesti (ilmeisesti) 1900-luvun alkuun ja sijainniltaan johonkin Etelä- tai Väli-Amerikan valtioon. Kenties täysin keksittyyn sellaiseen. Valtiossa valtaa pitää diktatuuri, vaikkakin päällikköä kutsutaan herra presidentiksi. Tätä palvelee vaihtelevassa määrin uskollinen armeijanpäällystö ja muutama muukin epämääräinen virkamies. Ilmapiiri on kireä ja jännittynyt, koska vähän yksi sun toinen taho käyttää valtaa julmasti. Vaikuttaa siltä ettei näillä melko kasvottomilla vallankäyttäjillä ole rahtuakaan inhimillisyyttä, päin vastoin toistuvasti tätä epäilystäkin myötätunnosta nuijitaan hengiltä - kuten tarinan avuttomia kansalaisia. Eikä kenenkään pää ole turvassa putoamiselta.

Tarinaa voidaan pitää kertomuksena ihmisen vallankaipuusta ja -halusta, toisaalta myös tavallisen ja usein syyttömän ihmisen avuttomuudesta tyrannian edessä. Kuinka ihminen on taipuvainen selviytymään henkisesti, jos hän saa säilyttää fyysisen elämänlangan. Koska tarina on paljolti väkivaltainen ja jopa korostetun sellainen, ymmärrän tässä jonkinlaisen omanlaisen "viestin" jollekin taholle. Kenties Asturiaksella oli jotain kerrottavaa olemassa olevista tahoista ja ihmisistä. Ainakin vankilaolojen kuvaukset ovat lähinnä vastenmielisiä.

Kirja on kirjoitettu melko kiihkeällä, mutta yllättävän maltillisella tai pidätyvällä tavalla. Esim. tarinan henkilöt eivät osaa suuremmin kohdistaa vihaansa kehenkään, sen sijaan he tuntevat suurta pettymystä, kauhua, pelkoa ja epävarmuutta lähes kaikesta. Itseäni häiritsee useissa kohdissa jankuttava ja lauseita, sekä sanoja toistava kirjoitustapa. Vaikka tämäkin lienee tehokeino, niin pidemmän päälle alkoi ärsyttää. Kaikesta huolimatta kirja on melko helppoa ja nopeaakin luettavaa. Lukiessaan melko helposti oivaltaa, että kirjailija on myös runoilija. Kaiken pirstaleisuuden ja sekavuuden joukosta lukija varmasti löytää olennaisen, jos on löytääkseen. Itse en sitä (todennäköisesti) täysin sisäistänyt, mutta pidin kirjasta silti.

Kirja-aitta toivottaa hyvää joulunaikaa!

Pohjoisilla joulun taipaleilla vuonna 2012.

Kirja-aittaan saapuu siis jo kolmas joulu. Uusia lukijoita on tänäkin vuonna tullut lisää useita ja olen ehkä itsekin ehtinyt lukemaan enemmän muita blogeja. Lukutavoitteeni jäivät kauaksi, mutta toisaalta pidin myös sairasteluni vuoksi ja ehkä muutenkin keväällä kolmen kuukauden blogiloman. Lukenut olen kuitenkin käytettävään aikaan nähden ahkerasti ja tietysti olen käynyt miltei viikottain kirjakaupuoilla, kartuttaen näin kasvavaa kirjahyllyäni. Itseasiassa kirjat vievät aika suuren osan kaappitilastakin. Myös vaimoni on lukemisten suurkuluttaja, kuten myös 6-vuotias tyttöni jolla on melkoinen määrä lastenkirjoja.

Tässä hiljattain liikkui blogeissa inspiraatiohaaste, jolloin itsekin aloin miettiä mitä blogeja luen ja mitkä inspiroivat itseäni. Seuraavassa muutamia satunnaisjärjestyksessä.

Kirjasähkökäyrä - erityisesti naiskirjailijoita ja lukemisia suurella sydämellä
Tarukirja - tavallisesti melko lyhyitä ja olennaiseen keskittyviä asiapitoisia kirjoituksia
Kirjan pauloissa - usein hyviä bloggauksia suomalaisista kirjoista
Jokken kirjanurkka - anlyyttisiä ja usein hyvinkin perusteellisia arvioita
P.S. Rakastan kirjoja - taisi olla ensimmäisiä blogeja joita aloin aktiivisesti lukea
Oksan hyllyltä - ahkeran lukijan blogi josta löytää usein mielenkiintoista luettavaa
Omppu / Reader why did I marry him? - myös ulkomaankielistä kiehtovaa luettavaa

Seuraan myös muitakin blogeja, kuten esim. Ullan Luetut kirjat, Pihin naisen elämää,  Orfeuksen kääntöpiiri ja muutamia muitakin ajan sallimissa rajoissa.

Päätin mainita myös tulevista lukuhaasteista tai tavoitteista. Lisäksi ainakin alkuvuodelle sijoittuvasta teemakuukaudesta. Kadonnutta aikaa etsimässä lukusavotta on siis kesken ja tämän aion tulevan vuoden aikana suorittaa kunnialla lävitse. Täytyy myöntää että hetkittäin tämä kysyy kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, mutta odotin että kirjasarja olisi jopa haasteellisempi mitä ehkä olikaan. Lisäksi vaimoni haasteet, kuten Thomas Mannin Taikavuori on jotenkin odotellut itseään - kenties tulee luetuksi kesään mennessä. Uudeksi haasteeksi otan Leo Tolstoin Sota ja rauha -kirjasarjan, josta ensimmäisen osan luin ehkä reilut kymmenen vuotta sitten. Jäi tuolloin vaiheeseen raskaan sisällön ja valtavan sivumäärän vuoksi.

Koska seniorikirjailija Herman Wouk täyttää toukokuussa 100-vuotta jos luoja suo, niin päätin pyhittää kyseisen kuukauden Woukin teemakuukaudeksi. Eli toisinsanoen luen kuukauden ajan hänen suomennettua tuotantoaan. Kenties ehdin lukea vain 4-6 teosta koska ovat paksuja ja pitkiä kuin nälkävuosi. Valtaosa näistä käsittelee sotaa tai sota-aikaa ja useampi näistä on jaettuna kahteen kirjaan.

En viitsi laittaa tulevalle vuodelle mitään kirjamääriä tai sivumääriä tavoitteisiini, koska en niitä kuitenkaan ehdi saavuttaa. Jospa kuitenkin ehtisin tulevan vuoden kuluessa saavuttaa itselleni asettamani nobel-haasteen. Olen siitä paljon myöhässä, mutta toisaalta olen hakenut tässä samalla muitakin ulottuvuuksia lukemisiini. Saa nähdä jatkanko blogiani enää sen jälkeen, koska alun pitäen perustin sen tätä nobel-urakkaa silmällä pitäen.

Seuraavassa käyn lävitse kuluvan vuoden kirjalöytöjä. Olen kierrellyt paikallisia divareita, kierrätyksiä ja usein olen käynyt myös Punaisen Ristin Kontissa. Muutamia kirjoja olen ostanut yksityisiltä paikanpäällä, tai sitten tilannut netin kautta. Uudet kirjat olen hakenut kirjakaupoista, kuten suomalaisesta, akateemisesta tai Kirjakassista. Olen saanut myös muutamia itselleni erityisen tärkeitä kirjoja lahjaksi ja nyt myös pari voittanut arvonnoista.

Priimakuntoinen Kapteeni Alatriste -sarja.

Jollain tavoin ehkä satumaisin onni kohtasi käydessäni hiljattain Kontissa ja miltei onnistuin nämä missaamaan. Olen löytänyt kuluvana vuonna useita Perez Reverten kirjoja ja sitä myötä kiinnostukseni on lisääntynyt kyseiseen kirjailijaan. Sain tämän Kapteeni Alatriste -sarjan pilkkahintaan kymmenellä eurolla. Kirjoja oli hädintuskin edes selailtu.

Lienevät joko epätavallisia löytöjä... ellei jopa harvinaisia.

Tässä ohessa harvinaisia kirjoja tai ainakin hieman harvemmin nähtyjä. Ensimmäisenä rivissä J. Hollon suomentama ensipainos Anatole Francen Ystävän kirjasta v.1921. Kunto tyydyttävä koska selyksessä pientä irtautumaa. Toinen on etelästä tilaamani Werner Anttilan suomentama (ainoa suomennettu) painos Eyvind Johnsonin Älä katso taaksesi.. v. 1940. Kirja muuten hyvä kuntoinen, ainoa haitta on pottukellarin tuoksu. Kirja kuuluu Olofista kertovaan kronikkaan. Kolmantena on Tornion  kierrätyskeskuksesta löytämäni Aukusti Simojoen suomentama Johannes V. Jenssenin Kuningas murtuu. Kirja on hyväkuntoinen ensimmäinen suomennettu painos vuodelta 1946 ja tuskinpa tuota  kukaan on edes etsinyt saati lukenut. Viimeisenä rivissä priimakuntoinen Eija Palsbon suomentama William Heinesenin Musta pata vuodelta 1958. Ostin sen eräältä yksityishenkilöltä. Kirjasta ei ole olemassa kuin yksi painos. Kysyntää ei ilmeisesti suuremmin tähänkään kirjaan ole.

Piristävän oloinen englantilainen komediaraamattu.

Tämänkin kirjan halusin mainita. Charles Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. Piristävältä vaikuttava värikäs ja paksu mestarillinen veijariromaani. Kirja siis alkuperäiskielisenä ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1837. Kontista tämänkin löysin parilla eurolla.

Yllättäviä ja mielenkiintoisia kirjoja.

Tässä kolme yllättävää kirjaa. Ensimmäisenä rivissä vähemmän luettua venäläistä dystopiaa, eli Reino Tuokon suomentama Vasilijev & Gustsevin Maailma vuonna 2007. Painos vuodelta 1960. Toisena rivissä löytämäni Romain Rollandin Mestari Breugnon, joka on kirjailijalle epätyypillinen "hauska" kirja. Lopuksi vielä vaimolta hääpäivälahjaksi saamani Aldous Huxleyn utopia Saari, joka on näyttävä kirja.

 Erast Fandorinin kaksi ensimmäistä osaa.

Mielenkiintoisia ja toisenlaisia dekkareita ovat nämä Boris Akuninin kaksi ensimmäistä 1800-luvun loppupuolelle sijoittuvaa kertomusta. Kuuluvat Erast Fandorinin tutkimuksiin. Harvemmin tulee löydettyä ja kenties luettua venäläistä dekkarikirjallisuutta.

Kaikkien kirjojen ja sarjojen äiti ja miksei isäkin. Pitää ostaa kun halvalla löytää.

Löysin viimekeväänä tämän loistavan ja täydellisen laitoksen Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Kirjat kuuluvat Suuret venäläiset kertojat -kirjasarjaan ja niiden suomentamisesta vastaa Esa Adrian. Pitää siis tulevan vuoden aikana nämäkin lukea.

Kirja-aitta ja MrRainfold kiittää kaikkia lukijoitaan kuluneesta vuodesta ja toivoo myös loistavaa ja onnellista tulevaa vuotta 2015. Toivottavsti löydämme kaikki mahtavia lukuelämyksiä myös ensivuonna. Vaikka olen netissä hieman erakon oloinen yksinäinen susi, arvostan silti ystävyyttä ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja asioita. Todellisuudessa olen hyvin sosiaalinen ja joudun tätä paljon työssäni toteuttamaan. Ehkä siksi täällä virtuaalimaailmassa olen hieman "näkymättömämpi".

Ranta - hetki - ystäväni

Ja siellä rannalla meitä oli monta
tänään, menneisyydessä ja tulevaisuudessa
iloinen puheen sorina ja naurun pärske
yritin pidättää ja pysähtyä kuulemaan
ja sanomaan kuinka teistä pidänkään
 
menneisyys tarjosi kaipauksen
tämä hetki seurueemme historian
tulevaisuus tuntemattomat pyhimykset
jos sellaiseksi kykenen muttumaan
kylvettyäni hetken heidän kanssaan vedessä
 
mihin terassin laudat päättyvät
alkaa siitä sileä santa 
ja päättymätön utuinen ranta
miksi se unenomaiseksi on muuttunut?
ja kuljettanut minut pois siitä
mihin oli se kaipaus.

Åke Edwardson - Läpikulkumatka

Suomentanut: Arja Kantele

Sivumäärä: 188

Kustantaja: Johnny Kniga

Painos ja vuosi: 1.painos - 2006

Tavallista tarinointia ruotsalaisuudesta. Åke Edwardson on Smoolannista kotoisin oleva ruotsalaiskirjailija. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten Göteborgiin sijoittuvista Winter-dekkareista. Hänet on palkittu kotimaassaan useilla eri palkinnoilla. Olen lukenut joitakin Winter-dekkareita ja mielestäni ne ovat olleet ihan kelvollisia. Ainakin itselleni tulee usein mieleen hänen kirjailijakolleegansa Henning Mankell. Kerronta on hyvin saman suuntaista, tosin Edwardson ei ole poliittisesti provosoitunut eikä sisällöllisesti niin kiihkeä. Ostin Läpikulkumatkan eilen, joten luenkin sen siis heti tuoreeltaan.

Läpikulkumatka sisältää ketomuksia ihmisistä ja heidän välisistä sattumuksista, miksei myös suhteista. Kirjailijan luomat ihmiset ovat melko yksinkertaisia ja heidän ajatusmaailmansa on melko maanläheistä. Usein näissä tilanteissa tunteet kiristyy likimain räjähtämispisteeseen, kuitenkaan ehkä laukeamatta viimeiseen ilotulitukseen. Toisinsanoen vaikka kertomukset ja tilanteet kantavat eteenpäin, onnistuu tunnelma latistumaan lähinnä junnaavaksi ja jotenkin seniilin oloiseksi. Tavallisten ihmisten elämä ei tietysti ole todellisuudessakaan kovin kiinnostavaa, mutta kuitenkin tässäkin kirjassa on omat hetkensä. Eihän tämäkään tarina ole tyystin vailla dramatiikkaa, mutta sekin puoli on melko pintapuolista ja arkista. Olisikohan koko elämäkin sinällään "vain" läpikulkumatka?

Jos ajattelen nuita aiemmin lukemiani Edwardsoneja, ei tämä kuitenkaan kovin huono kirja silti ole. Koska Läpikulkumatka on lähinnä arkidraamallinen tarina tai ainakin kooste sellaisista, pystyy siitä(niistä) saamaan tavallaan enemmän irti kuin joistain tusinoittain prässätyistä puolivillaisista dekkareista. Ainakin tässä kirjassa on paljon keskustelua ja vuoropuhelua, joka ainakin osin keventää lukuelämystä. Lauseet ovat niin ikään lyhyitä, vailla sen suurempia pakkojatkumoita. Kirja on siis kelvollinen mutta ei tajuntaa räjäyttävä. Ettei vain olisi kahvirastilla raapaistu?

Ainakin kirjan kansi on siisti ja vähän tuomonen pop-henkinen. Varsinkin pastellivärit loistavat kivasti.

Wladyslaw Reymont - Luvattu maa

Suomentanut: Reino Silvanto

Sivumäärä: 455

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1937

Pimeitä tehdashalleja ja loskaisia sivukujia. Löysin tuossa kuluvanvuoden alkuopuolella tämän kauniin ja hyväkuntoisen suomennetun ensipainoksen. Se lepäili kierrätyskeskuksen hyllyllä pilkkahintaan. Kirja on siis Wladyslaw Reymontin Luvattu maa ja kuuluu ilmeisesti johonkin (Nobel?)kirjasarjaan. Hyllystäni löytyy myös kaksiosainen Talonpoikia, joka kuuluu WSOY:n Nobel-sarjaan (ts. voi vielä odotella rauhassa vuoroaan). 

Puolalainen Wladyslaw Reymont aloitti kirjoittamisen melko myöhään, siis vasta yli 25-vuotiaana. Hän työskenteli erilaisissa sekatöissä - lähinnä melko ruumiillisissa, jotka tuolloin edustivatkin suurinta osaa työkentästä. Kirjailija julkaisi aluksi kertomuksia lehdissä ja vasta vuonna 1898 ilmestyi tämä kyseinen kirja Luvattu maa, joka kuitenkin kuuluu ehdottomasti varhaisempaan tuotantoon. Novellejakin ilmestyi ja nämä lienevätkin tärkeitä hänen urakehityksessään. Keskeisimpänä hänen tuotannossaan pidetään Talonpoikia -sarjaa, joka ilmestyi alunperin neljässä osassa. Reymont oli itseoppinut kirjailija (tuolloin tavallista), kuten monet suomalaisetkin kansalliskirjailijat. Tuotannon keskeiset tapahtumat ja teemat olivat kirjailijan omasta elämästä, siksi siis melko rahvaanomaisia ja työläisiä kunnioittavia. Hän kuoli melko nuorena vuonna 1925 ja sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vain vuotta aiemmin.

Wladyslaw Reymont Talonpoikia -kirjan etulehdellä.

Luvattu maa on kertomus kemisti-insinööri Karol Borowieckistä ja muutamasta hänen kaveristaan 1800-luvun lopun Lodsissa. Karol on työssä esimiehenä ja osakkaana eräässä puuvillakangas tehtaassa ja hänen unelmissaa kajastelee oma teollisuusliikeyritys. Koska tuolloinkaan ei ollut helppoa nousta ylempään yhteiskuntaluokkaan saati suuriin rahoihin, ei Karolin tie tarinassa ole yhtään sen kivettömämpi kuin muidenkaan. Vaikka Karol onkin aatelista sukua, ei hän kovinkaan paljon erotu tuolloisesta pikkupomosta.

Kaupungilla liikkuu paljon laitonta ja moraalitonta toimijaa, eikä likimain kukaan ole luotettava. Tuon tuostakin huonosti menestyvä tehdas syttyy palamaan ja omistaja pelastuu konkurssilta. Asioilla liikkuu  myös julmia ja häikäilemättömiä koronkiskureita, joita ei arvosteta mutta pelätään senkin edestä. Myös Karol Borowiecki joutuu "oman koiran" puremaksi. Vaikuttaa siltä ettei perusväestön keskuudessa juutalaisuutta suuresti arvosteta. Muun muassa Karolin aatelissuku ja sen arkkihenkilöt antavat ymmärtää luokkaerojen merkityksen ja vaikka Karol ei tästä pidäkkään, on hän taipuvainen ymmärtämään. Toisaalta Karol oli ajalleen edistyksellinen, koska piti näitä rotu- ja säätyajatuksia vanhanaikaisina. Mutta tuleeko miehestä hänen haaveilemansa rikas ja onnellinen tehtailija-pohatta? Ja millaisista moraalisista aineksista mies on lopulta tehty? Kenties ainoa pohjimmiltaan korkean moraalin omaava ihminen tarinassa lienee eräs tehtaan lääkäri, joka ei suostu näennäishoitamaan puoli-ilmaiseksi työläisiä.

Tuhruisilla teollisuusalueilla liikkuu paljon materiaalia ja työvoimaa, toisinsanoen siellä liikkuu suuret rahat. Käytetty painoyksikkö on puuta, joka vastaa 40 leiviskää ja 16,36 kg. Rahayksiköt ovat puolan ruplat ja saksan markat. Köyhät kerjäläiset tyytyvät kopekoihin, joilla ostetaan vaihtelevan laatuista pöperöä hengenpitimiksi. Kaikesta päättellen tuolloin ns. menestyksen ja totalisen romahtamisen välinen raja oli alati häilyvä ja muuttuva, joten kukaan ei voinut elää turvallisessa ilmapiirissä. Kun salongissa rouva kilistelee minkkiturkissa hienoja juomia, niin konttorihuoneesa herra puree kynsiä ja miettii miten saisi varastetuksi rahaa lankeaviin firman vekseleihin.

Tarinassa viritellään myös ihmissuhteita, niin rakkaudessa kuin toveruudessakin. Päälimmäiseksi nousee kuitenkin ihmisen pohjaton ahneus ja kateus. Jos et itse omista, niin ei saa omistaa kaverikaan. Luvatussa maassa käsitellään siis näitä kautta historian esiintyneitä peruspaheita, jotka lienevät keskeisiä myös nykyaikana. Naimakauppojen myötä raha vaihtaa omistajaa ja syntyy enemmän rikkaita mutta onnettomia ihmisiä. Sen sijaan köyhät kuolevat nälkään ja kaikkiin sellaisiin tauteihin, jotka eivät tartu parempiin ihmisiin. Kuolema tavoittaa huomiota, mutta ei koskaan kurkoittele todellista inhimillistä surua.

 

Kuvassa kansallistaiteilija Wladyslaw Reymont kuvattuna Puolan miljoonan zlotyn setelissä.

Reymontin tapa kirjoittaa on persoonallinen, mutta väistämättä ainakin itselleni tuli mieleen Bashevis Singer. Saattaa ollakin että herra Singer on ottanut vaikutetta synnyinmaansa kansalliskirjailijasta. Teksteissä ei ole suuremmin huumoria, mutta piiloivailua senkin edestä. Lukijalle tutuksi tulevat esim. katkuiset ja pölyiset (epäterveelliset) teollisuushallit, huonokuntoiset tiet ja kadut, sekä tunkkaiset ja usein ahtaat asumukset. Harvemmin aurinkokaan paistaa risukasaan ja kaikkien yllä velloo epäilyksen ja ahdingon usva. Voiko siis rehellinen ihminen Lodsissa ylipäätään elää ja menestyä? Voiko siellä kukaan aidosti ja pyyteettömästi välittää toisestaan? Reymontin tarinat lienevätkin tuolloisia paljastuskertomuksia paatuneimmista pyrkyreistä ja nousukaskapitalisteista. Mielestäni Reymontin kuvailu on ankeahkoa - hieman karikatyyristä, mutta kuitenkin siinä on rehellinen ja vilpitön pohjavire. Aivan kelvollista luettavaa siis.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa IV Paikannimet: paikkakunta

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 384

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Olettamus on kaikkien emämunausten äiti. Päätin siirtyä siis tähän Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan neljänteen osaan. Jo tässä vaiheessa tulee tarvetta hieman katsahtaa nuihin aiempiin bloggauksiini aiheesta, jotta pysyn tilanteen tasalla. Puolivälin puitteet alkavat siis häämöttää ja vaikka jokainen osa toimii myös itsenäisenä kertomuksena, täytyy tästäkin ilosta ottaa kaikki mahdollinen irti. Huomasin tuossa hiljattain että Marcel Proust on ollut suosikkikirjailija (yhden niistä) Eyvind Johnsonin innoittaja, tätä en tosin ole itse ainakaan hänen kirjoistaan huomannut. Sen sijaan Proustin luoma kertojahahmo ei suuremmin arvosta muuta kuin ranskalaisuutta ja ranskalaista kirjallisuutta. Tässäkin kirjassa huomioidaan useammassa kohtaa Victor Hugo ja Honore de Balzac.

Tarinan kertoja ja hänen isoäitinsä ovat saappuneet Balbeciin viettämään porvaristolle ja ylimystölle suotua joutoaikaa. Kertoja nuorimies alkaa pian repiä itseään irti isoäidin manipuloivasta ja jopa kieroutuneesta suhteesta, eikä ympärillä näy suuremmin rajoittavia tekijöitä. Kuitenkin jälleen ympärillä tapahtuu huomattavasti vähemmän, kuin kertojan pään sisältö antaisi ymmärtää. Nuorimies onnistuu maalailemaan mielenkiintoisia kombinaatioita mielikuvituksen ja elettävän ympäristön välille. Nämä eivät ole kuitenkaan niin ahdistavia kuin aiemmin, ehkä jopa toiveikkaitakin. Ainakin hänen luokkatietoisuutensa on voimakasta ja lisääntymään päin.

Pojan ympärillä liikehtii useita häntä kiinostavia henkilöitä. Hän tutustuu jo ikääntyvään taiteilija Elstiriin, joka vaikuttaa varsin taitavalta maalarilta. Paljastuu pian että Elstir on maalannut menneisyydessä vähemmän mairittelevan kuvan herra Swannin vaimosta Odettesta. Tässä kohtaa kertoja pohtii taas taiteen estetiikkaa. Kuinka paljon parempi taiteilija on silloin, kun se kuvaa kohteensa epäedullisessa valossa, paljastaen myös kohteen itsensä peittämät "huonot" ominaisuudet. Jotenkin siis katsoja mieltyy kohteen rehelliseen kuvaukseen, ihastuen jopa rujoimpiin yksityiskohtiin. Kuinka kohde on siis riisutuimmillaan aidoin ja vaikuttavin. Vaikka pian paljastuu, että Elstir on jo Combrayssa tunnetuksi tullut hienostopiirissä pörräillyt (jopa joutavanpäiväiseksi luonnehdittu) taiteilija, ei se kuitenkaan aiheuta kertojamme ajatusmaailmassa sen suurempaa inflaatiota. Ilmeisesti Elstiristä muodostuu jopa jonkinlainen auktoriteetti pojan taiteen käsitykseen.

Pojan ympärille alkaa pian ilmestyä myös nuorten naisten katras, josta on vaikea löytää sitä parasta hedelmää. Itse kustakin löytyy jotain hyvää ja jopa rakastettavaa. Kuitenkin nämä kauneuden ja viehättävyyden hetket nopeasti arkistuvat ja köyhtyvät, kuihtuen lopulta keskinkertaisiksi kokemuksiksi. Eikä jää epäselväksi kuinka kaikki alkaa ja loppuu kertojan jopa ylimieliseen itserakkauteen, joka lienee huonon itsetunnon ja lapsuuden kurjien ihmissuhteiden syytä. Näissä kohtaamisissa tarjoillaan kuitenkin meheviä psykologisia ja sosiaalisia kiemuroita, jotka ovat pullollaan käänteispsykologisia ja teennäisiä keinoja säilyttää ns. vastarakkaan huomio. Täten kertoja pohtii myös sitä kuinka rakkauden kohde näyttää joka ajassa ja paikassa erilaiselta, ikään kuin katsonta kulma tuottaisi täysin erilaisia tuntemuksia ja kuinka sitten myös katsojan itsensä asenne ja mielentila vaikuttaisi kohteen viehättävyyteen. Kuinka siis esim. voi unohtaa että kasvoissa oleva hieman häiritsevä syntymämerkki onkin leuassa eikä poskessa - taas sitten ehkä seuraavalla kertaa tarkemmin katseltuna pikemminkin ohimolla. Jotenkin tämä kertoja osaa tarvittaessa ulkoistaa itsensä, kertoen myös asioita jotka ovat hänen oman havaintokenttänsä ulkopuolella.

Itselleni tulee vaikutelma että nuorellamiehellä on vain yksinkertaisesti liikaa aikaa. Tässä neljännessä osassa kertoja on jotenkin eheämpi kuin aiemmin. Hän on esim. valtaosin luopunut itsetarkkailuista, eikä keikkea hyvää ja huonoa luotailla menneisyyden kautta. Vaikka Albertinessa on kertojan mukaan joitain yhtäläisyyksiä jo väistyneen ihastuksen Gilberten kanssa, ei tämä seikka ainakaan suuremmin häiritse kehkeytyviä ihmissuhteita (jopa rakkaussuhteita).

Kirjasarjan neljäs osa on suurelta osin linjassa aiempien kanssa. Ehkä kirja on kuitenkin pitkästyttävin lukemistani, koska ns. "pelinrakentamiseen" tuhrautuu yli puolet sivuista. Toisaalta viimeinen kolmannes onkin varsin mielenkiintoista ja jopa viihdyttävää. Keskeisimpänä teemana pitäisin kertojaminän jonkinlaista kasvua ja kehittymistä. Vaikka viekkaus ja pelaaminen on selvästi lisääntymään päin, on hallitsevimpia ominaisuuksia kuitenkin tietynlaisten realiteettien kehittyminen. Pyrin löytämään itsekin hieman "tiettyä" kirjoituksellista otetta tähän bloggaukseeni, että siitä edes hieman välittyisi kirjan henki. Paikannimet:paikakunta on aikaa vievää lukemista, mutta ainakin itse tulen palkituksi siitä. Taitaa mennä Proustin jatkolukemiset ensivuoden puolelle, mutta aion lukea toki koko sarjan.

Olisiko kuitenkin kirjan viimeisessä lauseessa potentiaalia nuorenmiehen jälleen kasvavaan ahdistukseen, vai jopa viitaus kaiken turhuuteen ylipäätään? Vai kenties vielä jotain muuta?

"Ja Francoisen irrottaessa neuloja ja kankaita ikkunanpuitteista ja vetäessä verhoja auki kesäinen päivä jonka hän paljasti näytti yhtä kuolleelta, yhtä ajattomalta kuin muhkea, vuosituhansien takainen muumio, jonka vanha palvelijattaremme oli vain varovaisesti vapauttanut kaikista käärinliinoistaan, ennen kuin päästi sen näkyviin, balsamoituna, kultapuvussaan."  s.380

Hannu Salama - Joulukuun kuudes

Kirjailija: Hannu Salama

Sivumäärä: 110

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1968

Vetaistaan kuivat pari kertaa. Yksi sotien jälkeisen ajan merkittävimpiä suomalaiskirjailija on epäilemättä Hannu Salama. Toisaalta hän on hyvin kiistelty ja hänen aiheensa ovat kiehtoneet, mutta toisaalta kiihoittaneet niin konservatiiveja kuin liberaalejakin (tosin eri syistä). Salama on palkittu useilla eri tunnustuksilla ja hän lieneekin jollain tasolla köyhemmän ja rahvaamman väestönosan äänitorvi. Luin hiljattain Juhannustanssit, joka oli kieltämättä aihepiiriltään melko ajatuksia herättävä, vaikka ei ehkä ollut enää tänäpäivänä niin shokeeraava kuin silloin joskus. Päätin lukea toisen hyllystäni löytyvän kirjan Joulukuun kuudes. Nimi johdattaa ajatukset lähiaikoina tulevaan suomalaisille tärkeään päivään, joka ei kuitenkaan liion tässä kirjassa saa samaa merkitystä.

Joulukuun kuudes lataa tyypilliseen sävyyn teräväkielistä Salamaa pöytään. Tässä tutustutaan hieman jo sivistystäkin saaneisiin perusduunareihin. Kertoja on siis merillä ollut oppikoulun käynyt nuorimies, jolla on vaikeuksia naisten kanssa. Kaikki kasvun ja koulutuksen vaiheet ovat menneet kuin sumussa, alakoulut, ammattikoulut ja armeija. Kertoja uskoo olevansa impotentti, eikä kovemman puoleinen viinan läträämminen paranna asiaa. Vertakin siis oksennetaan.

Tuolloin duunarikieli on ollut hyvin karkeaa ja alatyylistä (ainakin Salaman maailmassa). Jos tuolloin on sensuroitu kirjallisuutta lähinnä uskonnolliskonservatiivisista syistä, niin nykypäivänä ehkä ihmisyyttä ja etnisyyttä loukkavista syistä. Tässäkin kirjassa käsitellään esim. ulkomaalaisuutta melko epäilyttävillä sanakäänteillä, kuten myös homoseksuaalisuutta. Toisaalta tämähän on ajankuva tuolloisista duunareista ja heidän rahvaankielestään. Eikä tämä perusduunareiden maailma tuolloin ole sinällään ihmeitä aiheuttanut.

Raksajätkien naiskuva ei ole liion kunnioitusta herättävä, toisaalta tämä läpänhetto lienee myös suureltaosin naisenpelkoa. Ainakaan kertoja ei saa aikaiseksi muuta kuin itsehalveksuntaa ja tähän on helppo viinalla hukuttautua. Viinamiehen seuraan hakeutuu siis muitakin viinamiehiä ja näin on siltäkin osin soppa valmis.

Hannu Salaman teksteille on ominaista tietty suorasukaisuus ja rehellisyys, jolla on siten oma itseisarvonsa. Eihän ole mieltä kuvailla tietynlaista maailmaa täysin tilanteeseen epäsopivalla kerronnalla. Tämä saikin miettimään vaemmisto- ja oikeistopopulismin eroa. Onko sillä lopulta juurikaan eroa, koska esim. näissä tapahtumissa ja keskusteluissa oli voimakkaasti tällainen kansankielinen ja asenteellinen leima. Kertoja ei suoraan myössä olevansa kommunisti, eikä toisaalta oikeistoduunari. Hän voisi olla kommunistikin, jos saisi itse "rauhassa" omaksua näitä aatteita, ilman että joku niitä aggressivisesti tuputtaa.

Joulukuun kuudes on melko lennokaskieleinen ja aikaansakuvaava kirja tuolloisista "perusjampoista" ja heidän heilantekeleistään. Lauseet ovat melko lyhyitä ja aika niukkasisältöisiäkin. Ymmärrän että nykyisin tätä kauhistellaan, mutta lähinnä eri syistä kuin 60-luvulla. Tarina itsessään ei ole kovin eheä kokonaisuus, pikemminkin katkelmia mahdollisuutensa tuhraavasta ihmisestä ja luokasta. Ihan luettava kirja, mutta taitaa olla tähän päivään aikansa elänyt.

Anja Kauranen - Arabian Lauri

Kirjailija: Anja Kauranen

Sivumäärä: 359

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1997

Tavallisesta elämästä vieraantuneet ihmiset. Kotimaisen kirjallisuuden kuukausi etenee kohti loppuaan. Olen vuosien saatossa lukenut muutamia Anja Kaurasen kirjoja ja mielestäni ne ovat olleet ihan hyviä. Itselleni nämä kirjat ovat avautuneet naisasiapainotteisena,  mutta kuitenkin melko maltillisina. Päätin lukea tämän vaimoni lahjakirjan Arabian Lauri (kaukaa menneisyydestä), joka on kirjailijan 90-luvun tuotantoa. Myönnettäköön, että kirjaa kohtaan oli tietynlaisia odotuksia.

Arabian Lauri on kertomus 80-luvun Helsingistä. Ajoitin tarkemmin keskeisen ajan tarinassa tapahtuvan Tsernobylin voimala-onnettomuuden mukaan (siis 1986). Päähenkilö on omituiselta vaikuttava taiteilija Lauri, joka ei saa elämässään oikein mitään valmiiksi. Myös hänen ympärillään hyörivät ihmiset ja tapahtumat ovat jotenkin kummallisia. Laurille on tapahtunut useita terveyttä uhkaavia asioita,  onnettomuuksia ja sairastelua. Tämä lintubongareiden ohessa elelevä androgyyni matkustelee ja haikailee jopa ylihengellisistä tiloista.

Lauri kavereineen edustaa kasvavaa ja vauraatuvaa keskiluokkaa, johon alkaa ujuttua paremman luokan elkeitä. Liberaalit tuulet puhaltavat ja usein tiedustellaan esim. armeija- ja töihinmeno asiaa. Kenties vanhempi polvi on jopa huolissaan? Eletään kuin viimeistä päivää,  ryypätään ja naidaan. Jotenkin lukijana itselleni tuli vahva ulkopuolisuuden tunne ja myös tunne että kaikki tarinan henkilöt olivat jotenkin yksinäisiä. Kauranen valottaa useita tuon ajan ilmiöitä kiinnostavasti ja toisaalta myös jopa tietyllä kyynisyydellä. Hän heittää myös parit piikit idealistien suuntaan.

Tarinan kertoja on minämuosossa esiintyvä Laurin poikakaveri. Heidän suhteensa lienee ystävyysuhde, vaikka hetkittäin muutakin voisi epäillä. Toiaaalta ajottain tuntuu siltäkin, että tämä Lauri olisikin kertojan alterego, aikuisuuden myötä pois hiipuva taiteilija. Vaikka tarinan ilmapiiri ja kulku ei ole varsinaisesti pessimistinen, on se kuitenkin aika päämäärätön ja jopa anarkistinen. Kirja on Kaurasen tuotokseksi melko objektiivinen ja vähemmän raflaava. Näin ollen sitä voi lukea ilman suurempia "asennekohtauksia". Ei parasta Anja Kaurasta, mutta hyvää ja erilaista sellaista.

Rosa Liksom - Hytti nro 6

Kirjailija: Rosa Liksom

Sivumäärä: 188

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Stereotyyppisiä neukkuvenäläisiä. Rosa Liksom on pohjoisesta Ylitorniolta lähtöisin oleva kirjailija, joka on julkaissut säännöllisesti jo 80-luvun puolivälistä lähtien. Muistan lukeneeni joskus kouluaikanani nuita ensimmäisiä Liksomin kirjoituksia, eikä niistä paljonkaan ole mieleen jäänyt. Taiteilija on varsin persoonallisen oloinen, eikä ilmeisesti ole suuremmin julkisuudesta kiinnostunut. Päätin lukea tämän Finlandia-palkitun kirjan Hytti nro 6, koska se nyt tuosta hyllystäni sattuu löytymään.

Hytti nro 6 kertoo tarinan nuoresta naisesta joka matkustaa junalla läpi Neuvostovenäjän aina Mongoliaan asti. Hänen seuranaan hytissä majailee vanhempi venäläinen mies, joka on ilmiselvästi vettynyt ja yltiösovinistinen. Vaikka mies herättää tytössä lähinnä inhon tunteita, alkavat he viihtyä periaatteessa hyvin yhdessä, lähinnä pelailemalla Tammea ja herkuttelemalla milloin mitäkin alkeellista purtavaa. Näiden kahden välillä lienee myös jokin hienoinen "pornahtava" tai ainakin jokin sen suuntainen vire (ainakin miehen puolelta). Valtaosin miehen hyttitoilailut verhoutuvat säälin viittaan ja kertovat lähinnä vanhenevasta ja yksinäisestä venäläisestä setästä.

Ainakin itselleni tuli mieleen vertauskuvallisesti suuri ja vahva Neuvostoliitto, johon hentoa ja fyysisesti heikompaa mutta kenties henkisesti vahvempaa Suomi-neitoa alituiseen verrattiin. Nuori nainen on verrattain reilu öykkärimäistä setää kohtaan, eikä vertauskuvallisesti liene kovinkaan kaukana todellisista valtasuhteista. Ainakaan allekirjoittaneelle ei jää epäselväksi minkälaisen kuvan tarina antaa tuosta suuresta itänaapurista. Venäläinen nainen ei juuri muuta tunnustusta saa mieheltä, kuin lihallisen arvon ja sekin on mitä lie.

Itselleni hieman yllättäenkin Hytti nro 6 on melko rivo ja irstaileva kirja, eikä se pysyttele missään suhteessa säädyllisyyden raameissa. En tiedä olisiko tarinan voinut toisin kertoa, mutta nyt ainakin itselleni tuli tästä hieman tarpeettoman taiteellinen kuva. Jotenkin nämä lukuisat ehkä sattuvatkin alapääilmaisut eivät istuneet muuten jopa verkkaiseen radanvarsi-idylliin. Tarinassa kuitenkin melko ansiokkaasti kuvaillaan ympärsitöä. luontoa ja kulttuuria muutenkin. 

Rosa Liksomin teksti on kuitenkin jollain tasolla viihdyttävää ja helppoa lukea. Rasittavin osa lukuelämystä on kirjailijan tyyli luetella asioita pitkinä pilkutettuina rimpsuina. Jos onnistuu heittämään hieman rennomman vaihteen kirjaan tarttuessa, niin tämän lukaisee yhdessä illassa. Olisin odottanut enemmän huumoria kirjasta, nythän sitä ei ollut juuri lainkaan. Kirja oli joka tapauksessa pettymys, koska paljon odotin. Toisaalta kun tarkastelin lukijoiden bloggauksia, sain aika negatiivisen kuvan, joten sikäli ymmärtää.

Jörn Donner - Isä ja poika

Suomentanut: Rauno Ekholm

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 3.painos - 1985

Suomalaisen kirjallisuuden kentässä on lukuisia persoonallisia ja mielenkiintoisia taiteilijoita. Yksi näistä on eittämättä Jörn Donner. Mies on hyvin ristiriitainen henkilö ja varmasti häntä vihataan vähintään yhtäpaljon kuin rakastetaan. Donner on antanut itsestään julkisuuskuvan, joka ei mielistele ketään - kenties hän jopa tahallaan yrittää ärsyttää ja provosoida. Usein onnistuu unohtamaan silti esim. sen että Jörgga on kunnostautunut useammallakin taiteenalalla. Ruotsalaiset tuntevat Jörggan erittäin hyvin koska hän on työskennellyt paljon lahden toisella puolella. Erityisesti hänet muistetaan elokuvamaailmassa yhteistyöstään Ingmar Bergmannin kanssa ja hän kävi myös noutamassa 80-luvulla Oscar-palkinnon tämän elokuvasta Fanny ja Alexander. 

Epäilemättä Donnerin hieman superälyllinen ja boheemi habitus on omiaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin kielteisesti, eikä hänen lukuisat sikari ja tupakointi "haastattelut" ole nostaneet välttämättä suosiota. Kaikki kirjat hän on kirjoittanut ruotsiksi. Politiikassa mies on surffannut vasemmalta oikelle, aloittaen SKDL:sta ja siirtyen RKP:een kautta Demareista Kokoomuksen sympatiseeraajaksi. Jollain omituisella tavalla hänen kirjoistaankin välittyy tietty poliittinen rauhattomuus. Useat kirjojen henkilöhahmmot muistuttavat Donneria, jopa samassa kirjassa on useita donnermaisia hahmoja.

Olen itse aina nähnyt jotenkin Jörn Donnerin julkisuushahmon (enhän tunne hänen siviilihahmoaan) lävitse ja arvostanut hänen panostaan politiikassa ja taiteessa. Vaikka tällä kynsiä tuijottelevalla hieman ylimieliseltäkin vaikuttavalla herrasmiehellä on usein salaivaa sanoissaan, on niissä jotain perääkin ja nasevaa purevuutta. Jos uskaltaa antaa itsestään paljon julkisuudelle, on oltava myös yhtä karaistunut kuin Donner. Mielestäni Jörgga on rautaa ja täten piristävä poikkeus kuten Antti Hulkko suomalaisessa rock'n rollissa.

Jörn Donner on saanut paljon eri tunnustuksia ja palkintoja niin Suomessa kuin muuallakin. Näistä ehkä mainitsen vain Taiteen valtionpalkinnon ja Finlandia-palkinnon. Päätin lukea siis tämän palkitun kirjan Isä ja poika, joka on laskujeni mukaan (koko lukuhitoriani)kolmas Donner.

Yläpuolella tyypillinen tupakkakuva tyytyväisestä kirjailijasta joskus 80-luvulla (Presidentti kirjan sisäliepeestä).

Mukava kurjositetti että sosiaalisessa mediassa esim. Vesku Loirilla on Facebookissa n. 130000 fania, kun taas Donnerilla n. 5500. Kumpikin taiteilijoita, mutta täysin erilaisia.

Isä ja poika on osa suurempaa kirjasarja kokonaisuutta, joka kertoo Andersin-suvun vaiheista halki 1900-luvun. Kyseisessä osassa syvennytään perheen vesan Jakobin vaiheisiin hänen nuoruudessaan 1950-luvulla. Nuorimies Jakob yrittää selviytyä tuoreen perheensä kanssa minimaalisilla tuloilla, jotka hän ansaitsee toimittajan töillä vasemmistolaisessa lehdessä. Koska Jakob on levoton taiteilijasielu, viihtyy hän usein pikkutunneille jos minkäkinlaisessa seurassa. Yleensä naiset ovat vahvasti mukana kuvioissa, joten ilmeisesti mies on naisten suosiossa. Tarinassa esiintyy muutamia hahmoja jotka sotkevat ja selkeyttävät juonen kulkua.

Jakobin vaimo Sigrid on hyvän perheen palvottu tyttö. Hänen vanhempansa suhtautuvat radikaaliin Jakobiin nihkeästi, eikä tämä ole omiaan helpottamaan muutenkin vaikeaa liittoa. Nainen joutuu sietämään miehen uskottomuutta ja epäkypsyyttä siinä määrin, että liitto on jatkuvasti katkolla. Heidän yhteinen poika joutuu kasvamaan tässä tuolle ajalle epätyypillisessä kodissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä mitä tulevaisuus kenties tuo tullessaan (tulevissa kirjoissa).

Jakobin läheisin kaveri Viking Sund on jo vanhemmanliiton kommunistijyrä, joka omaa niin ikään naistenmiehen elkeitä, tai ainakin hän luulee niin. Sund on boheemi politikko ja toimittaja, joka ajaa aggressiivisesti vasemmistolaisten asiaa. Hän on jollain omituisella tavalla kuitenkin vastarannankiiski myös vasemmistolaisten keskuudessa. Täytyy sanoa että hänestä tuli mieleen eräs todellinen nimeltämainitsematon poliitikko mennävuosilta. Mahdollisesti Sundilla on myös tietoa "salkussaan" Jakobin isästä, joka aikoinaan ennen toista maailmansotaa teki yhteistyötä natsien kanssa.

Jakobin isä Salomon Kröckel kuoli pojan ollessa parivuotias, joten muistikuvat hänestä ovat pojan mielessä hatarat. Perustuvatko lähinnä kuultuihin asioihin? Salomon ei ollut ainakaan liioin juutalainen ja nimestään huolimatta oli kallellaan äärioikealle. Hänestä paljastuukin tarinan edetessä paljon arvelluttavia seikkoja, vaikka viimeiseltä oli ollut ilmeisesti jopa sosiaalidemokraatti. Salomon oli joutunut Tonavan-risteilyllä omituiseen onnettomuuteen, joka johtikin hänen hukkumiseen. Yllätys yllätys ruumista ei koskaan löydetty. Jackobin valtuuttama tutkija maisteri Krok selvittelee isän vaiheita ja paljastuu että monikin eri vaihtoehto tulee kysymykseen. Onko mies ylipäätään kuollut? Tai jos on niin onko itsemurha vai kenties jopa murha?

Kaiken lomassa Jakob sompailee vähävaraisena ympäri Eurooppaa ja Etelä-Suomea. Itävallassa mies tutustuu nuoreen naiseen ja rakastuu. Kestääkö rakkaus ja millainen se lopulta on? Tuleeko Jakobin ja Marien suhteesta mitään pysyvämpää? Ja mikä tärkeintä, onnistuuko Jakob kirjoittamaan kustantajan vaatimaa kirjaa?

Tarinan konteksti on sanalla sanoen erikoinen. Joskus 80-luvun alussa tarinan kertoja saa käsiinsä Jakobin julkaisemattoman kirjan käsikirjoituksen. Kirjan kertoja on usein siis kenties (Jörn Donner?) joka toteaa suuria yhtäläisyyksiä hänen ja Jakobin välillä. Isä kuollut jo varhaislapsuudessa. Vaikeuksia ihmissuhteissa ja poliittinen levottomuus. Hetkittäin ainakin itse sekoitin Jakobin ja kertojan tarinan tiimellyksessä. Kirjailija vertaa esim. eri vuosikymmeniä kylmänsodanajan Euroopassa ja Suomessa (myös ketomuksen ajankohdan jälkeen). Valtaosa antoisaa sisältöä onkin politiikan analyysit ja erilaiset yhteiskunnalliset ilmiöt niin valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin. Kuinka Suomi ja suomalaiset ovat olleet kautta aikojen alisteisessa asemassa, milloin itään ja milloin länteen. Kertojalla on nasevaa ja hauskaa pohdintaa esim. suomenruotsalaisuudesta, ja erityisesti siitä kuinka he pitävät itseään "perusteettomastikin" erityisasemassa. On esim. tällaista kummallista suvun "arkkihenkilön" palvontaa, yleensä miespuolisen henkilön joka on ikään kuin kaikkien suvun vesojen epäjumala. Ja kuinka helsinkiläiset ruotsinkieliset ovat taustoiltaan menettäneet ylimysasemansa suomenruotsalaisuudessa. Samalla kirjan henki onnistuu olemaan vasemmistolainen ja toisaalta tarvittaessa oikeistolainen.

Jörn Donnerin kirjoitustapa on selkeä, tiukkaan vedetty ja analyyttinen. Vaikka ihmiset ovat tuntevia ja kokevia myös kollektiivisessa mielessä, avautuu heidän elämänsä lähinnä individuaaleista näkökulmista muodostaen inhimillisen ja erehtyvän ihmisen. Eikä esim. Jakob ole tyystin empatiaan kykenemätön, ehkä hän on vain jotenkin raadollisen rehellinen ja realisti. Isä ja poika ei ole ehkä lukemistoa nuorisolle, tai politiikasta ja yhteiskunnasta kiinnostumattomille. Sen sijaan jos haluaa lähteä matkalle liikemaailmaan ja politiikkaan, kenties taiteeseen ja kulttuuriin on kirja hyvä valinta. Mielestäni kirja on hyvä.

Mika Waltari - Rakkaus vainoaikaan

Kirjailija: Mika Waltari

Sivumäärä: 252

Kustantaja: Suomalainen kirjakerho

Painos ja vuosi: 2.painos - 1994

Yksisilmäinen kuningas sokeiden joukossa. Olen viimeaikoina kiinnostunut yhä enemmän Mika Waltarin kirjoista, muistakin kuin niistä historiallisista romaaneista. Hänen tuotantonsa käsittää melko paljon materiaalia, kuten näitä pienoisromaaneja ja novelleja. Rakkaus vainoaikaan on yksi toista maailmansotaa, tai pikemminkin sen aikaa käsitteleviä kirjoja. Toinen kirja mikä nyt tulee mieleeni on Antero ei enää palaa. Mika Waltari oli varsin liberaalikin mies, mutta toisaalta hän oli myös patrioottinen ja sinivalkoinen taiteilija. Useat kirjailijan taiteilija-aikalaiset olivat vasemmistolaisia. Päätin lukea siis tämän jo miltei unohdetun Rakkaus vainoaikaan -kirjan, josta ei ole lukuisia painoksia otettu. Kenties (sisällöstään) johtuen tämä on ollut jopa kirjailijan oma toive.

Rakkaus vainoaikaan sijoittuu välirauhan aikaan, jolloin suomalaiset elivät veitsen terällä ja monista esim. jokapäiväisistä artikkeleista alkoi olla pulaa. Tarinan sodassa päähän haavoittunut nuorukainen rakastuu Marjut -nimiseen tyttöön, joka pitää lomaa yliopistolta. Poika kokee haavoittumisestaan huonoa omaatuntoa ja kokee olevansa kelvoton "pään" vaivan vuoksi. Käykin pian ilmi ettei tämä päähän haavoittuminen ole kenties ainoa haava, vaan osa saattaa olla henkistäkin perua. Nuorukainen on lupaava taidemaalari ja alkaa pian saada huomiota taiteensa avulla. Ehtitkö Suomi kuitenkin ajautua sotaan, ennen kuin taiteilija lyö lävitse? Ja joutuuko nuorukainen takaisin rintamalle? Marjut vie mielitiettynsä maaseudulle perheensä luokse ja tämä laajentaakin kivasti tapahtuma kenttää.

Marjut ja poika puhuvatkin pian naimisiin menosta, koska eräät tuttavat ovat hiljattain myös avioituneet. Tarinassa käydään pitkälti lävitse sodan aiheuttamia haavoja, niin ihmisten, yhteisön kuin yhteiskunnankin. Kuinka ahdingossa elävät ihmiset selviävät arjesta ja työstä, alati lisäääntyvän pelon varjossa. Lopulta taiteilijat, opiskelijat, maanviljeliät ja virkamiehet ovat kaikki samalla viivalla.

Itse kiinnitin huomiota kirjailijan jopa suhteettoman seikkaperäisiin miesvartalon ja sen komeuden ylistyksiin, kun taas naiskauneuden kuvaus oli  melko latteaa. Olisin voinut tähän lainata useita kohtia, mutta lienee yhdentekevää sinänsä. Toisaalta kirjassa käsitellään loistavalla tavalla ihmisen potentiaalia nousta ylös alhaisimmastakin alhosta, jossa itsesääli ja itsetunto rimpuilee haparoivia askelia kohti lopullista voittoa. Välirauhan aikana suomalaiset yrittivät jatkaa normaalia elämää, kuten ennen talvisotaa. Ainakin tämän tarinan perusteella se on ollut vaikeaa ja ahdistavaa. Kuitenkin tästäkin saa vaikutelman että kaveria ei jätetä

Toisin kuin voisi luulla ei tarina ole kuitenkaan pessimistinen. Päin vastoin. Saksalaisetkin vielä tuolloin menestyivät Euroopan rintamilla ja kaikki oli avoinna. Suomi sai jopa apua ja sympatiaa saksalaisilta, joten nämä saivat käyttää Suomea läpikulkuun pohjoiseen (kuten tuolloin Ruotsiakin).

Vaikka sittemmin tiedetään hyvin kansan tulevat vaiheet, niin ainakin hetkeksi tämä kirja voi vaivuttaa lukijansa aikaan - vaiheeseen jolloin kaikki oli vielä mahdollista.

Rakkaus vainoaikaan on hyvä kirja ja osin melko informatiivinenkin. Vaikka Waltarin teksti paisuu hetkittäin jopa fennomaanisiin mittasuhteisiin, niin mielestäni se on kuitenkin ja ehkä sen vuoksi realistinen. Itselleni tulee mieleen esim. taiteilijan esikoisteos Suuri illusioni, jossa on samanlaista melko rentoakin kaupunki- ja seuraelämää. Kaikesta huolimatta tämäkin kirja jää jotenkin kesken. Olen mieltynyt näihin maanläheisiin romaaneihin ja aijon lukea näitä vastaisuudessakin. Oppii ehkä jotain takavuosien Helsingistä ja helsinkiläisistä.

Riikka Pulkkinen - Raja

Kirjailija: Riikka Pulkkinen

Sivumäärä: 399

Kustantaja: Gummerus

Painos ja Vuosi: 6.painos - 2007

Perimmäisten asioiden äärellä. Riikka Pulkkinen edustaa oivallisesti nuorta suomalaista kirjailijasukupolvea. Nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt kirjoittaa useampia kirjoja ja saada useita tunnustuksia. Tämä Raja on hänen esikoisteoksensa ja jo ilmestyessään saanut paljon positiivista huomiota. Raja on ainoa Gummeruksen kustantama kirja, koska myöhemmät ovat Otavan kustantamia. Pulkkinen on asunut suurimman osan elämästään Oulussa, tosin nykyään hän lienee helsinkiläinen. Sain muutamia vuosia sitten vihjeen, että tämä kannattaisi lukea - joten päätin aloittaa tämän kotimaisen kirjallisuuden kuukauden tällä Pulkkisen Rajalla.

Tämä Riikka Pulkkisen Raja osoittautuikin melko piristäväksi (vaikkakin rankaksi) kirjaksi. Tarinassa saurataan muutaman ihmisen elämää helsingissä vuosituhannen alkupuolella. Kirjailija lähestyy puhuttelevia, merkityksellisiä ja vaikuttaviakin aiheita melko raikkaalla tavalla. Hänen kirjoituksensa on melko kepeätä, vaikka aihepiirit ovat rankkoja. Kaksi kenties merkittävintä henkilöä ovat ikääntyvä kirjallisuuden professorinna Aropalo ja hänen siskontyttönsä Mari. Aropalo on ajautunut dementoituvan aviomiehen saattohoitajaksi ja elää rankan lupauksen varjossa. Hän oli lupautunut armomurhaamaan miehensä, tämän sitä pyytäessä jo sairastumisen alkuvaiheessa. Lienee selvää että tällaisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa. Tässä pohditaankin melko monipuolisesti kyseisen ilmiön etiikkaa ja oikeutta, moraalisia ja juridisiakin puolia. Lisäksi muutamat muut arkisetkin seikat ovat asian toteuttamisen esteenä tai ainakin haasteena.

Samaan aikaan sisaren tytär Mari rakastuu erääseen miesopettajaan ja tämä suhde ajautuukin surullisille ja varsin epäsopiville raiteille. Marin opettaja Julian osoittaa kiinnostuneisuutensa tyttöön, koska miehen oma avioliitto natisee liitoksissaan. Vaikka tässä "rakkaudessa" onkin lähtökohtaisesti molemminpuolista tunnetta, on se silti moraalisesti ja monin tavoin muutenkin tuomittavaa. Heitä yhdistää myös Julianin opettama kirjallisuus, jonka kautta samalla yritetään selvittää tragedian ja sen lieveilmiöiden suhdetta. Ovatko nämä välttämättömiä ja kohtalokkaita?

Tarinassa seurataan tarkemmin myös Juliania ja hänen perhettään, erityisesti hänen tyttöään Annia. Pienen ja kasvavan tytön sielunelämä avautuu kaikkine epäilyksineen ja leikkeineen uskottavasti. Ehkäpä tämä onkin positiivisin elämänkuvaus tässä kirjassa, ainakin se on jotenkin rehellisin ja vilpittömin. Ympärillä tapahtuvat asiat sekoittavat ainakin hengessä ja ilmapiirissä pientä elämää.

Pulkkinen kuvaa ihmisiä eri ikävaiheissa ja tilanteissa, jotka ovat pitkälti ratkaisevia ja kuitenkin aika arkisiakin. Elämässä monet asiat ovat pienestä kiinni ja usein pienetkin teot saattavat vaikuttaa suuresti. Keskeisinä teemoina ovat eutanasia, kielletty rakkaus ja ihmisen kehitys. Toisaalta aiheellisesti huomioita saa myös nuoren naisen haavoittuvuus ja häneen kohdistuva miehinen uhka. Miksi aikuinen mies alkaa ahdistella tyttöä ja sotkee tämän ja myös oman elämänsä? Aika monella tasolla ja monessa suhteessa käydään siis rajalla, ehkäpä jopa ylitetään se.

Vaikka aiheita lähestytään melko kepeästi, jää ainakin itselleni näistä uskottava kuva. Jotenkin tarinan päätökset ja kohtalot eivät tunnu lopullisilta. Tässä ehkä paljastuukin kirjailijan nuori ikä, ainakin hänellä on jotenkin raikas ote kerronnassa. Kaikki luvut on nimikoitu niiden päähenkiöiden mukaan, itselleni taitaa olla lajissaan ensimmäinen kerta. Tarina on hyvin jäsennelty ja teksti on helppoa lukea. Rajasta voisi kertoa ja samalla paljastaa paljonkin, mutta mielestäni on parasta todeta vain että kirja on hyvä. Ainoa kritiikin paikka on omasta mielestäni hieman ylitsepursuava eroottisuus ja sen "arkinen", jopa pornahtava käsitteleminen. Hieman vaivaannuttavaa, mutta ehkä tämä puoli houkuttelee nuorempaa lukijakuntaa.